Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä 

Gummerus 2015, 384 sivua 

Suomennos: Raimo Salminen 

Englanninkielinen alkuteos A God In Every Stone 2014

Vivian elää nuoruutensa hyvitellen isälleen sitä, että tämän ainokainen syntyi tytöksi. Isän mieleen on tytär, joka on naisellinen käytökseltään, mutta miehinen ymmärrykseltään. Niinpä isä opettaa Viviania kuin poikaa ja tytön varttuessa järjestää tälle myös mahdollisuuden opiskella historiaa ja egyptologiaa yliopistossa. 1900-luvun alussa tämä on vielä hyvin poikkeuksellista. 

Kesällä 1914 Vivian on mukana arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa, nykyisen Turkin alueella, yhdessä Vivianin isän turkkilaisen nuoruudenystävän Tahsin Beyn ja muutaman saksalaisen arkeologin kanssa. Kesän päättyessä he sopivat jatkavansa kaivauksilla jälleen seuraavana kesänä, paitsi Tahsinin Vivian tulisi kohtaamaan jo jouluna Lontoossa kun mies tulee pyytämään ystävältään tämän tyttären kättä. Voidakseen jatkaa arkeologina Vivian tietää, että hänen on naitava arkeologi. Konstantinopoliin päästyään ryhmä kuulee kuitenkin järkyttävän uutisen: Saksa ja Englanti ovat sodassa keskenään. Ryhmä hajaantuu ja Vivianin ja Tasminin tiet erkanevat. Mutta sota on varmasti jouluksi ohi, uskoo Tahsin. 

Joulun jälkeen perhe saa Tahsinilta tervehdyksen, jossa on erityisterveiset Vivianille. Jos se vain olisi mahdollista, Tahsin toivoisi pääsevänsä tutkimaan Peshawaria. Ehkä Sinulla on tilaisuus tehdä se ennen minua?

Viv polvistui liejussa ja alkoi luonnostella holvikäytävän koristeena olevaa Buddhan stukkofiguuria. Piirroksesta oli valmiina alle puolet, kun hän keskeytti työn, pudotti kynänsä maahan ja alkoi selata muistikirjan aiempia sivuja. Muistoja joka sivulla. Yhtäkkiä kaikki tuntui kestämättömältä. Kaikki tässä unohdetussa, murenevassa paikassa jonka arvokkaat esineet oli kuljetettu museoon, niin että jäljellä oli enää puoliksi kaluttuja luita, oli kestämätöntä. Hän halusi Tahsin Beyn tänne voidakseen takoa tätä nyrkillä. Mitä sinä tarkoitit lähettäessäsi sellaisen viestin ja pakottaessasi minut tänne, missä olen unelmiesi vankina. Ei se luultavasti edes ole täällä! Viv kauhaisi kätensä täyteen liejua ja viskasi sen päin stukkobuddhaa. Jollakin tapaa se tuotti niin suurta tyydytystä, että hän toisti saman yhä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein lopetti, hänen hiuksensa olivat sekaisin ja paita oli liimautunut kosteaan ihoon. Buddha vastasi hänen katseeseensa käsi koholla. Hän kosketti sen sormenpäitä omillaan.  

Samaan aikaan kun Vivian matkasi Tahsinin viestin innoittamana Peshawarinlaaksoon (silloiseen brittien hallitsemaan Intiaan joka on nykyisin Pakistania), brittiläis-intialaisessa 40. rykmentissä palvelleella pataanilla Qayyum Gulilla oli sama suunta takaisin kotiseudulleen. Sotiessaan Englannin puolesta, tuon maan jota nuorukainen ei koskaan ollut nähnytkään, hän oli haavoittunut ja menettänyt toisen silmänsä kuuluisassa Ypresin taistelussa. 

Odotin arkeologisille kaivauksille sijoittuvaa romaania ja kuvausta brittien elämästä siirtomaavallan aikaisessa Intiassa ja veikkasin, että luvassa on siirtomaaherruuden kyseenalaistamista ja jonkinlaista kapinointia, mutta petyin kun tajusin arkeologian olleen vain pieni sivujuonne jolla Viv saatiin matkustamaan Peshawariin.

Mutta sitten kertomus vei mukanaan, tai ainakin osittain, vai veikö sittenkään? Qayyumin osuudet olivat turhan pitkiä ja Vivianista joka aluksi viehätti minua vaikka toimikin Tahsinin tulevaisuutta ajatellen kuin naiivi pikkutyttö, varttui nainen josta en pidemmän päälle erityisemmin pitänyt. Olisi helpompaa pitää romaanista jos pitäisi edes yhdestä sen päähenkilöstä. Ja tämä lienee se syy, miksen tällä kertaa "päässyt moraalisesti sisään" tähän Peshawarin verilöylyyn jota koko kirjan loppuosa puitiin. Minusta tuntuu pahalta, etten jaksanut paneutua, en edes googlettaa taustoja kuten lähes poikkeuksetta teen vastaavanlaisissa tilanteissa. Niinpä jäin enemmän harmittelemaan sitä miten alun diadeemin etsintä, Tahsinin intohimo, ikään kuin unohtui tai ainakin muuttui merkityksettömäksi ja loppu oli vain levottomuuksia. Jos edes Vivianin ja Qayyumin elämät olisivat kietoutuneet tiiviimmin yhteen! Viimeiset 50 sivua pitivät yllä hienoa jännitettä, mutta sitä edeltävät lähes sata sivua olivat aika puurtamista. 

Olen lukenut Shamsielta aiemmin Kartanpiirtäjän joka oli mielestäni paljon eheämpi ja tasapainoisempi kokonaisuus.  

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

 

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Gummerus 2012, 498 sivua

Alkuteos: The bastard of Istanbul, 2007

Suomennos: Maria Erämaja

 

 

 

Vuonna 2005 Orhan Pamuk sai syytteen lausunnoistaan koskien turkkilaisten vuonna 1915 toimeenpanemaa armenialaisten kansanmurhaa. Samaan etnisen puhdistuksen aiheeseen romaanissaan tarttui Elif Shafak ja sai niin ikään syytteen. Kumpaakaan tuomiota ei pantu täytäntöön näyttöjen puutteen vuoksi. Pamuk tosin sai pienen sakon turkkilaisuuden halventamisesta -ja seuraavana vuonna kirjallisuuden Nobelin palkinnon.

 

Syyte Shafakille tuli näköjään kevyesti, sillä kevyesti aihetta Kirotussa Istanbulissa sivutaan. Kantaa ei oteta enempää suuntaan kuin toiseen, ilmeisesti riittää, että moisen puhdistuksen väittää tapahtuneen sijoittamalla siihen fiktiivisen suvun tapahtumia. Kirjan pääosassa on istanbulilainen Asya Kasanci, joka asuu lukuisten tätiensä ympäröimänä. Äitiäänkin isätön Asya kutsuu tädikseen, myöhemmin selviää miksi. Miehiä suvussa ei juurikaan ole, heidän yllään on suvun kirous jonka mukaan he eivät elä 40 vuotta vanhemmiksi. Toiseen pääosaan nousee juuriltaan puoliksi armenialainen amerikkalaistyttö Armanoush, jonka myötä tarinaan saadaan tuo armenialainen puoli. Ristiriitaa kuvaan saadaan siitä että Armanoushin isäpuoli on turkkilainen, Asyan eno, kirotun suvun ainoa elossa oleva miespuolinen sukulainen. Perheiden tarinat kietoutuvat yhteen kun Armanoush hankkii salaa lentolipun Istanbuliin ja lähtee tutkimusmatkalle menneisyyteensä.

 

Asyan perhe koostuu hyvin erilaisista ja monin tavoin erikoislaatuisista naisista, joihin oli hauska tutustua. Ennen sitä tulevat paremmin tutuiksi molempien tyttöjen äidit, joiden nuoruudesta tarina lähtee liikkeelle. Asyan äidin Zelihan kuvailema Istanbul on kaupunkia juuri sellaisena kuin minä sen muistan kahden viikon lomaltani 80-luvun lopulla! Kaikki taksin ikkunat olivat auki, ja ulos raikui paikallisen rokkikanavan soittama Madonnan Like A Virgin -kappale täysin palkein. Suomessa oli siirrytty jo eteenpäin, Istanbulissa Madonnaa todellakin luukutettiin jatkuvalla syötöllä ja kaikki kimpussamme olleet miehet olettivat suomalaistyttöjen haluavan kuulla vain ja ainoastaan Madonnaa, se tuli kahden viikon aikana selväksi.

 

Omakohtaisen kokemuksen myötä odotukseni Istanbuliin sijoittuvalta kirjalta olivat melkoiset. Ilman Café Kunderaa kirja saisikin minulta vähintään yhden tähden enemmän. Mieluummin kuin kotonaan tätien ahdistamana Asya viihtyy tässä kuppilassa, jonka seiniä koristavat lukuisat kuvat teistä. Isoista valtateistä, leveistä bulevardeista, pienistä kinttupoluista. Joka päivä kahvilassa kohtaa sama ryypiskelevä porukka, Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja sekä heidän ystävänsä ja Asya itse. Minä inhosin Café Kunderaa ensimetreiltä lähtien.

 

(Asya menee kahvilaan syntymäpäivänään ja kertoo mikä erityinen päivä tänään on.)

Ja se siitä. Kukaan ei yrittänyt halata häntä tai tukahduttaa häntä suudelmiin eikä kukaan ajatellut kakun tilaamista. Sen sijaan runoilija lausui hänelle kammottavan runon, pilapiirtäjä kumosi kolme olutpulloa hänen kunniakseen, ja pilapiirtäjän vaimo piirsi hänen pilakuvansa lautasliinaan -pahantuulisen nuoren naisen, jolla oli sähäkästi sojottavat hiukset, valtavat tissit ja terävä nenä läpitunkevan ovelien silmien alla. Toiset ostivat hänelle uuden kahvin eivätkä lopulta sallineet hänen maksaa osuuttaan laskusta. Niin yksinkertaista se oli. Ei sillä, etteivät he olisi ottaneet Asyan syntymäpäivää vakavasti. Päinvastoin, he olivat ottaneet sen niin vakavasti, että pian he pohtivat ääneen käsityksiä ajasta ja kuolevaisuudesta vain jatkaakseen niistä kysymyksiin, milloin he itse kuolisivat ja oliko kuoleman jälkeistä elämää. "Kyllä kuoleman jälkeen on elämää, ja se on kauheampaa kuin täällä", oli joukon yleinen mielipide. "Eli on nautittava jäljellä olevasta ajasta."

 

En pitänyt myöskään Asyasta, hänen jatkuvasta pahantuulisuudestaan ja purevuudestaan. Asyaa eivät omat juuret tai historian tapahtumat kiinnosta, mutta eikö 19-vuotias ole hieman liian vanha potemaan teiniangstia... Huomattavasti enemmän nautin kohdista joissa kerrottiin Asyan kodista, tädeistä ja turkkilaisista sekä armenialaisista ruuista jotka saivat veden kielelleni, Armanoushista ja hänen perheestään, sekä kirjan loppupuolesta jossa Armanoushin äiti ja isäpuoli tulevat Istanbuliin ja kaikki salaisuudet kansanmurhan tapahtumia myöten avataan lukijalle.

 

Lisää näkökulmia kirjaan tarjoilevat mm. Annelin lukuvinkit, Leena Lumi sekä Amma.