2 x laitetaanko lapsia alulle? - Saara Cantell & Camilla Nissinen

Nyt on lisääntymisen aika, ainakin näissä kotimaisissa romaaneissa. 

***

Saara Cantell: Tuulensuojaan

Tammi, 2024

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 10 h 36 min

Avopari Laura ja Henri ovat olleet yhdessä jo kahdeksan vuotta. Kaikki tuntuu olevan elämässä kohdillaan, omistusasunto ja vakituiset työpaikat, joten Laura päättää ottaa puheeksi lasten hankinnan ajankohtaisuuden, mutta saa Henriltä kaikkea muuta kuin odottamansa vastauksen. Kyllä, he olivat tavatessaan olleet samaa mieltä siitä, että lapset ovat tervetulleita. Mutta siinä missä he olivat luopuneet lentämisestä ja lihansyönnistä, Henri oli käsittänyt heidän luopuneen myös maailman liikakansoittamisesta. Laura on tyrmistynyt. Miten Henri saattaa määrittää niin perustavanlaatuisen fyysisen tarpeen kuin oma lapsi, joksikin listaksi plussia ja miinuksia?

”Me puhutaan nyt lapsesta, ei mistään ruokavaliosta tai matkustamisesta! Me puhutaan meidän lapsesta!”

Henri katsoo Lauraa surullisena, kasvoillaan sama kärsivällinen ilme kuin aina silloin, kun hän joutuu selittämään jotakin itseään yksinkertaisemmalle ihmiselle. Laura inhoaa sitä ilmettä.

”Kyllähän sä tajuat, ettei tällaiseen maailmaan voi synnyttää lisää ihmisiä. Tai siis ei varsinkaan Suomen kaltaiseen rikkaaseen valtioon.”

Hetken Laura pystyy vain tuijottamaan avopuolisoaan. Tämä tulkitsee sen ilmeisesti niin, että argumentti on purrut, koska jatkaa aiempaa rauhallisemmin: ”Laura, maapallon kantokyky on ylitetty aikaa sitten. En mä voi mitenkään perustella itselleni, että tekisin ilmastokriisin ja lajikatojen kourissa kärvistelevään maailmaan yhtään uutta kuluttajaa. Mä olen ihan oikeasti ollut siinä käsityksessä, että me ollaan kasvettu tähän päätökseen yhdessä.”

Laura pudistaa päätään turhautuneena.

”Miten sä voit sanoa noin! Musta tuntuu, että mua on huijattu, että kaikki nämä vuodet sä olet antanut mun uskoa, että… että on vaan ajan kysymys, milloin me –”

Huomasin pian kirjan alussa, miten erilaisia olemme Lauran kanssa, mutta toisaalta, jos kirjan hahmoihin samaistuminen on mieleistä, on omasta persoonasta hyvin vastakkaisten henkilöiden näkökulmat yhtä lailla antoisia. 

Lapsena lähes kaikki Lauran ystävät hehkuttivat koiran- ja kissanpentujen söpöyttä, pupujen pehmoista suloisuutta ja sitä miten ihanalta kädessä lepäävän hamsterin pienen sydämen syke tuntui. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta omaan lemmikkieläimeen, kävivät ulkoiluttamassa naapurin koiraa tai viettivät vapaa-aikansa talleilla hevosia hoitaen. Laurasta eläimet, varsinkin nisäkkäiden pennut, olivat ihan kivoja, mutta hänelle riitti niiden katselu luontoelokuvista. Hän ei ollut koskaan erityisen eläinhullu. Sen sijaan vauvat saivat hänen sydämensä sulamaan. Vauvojen huumaava tuoksu, niiden pehmeiden pikkuriikkisten jäsenten täydellisyys ja kasvojen lukemattomat, maitonirvanasta vatsankipristelyihin vaihtelevat ilmeet lumosivat hänet jo nuorena.

Laura ei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät pidä vauvoista. Tai pikkulapsista. Sillä melkein parasta vauvoissa on se, että kasvaessaan ne muuttuvat koko ajan vain hellyttävämmiksi. Pienten lasten tapa hahmottaa maailmaa hassuilla mutta viisailla kysymyksillään, huojuvalla taapertelullaan ja salamannopealla innostumisellaan on huikean kiehtova. Kaikki mikä ihmisessä on parasta, aidointa ja ihaninta, on lapsissa avoimesti esillä.

***

Camilla Nissinen: Rihmasto

Tammi, 2025

Lukija: Heidi Ajanto

Kesto: 8 h 58 min

Alma ja Johannes olivat yrittäneet lasta pitkään, ja saaneet vihdoin tytön jonka nimeksi antoivat Lotta. Johannekselle vanhemman rooliin solahtaminen oli käynyt vaivattomasti, mutta Alma tuskaili ristiriitaisten ohjeiden karikossa. Pitikö pinnasängyn pinnoihin laittaa suojus, vai tukahduttiko se lapsen hengitysilman?

Oliko se nyt niin, että imettäessä saa syödä mitä vain? Johannes kysyy ja tavaa sormen avulla purnukan ravintosisältöä. – Ja mitä sosetta nyt piti antaa? Muistatko miten se meni? Mitä ne siellä neuvolassa sanoivat?

Aivoni tahmovat läpi harmaan ja märän. Kuulen kysymykset, mutta niiden merkityksen ymmärtäminen on hankalaa. Otan purkin Johanneksen kädestä, tuijotan sitä, yritän hahmottaa yksittäisiä sanoja. Jotain olimme ruuasta neuvolassa puhuneet, ehkä jotain rasvoista tai pellavansiemenistä, A-vitamiinista tai maksasta. Mitä se oli ollut ja oliko siitä puhuttu viime kerralla vai kuukausi sitten?

Kaikki meni inhottavasti päässä sekaisin. Eilinen, viime vuosi, huominen ja tuleva yö – kaikki yhtä samaa isoa aaltoa, jonka läpi piti sukeltaa hengitystä pidätellen.

Tuijotan Johanneksen läpi ja pudistan päätäni.

Vauvan lisäksi Almalla on toinen huolehdittava, äidinisä Ilmari joka haluaa sitkeästi asua kotona, vaikka muistisairaus alkaa olla vaaraksi. 

Pitkissä takaumissa seurataan kahta aikatasoa. On Alman lapsuus 1960-luvulla, jolloin hän viettää pitkiä aikoja Ilmari-pappansa luona, koska äiti tuo hänet sinne hoidettavaksi, vaikka Ilmarilla on omatkin työnsä joihin pientä tyttöä on vaikea sovittaa mukaan. Alma ikävöi äitiään, odottaa soittoa lankapuhelimen vieressä kuin uskollinen koira isäntäänsä. Koska äiti on aina rakas, vaikka olisi millainen. 

Välillä piipahdetaan vielä kauempana, 1930-luvulla. 

Takaumajakso, jossa näitä kahta vuoroteltiin käymättä välillä nykyhetkessä, oli niin pitkä että unohdin jo nykyhetken olemassaolon. Kirja oli kyllä muuten hyvä, mutta jotenkin tuo aikatasoissa liikkuminen teki minulle tällä kertaa haasteita, enkä oikein päässyt aikuisen Alman pään sisälle. Muilta osin pidin kyllä kirjasta paljon, ja se herätti ajatuksia. Nissisen esikoinen, Meitä vastaan rikkoneet, oli hieno kirja Jehovan todistajien elämästä, sellaiseen Nikkinen on itsekin syntynyt. 

***

Itsehän en ole koskaan yli viidenkymmenen elinvuoteni aikana potenut edes ohimenevää vauvakuumetta, enkä ole ystävien vauvoja saadessa ollut ensimmäisenä ojentamassa käsiäni vauvan syliin saadakseni. Kun serkkuni syntyi ollessani 13-vuotias, kävin häntä "hoitamassa" kerran viikossa, mutta kyllä siinä tärkeämpää oli saada viettää aikaa tätini kanssa. En tiedä ymmärsivätkö äitini ja tätini tuota koskaan. Minähän olin aina toivonut, että äidin sisko ja hänen miehensä olisivat olleet minun vanhempani.

Silti on mukavaa lukea välillä ihan erilaisista ihmisistä, heistä joihin ei koe samaistumista. 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

Tammi, 2021

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 8 h 36 min

Kerttu, 1956.

Naisia valittiin harvoin, mutta kuvataiteiden professori Moilasen suosituskirjeiden myötä Kerttu oli saanut ateljeeapurahan Pariisiin. Nyt kun siihen on mahdollisuus, mikään ei ole taiteelle omistautumista tärkeämpää. Ehkä hän jäisi vallan asumaan tuohon houkuttelevaan suurkaupunkiin?

"Kuulostaa täydelliseltä antautumiselta", Toivo sanoo. "Mahtuuko tuollaiseen elämään mitään muuta?"

"Mitä muuta siihen pitäisi mahtua?" Kerttu kysyy.

"No, vaikkapa... oma perhe. Lapset. Luulisi, että jokainen nainen kuitenkin toivoo äitiyttä..."

Kerttu nauraa. "Miksi niin pitäisi luulla? Ei äitiys ole kaikkia varten. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mun tauluni ovat mun lapsiani. Kun valitsee taiteen, valitsee itseltään pois normaalielämän. Ei taidetta voi tehdä sivutoimisesti muun ohella. Sille on annettava kaikkensa, kaikki aika, jokainen unelma, koko sielu ja sydän! Ja tehtävä töitä, väsymättä."

"Entä sitten... rakkaus?" Toivo kysyy. 

"Mitä siitä?"

"Pitääkö sekin uhrata?"

Kerttu katsoo Toivoa. Hän kallistaa pään vähän kallelleen ja hymyilee hitaasti. Tietää keimailevansa ja huomaa pitävänsä siitä. Hän tuntee itsensä vähän erilaiseksi kuin yleensä: kiehtovammaksi, maailmannaisemmaksi. 

"Miksi pitäisi?" hän kysyy. "Eikö rakkautta muka voi olla ilman aviomiestä ja perhettä?"

Tapahtui se, mitä lukijana pelkäsin, Kertun tie Pariisiin tyssäsi aamupahoinvointiin ja aristaviin rintoihin. Kieltäessään mahdollisimman pitkään sen minkä ymmärsi todeksi, oli viimeinen vaihtoehto ottaa yhteyttä Toivoon, jota ei ollut suostunut tapaamaan tuon yhden illan huuman jälkeen. Hänhän ei halunnut mitään, mitä jäisi Suomesta ikävöimään.  

Olivia, nykyaika. 

Olivia on nuori näyttelijä, joka on juuri saanut esikoisensa, vauvan jolle hän höpöttelee ja kertoo sukunsa naisten tarinaa: taiteilija-isoäidistä Kertusta sekä omasta äidistään Tuijasta, joka vietti vaihtoehtoista elämäntapaa (tai täyttä huuhaata puhujasta riippuen) asuen kolmen muun naisen kanssa. Vauvan isä kutsuu heitä akateemisiksi noidiksi ja naiset puolestaan ovat sekä hieman häkeltyneitä että tunkeilevan uteliaita siitä, että heidän lähipiiriinsä on ilmestynyt miespuolinen olio. Vain yksi naisista on ollut pari vuotta naimisissa, ennen kuin muutti oman tyttärensä kanssa heidän yhteisöönsä.

Kuuntelin kirjan joulukuussa 2022, ja näin olin siitä silloin kirjoittanut:

Näin 2022 lopulla olemme saaneet niin paljon hienoa, kuluvana vuonna julkaistua luettavaa, että edellisvuoden kirjat ovat jo pitkälti painuneet unholaan. Niinpä olikin kiva, että äänikirjapalvelu ehdotti Cantellin viimeisintä luureihini, ja avasin sen fiilistellen mikäs tämä kirja nyt olikaan, tykkäsin kyllä hänen esikoisestaan. 

Minä rakastuin heti, sekä Kerttuun että Toivoon. Ei tässä pyörää uudestaan keksitty, mutta sillä ajelu oli harvinaisen miellyttävää. Kirjasta hehkui rakkaus ja välittäminen, eikä ollenkaan sokerisella tavalla vaan kauniisti ja lämpimästi kirjoitettuna, eikä niinkään se perinteinen miehen ja naisen välinen, vaan sukupolvien. Käänteitä juonellisesti riitti, niin että annoin anteeksi jopa sen "ensimmäisen kerran sängyssä ja taikasauva heilahtaa - pim olet raskaana!", joka yksinään on niin kulunut. Kaikki kolme aikakautta olivat elämäntyyleineen todella hyvin kirjoitettuja ja niihin oli nivottu kulloisenkin ajan tapahtumia niin meiltä kuin maailmalta. 

Meri Nenonen oli ihana lukija, täydet pisteet myös hänelle. Ja nimessä oleva lumi, silläkin oli oma merkityksensä tässä upeassa lukuromaanissa. 

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Saaran nimipäivänä osallistun naistenviikon kirjahaasteeseen Saara Cantellin esikoisromaanilla Kesken jääneet hetket.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle. 

Kaksi vuotta aiemmin Virva oli muuttanut pois Suomesta. Hän oli tarvinnut uudet maisemat, uudet työtehtävät, uudet tulevat muistot, sillä vanhoihin muistoihinsa hän ei enää halunnut palata. Mutta sitten kaikki oli muuttunut kuin silmänräpäyksestä, kun viesti Salla-siskon joutumisesta vakavaan auto-onnettomuuteen oli tavoittanut Virvan Pariisista. Hän oli palannut heti Suomeen, ottanut taksin suoraan sairaalaan. Sallalta jää kaksi alaikäistä lasta, ex-miehellä on jo uusi perhe ja Virva ottaa lapset hoitaakseen. 

Lapsi selaa valokuvia, näyttää niitä Virvalle, kyselee keitä kuvissa on. Virvan mieleen ne tuovat monia muistoja jotka vievät takaumiin. Niissä käydään lapsuuden kesissä, joita Virva ja Salla viettävät äidin puoleisen suvun saaressa, ja opiskeluajoissa, kun Virvan parhaat ystävät olivat Jonde ja Kati. Käydään ajassa, jolloin saaressa kesiä viettivät aikuiset sisarukset, kun Salla on jo äiti ja vielä naimisissa Maken kanssa, ja ajassa kun Maken sivusuhde oli jo tullut ilmi. 

"Välillä musta tuntuu, että me ollaan tavallaan jo lähtökohtaisesti tuomittuja epäonnistumaan", Salla sanoo. "Miten mä olisin ikinä voinut onnistua avioliitossani, miten me kumpikaan ikinä voidaan onnistua missään miessuhteessa, kun miettii millanen malli me ollaan saatu!"

Muistoissa palataan aikaan, jolloin Virva on kolmekymppinen toimittaja, joka on palkattu isoon projektiin, Suomen historiaa käsittelevän kirjasarjan toteuttamiseen. Tekijöitä on monilta eri osaamisaloilta, mutta projektia johtaa dosentti, yliopiston historian lehtori Kristian Eriksson, neljä vuotta Virvaa vanhempi. Puoleensavetävä mies, kaksi lasta, vaimo Lastensairaalan syöpäosaston erikoislääkäri. 

Kuten niin moni heitä ennen ja heidän jälkeensä, Virva ja Kristiankin oikeuttavat tekonsa sillä, etteivät satuta ketään ulkopuolista. Niin kauan kuin kukaan ei tiedä, kukaan ei kärsi. Jos heidän suhteensa vaikuttaa maailmassa johonkin, niin ainoastaan tasapainoon rakkauden ja rakkaudettomuuden välillä. Juuri nyt, jokaisen suudelman, jokaisen katseen, jokaisen yhdessä jaetun anekdootin ja kosketuksen kautta he lisäävät maailmankaikkeuteen rakkautta ja onnea. Ja sehän ei voi olla paha asia! Eihän? 

Kirjan herkän hempeästä kannesta tulevat mieleen paitsi lapsen selailemat valokuvat, myös pastellisävyiset macaronit joita äiti halusi Sallan hautajaisissa tarjottavan eikä Virva raaskinut sanoa, että ne olivat hänen herkkuaan, ei Sallan. Tyttöjen lapsina saaressa viettämien kesäpäivien lämpö ja ilo välittyivät myös suvensuloisina lukijan mieleen. Näin tiettyjä kohtauksia mielessäni elokuvana.

Nykyäänhän aikatasoilla hyppely on romaaneissa yleistä ja ihan ok, mutta tällä kertaa sellaisia selkeitä aikatasoja ei ollut kahta kolmea, vaan valokuvat veivät pitkin poikin ja sinne tänne Virvan elämässä. Alussa minulla oli toisinaan vaikeuksia hahmottaa missä mennään ja mihin tämä kohtaus liittyy, mutta sitten kun tarina alkoi paremmin vetää mukanaan, tätä ongelmaa ei enää ollut.