Historiallisia romaaneja vol 12

Seuraavassa neljän kirjan paketissa kattaus historiallisia romaaneja. Jälleen päädytään Kähkösen Kuopio-sarjaan, mutta ennen sitä seikkaillaan Ruotsissa, Porissa ja Long Islandilla. 

***

Christina Erikson: Muistojen rakkaus

Kartanon naiset #4 (toisen trilogian aloitus)

Docendo, 2026

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 44 min 

1854

Christina aloitti uutena palvelustyttönä Svartån kartanossa. Tehtävä oli sinänsä helppo, kartanossa asui vain iäkäs kreivitär Magdalena, eikä hän järjestänyt enää juhlia tai kutsunut juuri vieraitakaan. 

Magdalena ja hänen tyttärensä, vapaaherratar Beatrice, eivät olleet menneisyyden asioiden tähden erityisen lämpimissä väleissä, ja kreivitär oli välillä äkäinen ja hankala. Christina voitti kuitenkin hänen luottamuksensa, niin että sai käydä läpi naisen vanhat päiväkirjat ja auttaa kirjoittamaan muistiin niistä puuttuvat palaset. 

1813

Magdalena oli seitsemäntoista, ja ajatukset rakkaudesta ja avioliitosta olivat pyörineet hänen mielessään koko kuluneen kesän. Oli jo korkea aika esittäytyä virallisesti seurapiireille ja löytää puoliso.

Magdalena odotti kovasti kosintaa, ja sai näitä pian kaksikin. Eniten häntä ilahdutti tutustuminen veljeksiin, Anders ja Filip von Rosenstråleen, joista toisesta hän sai puolison ja toisesta läheisen ystävän.

”Filip von Rosenstråle”, Magdalena kuuli kuin kaukaa. Hän onnistui kääntämään katseensa isoveljestä ja katsoi tämän nuorempaa veljeä. Ystävälliset silmät vastasivat hänen katseeseensa, ja miehen pehmeä ja innokas hymy sai Magdalenan rentoutumaan ja rauhoittumaan keskellä hälinää ja meteliä. Miehen ote oli lämmin ja luja, kun tämä tarttui hänen pieneen käteensä.

Anders puuttui asiaan. ”Jos neiti Anderssvärdin tanssivihko ei ole vielätäynnä, tahtoisimme kumpikin varata tanssin neidin kanssa.”

Magdalena ojensi pienen taitellun korttinsa, ja miehet kirjoittivat kohteliaasti nimensä sen riveille.

”Näkemiin, neiti Anderssvärd”, Anders von Rosenstråle sanoi ennen kuin veljekset siirtyivät eteenpäin.

Magdalena värähti odotuksesta ja hermostuneisuudesta. Miten jännittävää! Juhlat, ihmiset ja tunnelma olivat ainutlaatuinen kokemus, ja hän vain pelkäsi tekevänsä jotain väärin. Kompastuvansa, astuvansa jonkun varpaille ja sekoavansa tahdissa. Hän puri huultaan ja kohtasi Filip von Rosenstrålen lämpimän katseen. Mies iski hänelle silmää, ja hän rauhoittui heti. Kaikki sujuisi kyllä hyvin, hän ajatteli.

Ai että tämä on niin mahtava sarja! Ensimmäinen trilogia päättyi, mikä on vähän hassua oivaltaa vasta siinä kohdassa, kun alkaa kuunnella neljättä kirjaa, eli sarjan markkinoinnissa olisi tähän voinut kiinnittää enemmän huomiota. Nyt alkoi siis toinen trilogia, keskimmäinen osa saadaan suomeksi vuoden kuluttua. Ajassa hypättiin reilusti eteenpäin; Christinan isoäiti on se Maja, joka oli ensimmäisen Christinan luottopalvelija ja hyvä ystävä. Tämä hyppäys ajassa oli saanut sotkettua käyttämäni äänikirjapalvelunkin kuulijoita ja ehkä osittain sen tähden moittimaan kirjaa, mikä taas on vääryys kirjailijaa kohtaan. Minusta tämä oli erinomainen uuden trilogian aloitus, harmi että pitää kokonainen vuosi odottaa jatkoa!

***

Leila Tuure: Sinisukka

Saga Egmont, 2025

Lukija: Anu Vilhunen 

Kesto: 9 h 25 min

Puoleenväliin Tamperetta Charlotta Ramberg oli itkenyt, kun isä oli reellä lähtenyt kuljettamaan ainoaa jälkeläistään Porista Pietariin. Toivuttuaan vilustumisesta ja matkan vaivoista, Lotta oli kuitenkin huomannut Pietarin notkuvan aarteita, joita Porista ei löytänyt. Pappa osti kaiken mitä hän halusi, hienoja naisten tavaroita, vaikka hän olikin vasta kahdeksantoista ja isän mielestä tyttöpaha. Kiireisen lähdön syynä oli ollut Lotan epäsopiva käyttäytyminen miesten, etenkin erään tietyn taidemaalarin seurassa...

Talo Pietarissa oli isän äidinpuoleisen serkun, jonka perhettä Lotta ei tuntenut. Yhteinen kieli löytyi ranskasta, joskin Lotan posket punehtuivat kun hän ymmärsi, että se "mademoiselle" joka hänelle ranskaa oli opettanut, ei ollut aitoa ranskalaista nähnytkään. Lähes samanikäisestä Sofia-tyttärestä Lotta sai hyvän ystävän, ja alkoi hämmästyksekseen ymmärtää venäjääkin, kun he lähtivät kesän viettoon maaseudulle. Edessä oli rakkautta, mutta myös yhteiskunnallinen herääminen naisten asemaan ja tarpeeseen sen parantamiseen. 

Olen aika paljon lukenut / kuunnellut Leila Tuuren kirjoja viime vuosikymmenten aikana, ja edelleen viihdyn näiden parissa. Pori on itselle erittäin tuttua seutua, olen hetken asunutkin siellä aikuisena ja lapsuutenikin vain 50 km päässä. 

Harmi ettei Tuure ole tunnetumpi historiallisten romaanien ystäville, kannattaa tutustua. Sinisukka sijoittuu 1900-luvun alkuun. Oma suosikkini on ehdottomasti neliosainen 1800-luvun Poriin sijoittuva Piiritanssi-sarja. 

***

Ellen Vahr: Kartano Long Islandilla

#1 Amerikka

Gyldendal Astra, 2026

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 11 h 6 min

1916

Thean isä oli taitava leipuri, mutta kaksi vuotta aiemmin syttynyt suuri sota oli muuttanut olosuhteet. Niukat viljavarastot tekivät lopun kaikesta mikä ei ollut välttämätöntä; ei siis enää kakkuja tai leivonnaisia, vain muutamia leipiä jotka myytiin hetkessä loppuun. 

Long Islandilla, jossain New Yorkin kaupungin ulkopuolella, oli kartano nimeltä Idle Hour, jonne oli vapautunut palvelijan paikka. Äidin sisar, jolta kutsukirje toimeen oli tullut, pitäisi hänestä huolen. Thea ei halunnut lähteä, mutta leipomossa ei ollut enää töitä kahdelle, hyvä jos kohta isällekään. Hänen on pakko myös unohtaa rakkaus nuoreen Hansiin, sillä heidän ei ole mahdollista perustaa perhettä tällaisessa tilanteessa.

Elämä amerikkalaisessa kartanossa osoittautui kovin erilaiseksi mitä Thea oli kuvitellut. Myös Augusta-täti kohtelee alaisiaan oudon kylmästi ja hänellä on selvästi jokin suuri salaisuus. Thean on vaikeaa kotiutua kartanoon, onneksi hän pääsee välillä käymään muiden lähellä asuvien sukulaistensa perheessä. 

Palvelijoiden kesken tapahtuu kaikenlaista, ja Thean avuliasta luonnetta käytetään siekailematta hyväksi. Kilpailu on kovaa, ja Thea miettii ettei amerikkalainen unelma ehkä sittenkään ole häntä varten. 

Kertomus perustuu kirjailijan oman isoäidin elämään ja siihen on myös tulossa jatko-osia. Luultavasti kuuntelen seuraavankin, vaikka en aivan täysin päässyt tämän kirjan imuun vaan jäin jotenkin ulkopuoliseksi. Kiinnostelee kuitenkin mitä Thealle jatkossa tapahtuu ja sehän on aina hyvä merkki. 

En taas oikein pidä kaikista näistä kirjan kansista, joten pitkästä aikaa vaihtoehtoinen kansi, Ellen Vahrin kirjalle.

***

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

Kuopio-sarja #3

Äänikirja: Otava, 2018

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 14 h 24 min

Suomessa eletään välirauhan aikaa, mutta sota jatkuu maailmalla. Yksi brittien karannrieista sulkupalloista ajautuu Suomeen saakka ja tekee tuhoa vaijereineen, kunnes se ammutaan alas. Tuomen pikkupojatkin olisivat kovasti sen halunneet nähdä, mutta naiset kiittelivät, kun sen silkistä riitti ommeltavaa pitkäksi aikaa. 

Tuomen perheessä on muutosten aika. Anna on ollut isossa roolissa vastatessaan suuresta osasta niin ikääntyvän anopin kuin kaksostensa hoidosta. Kun karjalaisevakko Helvi Martiskainen ja hänen tyttärensä Mari mutkien kautta palaavat heidän elämäänsä, avautuu Annalle toisenlainen elämä. Helvin kautta hänelle järjestyy ensimmäinen kodin ulkopuolinen työpaikka ravintola Tatrasta, josta tulee pian Kuopion suosituin. Myös Lassi yrittää parhaansa mukaan osallistua perheen elättämiseen, mutta päävastuu on edelleen Annalla. 

Jään ja tuulen kevään alkupuolella oli jopa jotenkin rauhallinen ja uinuva tunnelma, ja vähän kummastelin käynnistyykö tämä osa ollenkaan. Henkilömäärä ei suuresti kasvanut, mutta näkökulmat kylläkin, kun arkea kuvattiin yhä useammalta kantilta. Mari alkoi itsenäistyä ja olla muutakin kuin Annan kaksosten lapsenlikka. Uutena henkilönä mukaan tuli varakas rouva Lehtivaara, joka ottaa Juho-pojan "sotakasvatikseen" ja auttaa tätä paremman elämän syrjään kiinni. Rouva Lehtivaara tutustuu myös brittiläiseen mieheen, joka on tullut kantamaan kortensa kekoon Suomen sotaponnisteluissa. Vai onko tämä sittenkin vakooja?

Annakin käy rouva Lehtivaaraa auttelemassa kun muilta töiltään ehtii, ja tuhahtelee ensin kun rouva kertoo kyllä tutustuneensa työlaisnaisen elämään, sillä hän "on Canthia lukenut". Vaan kun Anna vihdoin ehtii rouvan lainaaman Työmiehen vaimon itsekin lukea, saa hän siitä oivalluksen: naisten on vedettävä yhtä köyttä!

Pidän tästä hyvin elämänmakuisesta sarjasta, oikein kiva että tuli vihdoin tartuttua.

***

istoriallisia romaaneja vol 6: Vahvoja naisia Naistenviikolla

Minulla on edelleen menossa vahva historiallisten romaanien romaanien putki, joten nyt on tarjolla neljä uutta tai melko uutta kirjaa, jotka sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Samalla nämä sopivat erinomaisesti meneillään olevalle naisten viikolle, sillä jokaisessa on päähenkilönä vahva, omillaan seisova nainen. 

***

Christina Erikson: Kaipauksen aika

Kartanon naiset #3

Docendo, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 43 min

1792

Christina oli ollut PH von Amberin puoliso nyt puolentoista vuoden ajan, mutta avioliitossa ei ollut toivottua lämpöä. Mies oli ollut leski, kun he olivat päätyneet yhteen. Hääyön jälkeen heidän yhteiset yönsä olivat sormilla laskettavissa, ja Christina mietti, oliko hänen ensimmäinen liittonsa ollut onnellinen. Saattoiko mies torjua hänet peräti siksi, että rakasti edelleen niin kovin ensimmäistä vaimoaan? 

Hän oli luvannut isälleen ja itselleen, että Svartå pysyisi perheen hallussa, mutta hänen ponnistelunsa kartanon tulevaisuuden hyväksi vaikuttivat turhilta. Ilman perillistä tulevaisuus näytti yhtä synkältä kuin vuoden 1789 armottomana talvena, jolloin Marcus kuoli. Christina olisi halunnut pamauttaa kamarin oven kiinni niin, että seinät kaikuivat ja lasiruudut helisivät. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän joutuisi korkeintaan kohtaamaan äidin ja Beatan ivalliset katseet, joista hän sai muutenkin kyllikseen joka ikinen kuukausi. Naiset tuntuivat pitävän hänen kuukautisistaan kirjaa kuin kaksi vaanivaa korppia ja esittivät jokaisen vuodon ajankohtana merkitseviä kysymyksiä siitä, mahtoiko odotettu perillinen olla jo tulossa. Christina painoi kädet kasvoilleen ja toivoi, että Maja olisi hänen luonaan.

Maja ei kuitenkaan ole enää Christinan palveluksessa, vaan pitää huolta tämän suurimmasta salaisuudesta. 

Kirjassa on juonittelun lisäksi myös jännitystä, sillä Svartån naamiaistanssiaisissa tapahtuu yllättävä kuolemantapaus. Jännitystä luo myös asia, jonka Christina oppii aviomiehestään... 

Nautin edelleen kovasti tästä sarjasta, joka on vetävää tekstiä, sisältäen sopivasti kaikenlaisia elementtejä mitä koukuttavaan historialliseen viihdekirjallisuuteen kaipaan. 

***

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

#1 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 10 h 40 min

1859--->

– Minä en ole ainoa, joka on tehnyt väärin, mutta kun joutuu seisomaan neljä kertaa papin vieressä, niin siinä ihminen on todella yksin. Pilkattavana. Häväistävänä. ”Priita-Kaisa Seipäjärvi on harjoittanut haureutta”, pappi sanoi. ”Hän on syntinen nainen. Hänen täytyy rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Meidän kaikkien täytyy rukoilla hänen puolestaan.”

Priita-Kaisa oli suuttunut pappiin, ja suuttunut niihin miehiin, jotka kirkon penkeillä olivat rukoilleet hänen syntiensä puolesta. Hän pakkasi ahkioon tavaransa ja kolmevuotiaan Heikki-poikansa, vanhempi Aleksi hiihti jo hyvin siinä missä Priitakin. Nuo hänen komeat poikansa olivat syy siihen, miksi Priitaa piti rankaista: kaksi aviotonta lasta eri miehille. Tosin Priita arveli, että isän kotipolttoisen myynnilläkin oli osuutensa asiaan. 

Samaa matkaa lähtijöitä oli useampia, Suomen puolelta oli aina lähtijöitä pohjoisemmaksi, Norjaan, sinne missä oli työtä ja ruokaa, niin paljon kalaa kuin merestä jaksoi nostaa. Priita suuntaisi Pykeijaan, jonne hän veljensä oli jo muuttanut, ja etsisi puolisokseen kovan työmiehen joka ei joisi itseään jatkuvasti humalaan ja olisi parempi miehen malli pojille kuin hänen oma isänsä. Kohtalo oli kuitenkin varannut hänen kohdalleen muuta, eli rakkauden joka ei taaskaan sopinut muiden pirtaan. 

Siinä missä Kartanon naiset voi reteästi luokitella viihdekirjallisuudeksi, tarjoaa Jäämeren laulu syvällisemmän otteen ja näkökulmia pohjoisen alueen historiaan. Sarjan toinen osa, Villien tuulten ranta, ilmestyy syyskuussa, ja sen huomattuani tulikin kiirus kuunnella vihdoin tämä ensimmäinen kirja. Näistä todella pohjoiseen sijoittuvista kirjoista minulle on tullut viime vuosina halu päästä matkustamaan sinne, mm Pykeijaan. Toivottavasti tämä lähivuosina toteutuu! 

***

Lea Kampe: Kenian naarasleijona

Bazar, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 11 h 25 min

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Niin alkaa Karen Blixenin tunnetuin romaani, Minun Afrikkani, ja se on myös toinen lause Kampen Karen Blixenistä kertovassa romaanissa. Kuinka moni meistä vanhemmista lukijoista kuuleekaan mielessään Meryl Streepin äänen, joka lausuu nuo samat sanat vähintään yhtä tunnetun samannimisen elokuvan aluksi: I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hills. 

Heille, joille Karen Blixen ei kolahda takaraivossa, kyse on siis tositapahtumista. Tuore tanskalainen aviopari Karen ja Bror von Blixen-Finecke perustivat kahviplantaasin Keniaan suurin odotuksin. Kuka sen heille alunperin hankkikin, ei huomioinut sen sijainnin ja käyttötarkoituksen yhteensopimattomuutta: alue on liian kuivaa kahvipensaille. Kun Bror oli potkittu ulos farmilta ja avioero selvä, plantaasi oli Karenille koko elämä ja samalla suurin haaste. Mitä muuta hän osaisi - tai edes haluaisi tehdä?

Mikään ei ole yhtä kamalaa kuin pelokas odottaminen. Tarvitsemme kipeästi hyvän sadon – ja siihen tarvitsemme sadetta. Kun herään aamuisin, haistan pelkän palaneen maan. Maasait ovat kulottaneet ruohotasangon jo monta viikkoa sitten, jotta se pääsisi uuteen tuoreenvihreään kasvuun heti sadekuurojen jälkeen. Muistatko pitkät, vierivät savumatot ja leimuavat liekit? Kun sateet sitten jossain vaiheessa tulevat – sillä täytyyhän niiden tulla! – neitseellisen ruohon voi melkein nähdä kasvavan. Koit sen itsekin. Se on kuin syvä huokaus – kuin saisi lunastaa ikivanhan lupauksen. Onko tosiaan niin, että tällä kerralla tuo lupaus rikkoutuu? Toisinaan luulen melkein kuulevani sisälläni ruohonsiementen pidätellyn hiljaisuuden, kuiskatun sateenkaipuun. Enkä ole kuulosteluni kanssa yksin. Kikujut kuuntelevat kanssani.

Vuodesta toiseen sateet antoivat odottaa itseään ja sadot jäivät pienemmiksi kuin hän osasi odottaa. Viimeinen pisara olivat valtaisat heinäsirkkalaumat, jotka söivät kaiken maan tasalle saakka. 

Toinen haaste oli rakkauselämä. Eronsa jälkeen hän alkoi tapailla brittiläistä aristokraattia, Denys Finch-Huttonia.  Mies kulki jatkuvasti Kenian ja Englannin väliä, eikä tavallinen elämä, johon kuului avioliitto ja lapsia, tuntunut olevan häntä varten.

”Juuri siksi en sanoisikaan meidän olevan yhdessä. Rehellisesti sanottuna en tiedä ollenkaan, miten kuvailla suhdettamme. Mutta kuka tietää, ehkä sitten kun Denys palaa muutaman kuukauden kuluttua Englannista, tilanne selkiytyy edes hieman – vaikka rohkenenkin epäillä. Asia on juuri niin kuin sanoit: eivät Denysiä kiinnosta selkeästi määritellyt parisuhteet. Ja vaikka se kuulostaakin kummalliselta, juuri se minua hänessä viehättää. Häntä ei yksinkertaisesti voi karsinoida.”

Ingrid katseli häntä tarkkaan. ”Ja sekö sopii sinulle?”

Halusiko hän Denysin muuttuvan, kyllä ja ei. Olisiko miehessä hänelle enää mitään erityistä, jos tämä olisi kuin kaikki muutkin miehet? Blixeninsä tuntevat tietävät miten rakkaustarina päättyy, lentoturmaan, mutta toisaalta kun oman muistini virkistykseksi luin tähän liittyvistä ihmisistä netistä, oli Karenin ja Denysin suhde mitä ilmeisimmin päättynyt, ja Denys tapaili yhtä epäsäännöllisen epäselvästi toista naista. 

Kirja käy läpi Blixenin elämää Afrikassa, ennen ja jälkeen Finch-Huttonin. Vaikka tavallaan tietää "perus juonen" eli Blixenin elämän kulun, aina tulee uutta vastaan, joko tietoa tai näkökulmaa tapahtumiin. 

***

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
WSOY, 2025
Alkuteos: Mormor danset i regnet, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 20 min

Kun Juni palaa sukutaloon norjalaiselle saarelle, hän löytää valokuvan isoäidistään Trudesta rinnallaan saksalaissotilas. Juni ei tiedä mitä ajatella, joten hän alkaa selvittää sodanaikaisia tapahtumia kotiseudullaan, mutta isoäidin tarina vie pidemmälle.

Välittömästi sodan päätyttyä Truden tie vie kohti Saksan itäisiä kolkkia, jonne nuori tyttö kulkee luottavaisin mielin saksalaisen rakkaansa kanssa. Mutta mitä syvemmälle Saksaan he pääsivät, sitä harvemmassa näkyi ehjiä taloja, vain valtavia kasoja tiiliskiviä ja palamisen jäänteitä. Kadunkulmat olivat täyttyneet mustan pörssin kauppiaista, jotka kuljettivat pikku kärryillään juureksia, joita ahneesti vaihtoivat arvoesineisiin. 

Tekla huomasi kuuden-seitsemäntoista ikäisen tytön, joka hiipi hitaasti lähemmäs yhtä mustan pörssin kauppiaista. Äkkiä tyttö ryntäsi nappaamaan porkkanan ja juoksi tiehensä. Mutta ei riittävän nopeasti. Mies sai yhdellä loikalla tytön kiinni, kaatoi hänet maahan, kiskaisi porkkanan hänen kädestään ja sätti häntä. Tyttö jäi hetkeksi makaamaan ja nousi sitten. Hänen vaatteensa olivat liasta jäykät, kasvot olivat kalpeat ja hiukset rasvaiset ja takussa.
Aivan heidän vieressään seinässä olevasta aukosta kömpi ulos vanha nainen. Hän horjahti ja yritti pysyä pystyssä mutta istahti pian kivelle nojaamaan päätä käsiinsä. Ei voi pitää paikkaansa, että idässä olisi huonommat olot kuin täällä, Tekla ajatteli. Se on mahdotonta. Demminissä ei ole tällaista. Ei varmasti ole.

Isoäiti tanssi sateessa tarjosi uuden, karun näkökulman siviilien elämästä toisen maailmansodan päättyessä. Osittain kirjassa oli tuttuakin, luettuani aikoinaan (2014 suomeksi ilmestyneen) Rhidian Brookin romaanin Talo Elben rannalla. Se sijoittuu samoihin vuosiin ja Hampuriin, jossa myös Tekla asuu hetken ystäviensä luona. Kansien välissä on paljon muutakin kuin elämää sotavuosina, on esimerkiksi sukupolvien välisiä traumoja ja naisen asema. Soisin tätä kirjaa luettavan enemmän!

Aikamatkalla romaanien maailmassa, vol 3

Tällä kertaa esittelen neljä romaania 1700-luvun lopulta toisen maailmansodan vuosiin saakka. Aloitamme Ruotsista, käymme Englannissa ja Suomessa, ja päädymme lopulta englanninkielisen romaanin mukana Tanskaan. 

***

Christina Erikson: Autuuden saari

#2 Kartanon naiset

Docendo, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 12 h 19 min

Svartån kartano, 1789

Svartån kartanon ainoa poika ja perillinen oli menehtynyt vain 21-vuotiaana. Tämän vuoksi oli vaarana, että kun isästäkin jättäisi aika, kartano, ruukki ja laajat tilukset siirtyisivät isän suvulle, pois perheeltä. Christina ei halunnut ajatellakaan sitä vaihtoehtoa, joten ainoa mitä hän saattoi asian eteen tehdä, oli mennä naimisiin. Silloin Svartån omistaisi hänen puolisonsa. Christina vain ei ollut kovaa valuuttaa avioliittomarkkinoilla, sillä kihlauksensa purkauduttua hänellä oli maine hankalana puolisoehdokkaana. Niinpä hän oli vielä 23-vuotiaanakin naimaton ja sen tähden auttamattomasti vanhapiika. 

Christinan kamarineito ja ystävä Maja viehättyi uudesta, ikäisestään papista joka tuli Svartåhon. Mies oli kaunis, vaaleat hiukset kuin sädekehä, mutta pappi tai ei, Maja tiesi miten miehet käyttivät naisia hyväkseen. 

Juoni kulkee lomittain Christinan ja Majan elämän ympärillä, ja mukana on monia ensimmäisestä osasta tuttuja henkilöitä. Autuuden saari on periaatteessa itsenäisenä osana luettavissa oleva romaani, mutta aloittaisin silti sarjan alusta, jo ihan silläkin, että se on niin viihdyttävä ja avaa Ruotsin historiaa ajanjaksolta joka ainakin itselleni on vähemmän tuttu.

Esipuheessa kirjailija kertoo, miten valtava onni häntä on kohdannut, kun hän saa asua talossa, jossa hänen kirjasarjansa sankarittarien esikuvat ovat eläneet. On varmasti aivan hurjasti mielikuvitusta ruokkivaa, kun voi asua kartanossa, jolla on niin pitkä historia ja kulkea samoissa huoneissa joissa päähenkilönsä ovat liikkuneet.

Erikson on aiemmin kirjoittanut dekkareita, ja Kartanon naiset on hänen ensimmäinen historiallinen kirjasarjansa. 

 

***

Satu Tähtinen: Seikkailijalordin paluu ja muita yllätyksiä 

#2 Moraalisten naisten kirjakerho

Otava, 2024

Lukija: Alma-Ruut Karjalainen 

Kesto: 8 h 8 min

Sussex, 1847

Paronin tytär, neiti Adalmina Lockhart, saapui vierailulle lapsuudenystävänsä Lordi Raymond Delaneyn ja tämän vastavihityn nuorikon Josephinan luo. Trenaughn kartano oli upea niin ulkoa kuin sisältä ja vieraitakin oli tulossa lisää muutaman päivän kuluttua, joten Ada uskoi viihtyvänsä mainiosti. Sitä ennen he ehtisivät puhua Josephinan kanssa Moraalisten naisten kirjakerhon tulevaisuuden suunnitelmista, sillä jäseniä oli kertynyt jo hyvä määrä.

He tiesivät odottaa Lordi Whartonin tuovan mukanaan yllätysvieraan, mutta Adalmina olisi toivonut tämän olleen kenen tahansa muun, kuin viimeiset kahdeksan vuotta ulkomailla viettäneen Henry Spencerin. Ada oli onnistunut pitämään miehen melko hyvin pois ajatuksistaan nuo vuodet, joita oli edeltänyt tämän kanssa seurustelu ja suunniteltu avioituminen. Sitten mies oli lähtenyt, ilman selityksiä, vain koruton anteeksipyyntö kirjelapulla. Adalmina tiesi miehen palanneen matkoiltaan ja oli nähnytkin tämän ohimennen Raymondin ja Josephinan häissä. Nyt kun Henry ilmestyi yllättäen kartanoon, Ada tiesi, että oli tilinteon aika.

"Olen pahoillani siitä. Todella. Sotkin asiani, ja sinä sait kärsiä sen vuoksi", mies kuului huokaisevan.  

Adalmina kurkisti varovasti kulmiensa alta. Henry vaikutti olevansa vilpittömästi pahoillaan - sen kuuli miehen äänestä ja näki tämän kireiltä kasvoilta. Keskustelu ei ollut helppo miehellekään. 

"Saanko minä anteeksi?" Henry kysyi, kun Adalmina sulatteli miehen sanoja hetken liian kauan.

"Se riippuu siitä, saanko minä sinulta riittävän hyviä vastauksia", Adalmina totesi hitaasti. Hän tajusi, ettei ollut valmis päästämään Henryä pälkähästä pelkällä anteeksipyynnöllä. Hän oli sentään pohtinut kahdeksan vuotta heidän seurustelunsa yllättävän päättymisen syitä. Henryn lähtö oli langettanut varjon hänenkin ylleen, ja yhtäkkiä hänen tähtensä ei ollutkaan niin kirkas kuin aiemmin. Sen seurapiirikauden aikana hän ei ollut saanut enää yhtään kosintaa.

Tunteista ei ole useinkaan helppoa puhua, ja se pitää paikkansa myös Adalminan ja Henryn välillä, varsinkin kun on selvää, että molemmat tuntevat edelleen vetoa toisiinsa. Anteeksipyyntö on paikallaan, mutta lukijalle on alusta saakka selvää, ettei Henry halunnut jättää Adalminaa, vaan tapahtui jotain, miksi mies toimi kuten toimi. 

Seikkailijalordin paluu oli vähintään yhtä viihdyttävä ja ahmittava kuin sarjan ensimmäinenkin osa. Lisää historiallista kartanoromantiikkaa on luvassa, sillä kolmas osa, Jaarli vailla värejä ja muita arvoituksia ilmestyy jo maaliskuussa. 

***

Jaana Piira: Polttavat raiteet, aseman varjo

Storytel Original, 2024

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 6 h 25 min

1930-luvulla Ylä-Karjalassa Anna oli saanut uuden työn syrjäisen Kellomäen kylän juna-aseman hoitajana. Samalla hänen miehensä Niilo sai töitä ratavartijana, kunhan Anna pitäisi hänen toimiaan silmällä, sillä vankileirilläkin ollutta punikkia ei vieläkään pidetty kunnollisena, luotettavana kansalaisena. Koska jostain oli tienattava, oli Niilo aiemmin ollut topparoikassa junarataa rakentamassa, mistä Anna ei ollut pitänyt ollenkaan, sillä hyvä osa tienesteistä kului porukalla viinaan. 

Samoihin aikoihin asemalla aloittaa työnsä myös Kerttu, josta tulee uusi postinhoitaja. 

Vuorotellen seurataan sodan lähestymistä niin Annan, Kertun kuin Niilonkin näkökulmasta.

Mieleen tuli hatarasti vanha iskelmä siitä kuinka "topparoikka tulee", mutta nytpä avautui mikä porukka se oikein oli. Eikä se ihan ainoa asia ollut mitä kirjasta opin, minkä lisäksi se oli viihdyttävä, astetta "vakavampi" kuin historialliset viihderomaanit. 

***

Ella Gyland: The Helsingør Sewing Club

One More Chapter, 2022

Lukija: Kristin Atherton

Kesto: 9 h 53 min

Cecilian 96-vuotias isoäiti oli kieltäytynyt muuttamasta omasta kodistaan, mutta joutunut sairaalaan kaaduttuaan pahasti. Siellä hän oli saanut kohtaloksi koituneen keuhkokuumeen. 

Cecilia löysi isoäidin tavaroita läpi käydessään rasiallisen koruja, joita hän ei ollut koskaan nähnyt isoäidin käyttävän. Mukana olleen lapun avulla hän onnistui jäljittämään korujen omistajan, joka tiesi kertoa hänelle miten ne olivat päätyneet Ingerin haltuun. Siinä samalla Cecilia kuuli isoäitinsä tarinan.

Helsingør, 1943

Kun kööpenhaminalainen Inger Bredahl sai työpaikan kirjansitomosta Helsingørissä, hän muutti asumaan isänsä veljen ja tämän perheen luo. Heidän tyttärensä Gudrun oli Ingerin ikäinen ja tämän pikkuveli Jenskin jo kuudentoista. Näiden mukana Ingerkin tuli vedetyksi mukaan vastarintaliikkeen toimintaan. 

Tanskan historia toisen maailmansodan aikana on minulle aika vierasta, lähinnä olen oppinut siitä Badhotellet -sarjan myötä. Vastarintaliikkeen toimintaa ei tv-sarjassa kuitenkaan tuotu esille, tyskertøs eli saksalaisheila noin nätimmin sanottuna kylläkin, onhan sarjassa saksalaismiehen ja tanskalaisnaisen lapsikin mukana. Niinpä Helsingørin ompeluseura oli kiinnostavaa kuunneltavaa. 

DEKKARIVIIKOT Anneli Kanto: Haihtuneet

Anneli Kanto: Haihtuneet

Docendo, 2023

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 6 h 42 min

Kun Onnibussista laskeutui punapäinen amatsoni, Kirkkojärven rollaattorimummotkin jäivät tuijottamaan. Oli aivan tavallinen arkipäivä, mutta nainen oli näyttävästi meikattu kuin mainoskuvauksiin menossa. Kaupan ilmoitustaululle hän kävi laittamassa aanelosen, jossa oli hänen photoshopattu kuvansa sekä teksti:

Noora Näkijä Meedio.

Yhteys henkimaailmaan ja vainajiin.

Unien tulkintaa. Myös tarotit.

Tunnelukkojen avaus.

Energian puhdistus ja tasapainotus.

Kaukoparannusta.

Tilaa rohkeasti vastaanottoaika!

Puhelinkonsultaatiot 2,48 + ppm.

Näkijä oli vuokrannut käyttöönsä Nurmikunnasten rintamamiestalon, joka oli ollut jo kymmenen vuotta tyhjillään. Hänen ensimmäinen asiakkaansa oli tuona päivänä kaupan kassalla istunut Selina. Näkijä oli yllättynyt, että tyttö oli pystynyt pidättelemään itseään kokonaiset kaksi päivää, ennen kuin soitti hänelle.

Siitä tapaamisesta alkoivat Näkijän työt ja mysteerin selvittäminen. Paikkakunnalta oli kadonnut lähes seitsemän vuotta aiemmin maalitehtaan, paikkakunnan suurimman työllistäjän johtaja, ja hänen leskensä Hanna Silvennoinen haluaisi vihdoin saada varmuuden siitä, mitä oikein tapahtui. Lisäksi oli kadonnut kaksi teinityttöä. Miten nämä katoamiset liittyivät toisiinsa - vai liittyvätkö? Minne he kaikki haihtuivat?

Valtaosa Kirkkojärven asukkaista kuului salaperäiseen, täysin paikalliseen Veripuhtaat-lahkoon, jonka ytimessä vaikutti Luukas Markusson. 

Selinan äiti Mirja näkisi itsensä mielellään Luukaksen rinnalla todistamassa, ja oli ensiluokkaisen tunnollinen lahkon sääntöjen noudattaja. Selina kävi lahkon hurmoksellisissa kokoontumisissa vain äitinsä pakottamana.

Kunnassa oli vireillä Kultalampi-hanke, joka aiheutti eripuraa. Nuori ja kunnianhimoinen kunnanjohtaja Emilia Laiho halusi saada kunnan kukoistamaan, mutta moni myös vastusti hanketta. Yksi heistä oli vihreä kunnanvaltuutettu Simo Helin ja toinen Luukas Markusson. Ja mitä Luukas olikin mieltä, jakoi suuri osa Kirkkojärvestä sumeilematta hänen kantansa. Myös kunnanjohtaja kääntyi Näkijän puoleen. 

Kultalampi-hanke oli alkanut lammen ruoppaamisella, ja työtä teki kaivinkoneyrittäjä Markus, saarnamiehen poika. Toinen kadonneista tytöistä olikin sitten Markuksen sisko ja toinen Selinan sisar. Mikä oli erikoista, tytöt toki tiesivät toisensa, mutta eivät olleet ystäviä. Miksi he olivat kadonneet yhtä aikaa? Markus ja Selina yrittävät auttaa Näkijää mysteerin selvittämisessä, sillä Näkijällä on vahva tunne, että jokin ylempi voima johdatti hänet Kirkkojärvelle juuri kadonneiden kohtalon selvittämiseksi. 

Haihtuneet oli ihanan selkeä ja konstailematon cozy crime mysteeridekkari, joka ei piinannut kuulijaa yksityiskohtaisesti kuvatuilla veriteoilla, vaan Näkijän henkilöllisyyden arvuuttelulla ja vuosia sitten tapahtuneella katoamistapauksella. Onneksi trilogian toinen osa ilmestyy jo alkusyksystä, ja silloin Näkijä ratkoo mysteeriä hiihtokeskuksessa.

Tämä kirja oli neljäs osallistumiseni 2023 Dekkariviikoille.

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

 

Anna-Liisa Hämäläinen: Diskokuningatar Eini

Docendo, 2021

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 8h 48min

Eini syntyi Pellossa syksyllä 1960 perheen kahdeksantena lapsena. Hän piti laulamisesta jo pienestä, mutta oli kovin ujo. Einin ollessa neljäntoista hän lauloi ensi kertaa lavalla, kun veljen bändikaverit hänet siihen ylipuhuivat. Jo vuotta myöhemmin he kiersivät Lappia ja Eini lauloi muun muassa Baddingin, Katri Helenan, Taiskan ja Virve Rostin lauluja. Hän lähetti myös äänittämänsä kasetin Toivo Kärjelle, joka kutsui hänet Helsinkiin koe-esiintymiseen, jonka päätteeksi tehtiin levytyssopimus. 

Eini päätti yläasteen keväällä 1977. Suvivirsi oli jo laulettu, kun Einin yllätykseksi rehtori muisti häntä puheessaan kertomalla, että nyt oli tapahtunut niin iloinen asia, että koulun yksi opiskelija, Eini Orajärvi, on tehnyt levytyssopimuksen. Häntä saamme kuulla seuraavaksi radiosta. 

Kaikki taputtivat, koko koulu toivotti hänelle hyvää matkaa. 

Siitä alkoi Einin taival vuoroon diskon ja iskelmän esittäjänä. En ole vuosiin lukenut yhtään elämäkertaa, mutta halusin haastaa itseäni pois mukavuusalueelta. Einin valitsin pitkälti kirjan Diskokuningatar-nimityksen myötä, sillä pidän noista 70-80-luvun suomidiskobiiseistä (finnhitseistä) ja kuuntelenkin niitä aina välillä. Tiedän Eininkin tunnetuimmat hitit, osaan vähintäänkin kertsit biiseistä kuten Yes sir sekä Kesä ja yö.  

Kirja oli kokonaisuudessaan jotenkin aivan liian sokerinen ja lukija vain pahensi tuota mielikuvaa. Kaikki oli aina yhtä täydellistä. Jäin myös kaipaamaan kronologisempaa järjestystä ja henkilökohtaisempaa otetta. Olen myös ollut siinä käsityksessä, että elämäkerroissa paljastetaan asioita, joita ei aiemmin ole julkisuuteen kerrottu. Niinpä yllättäin siitä, miten paljon kirjassa referointia ja lainauksia siitä, mitä lehdet olivat vuosikymmenten aikana Einistä kirjoittaneet. Ei tämä ainakaan rohkaissut tarttumaan toiseen elämäkertaan. 

Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

 Aino Leppänen: Positiivinen yllätys

Docendo, 2020

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 5 h 20 min

Aino on 17-vuotias lukiolainen, jonka elämä saa uuden käänteen kun hän näkee tekemässään raskaustestissä kaksi viivaa. Vauvan pitäminen on hänelle yllättävän itsestäänselvää ja lappuhaalareitakin Aino tahtoo pitää heti kun löytää vatsastaan pienen kummun. Poikaystävän tuki vaihtelee, mutta todellisen vertaistuen Aino saa tädiltään joka odottaa samaan aikaan vauvaa. Olisi ihanaa kun he voisivat käydä vaunukävelyillä yhdessä! Tädin raskaus kuitenkin päättyy keskenmenoon ja välejä mutkistaa uusi vastakkainasettelu; vahinkovauva ja pitkään, hartaasti toivottu ja sitten menetetty lapsi. Aino tahtoo itsenäistyä ja pitää tärkeänä sitä, että asuu omillaan ennen vauvan syntymää. Tässä auttavat onneksi sekä vanhemmat että yhteiskunta.

Valitsin kirjan kuunneltavaksi tilanteessa, jossa varsinainen kuuntelukirjani oli liian vaativa kuunneltavaksi nukahtamista odotellessa ja kaipasin toista, helposti seurattavaa ajanvietekirjaa sen rinnalle. Tästä lähtökohdasta huolimatta odotin Leppäsen kirjalta enemmän, joko lyyrisempää tekstiä tai vaihtoehtoisesti pohdiskelevampaa otetta tapahtumiin. Kirja on kuitenkin omaelämäkerrallinen, joten sen tapahtumat ovat herättäneet kirjoittajassaan ne kaikkein aidoimmat tunteet ja luulisi että hän on myös kipuillut niiden kanssa ja niistä ajatuksista olisi ollut kiinnostavaa kuulla  Nyt kirja oli harmittavan tasapaksu, täysin kronologisesti etenevä selostus siitä mitä Ainolle missäkin vaiheessa tapahtui. Kirjaa ei ole luokiteltu ya-kirjallisuudeksi, mutta sopisi sellaiseksi paremmin. 

Ajattelin kuunnellessa, että tapahtumat sijoittuisivat 1980- tai 1990-luvulle, mutta kirjailija on syntynyt vuonna 1982, joten ajoitus osuukin vuosituhannen vaihteeseen.

Polly Samson: Haaveilijoiden saari

 Polly Samson: Haaveilijoiden saari

Docendo, 2021

Alkuteos: A Theatre for Dreamers, 2020 

Suomennos: Laura Jänisniemi

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 12 h 40 min

Iso nuotio terassilla sitruunapuiden keskellä, kannukaupalla retsinaa, vähän hasista, tanssia, maalin tahrimia shortseja, ruskettuneita raajoja, paljaita jalkoja.

Olimme sota-ajan lapsia, useimmat vielä nuorempia kuin Leonard ja hänkin oli oikeastaan vasta poikanen. Me ahmimme vapautta jonka puolesta aiemmat sukupolvet olivat taistelleet ja olimme roimasti nälkäisempiä kuin he, kaidat sodan murskaamat varjot. 

Huumeet ja ehkäisykö tuon muutoksen saivat tuntumaan mahdolliselta? Oliko vallankumous tietoinen? Vai olimmeko vain lapsia, jotka kaipasivat vetelehtimistä ja seksiä ja tietoisuuden laajentumista, lievittääksemme geeneihimme piintynyttä ahdistusta, joka räjäytti nuorissa aivoissamme oman henkilökohtaisen Hiroshimansa.

Hah! Isäni mielestä olin vain saatanan biitnikki.

Vuonna 1960 Erica oli vain seitsemäntoista ja eli ensirakkauttaan neljä vuotta vanhemman Jimmy Jonesin kanssa. Erica oli juuri menettänyt pitkään sairastelleen äitinsä ja haki takertuen lohtua Jimmyn sylistä. Tuhannen punnan perintö mahdollisti reppujen pakkaamisen ja postissa yllättäen saapunut kirja määräsi suunnan. Charmian Clift oli ollut muutaman vuoden ajan Erican äidin paras ystävä, kun he molemmat olivat asuneet Lontoossa. Nyt Charmian kuitenkin oleskeli Hydran saarella kolmen tunnin lauttamatkan päässä Ateenasta ja Erica haaveili auringosta ja lämmöstä. 

Jimmy jätti oikeustieteen opintonsa kesken ja aina vain äreämmäksi käyvä Bobby-veli lähti kolmantena mukaan automatkalle halki Euroopan, vaikka isä raivostui kuullessaan lastensa suunnitelmasta.

Saarella he elävät alkeellisissa oloissa, heidän vuokraamassaan talossa ei ole sähköä eikä siis jääkaappiakaan. Kreikkalaismies tuo joka toinen aamu muulillaan ison jääkimpaleen, jonka Erica aamuvirkkuna raahaa kotiin. Kun vettäkin pitää säännöstellä, Erica oppii pian miten koko keittiön saa pestyä kulhollisella vettä, kun suunnittelee järjestyksen tarkoin. Hänestä tulee työmyyrä, kuten niin monesta muustakin saarella elävästä naisesta.

"Oi, harmi että hän on kirjailija", Marianne sanoo ja naurahtaa 

"Miten niin?" Alan selittää, että Jimmy tekee muutakin. Että hän maalaa, että hän kuuluu niihin ärsyttäviin ihmisiin jotka ovat hyviä kaikessa, mutta Marianne jatkaa, "Axel sanoo, että se kuuluu toimenkuvaan. Nainen päätyy aina kirjaan. Katso vaikka miten Charmianin puuhat esitellään siinä, mitä George nyt on kirjoittanut. Ja Axelin uusin romaani kertoo minusta. Hän itse asiassa päätyi melkein murhaamaan minut mustasukkaisen raivon vallassa. Voitko kuvitella miltä tuntuu, kun joutuu lukemaan sellaista? 

Marianne kertoo tämän kaiken vailla raivon häivääkään. Sen sijaan hänen kasvoilleen on laskeutunut pehmeä hehku. "Ja teksti on niin suorasukaista, että Aftenposten kieltäytyi arvostelemasta kirjaa. Joten on helppo arvata millaisia asioita Axel on kirjoittanut, mutta ei se romaanin suosiota estänyt. Se on nyt käännetty vaikka kuinka monelle kielelle ja siitä tehdään elokuvaa. Se minua näyttelevä teinityttö on ensimmäinen norjalainen, joka näyttää rintansa valkokankaalla ja Axel arvelee että se aiheuttaa skandaalin, kun se tulee teattereihin."

Erica palaa halusta kuulla kaiken mahdollisen äidistään, kaiken mitä Charmian vain tietää tästä kertoa, mutta alati kimpussa hyörivä hyttynen ärsyttää välillä tätäkin ja Erica hapuilee itsensä ja tarkoituksena kanssa.

"Sinä ja suunnilleen kaikki muut tällä saarella , te lennätte." Nyökkään maalaustelineisiin, maalirasioihin ja sivellinpurkkeihin päin. "Minä en enää edes kirjoita juuri mitään. En yhtään tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, tai tuleeko minusta koskaan mitään, ja joskus vain toivon että äiti olisi vielä elossa." 

Charmianilla on kaksi lasta ja mies, George, joka sairastaa tuberkuloosia. Heidän ympärilleen on kertynyt erimaalaisten taiteilijoiden yhteisö, enimmäkseen kirjailijoita ja runoilijoita. Georgen on vaikea saada uutta kirjaa puserrettua, mutta hänen on pakko, he ovat saaneet kustantajalta ennakkoa ja se kaikki on jo käytetty sairaalahoitoihin jotka pelastivat miehen hengen. 

Saarelle on muuttanut useita pariskuntia sekä sinkkuja. Yksi pareista olivat norjalaiset kirjailijat Axel Jensen ja hänen vaimonsa Marianne Ihlen. Sillä välin kun Marianne oli Norjassa saamassa heidän vauvaansa ja ajoi sieltä yksin vauvan kanssa pitkän matkan Kreikkaan, Axel ihastui amerikkalaiseen tyttöön, Patriciaan, ja ryhtyi suhteeseen tämän kanssa. Ei sillä etteikö heidän suhteessaan olisi kalahdellut aiemminkin, mutta aina he palasivat yhteen. Kunnes Leonard.

Saarella oli monenlaisia jännitteitä ennestäänkin, eikä elämä ollut pelkästään juomien siemailua auringonpaisteessa. Naisten osa on olla miestensä muusia ja rakastajattaria, äitejä ja yhteisön arjen pyörittäjiä.

"Pari vuotta sitten Axel palasi Norjasta, kun häntä oli juhlittu oikein perusteellisesti jonkin kirjan takia ja lähetti Mariannen pois Hydralta julkaisujuhlissa tapaamansa lumoavan bruneten tieltä. Kukaan meistä ei saanut häntä järkiinsä, ei edes George. Minä yritin saada hänet tajuamaan, että hän oli tähti pelkästään sen ansiosta, että Marianne oli tehnyt hänestä tähden. Luonut täydellisen universumin sen helkkarin kirjan kirjoittamiseen, eikä hän ollut kertaakaan joutunut murehtimaan ruuasta, tai vedestä, tai polttoöljystä tai edes hiilipapereista tai kirjoituskoneen nauhoista."

Mutta sitten Mariannen elämään tuli Cohen ja muutti koko lailla suoraan tämän taloon josta Axel oli lähtenyt ison riidan päätteeksi. 

Ennen kirjan aloittamista mielikuvani Leonard Cohenista olivat käheänmatala ääni ja hitaat, hyvin samankaltaiset laulut jotka eivät ole erityisemmin omaan makuuni. Siihen aikaan kun Cohen on levyttänyt esimerkiksi First We Take Manhattanin, 1986, minä kuuntelin ihan erityyppistä musiikkia (kuten Madonnaa), enkä ylipäätään ole balladi-ihmisiä, vieläkään.

Näillä spekseillä päätin ottaa Haaveilijoiden saaren kuunteluun lähinnä kolmesta syystä. Tapahtumapaikkana oli Kreikan saari, ajankohtana minulle aina kiinnostava 1960-luku, sekä luvassa oli hippimeininkiä ja sen ajan repaleisia ihmissuhteita. Näitä kaikkia kertyi 12 tunnin edestä.

Kun olin kuunnellut kirjaa hetken, aloin kaivata lisätietoa Cohenista sekä Ihlenistä ja keskeytinkin kirjan lukeakseni molempien elämästä, erityisesti Hydran saarella mutta myös sen jälkeen. Ellet tunne näiden kahden elämää sen enempää kuin minäkään tunsin ennestään, suosittelen tekemään ainakin hieman taustatyötä, sillä mielestäni silloin saa kirjastakin enemmän irti. Tosin minulla on taipumusta tehdä samoin aina kun luen todellisiin henkilöihin perustuvaa kirjaa, siinä missä moni muu voi ottaa vain kertomuksen kertomuksena.

Cohenin ja Mariannen rakkaustarina oli kirjassa yllättävän pienessä roolissa. Mitään imelää ei siis ole luvassa. Nautin 1960-luvun kreikkalaissaaren elämänmenon tarkkailusta, mutta ehkä vähän väsähdin matkan varrella ja tähdet putosivat siksi neljästä kolmeen. 

Anna Burns: Maitomies

Anna Burns: Maitomies

Docendo, 2019

399 sivua

Suomennos: Laura Jänisniemi

Alkuteos: Milkman, 2018

Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta. 

Kirjan päähenkilö on 18-vuotias tyttö jota kutsutaan nimellä "keskimmäinen sisko". Hän asuu paikassa jossa on paljon vakavia poliittisia ristiriitoja ja niiden aiheuttamaa väkivaltaa, autopommeja, valtion iskuryhmiä, irtautujia, puolisotilaallisia joukkoja. Kuten Belfastissa, muttei sitä sanota. Ajankohtaakaan ei tarkkaan sanota, mutta vinkeistä päätellen jonkin verran nykyaikaa kauempana, aikaan ennen kännyköitä, ehkä noin 1970-luvulla. 

Puhutaan "meistä" ja "niistä", "vettentakaisista" ja "niiden uskonnosta" ja "meidän uskonnosta". On sallittuja nimiä mitä lapsilleen voi antaa ja koko liuta mitä ei voi, koska niissä on vettentakaisen maan rasitteita. Oli "lojaalia teetä" ja "petturien teetä", oli "meidän kauppoja" ja "niiden kauppoja", oli sanojen lausumistapoja ja omat sanomalehdet. Oli myös "tien toisella puolen asuvat", jotka olivat oikeastaan vettentakaisempia kuin vettentakaiset. 

Tämä on tilanne jossa päähenkilömme, hänen perheensä, äitinsä, siskonsa, lankonsa ja ehkä-poikaystävänsä elävät. Kukaan ei voi olla neutraali, kaikkien on valittava puolensa. Vettentakaiset edustivat kaikkea "meidän" kokemaa vääryyttä ja sortoa "heidän" taholtaan ja tätä sortoa ylläpitivät keinotekoiset rajat, ulkonaliikkumis- ja kokoontumiskiellot, ilman syytteitä tehdyt pidätykset. Ihmiset olivat kärkkäitä juoruamaan, suurentelemaan ja tuomitsemaan, eikä siitä aina seurannut pelkästään paha mieli, siitä saattoi seurata aseistautuneita, kommandopipoisia miehiä oven takana. 

Tällainen suurenneltu asia on myös Maitomies, nelikymppinen perheellinen mies, jonka sanotaan kuuluvan puolisotilaallisiin joukkoihin. Hänen juorutaan myös olevan keskimmäisen siskon uusi miesystävä, vaikkei se pidä paikkaansa. Maitomies oli väkisin lyöttäytynyt juttusille hänen kanssaan tytön lukiessa kirjaa kävelyretkillään ja ensimmäinen lanko laittoi liikkeelle tuon ilkeän juorun. Ensimmäinen lanko oli erittäin kiinnostunut muiden seksielämästä, myös sen pelkästä mahdollisuudesta. Heidän "suhdettaan" paheksuttiin, tyttö on 18, mies 41, miten paheksuttava ikäero. Tyttöä pidettiin yleisesti syyllisenä, vamppina, muutenkin kummallisena koska luki kävellessään. Maitomies ei edes ollut oikea maitomies, ei hän jakanut maitopulloja, mutta ajoi valkoisella pakettiautolla. Kyydin tarjoamisessa tytölle ei sinällään ollut mitään ihmeellistä, autoja ei ollut vielä paljoa ja julkinen liikenne toimi miten sattui, koska kaappaukset ja pommiuhkaukset olivat arkea. Tyttöä mies ja hänen tuppautumisensa hämmensi ja hieman myös pelotti, varmaankin aiheesta. 

Maitomies siis tiesi, missä talossa ehkä-poikaystävä asui, millä alueella, hän tiesi myös ehkä-poikaystävän nimen, hänen kavereittensa nimet, hänen työpaikkansa ja jopa sen, että hän oli ennen ollut töissä siinä autotehtaassa, joka oli joutunut lopettamaan ja jonka koko henkilökunta oli sanottu irti. Hän tiesi myös, että yövyin ehkä-poikaystävän luona, ja minua alkoi ärsyttää oma kiinnijäämisen tunteeni niiden mielleyhtymien takia, joita noihin sanoihin saatettiin liittää ja joita tiesin hänen niihin liittävän. 

Jo kirjan ensimmäisessä lauseessa käy ilmi, että Maitomies tapetaan ja että sen tekevät valtiolliset iskujoukot. Myös keskimmäisen siskon kaulalla pidetään asetta. Tyttö ei suuremmin sure Maitomiehen kohtaloa. Hänellä on kuitenkin  tuo "ehkä-poikaystävä", joka on juuri pyytänyt tyttöä muuttamaan luokseen. Pojalla on, harvinaista kyllä, oma talo. Neljän veljeksen vanhemmat olivat yks kaks lähteneet maasta, naapurit tämän kertoivat, luodakseen kansainvälistä uraa tanssijoina vedentakaisessa ja monien vesien takaisissa maissa ja jättäneet 12-19 -vuotiaat pojat huolehtimaan toisistaan. Ystäviä tuli ja meni, yhden yön juttuja, yhden viikon tyttöystäviä tai jonkin-aikaa tyttöystäviä. Muut veljekset muuttivat vähitellen minne kukakin ja talosta tuli ehkä-poikaystävän koti ja autokorjaamo.


Ehkä-poikaystävä ja minä emme puhuneet myöskään irtautujista. Minun osaltani se johtui siitä, että mieltäni hallitsi siihen aikaan kaksi asiaa. Toinen niistä oli ehkä-poikaystävä ja toinen meidän "ei ihan yhdessä eikä ihan erillään" -suhteemme. Nykyään mielessäni pyöri myös maitomies, eli asioita oli kolme, ei kaksi. Jos päästäisin sinne myös irtautujiin liittyvän monimutkaisen kuvion ja joutuisin muodostamaan kokonaisvaltaisen - toisin sanoen ristiriitaisen - näkemyksen heistä, asioita olisi neljä. Sitten vielä poliittiset ongelmat, koska irtautujat eivät voisi olla mielessäni ilman alkusyytään, ja asioita olisi jo viisi. Viisi asiaa. Niin käy, kun ovet lennähtävät auki ja sisäiset ristiriidat paljastuvat. Silloin, kaikkien sovittamattomien ristiriitojen keskellä, on mahdotonta tehdä selkoa näkemyksistään poliittisesti korrektilla tai edes järkevällä tavalla. Siksi siis kaksijakoisuus, turtumus, jamais vu, mielen tyhjentäminen, kävellessä lukeminen - jopa sen miettiminen, luopuako kokonaan nykypäivän teksteistä aiempien vuosisatojen kirjakääröjen ja papyrusten hyväksi. 

Tässä sitä oli erikoisin kirja mitä olen aikoihin lukenut. 

Teksti ryöppysi ja vei mennessään eteenpäin kuin hyökyaalto jota ei voinut vastustaa ja niin sitä tuli lukeneeksi vielä ja vielä lisää vaikka oli meinannut pitää tauon. Mutta tämä tekstipä ei antanut pitää kaikkia niitä taukoja vaan vaati lukemaan itseään. Jossain vaiheessa, ehkä noin 300 sivun paikkeilla, minuun iski myös kyllästys tähän vyörymiseen ja hetken aikaa lukeminen hieman jurmuutti. Olisin kaivannut (edes välillä) enemmän tilaa hengittää, ajatella ja sisäistää lukemaani, ylipäätään jonkinlaista suvantovaihetta. 

Näin ristiriitaista jälkimakua minulla ei ole aikoihin kirjasta jäänyt. Pidin kyllä lukemastani eikä se loppujen lopuksi ollut niin vaikeaa tekstiäkään (mitä olin alkuun epäillyt), mutta se ei ikään kuin antanut minun uppoutua siihen vain haluamani verran, vaan vangitsi niin etten mahtanut sille mitään. Tarvitsin poikkeuksellisen pitkän ajan myös tämän jutun kirjoittamiseen loppuun, sillä luin kirjan kuukausi sitten. Maitomies saattoi hyvinkin jättää minuun pysyvän muistijäljen, mutta aika kertoo millaisen.

Tammikuun äänikirjoja

Kuuntelin tammikuussa peräti kahdeksan äänikirjaa (ja luin niiden lisäksi neljä kirjaa ja yhden sarjakuvan). Ensimmäiset pari viikkoa käytin Storytelin ilmaisjaksoa, sen päätyttyä kuuntelin pari kirjaa kirjaston kautta ja loppukuusta tutustuin Nextoryn palveluun. Palvelut ovat minusta yllättävän erilaiset ja pidin eniten Storytelin sovelluksesta. Siinä pystyy esimerkiksi vaihtamaan kuuntelun e-kirjan lukemiseen todella kätevästi (jolloin on helpompi esim kirjoittaa haluamansa lainaus kirjan esittelyyn) ja muutenkin sovellus oli ainakin tälle käyttäjälle käyttöystävällisempi.

Osasta kirjoja olen jo kirjoittanut omat juttunsa, tässä linkit niihin:

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut 
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta 
Jussi Nikkilä: Näyttelijä
John Irving: Kaikki isäni hotellit 

Lopuista tässä vähän tiivistetympää juttua.

Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu 

Docendo, 2019
4 h 16 min
Lukija: Jari Nissinen

Kaverukset Jani ja Jykä pyörittävät ravintolaa Kuortaneella. Kulma-Baari pysyy nippa nappa pystyssä ja tiskin alta myydään ruohoa valikoiduille asiakkaille. Rahapula ajaa Janin kohti rahakkaampia diilejä ja yhdessä tyttöystävä Minnan kanssa päädytäänkin hakemaan vahvempaa kamaa Espanjasta. Heti kirjan alussa käy kuitenkin ilmi, että Minna palaa Espanjasta ruumispussissa.

Minnan kuolemaa tutkittiin, mutta ainakaan valvontakameran kuvista ei voitu päätellä mitään. Yhteinen asuinpaikkakunta aiheutti luonnollisesti kuulustelua, mutta kun Minna osoitetietojen mukaan asui yhä äitinsä luona eikä tämä tullut maininneeksi poikakaverista mitään, ei löytynyt syytä yhdistää matkalaisia toisiinsa. Janin ja Minnan yhdessä laatima suunnitelma oli toiminut. Melkein. 

Muilta osin romaani on road trip vanhaa saabinromua trailerilla hinaten kohti Ruotsin Trollhättania, tapaamaan noitaa joka herättäisi henkiin tuhkatun Minnan. Hauskoja elementtejä ja ihan kiinnostavaa kuunneltavaa, mutta odotanko lisää romaaneja Hanhiniemeltä... ehkä kuuntelen ennemmin hänen biisejään ;)

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin
Teos, 2019
Suomennos: Laura Jänisniemi
8 h 28 min
Lukija: Hanna Saari

Ystävykset Saga-Lill ja Emmy Stranden, Nathan ja Gusten Grippe. Lähes kymmenen vuotta sitten on tapahtunut joukkoraiskaus, jossa pojat olivat osallisina. Kauhun neliapila, kuten heitä kutsuttiin. Häggertin kartanossa asui Nathanin perhe, arkkitehti-isä ja maailmankuulu talousasiantuntijaäiti Annelise. Myös Gusten majaili siellä, koska kuuluisa oopperalaulajaäiti Angela Grippe kiersi maailmaa. Tuolloin teinipojat olivat vielä mitä parhaimmat ystävät, enää he eivät ole tekemisissä keskenään. 

Raiskaus ei ollut mikään hetken mielijohde vaan Nathanin entiselle tyttöystävälleen suunnittelema julma, kahdeksan tuntia kestänyt kosto. Sascha on läheisen tyttökodin kasvatti, yhteisössä täysin nobody. Gusten oli lopulta se joka toimitti Saschan sairaalaan, mutta miksei Sascha halunnut tehdä rikosilmoitusta, miksi hän kielsi mitään edes tapahtuneen? 

Kun Gusten tutustui Emmyyn, kaikki oli jo tapahtunut. Mutta Gusten ei kertonut hänelle siitä mitään. Ei yhtään mitään. Omituista. He olivat monta vuotta yhdessä, eikä hän silti koskaan kertonut.

Ja toisaalta se oli täysin johdonmukaista.

Älä katso taaksesi, aloitetaan tästä. Kuin yhteisestä sopimuksesta.

Kun he tapaavat Leijonapuiston penkillä elokuun 2009 lopulla, Emmy nostaa etusormensa pystyyn (kun Gusten avaa suunsa kertoakseen lisää itsestään ja perheestään, kuinka sen nyt sanoisi, "edellytyksistään").

"Shhh. En halua kuulla", hän sanoo. "Etkä sinäkään halua. Kukaan ei halua kuulla."

Varjosta aurinkoon, älä katso taaksesi. Tabula rasa.

Kuka tappoi bambin oli erikoisin kirja jonka olen aikoihin lukenut. Se kuvasi todella taidolla tiivistä ylemmän luokan yhteisöä, jossa tapahtuu rikos joka halutaan lakaista maton alle. Kuten Nathanin äiti totesi, käännetään uusi sivu ja uusi sivu niin kauan, että enää ei muisteta mitä joskus oli.

Selasin myös e-kirjaversiota sen verran, että näin miten painetussa tekstissä oli käytetty suuria kirjaimia ja tekstin sijoittelua sivuilla, mutta kirja toimi hienosti myös äänikirjana ja pidin sen lukijasta todella paljon. Se oli myös todella jännä olematta jännäri ja kuuntelin sitä ahnaammin kuin montaa jännäriä. Myös toistoa käytettiin tehokeinona taitavasti. 

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
Kosmos, 2020
Äänikirjan lukija: Usva Kärnä
Kesto: 3 h 52 min

Nainen on tehnyt lukuisia raskaustestejä, mutta vain kahdesti niihin on ilmestynyt kaksi viivaa. Ensimmäisellä kerralla hän oli juuri ollut täyttämässä neljätoista vuotta. Anestesialääkärin silmistä oli ollut havaittavissa surua ja myötätuntoa ja kotiin tyttö pääsi jo aborttia seuranneena päivänä, yksin bussilla. Kaksi viikkoa myöhemmin hän jäi kiinni toimenpiteestä äidilleen, kun kotiin tuli lasku jota tyttö ei ollut osannut huomioida. He itkivät äidin kanssa yhdessä.

Seitsemäntoista vuotta myöhemmin kello on kuusi aamulla. Raskaustesti on hyvä tehdä vasta aamuvirtsasta, joten olen herännyt pidättelemään pitkin yötä. Istun kylpyhuoneen lattialla ja nautin tiedosta hetken ihan vain itsekseni. Positiivinen tulos tuntuu positiiviselta.

Pian kömpisin takaisin sänkyyn ja kuiskaisin uutisen myös aviomiehelleni. Nauraisimme kutkuttavia hörähdyksiä, joissa kuuluisi sekä innostus että pelko tulevasta. Mutta sitä ennen haluan tuntea lattialämmityksestä kuumat kaakelit paljaita pakaroitani vasten ja miettiä, kuka meille muuttaisi asumaan. Pitäisinkö hänestä, ja vielä tärkeämpää, pitäisikö hän minusta?

Sjöholmin esikoisromaani on elämänmakuinen omakohtainen teos. Joidenkin mielestä se on turhankin suorasukainen seksin suhteen, mutta minä alan olla jo tottunut siihen, että nykyään voidaan asioista puhua suoraan. Tässä on niin paljon enemmän sisältöä, nuoren naisen kasvutarinaa, äidiksi tuleminen, sitä ennen viikonloppuisän kanssa seurustelu; olisiko hänestä parikymppisenä äitipuoleksi. 

Inka Nousiainen: Mustarastas 
Wsoy, 2019
Äänikirjan lukija: Eeva Soivio
Kesto: 3 h 11 min

Sä olit kaikin tavoin lähtökuopissa, sulla oli autokin jo odottamassa. Mazda 626, vuosimallia -83, hopeanharmaa, punaisella plyysiverhoilulla. Marraskuussa sä täyttäisit kahdeksantoista.

Kirja perustuu tositapahtumiin. Äänikirjan lukija Eeva Soivio on esittänyt sitä monologinäytelmänä KOM-teatterissa ja Nousiainen kirjoitti kirjansa siihen pohjautuen. 

Kirjan minähenkilö, Eeva, puhuu veljelleen joka katosi risteilyllä 30 vuotta sitten, eikä koskaan palannut kotiin. Tapahtumat pulpahtavat uudestaan mieleen, kun sisaresta tulee äiti. 

Sulle ei voinut tuoda kukkia sillä ethän sä ollut kuollut. Sä olit vain jossain eikä me tiedetty, mitä se tarkoittaa.

Aihe on luonnollisesti surullinen, mutta kirjan kieli on kaunista. Siinä käsitellään sekä tapahtunutta että sisaren ja perheen äidin tuntemuksia, jonkin verran myös sisaren omaa kasvua ja hänen ihmissuhteitaan. Pidin etenkin siitä miten luontevaa puhekielinen teksti oli ja äänikirjana tämä toimi erityisen hyvin. Tarinan pituus oli myös oikein sopiva.