Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton

Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton

Johnny Kniga, 2021

Lukija: Armi Toivanen

Kesto: 6 h 25 min

Huomenna hän aloittaa tämän vuoden ihan alusta. Ensi viikolla hän alkaa tehdä vatsalihasliikkeitä, monta sataa päivässä ja ihan joka päivä, vaihtaa viinin mehuun, jättää ruokavaliostaan sokerit ja jauhot, alkaa pilateksen ja meditoida, irtautuu Pekasta joka ei jostain käsittämättömästä syystä osaa rakastua häneen ja ylipäätään ryhtyy naiseksi jonka onni tulee sisältäpäin eikä riipu yhdestäkään miehestä.

Sinirinne on iso koulu, yli 60 opettajaa ja kahdeksan avustajaa. Hänen luokkansa opettaja Karita on "kävelevä ruoska". Heillä on luokassa myös henkilökohtainen avustaja Matilda. Ellei hän pitäisi oppilaistaan niin paljon, hän olisi jo sanonut itsensä irti omasta koulunkäyntiavustajan työstään. 

Vähintään joka viidennen lapsen vanhempi kärsii mielenterveysongelmista. Kuinka moni vanhempi sen lisäksi sairastaa köyhyyttä, sosiaalisten taitojen puutetta tai rasismia? 

Kun tulin alalle töihin, kaikki oli perheiden vika. Samalla tavalla kuin anorektikon tulisi vain syödä tai masentuneen piristyä, olisi perheiden pitänyt vain osata kasvattaa paremmin. 

Hän on nähnyt työssään niin monia lapsia, joita on pahoinpidelty vaikkei koskaan lyöty, näen verbaaliset mustelmat, huomiotta jättämisestä jääneet naarmut, tuhahdukset, ylikävelyt, kaikki epävarmuuden variaatiot. Näen lapsia, joista vanhemmat eivät halua päästää irti, tai päästävät liian aikaisin. 

Hän näkee niin paljon kaikkea mihin koulunkäyntiavustaja ei pysty puuttumaan ja mihin tarvittaisiin niin paljon eri ammattilaisia, että ehtii kulua loputon määrä maanantain ja perjantain välisiä viikkoja ennen kuin mitään oikeasti tapahtuu ja mitä hän tekee sen aikaa? Hän hymyilee, koittaa olla viimeiseen asti hermostumatta, luovuttamatta, vaikka "nopeammin Mars asutetaan". 

Perheneuvolan keksin, sellaisen joka jatkuisi läpi koko elämän, ei pelkästään kolmevuotiaaksi asti. Jatkuva neuvola pitäisi huolta, ettei kukaan kasvaisi kaltoinkohdeltuna.

Neuvolassa käsiteltäisiin perheen dynamiikkaa, neuvottaisiin ravintoon ja talouteen liittyvissä asioissa, ohjattaisiin kuinka tulla toimeen puolison sukulaisten kanssa ja kerrottaisiin miten tämän kaiken voi tehdä niin, että avioliitto tai oma pää ei hajoa. 

Hänellä on onneksi muutama hyvä ystävä, joiden kanssa voi puhua kaikesta, vaikka toisten työasiat harvoin kiinnostavatkaan.

Anni laulaa Huora-nimisessä yhtyeessä. Ei se ollut mikään oikea laulaja, mutta lauloi silti. Se oli myös aikoinaan ollut koulunkäyntiavustajana erityiskouluissa. Pystyin puhumaan sille töistä ja se ymmärsi täysin mistä puhun. Niitä ihmisiä on vähän.

Ihan ensin haluan todeta, että Armi Toivanen oli hyvä valinta lukijaksi. Toiseksi, etten muista aiemmin lukeneeni kirjaa, jossa kirjailija itse kuuluu päähenkilön ystäväpiiriin. Ei siis autofiktiota punkbändi Huoran laulajalta, Anni Lötjöseltä, niinkö?

Kirjan kolmessa osassa oli selkeästi eri teemat. Ensimmäisessä nimetön päähenkilö oli töissä koulunkäyntiavustajana, toisessa kesätöissä raksalla ja ystävän kanssa lomalla Barcelonassa. Kolmannessa hän masentuu, käy terapiassa ja jättäytyy työttömäksi. Välillä hän vaihtaa miestä, välillä aikoo muuttaa asumaan Barcelonaan, välillä on niin masentunut ettei saa mitään aikaiseksi vaikka luulee, että työttömänä on aikaa ja tarmoa kaikkeen siihen mihin työpäivien jälkeen ei. 

Omat mielipiteeni kirjasta vaihtelivat harvinaisen paljon sitä kuunnellessani. Välillä, etenkin alussa, olin hyvinkin kiinnostunut ja pidin tekstiä etenkin esikoiskirjaksi fiksusti ja näpsäkästi kirjoitettuna. Osiota, jossa päähenkilö juoksee terapiassa ja toistaa siellä käytyä dialogia, olisi tehnyt mieli pikakelata koska se oli enemmän self helpiä kuin feelgoodit joissa vielä kestän sen kunhan juoni on muuten kiinnostava. Kaiken kaikkiaan loppufiilis on ähky ja kirja tuntui pidemmältä kuin 6,5 tuntia. Ehkä olen liian vanha tähän kirjaan, ehkä oman sukupolveni kasvatti ei kerta kaikkiaan pysy perässä kolmekymppisen maailmassa jossa tykitetään vauhdilla joka suunnasta ja yhtä aikaa? Minulle jäi väkisinkin fiilis, että päähenkilö suoritti ihan liikaa ja tekisi mieli sanoa, että tuollaisella itsensä kuormittamisella päätyy väkisinkin terapiaan. Olisin halunnut huutaa hänelle niin monta kertaa, että jarruta jo ennen kuin menet mutkassa nurin, istu, paina pää polviin ja vedä henkeä! Onneksi hänen lääkärinsä suostui kirjoittamaan terapiaa niiden ainaisten pilleripurkkien sijaan. Mieleeni tuli esimerkiksi Saara Turusen kaksi ensimmäistä kirjaa (eli ne mitkä olen lukenut, jatko ei enää ole tuttua), ne potenssiin tositosimonta, niin pääsee ehkä tämän vauhtiin kiinni. 

Vaikka kritisoinkin, Lötjönen kirjoitti osuvasti monesta nyky-yhteiskunnan varjopuolesta, yhden poimiakseni esimerkiksi älypuhelimista, siitä miten lapset katoavat niiden maailmaan niin että opettajien ja avustajien on vaikea murtautua heidän tajuntaansa. Miten kännykät entisestään lisäävät keskittymisongelmia, heikentävät motorisia taitoja ja lisäävät kiusaamista. Keskustelua on jo aiemmin herännyt siitä, miten nykykoululaisten suomen kielen taito, sanasto ja kirjallisen tekstin tuottaminen ovat kurimuksessa, kun kaiken voi korvata emojilla. Facebookissa näkee välillä kuin vitseinä kuvakaappauksia vanhempien ja lasten välisestä viestinnästä jossa mihin vaan saa vastauksena emojin, mutta jos sitä jää yhtään miettimään, ei siinä mitään järin hauskaa ole. Silti klikkaan postaukseen nauruhymiön. Rutiinillako?