Stephanie Clifford: The Farewell Tour

Stephanie Clifford: The Farewell Tour

Harper Audio, 2023

Lukija: Carrington Macduffie

Kesto: 12 h 10 min

1980

Countrymusiikkitähti Lillian Waters, tunnettu myös nimellä Water Lil, on lähdössä viimeiselle kiertueelleen. Hän tahtoo päättää sen sinne mistä lähti, synnyinkaupunkiinsa Walla Wallaan Washingtonissa. Mutta tulevatko ihmiset edelleen kuuntelemaan häntä, nyt kun hän on 56-vuotias ja ollut "kadoksissa" edeltävät viisi vuotta?

Hän ei ollut mahtunut vuosien takaisiin esiintymisasuihinsa ja oli laittanut itsensä tiukalle dieetille: viskiä ja porkkanoita. Viskiä hänellä olikin mukana kuin se uhkaisi loppua maailmasta. Bändi oli vaihtunut, kitaristi oli joku managerin värväämä nuori jolppi joka oli aivan kujalla ja väitti, ettei kolme minuuttia ennen keikan alkua riittänyt biisilistan ja sävellajien läpikäymiseen. Kyllä se hänen bändinsä kanssa oli riittänyt. 

Ensimmäinen keikka osana isompaa tapahtumaa olikin pohjanoteeraus, eikä kitaristi pysynyt sävellajissa. Onneksi Lillian oli ottanut omankin kitaransa lavalle, vaikka edellisellä kiertueella manageri oli sen kieltänyt.

Yleisöä oli vähän, kymmenesosa siitä mitä tilaan olisi mahtunut, ja ne ryökäleet huusivat tahtovansa hänen laulavan uudempia country pop lurituksia joita hän ei itse voinut sietää. Lillian vaihtoi silti nopeasti biisilistaa; kyllä hän sanat osasi ja varmisti nopeasti että bändi pysyisi mukana. Oli nöyryyttävää saada ensimmäiset kunnon aplodit toisen, nuoren laulajan hittibiisillä. 

Chip or Chick loomed in the bus's doorway pinching a cigarette. 

"You got nothing to say to me after that show?" I said.

He took a drag and puffed the smoke from his mouth.

"Three of my buddies said no to this gig before I took it, and they said I'd regret it", he said. "They said Lillian Waters has a hell of a reputation, that she's out for herself and chews through everyone around her, and I didn't listen to them."

"Says you, you can't even tune a damned guitar! I've been singing that song for over a decade. You think I don't know what key it's in? Then playing off temple on the second song. You don't mess with an audience like that, when they paid money to see your show."

"I'm pretty sure they weren't paying money to see your show. Didn't you see how many of them were wearing tshirts for the next act?"

I'd hurled the drink at him before I realized it. The whiskey splashed onto my shoes and the paper cup sailed to the ground.

He tramped down the bus stairs. "Enjoy your drinking. You don't have to fire me, I quit." 

Onneksi hänen vanha ystävänsä Charlie suostui lähtemään mukaan kiertueelle, ja homma lähti rullaamaan. Koko ajan Lillianilla oli mielessään Walla Wallan lähestyminen. Eniten häntä mietityttää Hen. Onko tämä osannut yhdistää Waterlilyn sisareensa? Missä hän nykyään asuu? Olisiko Hen yleisössä, voisivatko he vielä tavata?

1928 - 

Lena Thorsell syntyi vuonna 1924 farmilla lähellä Walla Wallan kaupunkia. Hänen siskonsa Hen(rietta) oli häntä neljä vuotta vanhempi ja he leikkivät ja tekivät pieniä kotitöitä kuten lakaisivat lattiaa tai keräsivät munia, aina yhdessä, ja heillä oli tapana lauleskella osaamiaan laulunpätkiä. 

Isä oli puolet vuodesta metsähommissa, koska sinne hänen verensä veti, ja sillä välin äidillä oli vaikeuksia saada maatilan kuukausittaiset lainanlyhennykset hoidettua. 

Kaikki muuttui yhtenä päivänä. Hen härnäsi Lenaa syömään punaisia villimarjoja ja vaikka Lena oli vasta neljän vanha, hän tiesi ettei niin pitäisi tehdä. Hän kuitenkin otti marjat ja sanoi, että söisi ne myöhemmin kotona sokerin kanssa. Kotona Lena sai idean: äiti oli tehnyt heille hedelmäsurvosta jota he yleensä söivät lounaaksi leivän päällä. Hän survoi villimarjat sekaan ja teki itselleen valmiiksi leivän, mutta muisti sitten yhtäkkiä mitä oli unohtanut tehdä ja riensi ulos.

Lena ei ymmärtänyt mitä sen jälkeen oikein tapahtui, mutta Hen lähti jonnekin pois ja äiti itki. Hen palasi paljon myöhemmin, kun Lena oli jo viiden. Lena oli niin iloinen, he kulkisivat taas yhdessä ja juttelisivat ja laulelisivat tuttuja countrylauluja kuten ennen Henin katoamista. Mutta jokin oli muuttunut. Hen oli töykeä ja halusi olla vain äidin seurassa, ja äiti alkoi suosia Heniä ja rankaista Lenaa ihan mitättömän pienistä asioista, kohta ei tarvittu syytäkään.

Kun Lena täytti kymmenen ja uskalsi karata kotoa, hän vaihtoi nimensä Lillianiksi ja lisäsi muutaman vuoden ikää itselleen, ja etsi itselleen kotiapulaisen paikan läheisestä kaupungista mutta sen verran kauempaa, ettei törmäisi tuttuihin. Hän pääsi hyvään perheeseen ja tutustui vapaapäivinään musiikkiin jota kuuli kaupungilla avoimista ikkunoista. Vielä lisää ikää ja hän meni töihin ravintolaan, ja alkoi laulaa ja soittaa itse päästyään esiintymään pieneen paikallisradioon. Kun hän oli 17, Pearl Harbouriin hyökättiin. Kun miehet olivat sotimassa, Lillian kasasi bändin ja pääsi esiintymään yleisölle, mutta kun miehet palasivat, heille ei ollut enää käyttöä. 

Lillian meni naimisiin muusikon kanssa, mutta tämä osoittautui väkivaltaiseksi. Lilliania ei huolittu enää radioonkaan, kolmeakymmentä lähestyessään hän oli siihen liian vanha, joten hän eli nyrkin ja hellan välissä ilman omaa rahaa ja mahdollisuutta lähteä, kunnes muusikkoystävä Charlie vihdoin tavoitti hänet ja usutti koe-esiintymiseen. Tie tähteyteen oli pitkä ja moninainen, kunnes presidentti Kennedyn murha nosti Lillianin aiemmin levyttämän So Long Jackin listaykköseksi.

Kun Lillianin ja Charlien matka etenee Walla Wallaan ja Lillian pääsee käymään vanhalla kotitilalla jota Thorsellit eivät ole viljelleet pitkiin aikoihin, hän ymmärtää lapsen muistojen vääristyneen pahan kerran. 

Löysin kirjan Beyond the Bookends -blogin listalta, johon oli kerätty samantapaisia kirjoja kuin Daisy Jones and the Six. Vaikken ole missään elämänvaiheessani kuunnellut countrymusiikkia, kiinnostuin kirjasta ideana, ja koska päähenkilö oli fiktiivinen, päätin ottaa sen kuunteluun. Ajattelin, että voidakseen nauttia tällaisesta tarinasta, jossa nainen lähtee köyhistä oloista tavoittelemaan laulajanuraa erittäin miehisessä genressä, ei edellytä että aktiivisesti kuuntelisin juuri sitä musiikin lajia. Äänikirjakin oli a) sattumoisin ilmestynyt juuri samana päivänä ja b) saatavilla omasta äänikirjapalvelusta, joten otin sen merkkinä ladata kirja luureihin, olinhan uutta enkkukirjaa vailla. Sitä paitsi, kirjahan tämä on, eikä äänilevy. 

Olipa jälleen kerran mahtavaa osua näin täydelliseen kirjavalintaan! Pidin monipuolisesta tarinasta joka imi mukaansa ja arvostin sitä, ettei Clifford nostanut Lilliania liian helpolla tähteyteen. Kaipaamiani twistejä riitti liikuttumiseen asti, ja minullahan ei helposti silmäkulmat kostu.  

Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: The Lost Summers of Newport

Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: The Lost Summers of Newport

 Harper Audio, 2022

Lukijat: Saskia Maarleveld, Brittany Pressley, Lisa Flanagan

Kesto: 13 h 9 min

2019

Andie Figuero on unelmatyössään Mansion Makeover realityn juontajana. Sarjassa restauroidaan toinen toistaan upeampia amerikkalaisia kartanoita ja Andie oli erityisen innoissaan heidän uusimmasta kohteestaan Newportissa, Rhode Islandilla. 1884 rakennettu, italialaista renessanssia edustava Sprague Hall ei hävinnyt loistossa Vanderbiltien taloille, mutta sisälle päästyään hän huomasi tyhjiä laikkuja seinillä niissä kohdin, missä lukuisat taulut, lampetit ja seinävaatteet olivat joskus sijainneet. 

Restauroitavia huoneita oli kolme, keittiö, tanssiaissali ja Maybellen makuuhuone. Koko talo olisi kipeästi kaivannut remonttia, kolme huonetta olisi pieni pintaraapaisu. Andie ihmetteli miksei suvun matriarkka vain myynyt taloa, eihän hän ollut edes syntynyt siellä, ja mitä Andie oli saanut tietoonsa, edes hänen avioliittonsa ei ollut onnellinen. 

Tuo matriarkka, perheen isoäiti Lucia "Lucky" Sprague, oli sanellut tiukat ehdot kuvausryhmän saapumiselle.

In case Marc hasn't drilled this into you already, there are three stipulations for allowing the filming here. The first is, that no one attempts to speak with our grandmother, Lucia Sprague. Her rooms are in the third floor and very private. She prefers to keep them that way. No one is to go up there. The second is that absolutely no filming is to be allowed in or around the boathouse.

"But..." I wanted him to slow down, to tell me why. I'd never been the sort of person to blindly follow directions. I always wanted to have a reason. 

"Those are the rules. Break them, and the deal is off." He opened the driver's door and slid in. 

"What's the third rule?" 

"No one from the family is to be in any camera shot, including me. I live here, and I don't want to be disturbed." He shut the door before I could suggest he better invest in a pair of earplugs because shooting started at 8 A.M. The engine rumbled as he put the car into gear, then he sped away, churning up dirt and what little loose gravel was left on the drive. 

Valitettavasti tuotannon ensimmäinen kausi oli jokseenkin flopannut ja toiselle kaudelle haluttiinkin lähinnä katsojia kiinnostavia juoruja kartanoiden suvun jäsenistä, entisöinti joutaisi jäädä taka-alalle. Jos Andie mieli pitää työpaikkansa, hänen olisi ennemmin tai myöhemmin rikottava kaikki kolme sääntöä. 

1899

Ellenillä oli paljon pelissä kun hän saapui Sprague Halliin. Hän oli hakenut musiikinopettajan paikkaa ja yllätyksekseen saanut sen helposti, vaikka oli perusteelliseen haastatteluun valmistautuen opetellut ulkoa liudan valheita. Missä olisi palvellut aikaisemmin, tai millaisesta perheestä oli itse lähtöisin. Mitään mikä oli totta, hän ei voisi kertoa. 

Ellenin oli määrä opettaa Sprague Hallin perijätär Maybelle laulamaan niin, että vain parin viikon päästä vierailulle saapuva italialainen prinssi ihastuisi tähän ikihyviksi ja naisi 17-vuotiaan neidon kauas pois, Italiaan. Tämä oli ensisijaisesti hänen epämiellyttävän veljensä tahto, tuli Ellen pian huomaamaan.  

1958

Lucia "Lucky" Sprague, tyttönimeltään di Conti, kasvoi Italiassa, mutta kun Mussolini nousi siellä valtaan, hänen perheensä pakeni isoäiti Maybellen taloon Newportissa. Lucky on naimisissa juopon Stuyvesant Spraguen kanssa, mutta itsepä oli miehen valinnut. Lucky kuului Newportin eliittiin ja sitä myötä tämän kesän kohokohdan suunnittelutoimikuntaan: Tiffany Ball, tanssiaiset joilla kerättiin rahaa Newportin kartanoiden entisöintiin. Silti hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, eivätkä komitean jäsenet hänen todellisia ystäviään olleet. Lukuisat kohdatessa vaihdetut poskisuudelmat olivat vain pinnallista teatteria.

Aijaijai! Olipa jälleen onnistunut, kiehtova ja jännittäviä salaisuuksia kihisevä viiden tähden lukuromaani tutulta kolmikolta. On myös niin harvinaista herkkua löytää 1900-luvulle sijoittuva historiallinen romaani, jossa ei ole mukana kummankaan maailmansodan vaiheita, joten iso kiitos tästä!

Mikä sitten tässä kolmen aikatason ratkaisussa on hienoa, niin monesti silloin kun liikutaan kahdessa aikatasossa, on menneen aikatason päähenkilö jo menehtynyt. Tässä taas kuljetaan hienosti ja kulloistakin aikaa elävöittävästi limittäin, kun esimerkiksi Lucky on omissa osuuksissaan 1950-luvulla nuori äiti ja Andien osuuksissa perheen isoäiti. Myös muita henkilöitä on mukana kahdessa eri aikatasossa ja lukija pääsee näkemään miten esimerkiksi lapsi on kokenut tietyn asian silloin kun se tapahtui ja mitä ajattelee siitä nyt vuosikymmeniä myöhemmin. 

Ainoa miinus tulee turhaan venytetystä lopusta, mutta ei se viittä tähteä neljään pudota.

Kolmikko Williams, Willig ja White on kirjoittanut yhdessä lukuisia tiiliskiviromaaneja ja niiden lisäksi kaikilta on ilmestynyt yksin kirjoitettujakin. Äänikirjapalveluissa parhaiten on saatavilla Williamsin kirjoja, kun taas Willigiltä vain pari vaikka hän on kolmikon tuotteliain. Alla linkit muihin heiltä toistaiseksi lukemiini kirjoihin:

Beatriz Williams: The Golden Hour

Williams, Willig, White: The Glass Ocean

Sarah McCoy: Mustique Island

 

Sarah McCoy: Mustique Island

Harper Audio, 2022

Cassandra Campbell

Kesto: 10h 18min

Everyone wanted to be seen as beautiful, but not everyone was. Everyone wanted to possess special talents, but not everyone did. Everyone wanted to be the princess and the prince, but not everyone could. The End.

Tammikuu 1972

Willy May Michael oli lähtöisin aivan tavallisesta työläisperheestä, asia mitä ei halunnut nykyisten ystäviensä saavan kuulla. 

Hän oli tavannut Royal Air Forcen lentäjän Harry Michaelin kotiseudullaan sodan aikana '43, ystävättären esiteltyä hänet pilotille Texasin kauneuskuningattarena. Kuultuaan että miehellä oli rahaa (tämän äiti oli jaarlin tytär ja isä tehtailija), hän laittoi kaiken viehätysvoimansa peliin.

Enchantée,” Willy May had said. She’d heard Vivian Leigh use the French word in a newsreel. While she wasn’t entirely sure what it meant, she knew that celebrities said it. 

“A pleasure. I’ve met a lot of eminent people, but never a queen,” Harry had replied with an accent dripping of knights and fair maidens.

Willy May oli vasta kuudentoista kun he menivät vihille, vaikka avioliittotodistukseen merkittiinkin pari vuotta lisää. He lähtivät pian takaisin Englantiin, jonne asettuivat. Lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Billy May oli kahden aikuisen tyttären äiti ja eronnut miehestään Harrystä, joka oli kohta eron jälkeen kuollut sydänkohtaukseen. 

Viimeiset kolme vuotta Billy May oli kierrellyt maailmaa huvipurrellaan Etreralla ja päätynyt St Vincent ja Grenadiineihin kuuluvalle yksityiselle Mustiquen saarelle, Karibialle, saaren omistajan Colin Tennantin kutsusta.

Colin proclaimed Mustique the modern Mount Olympus, the beau ideal, and everyone who was anyone according to Colin, was sailing in.  

Mustique oli tarkkaan valittujen ja varjeltujen seurapiirien suosiossa. Colin oli antanut prinsessa Margaretille tontin häälahjaksi ja tämä oli rakennuttanut sinne oman linnansa, mikä tietysti lisäsi kiinnostusta saarta kohtaan. Myös elokuva- ja rocktähdet kuten Mick Jagger vaimonsa Biancan kanssa lomailivat saarella.

Kirjan toisessa osassa näkökulma on Willy Mayn vanhemman tyttären, Hillyn, joka oli ottanut taiteilijanimekseen Galateia. Hän oli tehnyt mallin töitä ja yrittänyt päästä elokuviin. Jälkimmäisestä ei ollut toistaiseksi tullut mitään, ensimmäisestä oli seurannut suhde naimisissa olleen valokuvaajan kanssa, sekä särkynyt sydän tämän palattua kotiin perheensä luokse. Kutsu äidiltä Mustiquelle tuli juuri oikealla hetkellä. 

Kolmannessa osassa kertojana on kaksi vuotta Hillyä nuorempi sisar Joanne. Siinä missä Hilly on villikko ja viihdekäyttäjä, Joanna opiskelee klassista musiikkia Englannissa ja on läheinen isän puoleisen isoäidin kanssa. Kun äiti soittaa ja kertoo Hillyn odottavan lasta, lentää Joanne saarelle ollakseen sisarensa tukena. Näiden osien jälkeen, kun Joanne on löytänyt oman elämänsä suunnan, palataan taas Hillyyn, josta on tullut Windyn äiti. Tytär oli syntynyt pienikokoisena ja kehittynyt hitaasti, minkä sekä Billy May että Joanne tiesivät johtuvan Hillyn ottamista lääkkeistä raskauden aikana. Hilly kuitenkin huolehti tyttärestään ja oli pysynyt kuivilla. 

She wasn't a little girl anymore. She'd gone out into the world, made a name for herself, had a child. For good or for bad, she'd made choices. Like Victor said, that was the reality of faith, God whatever one wished to call it. Choice. Life was a steady accumulation of actions and re-actions, ups and downs, a seesaw of what was presented and what a person did with it. Hilly couldn't change her mother any more than she could change the past, but what she did in this moment, would propel her forward. She was stronger than she'd been when she arrived, Mustique had given her a place to nest and grow and now, a high place to take flight. She was ready. 

Nyt kun syksy on ikävimmillään ja aurinko harvinainen näky, suuntasin mielelläni kirjallisesti sekä Karibialle, että yhdelle suosikkivuosikymmenistäni. Kirja osoittautui alussa viihdyttäväksi ja mukaansatempaavaksi lukuromaaniksi, jossa äidin ja aikuisten tytärten sekä siskosten väleissä riitti kaikkea ongelmista rakkauteen, mutta sai loppupuolella tummia sävyjä. Elämä ole pelkkää auringonpaistetta, ei edes Mustiquella. 

Kertojan vaihtuminen aina välillä teki mahdolliseksi kertoa tapahtumista saarella rinnakkain eri näkökulmista ja oli toimiva ratkaisu. 

How easy it was to build a story around a moment but forget the frame of reference. 

It dawned on her that her own mother must have felt this. All of it. The anger, protectiveness, betrayal, love and grief shaken up like a magic eight-ball, giving no more accurate answers. 

She imagined her mother standing at the window of their Texan two-bedroom, watching her leave, not knowing where or why or how this beautiful thing she created could treat her so callously. Could think so little of her, that she'd go to such lengths to be free. It was indescribable heartbreak.

Willy May had touched the outline of Hilly's head in the photo, youth saw only the glimmering reflection of itself. But everyone had to grow up. Peter Pan was a fairytale. By the end of its' adventure, readers recognized the foolishness of clinging on to eternal childhood. Life was not built for such. To everything there was a season. Hilly had grown and matured to a woman, Willy May had to allow her that. She had to love her in the going. 

Kirjailija sai saaren tuntumaan niin elävältä, että näin mielessäni sen vehmaan kasvillisuuden ja melkein tunsin auringon lämmön ihollani. Olisin mielelläni ollut saarelaisten joukossa ottamassa vastaan prinsessan yksityispurtta tai vuokraamassa oman huvilani ylimääräisiä huoneita vierailevien rocktähtien ja näyttelijöiden seurueille, jotka toivat taas oman persoonansa mukaan tarinaan, joka vei mennessään niin etten huomannutkaan kun olin taas kuunnellut tunnin eteenpäin. Pääpaino oli kuitenkin Willy Mayssä, Hillyssä ja Joannessa, prinsessa Margaret ja Mick Jaggerin perhe olivat hyvin pienessä sivuroolissa luomassa saaren yksityisyyden ja salaperäisyyden tunnelmaa. Lopun ei olisi tarvinnut olla niin surullinen. 

Jessica Anya Blau: Mary Jane

Jessica Anya Blau: Mary Jane

Harper Audio, 2021

Lukija: Caitlin Kinnunen

Kesto: 9h 45min

Baltimoressa elettiin vuotta 1974 ja Mary Jane oli vastikään täyttänyt neljätoista. Kesäloma oli juuri alkanut ja äiti oli löytänyt Mary Janelle hänen ensimmäisen kesätyöpaikkansa. Hänet oli palkattu nannyksi herra Conen perheen viisivuotiaalle tyttärelle Izzylle ja kun isä on lääkäri, se jos mikä on hieno ja kunniallinen perhe, sanoi Mary Janen äiti. 

On my first full day at the Cones', I dressed in my red terry-cloth shorts and the rainbow-striped top I'd picked up as part of my new summer wardrobe. My mother thought the shorts were too short, but we couldn't find anything longer at Hutzler's downtown, at least not in the juniors section. Mom told me to put my dirty-blond hair in a ponytail.

"You need to be professional. It's a doctor's home", she said.

Ensimmäisenä päivänään "kiltti kotityttö" Mary Jane oli ymmällään. Kyllä, talo oli päällepäin hieno ja piha hyvin hoidettu, mutta sen sisällä vallitsi kaaos. Joka paikka oli kukkuroittain täynnä tavaraa joka ei sinne kuulunut ja rouva Cone vain potki tavaramyttyjä tieltään raivatessaan kulkureittiä taloa esitellessään ja siirteli uutta tavaraa jo ennestään keikkuvien kasojen päälle. Mutta jo ensimmäisen päivän päätteeksi Mary Jane toivoi, ettei kesä päättyisi milloinkaan.  

Mary Janen isä oli lakimies, joka lähti joka aamu töihin tasan seitsemältä. Conen perheen vanhemmat pukeutuivatkin vasta puoliltapäivin. Mary Janen kotona luettiin ruokarukous jossa pyydettiin siunaamaan myös presidentti Ford ja hänen vaimonsa. Presidentin kuva roikkui heidän ruokailuhuoneensa seinällä. Sunnuntaisin hänen äitinsä piti pyhäkoulua presbyteerisessä kirkossa ja Mary Jane oli mukana. Ihaninta pyhäkoulussa oli se, kun äiti otti esiin kitaran ja he lauloivat yhdessä. He molemmat pitivät musiikista ja kuuluivat levykerhoon, josta tuli säännöllisesti äänilevy kotiin toimitettuna. Pyhäkoulun jälkeen Mary Jane lauloi vielä kirkkokuorossa. 

Kun Mary Janelle selvisi, että perheen lääkäri-isä oli psykiatri, hän oli melko varma etteivät hänen vanhempansa tienneet tästä. Psykiatri ei varmasti kelpaisi heille "lääkäriksi". Koska perhe ei käynyt samalla country clubilla, he alkoivat myös epäillä että Conet ovatkin juutalaisia. 

Mary Jane oli innoissaan kun kuuli, että taloon tulisi asumaan herra Conen asiakas, rocktähti, ja hänen elokuvatähtivaimonsa. Kun hän sitten tapasi ensimmäisen kerran tuon elokuvatähden, nainen osoittautui Sheebaksi. Mary Jane oli nähnyt jokaisen jakson tämän tv show'sta!

Mary Jane alkoi taiteilla kahden hyvin erilaisen perheen välillä. Hän oli oppinut tietynlaiset tavat kotikasvatuksestaan, mutta haltioitui kaikesta mitä koki Coneilla ja alkoi pian jos ei valehdella, ainakin oikoa mutkia äidin kysellessä mitä tytär Izzyn kanssa teki päivät pitkät ja miksei rouva Cone esimerkiksi tehnyt ruokaa. Äitihän olisi järkyttynyt jos Mary Jane olisi kertonut ettei tämä osannut ja että rouva Cone osti ruuat aina valmina, eikä naisen, vaimonkaan, edes tarvinnut hänen mielestään osata laittaa ruokaa. 

We went downstairs, through the living and dining rooms, and back through the swinging door into the kitchen. In my own house, the kitchen belonged to my mother and it was up to her if it was “open” or “closed.” Most days, it closed at two p.m., as she didn’t want anyone to lose their appetite before supper. Though sometimes it closed right after lunch. 

I wondered if Mrs. Cone planned to make dinner that night. There was nothing in the Cones’ oven, nothing defrosting in the sink, nothing in a saucepan on the stove. There was no indication that plans had been made to feed the family. 

I had a feeling that Dr. and Mrs. Cone wouldn’t be angry if I made dinner for Izzy. “Lemme call my house,” I said. I looked around the kitchen for the phone. I’d seen one somewhere earlier but couldn’t remember where. “Where’s the phone?” 

Izzy found the cable plugged into the wall below the counter and followed it with her hands as high as she could reach. “It’s here somewhere!” 

I pushed aside the bathrobe that was on the counter, and found the phone. 

“Can I dial?” Izzy climbed up onto the orange wooden stool and balanced on her knees.

She removed the handset from its cradle and rested it on the counter. 

“Four.” I watched as Izzy carefully examined the holes in the number dial, found the four, and inserted her chubby little finger. There was a line of black dirt under her nail and I made a note to myself that I’d give her a bath after dinner..

Niinpä Mary Jane, joka ei kotona saanut tehdä mitään keittiössä ilman että äiti katsoi hänen peräänsä, (ja jos ylipäätään antoi Mary Janelle veitsen, kertoi joka kerta mihin kohtaan tyttären tuli sormensa asettaa) alkoi laittaa aamupalan lisäksi myös illalliset. 

Jimmy, tuo Coneille muuttanut rocklaulaja, ja vaimonsa Sheeba todella tykästyivät Mary Janeen ja kesä Izzyn lastenhoitajana avasikin tytölle aivan uuden maailman, jossa kaiken ei tarvinnutkaan olla viivasuoraa.

Voi miten ihana kirja tämä Mary Janen kasvutarina oli! En olisi halunnut sen loppuvan ollenkaan. Tunnelma oli kohdillaan, juonen kulku mieleinen, loppu hieman erilainen kuin odotin mutta silti hyvin kirjoitettu. Olin ihan hiukan vain kateellinen Mary Janelle tuollaisesta kesästä 14-vuotiaana! Minä joka harvoin kyynelehdin kirjoille, valutin muutaman ilon kyyneleen lopussa. Tämä saattaa hyvinkin olla paras englanniksi kuuntelemani kirja tälle vuodelle.

Kirjan kansikin oli ihanan kesäinen ja siitä välittyy myös 70-luvun fiilis. Goodreadsissä näin toisenkin kansikuvan joka oli teeman puolesta vielä osuvampi, joten laitan senkin tähän.

Tessa Hadley: Free Love

 

Tessa Hadley: Free Love

HarperAudio, 2022

Lukija: Abigail Thaw

Kesto: 9 h 2 min

Phyllis Fischer oli nelikymppinen, melko tyypillinen 1960-luvun perheenäiti suurkaupungissa. Hänen tehtävänsä oli huolehtia heidän kodistaan, kun aviomies Robert oli töissä ulkoministeriössä. He olivat asettuneet Lontooseen asuttuaan vuosia Kairossa ja lomailivat kesäisin mieluiten Ranskassa. Heillä oli kaksi lasta, 15-vuotias Colette ja 9-vuotias Hugh. He elivät tyypillistä, vaurasta lähiöelämää ja Phyllis piti omaa elämäänsä idyllisenä. Hän oli huolehtiva vaimo ja seikkailunhaluinen kokki ja äiti, joka kaatui aidonoloisesti maahan kun Hugh "ampui" häntä kohti sheriffileikeissään. Hän ei kaivannut mitään, mitä hänellä ei olisi ollut.

Kesällä 1967 yksi aivan tavallinen, heidän isännöimänsä illallinen muutti kaiken. Nicky oli heidän tuttaviensa poika, joka oli juuri muuttanut Lontooseen ja kaipasi äitinsä mielestä uusia ystäviä isossa kaupungissa. Phyllis ei uskonut että heillä olisi mitään yhteistä sellaisen nuoren miehen kanssa, mutta ajatteli tarjota tuolle viimeksi alakouluikäisenä näkemälleen nuorukaiselle tämän yhden velvollisuusillallisen. Nickyn odotukset olivat samankaltaiset, mutta kohteliaisuudesta kaikkia osapuolia kohtaan hän tuli käymään Fischereillä. Kun Nicky ja Phyllis päätyivät etsimään kadonnutta esinettä pimeästä puutarhasta, spontaani suudelma sai Nickyn pyytämään hämillään anteeksi, mutta Phyllisin ajattelemaan, että kuin hienostuneella ranskattarella, hänellä tulisi vielä olemaan tuo nuori mies rakastajanaan.

It wasn't Nicky's words she played over and over to herself, it was rather the wordless minutes of their one long kiss, until she wore out the freshness of her own recollection of it. Then she was frantic, silently and visibly, rigidly frantic in her need to renew the freshness, kiss him again. 

Kun Phyllis sitten tekee tikusta asiaa ja menee tapaamaan Nickyä, nuorukainen ei tiedä mitä Phyllis hänestä haluaa. Nainen oli hyvissä naimisissa ja voisi olla hänen äitinsä. Tämän elämä lautasliinoineen ja kynttelikköineen oli aivan eri maailmasta kuin hänen omansa, mutta toisaalta, hän olisi otettu jos noin viehättävä ja kokenut nainen haluaisi rakastella hänen kanssaan. 

Phyllis alkoi käydä kaupungissa kerran viikossa. Rogerille hän sanoi kaipaavansa vaihtelua, käyvänsä museoissa tai ostoksilla. Välillä hän tapasi aamupäivisin sisariaan että hänellä oli jotain todellista kerrottavaa retkistään, mutta iltapäivät hän vietti Nickyn vuoteessa.

"Quite possibly you've been contented with your bargain, but whatever any individual couple imagine they've chosen, falling in love and all that, there's an element of dilution in it, the system's bigger than any individual."

Phyllis was frowning and smiling, prodding his bare shoulder with her fingertip.

This was just how she imagined young men might think. "Don't you believe falling in love is real then?"

Nicky said sternly that romantic love was a western invention. Sugarcoating on a contractual arrangement. 

Kun hän palasi kotiin näiltä retkiltään, Roger ja lapset olivat jo tulleet kotiin töistä ja koulusta, mutta hänen poissa ollessaan kukaan ei laittanut tikkua ristiin. Kun Phyllis sanoi nälkäänsä narisevalle Hugh'lle että he olisivat voineet tehdä leipiä, tai yhtä hyvin heidän isänsä olisi voinut laittaa illallisen alulle, Hugh katsoi äitiään järkyttyneenä. Isähän on mies, eivätkä miehet laita ruokaa! Kun Phyllis huomautti maailman parhaimpiin kokkeihin lukeutuvan myös miehiä, Hugh sanoi näiden olevan nynnyjä, eikä hän itse ainakaan koskaan opettelisi ruuanlaittoa. 

Phyllis ei varsinaisesti halunnut puhua Rogerista Nickyn kanssa, mutta välillä miesten eroavaisuuksilta ei voinut sulkea korviaan, vaikka Phyllis pyrkikin sulkemaan silmänsä niiltä kamalilta uutispätkiltä, joita kuraisissa ojissa asetta päänsä päällä kantavista sotilaista kaukana Vietnamissa näytettiin. Oli selvää, että nämä kahta eri sukupolvea edustavat miehet erosivat toisistaan myös maailmankatsomukseltaan.

"Nothing that seems normal and reasonable really is. Men in suits like your husband sit around calmly in meetings, deciding whether it's necessary to drop bombs on villages and children, which is an obscenity much worse than pictured." 

Phyllis stood in her nylon slip and her voice was shaky. "But... you have to be realistic. There have always been wars and people who make trouble, you couldn't just let them all take over."

"People who make trouble, Jesus woman! Has it seriously not occurred to you that it's us who make most of the trouble and do most of the taking over?

Free Love ei ole nimestään huolimatta rakkausromaani, eikä sisällöltään "sex and drugs and rock-'n'-roll". Se on sekä äidin että tyttären kasvutarina, onneksi vailla turhaa moralisointia. Se on myös monikerroksinen, teemoiksi nousivat yksilötasolla esimerkiksi äidin ja vaimon vastuu ja sen vastakohtana tuohon aikaan enemmän noussut ajattelu ihmisen yksilönvapaudesta vaikka olisitkin äiti ja vaimo. Myös luokkaeroja ja sukupolvien välisiä eroja käsiteltiin. Vietnamin sota oli vähemmän esillä kuin se todennäköisesti olisi ollut vastaavassa rapakon taakse sijoittuvassa romaanissa. Kirjoitustyylistä ja tunnelmasta tuli suomennetuista mieleeni esimerkiksi Celeste Ng. 

Cynthia D'Aprix Sweeney: Good Company

Cynthia D'Aprix Sweeney: Good Company

HarperAudio, 2021

Lukija: Marin Ireland

Kesto: 9 h

Flora ja Julian Mancini ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta ja heillä on yksi lapsi, high schoolia käyvä tytär Ruby. Flora on ammatiltaan ääninäyttelijä ja Julianilla oli oma pikku teatterikokoonpano, Good Company. Sillä oli alkanut vihdoin mennä hieman paremmin, teatteri oli tehnyt jopa hieman rahaa ja Julian pystyi nykyään keskittymään taiteelliseen johtamiseen.

As their reputation grew, they got regular residencies at bigger theaters and had figured out how to mount shows that mostly broke even. For two consecutive years they even made a little money.

Julian had stepped back from the day-to-day responsibilities. He didn't sweep the floors anymore or run off programs at Kinko's at 2 am or plunge the funky toilet. Julian was the de facto artistic director, choosing scripts, casting shows, courting directors, trying to steer Ben's sometimes contradictory impulses into choices that might interest the right people, bringing audience.

Heidän läheisin ystäväpariskuntansa olivat David, joka oli ammatiltaan lääkäri ja Margot, joka näytteli lääkäriä suositussa tv-sarjassa. 

Eräänä päivänä kaappeja siivotessaan Flora teki yllättävän löydön. Julian oli väittänyt hukanneensa vihkisormuksensa eräänä kesänä kun Ruby oli vasta viiden, ja he olivat teettäneet uuden, mutta siellä sormus oli, huolellisesti kirjekuoreen talletettuna.

Näiden reilun 20 vuoden aikana hän oli nähnyt lukuisten liittojen horjuvan ja luhistuvan, mutta siihen hetkeen asti Flora oli nähnyt heidän avioliittonsa onnellisena, vahvana ja vakaana. Oliko siltä juuri murentunut pohja, jos se perustui noin isolle valheelle?

If she threw it away, she wouldn't have to face whatever truth came with the ring. 

She thought about the day they bought the ring, how Margot and David had come with them, how Margot had liked a fancier ring, something platinum and hammered, but instead Julian had chosen the gold band. 

Margot. If this was for anything else, she would have already called Margot to discuss, but she couldn't, until she knew what it meant. And, maybe there was a perfectly logical and innocent reason that the ring had been sitting in their file cabinet for twelve years instead of where it was supposed to be, on the bottom of the pond at Stoneham. Resting among the twigs and slogs and whatever other objects had been lost during the many summer productions that had been staged on Ben's property. 

Somehow she doubted it. 

Sormusasia jäi pitkäksi aikaa taka-alalle, kun Floran ajatukset ja arjen täyttää Rubyn valmistujaisjuhla, jonka Margot oli ehdottomasti halunnut järjestää. 

Ruby oli ollut high schoolissa nobody, kunnes Margot oli tullut hakemaan häntä valkoisella avo-Jaguarillaan ja supina alkoi. Hänen luokallaan oli oppilaita joiden vanhemmat olivat tavalla tai toisella mukana showbisneksessä, mutta monet heistä seurasivat Cedar Hospitalia joten Margotin lähipiiriin kuuluminen teki heihin ison vaikutuksen. 

Ruby oli päässyt collegeen itärannikolle, eikä malttanut odottaa, että saisi lentää 3000 mailin päähän kaikesta ja aloittaa oman elämänsä. Joka toinen tytöistä halusi näyttelijäksi, mutta Rubylla oli omat, määrätietoiset suunnitelmansa, hänestä tulisi lääkäri. 

Vaikka sormuksen löytyminen heti kirjan alkuvaiheissa antoi ymmärtää, että siitä ja asian selvittämisestä tulisi juonellisesti keskeinen osa kirjan jatkoa, niin ei käynyt. Palattiin ajassa taaksepäin, kun Flora ja Julian tapasivat, alkoivat seurustella ja he löysivät omat kutsumuksensa. Good Company oli isossa roolissa, kirja ei turhaan ole ottanut siltä nimeään, vaikka nimi onkin monirulkintainen. Merkittävää on myös Floran ja Margotin ystävyyssuhteen kehittyminen, mikä ei sekään ollut aivan mutkatonta. Myös Margotilla ja Davidilla on omat haasteensa ja juonellisesti kirjassa onkin kolme yhtä tasavertaista aihetta: avioliitto, ystävyys ja aloittelevan teatteriseurueen ponnistelut. Mietinnässä on mikä kaikki on loppu viimeksi tärkeää ja mitä voi antaa anteeksi, miksi voi tai ei voi. Voi olla, että samaa aihetta on käsitelty maailman sivu, mutta kirjailija oli onnistunut luomaan henkilöihin ja heidän väleihinsä syvyyttä ja vahvuutta ja kiinnostavia tasoja. Tästä saisi myös toimivan elokuvan ja lukupiirikirjan, josta varmasti löytyisi paljon keskusteltavaa!

Nadia Hashimi: Sparks Like Stars

 Nadia Hashimi: Sparks Like Stars

Harper Audio, 2021

Lukija: Mozhan Marno

Kesto: 11 h 5 min

Her father had once told her that the world lived within her. That her bones were made of mountains. That rivers coursed through her veins. That her heartbeat was the sound of a thousand pounding hooves. That her eyes glittered with the light of a starry sky. I am that girl, and this is my story.

Kabul, 1978.

Sitaran perhe vietti usein aikaa palatsissa, sillä hänen isänsä kuului edistyksellisen presidentti Daoudin lähipiiriin. He olivat palatsissa myös sinä päivänä, kun Sitara näki ikkunoista tankkien ajavan palatsin eteen suunnaten piippunsa kohti sen seiniä. Kommunistien vallatessa palatsin hengestään pääsivät niin presidentti kuin Sitaran koko perhe. Yksi sisään rynnänneistä sotilaista päätti hetken oikusta pelastaa pienen tytön ja salakuljetti Sitaran kotiinsa. 

Antonia Shepherd työskenteli diplomaattina USAn suurlähetystössä ja hänen äitinsä Tilly oli tullut tapaamaan tytärtään Kabuliin vain pari viikkoa ennen vallankaappausta. Eräänä iltana kaupungin sekasortoisessa tilassa heitä lähestyi yhtäkkiä sotilas tuupaten pienen afgaanitytön heitä kohti ja huutaen pois juostessaan, että huolehtisivat lapsen turvaan.

Sitara ei aluksi luottanut näihin amerikkalaisnaisiin eikä pukahtanut alkuviikkoina sanaakaan, esittäen että oli parempi antaa näiden ymmärtää ettei hän edes osannut englantia. Kun Sitara antoi periksi ja Tilly ja Antonia ymmärsivät mitä tyttö oli käynyt läpi ja millaisessa hengenvaarassa tämä oli, he ryhtyivät toimiin saadakseen hänet Tillyn mukana turvaan Amerikkaan. 

New York, 2008.

I don't know how to tell him that I've had an uneasiness lately, something I haven't felt in a while. It makes me seek out quiet spaces and comforting rhythms until this vawe passes. I run my second, third and fourth miles as dusk gives way to night. Headlights cut through the ring of trees that surround the path, casting shadows on the ground. But I run at night because that's when it becomes impossible to tell if the salt on my face is from tears or sweat. 

Sitara sai Afganistanista paetessaan toisen identiteetin ja on pitänyt tämän, niinpä hän on nykyään Aryana. Antonia kasvatti hänet adoptiotyttärenään tarjoten vapauden valita. Niinpä hän on opiskellut, kouluttautunut ensin lääkäriksi ja erikoistunut sitten syöpäkirurgiaan. Eräänä päivänä hänen asiakkaakseen tulee haamu menneisyydestä, vartija joka pelasti hänet palatsin valtauksessa. Mutta oliko mies ennen sitä tappanut hänen muut perheenjäsenensä? Heidän ruumiitaan ei koskaan löydetty. Ariana ei saa rauhaa menneisyyden veritöistä ennen kuin palaa Kabuliin, ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, mutta siitä ei tule millään tasolla helppo matka. Kaupunki on muuttunut niin paljon, eikä omaisten hautoja ole helppo löytää.

The farther along the street we walk, the more disoriented I become. A third of the homes are gone, another third are riddled with holes that look like the ground has shifted beneath them. Some are new constructions.

We walk one block, and another. "I cannot remember. It should be here, this feels like the place", I say imagining the rooftop my father had left upon and where my mother grew a small herb garden. I look carefully at each house. The shapes are all wrong, nothing fits my memory. 

Mom has her hands on her hips. "Gosh, just look at this", she whispers. 

Tiesin jo kuuntelemaan ryhtyessäni, että tämä kirja olisi aivan muuta kuin pitkin kesää lukemani kohtuullisen kevyet feelgoodit. Silti Sitaran kauniisti kirjoitettu tarina ja Kabulin kohtalo menivät ihon alle. Mitä muuta oikeastaan voikaan tapahtua, kun kymmenvuotias päähenkilö, joka kaiken lisäksi kertoo tarinaansa minä-muodossa, kokee niin silmitöntä väkivaltaa.

Afganistan on ollut taajaan sotatantereena ja on viime vuosikymmentenkin aikana kokenut kovia. Kirjan saur-vallankumousta seurasi Neuvostoliiton miehitys ja monia sotia ja Kabulin valtauksia. 90-luvulla vuorossa oli Taleban-liike, joka on valitettavan ajankohtainen aivan näinä päivinä, tämän julkaistessani on tiedotusvälineissä kerrottu olevan pahimmillaan vain tunneista kiinni kun Kabul on jälleen heidän hallussaan.

Kirjailija on syntynyt New Yorkissa ja on ammatiltaan Sitaran (Aryanan) tavoin lääkäri. Hänen vanhempansa ovat lähteneet Afganistanista 1970-luvun alussa kumpikin omilla tahoillaan ja 2000-luvulla he tekivät yhdessä ensimmäisen Afganistanin-matkansa sitten vanhempien lähdön maasta. Sitaran henkilö ei kuitenkaan perustu suoraan hänen vanhempiensa kokemuksiin, vaan on yhdistelmä kuultua ja koettua. Vuonna 2008, kun Sitara kirjassa matkustaa Afganistaniin, löydettiin joukkohauta, jossa oli muun muassa presidentti Daoudin ruumis.

Hannah Richell: The Peacock Summer

Hannah Richell: The Peacock Summer

Harper Audio, 2019

Lukija: Elisabeth Hopper

Kesto: 14 h 25 min

Maggie Oberon oli lähtenyt vauhdilla Australiaan vajaa vuosi sitten, mutta palasi Englantiin vähintään yhtä nopeasti heti saatuaan puhelinsoiton sairaalasta. Hänen rakas ja läheinen isoäitinsä oli joutunut sairaalaan. 86-vuotias Lillian vaati päästä takaisin kotiin, Cloudesley Manoriin ja Maggie toteutti toiveen. 

Maggielle tuli kuitenkin yllätyksenä, miten paljon Cloudesleyn kaltainen paikka vaati panostusta ja vielä suurempana yllätyksenä, ettei isoäidillä ollut jäljellä rahaa minkäänlaisiin remontteihin. 

Lillian ja jatkuvaa hoitoa vaativa sisarensa Helene olivat tulleet Cloud Greenen pikkukylään evakuoituina kun Lillian oli yhdentoista, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet sodassa, isä Ranskassa ja äiti Lontoon pommituksissa. 

Suostuessaan Charlesin kosintaan 21-vuotias Lillian oli saanut paitsi puolison, myös pienen poikapuolen, Albien ja mikä tärkeintä, Charles oli luvannut huolehtia myös Helenin hyvinvoinnista tämän hoitolaitoksessa.

Vuosia myöhemmin Albie oli parasta, mitä Lillianille oli avioliitostaan seurannut. Hän oli kenties ollut nuori ja naiivi ajatellessaan, että pystyisi rakastamaan leskeksi jääneen Charlesin ehjäksi, mutta ainakin hän oli ollut lämminsydäminen äiti tämän pojalle ja toiminut parhaansa mukaan puskurina isän ja pojan välillä. Hän oli oppinut kovan kautta miten olla mahdollisimman usein ärsyttämättä Charlesia, mutta tiesi myös olevansa loppuikänsä Charlesin vallassa.  

Kun Lillian oli 26, Cloudeslyyn saapui Jack Fincher, taidemaalari jonka Charles kutsui maalaamaan kokonaisen huoneen täyteen muraaliseinää, Lillianin keskenmenojen myötä tarpeettomaksi käyneen lastenhuoneen. Jackin kanssa Lillian eli kesän, joka opetti hänelle mitä rakkaus voi tarkoittaa, niin hyvässä kuin pahassa.

He glances at her, that rye smile of his just visible in the darkness. "I think I may have discovered my muse."

"Cloudesley?"

"He laughs and shakes his head. "No, you clot! You."

Lillian smiles. She can't think of a greater or more unexpected compliment than being called Jack's muse. "Can I see it?", she asks and instantly regrets the question. 

He hesitates. "Yes. But not yet."

She rolls over on to her stomach, her hair falling across her face as she props herself up on one elbow. Jack reaches out and tucks a loose lock behind her ear and she leans her cheek into the curve of his palm. 

"Then promise me one thing", she says softly. "Don't finish it too quickly."

Albie oli tuonut tyttärensä Maggien Cloudesleyyn ensimmäisen kerran pimeänä, sateisena iltana kun tämä oli ollut viisivuotias. Siihen asti he olivat eläneet Espanjan auringon alla, asuntoautolla maata kiertäen eikä Maggie muunlaisesta elämästä tiennytkään. 

"Gone, he had told her. Your mother's gone. Run off. Following her destiny, she said. That's how much she loved us."

He had looked up at her with such fear and despair in his eyes that Maggie had fell afraid and hadn't dared to ask any questions about her mother, not even when Albie told her that they were packing for a long journey to England

"We'll have our own adventures, Mags. We'll show her."

He tapasivat silloin ensimmäistä kertaa, Maggie ja hänen isovanhempansa. Ystävällinen Lillian ja pyörätuolissa istunut äkäinen Charles, jonka tieltä Maggie pian oppi pysymään poissa. Vain kolme kuukautta ja hän palaisi, niin isä lupasi, mutta vuosien mittaan Maggie oppi, että isä tuli ja meni ja Lillian oli hänen elämänsä ainoa pysyvä aikuinen ja hänen todellinen vanhempansa. Niinpä nyt kun Lillian tarvitsi vuorostaan häntä, Maggie olisi täydestä sydämestä hänen tukenaan. Mutta vaikka he olivat aina olleet läheiset, Maggiekään ei tiennyt mikä salaisuus talon lukitussa siivessä piili. 

Jälleen mielettömän hieno lukuromaani, todellinen page-turner, pitkä äänikirja, johon sai uppoutua oikein kunnolla. Kaksi kesää, välissään 60 vuotta, rakkautta, sydänsuruja, salaisuuksia, kosketti minuakin joka en ole "helppo". Todella kauniisti kirjoitettu, etenkin historian osuudet veivät mukanaan.

Vendela Vida: We Run the Tides

Vendela Vida: We Run the Tides

Harper Audio, 2021

Lukija: Marin Ireland

Kesto: 6 h 37 min

We are thirteen, almost fourteen, and these streets of Sea Cliff are ours. We walk these streets to our school perched high over the Pacific and we run these streets to the beaches, which are cold, windswept, full of fishermen and freaks. We know these wide streets and how they slope, how they curve toward the short, and we know their houses.

He tietävät kaikki joilla on vähänkin merkitystä ja missä upeista merinäköalataloista nämä Sea Cliffissä, rikkaiden alueella asuvat. He käyvät yksityistä tyttökoulua, mutta tietävät missä kaikki kiinnostavat pojat asuvat. He ovat kolmentoista, kohta neljäntoista ja he tietävät kaiken.

Eulabee ja hänen paras ystävänsä Maria Fabiola ovat tunteneet lastentarhasta asti ja nyt he ovat kahdeksasluokkalaisia. He asuvat lähinnä rantaa ja ovat asuneet Sea Cliffissä aina, joten he tuntevat rannat kuin omat taskunsa. Yhdessä Julian ja Faithin kanssa he muodostavat yhdessä kulkevan nelikon. Julialla on kapinoiva isosisko Gentle, joka käy eri koulua ja käyttää milloin mitäkin kamaa. Faith taas on adoptoitu perheeseen, jossa oli Faith-niminen tyttö joka kuoli pienenä ja Faith uudelleennimettiin hänen mukaansa. Maria Fabiola on heistä kaunein, mutta kertoo välillä vähintäänkin puolitotuuksia ja rakastaa olla huomion keskipisteenä.

Eletään 80-luvun puoliväliä, eikä teineillä ole vielä kännyköitä vaan Sony Walkmanit, eikä somestakaan tiedetä vielä mitään. Neljän koplan ystävyys toimii kuitenkin pienen some-maailman tavoin, kaikessa tulee vetää yhtä köyttä, vaikka sitten pajunköyttä. Kun eräänä aamuna koulumatkalla tapahtuu jotain, mistä Eulabeella on eri näkemys, ystävyys katkeaa kuin seinään, sillä kolmetoistavuotiaiden maailmassa lojaalisuus on ehdottoman tärkeää. Sitten Maria Fabiola katoaa ja Eulabee uskoo hänen piilottelevan.

2019 eri teitä aikuistuneet naiset tapaavat sattumalta. Miten paljon ja toisaalta miten vähän he ovatkaan muuttuneet.

We Run the Tides oli hieno kasvukertomus, siltä rajalta kun ollaan viattomia lapsia ja kuin yhdessä yössä teinejä. Eulabee on ikäisekseen vahva ja pidin hänestä paljon.

Kun ystävyys päättyy yhdestä mitättömän tuntuisesta näkemyserosta ja muutamasta sanasta ja yhdestä tulee hylkiö, kun toinen määrää miten me tästä lähtien epälojaaliin ja erittäin entiseen ystävään suhtaudumme. Ellei tästä tule minkäänlaisia omakohtaisia muistoja, olet ainakin seurannut sivusta vastaavaa.

Rachel Givney: Jane in Love

Rachel Givney: Jane in Love

HarperAudio, 2020

Lukija: Billie Fulford Brown

Kesto: 11 h 40 min

1803. Jane Austen on 28-vuotias, eikä kosijoita ole juuri viime vuosina näkynyt. Aviomies olisi kuitenkin löydettävä, jo taloudellisestikin ajatellen, mutta Jane haluaisi myös tuntea rakkauden. Hänen isänsä oli lähettänyt Janen käsikirjoituksia kustantajalle, joka ei ollut julkaissut niitä ja äiti oli kieltänyt häntä jatkossa kirjoittamasta sen suurempaa kuin ostoslistoja ennen kuin on turvallisesti naimisissa. Liian älykkäältä tytär ei saa vaikuttaa, tai ei koskaan löydä sulhasta. Niinpä Jane kirjoitti salaa, sillä kirjoittaminen oli suurin hänen toistaiseksi kohtaamansa rakkaus. 

Hetken näyttää jo siltä, että nyt lykästää. Mahdollinen kosijaehdokas Bathissa haluaa tavata Janen uudestaan ja äiti myy lempikorunsa ostaakseen Janelle upean puvun ja kertoo puolelle Bathin rouvista, että Janella on kosija. Pettymys onkin suuri, kun naisten uutistoimisto tietää pian kertoa miehen kihlautuneen, muttei Janen vaan tätä varakkaamman neidon kanssa. Tästä tuskastuneena Jane turvautuu tapaamansa rouvan ehdotukseen ja lähtee Lontooseen asti tapaamaan henkilöä, jonka luvataan löytävän kenelle tahansa, myös hänelle sulhasen. Pitkän matkan jälkeen Jane on pettynyt oivaltaessaan että nainen on vain yksi "matchmaker" lisää, niitähän on kotipuolessakin joka kadunkulmassa. Mutta tämä rouva on ainutlaatuinen, sillä kun Jane kotona lukee ääneen naisen paperille raapustamat sanat, tapahtuu jotain eriskummallista.

2000-luku. Jane havahtuu tanssiaisissa, tai niin hän ainakin luulee. Ympärillä on hänen tapaansa pukeutuneita naisia ja miehiä ja omituinen, miesten housuihin pukeutunut nainen, joka vaativana huutaa ohjeita tanssijoille. Jane ei ymmärrä kaikkea, hän ei ole ennen tavannut näitä ihmisiä Bathissa ja he puhuvatkin oudosti korostaen, mutta joutuu vedetyksi mukaan tanssiin jonka askeleita ei osaa ja saa parikseen Fredin, joka käyttäytyy Janen mielestä kovin epäkohteliaasti ja liian tuttavallisesti. "Todellisuussa" Jane on taikasanat lausuttuaan aikamatkustanut 2000-luvulle ja päätynyt tekeillä olevan Jane Austen -filmatisoinnin lavasteisiin, joissa tehdään elokuvaa Northanger Abbeysta. 

Fred on yläkoulun historianopettaja ja kuvauksiin vastentahtoiseksi assariksi päätynyt, koska hänen sisarensa on kuuluisa ja menestynyt elokuvatähti Sofia Wentworth. Sofian avioliitto elokuvaohjaaja Jack Traversin kanssa on ajautunut karille ja hän on suostunut tähän epookkidraamaan vain ollakseen miehen lähellä ja kenties saadakseen tämän taas rakastumaan itseensä. Sofia oletti päässeensä päärooliin, mutta hänestä olikin vaatetettu vähemmän viehättävä täti-ihminen, mikä ei tietenkään sopinut hänen vokottelusuunnitelmiinsa. Kulisseissa Sofia tapaa Janen, jota pitää ensin kiihkeänä Austen-fanina ja kun törmää tähän uudestaan kadulla, Austen-imitaattorina joka on palkattu tekemään hänestä jonkinlaista piilokameraohjelmaa. Koska Sofia ei halua antaa jossain väijyville kameroille lankaan menemisen iloa, Sofia lähtee Janen esittämään "rooliin" mukaan ja on uskovinaan Jane Austenin todella tupsahtaneen 2000-luvulle. Ennen pitkää Sofia alkaa uskoa Janea oikeasti ja esittelee tälle miten kuuluisa kirjailija Jane 2000-luvulla on. Mutta kun yksi Janen kuudesta kuuluisasta romaanista katoaa Sofian käsistä savuna ilmaan, Sofia ymmärtää että hänen on autettava Jane takaisin omaan aikaansa tai noita mestariteoksia ei koskaan synny. Ongelmana on vain se, että Jane on rakastunut Frediin ja mies häneen ja Janen on valittava kummassa maailmassa tahtoo elää.

Jane Austen ja aikamatkustus, siinäpä hauska ajatusleikki jonka täytyy olla joko jotain hulvattoman hauskaa tai totaalisen epäonnistunutta! Aloin kuunnella kirjaa hakien pirteyttä sateiseen ja pimeään marraskuuhun ja viihdytystä myös sain. Olihan Janelle kaikkea uutta ihmeteltävää kuten sähkövalo, autot ja metro, mutta samalla kirja antoi ajateltavaa. Sofia oli esimerkiksi ensimmäinen Janen koskaan tuntema nainen, joka pystyi itse ansaitsemaan oman toimeentulonsa (olematta prostituoitu). Ja miten naiset voivatkaan 2000-luvulla käyttää kaiken sen viikoittain säästyvän ajan, kun "iso laatikko" hoitaa pyykinpesun heidän puolestaan. Jäin miettimään mihin sen itse käytän. Lukemiseen, lautapelaamiseen, älylaitteisiin?

Kirjailija on australialainen elokuvaohjaaja ja tämä on hänen esikoisromaaninsa. Mielelläni kuuntelisin Rachel Givneyä lisääkin. On ollut iso ilo löytää myös nämä englanninkieliset äänikirjat, sillä minua on aina harmittanut se, miten vähän maailmalla tarjolla olevasta kirjallisuudesta suomennetaan...

Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: The Glass Ocean

Beatriz Williams, Lauren Willig, Karen White: 

The Glass House

Harper Audio, 2020

Kesto: 13 h 46 min

Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Kun RMS Lusitania teki neitsytmatkansa syksyllä 1907, se oli maailman suurin valtamerihöyrylaiva ja matkustajia siihen mahtui 2000, lisäksi yli 800 miehistön jäsentä. Sen kotisatama oli Liverpool, jonne se oli palaamassa New Yorkista toukokuussa 1915, kun saksalainen sukellusvene torpedoi sen väittäen laivan kuljettavan sotamateriaalia Englantiin. Yli 2000 ihmistä menetti henkensä kun iso laiva upposi vain 18 minuutissa. The Glass House on historiallinen romaani, joka sijoittuu kahden päähenkilönsä osalta Lusitanian viimeiselle matkalle ja kolmannen osalta nykyhetkeen.

New York, 2013.

Viisi vuotta aiemmin Sarah Blake oli kirjoittanut menestysromaanin. Ensimmäisenä vuonna rojalteja oli tullut ihan kivasti ja jopa elokuvaoikeuksista oli keskusteltu, mutta kun Sarahin äiti oli sairastunut Alzheimeriin ja yksityinen hoitokoti oli hintava, rahat olivat myös pikavauhtia huvenneet. Sarah oli ajatellut kirjoittavansa toisen bestsellerin, mutta idea siihen antoi odottaa itseään, joten hän teki jotain, mitä oli luvannut äidilleen olla ikinä tekemättä. Sarah avasi arkun, jossa oli kuin hautamuistomerkkinä kaikki, mitä laivayhtiö oli lähettänyt hänen isoisoäidilleen, kun isoisoisä oli menehtynyt Lusitanian upotessa. Maybe mom would forgive me for what I was about to do, maybe she would shake her head and understand because I was Sarah, her daughter, and I was born to dig for answers. And I wasn't doing it for myself, not entirely. I was doing it for mom.

New York, 1915
24-vuotias Caroline ja hänen huomattavasti vanhempi miehensä, menestyvä tehtailija Gilbert Hockstetter olivat lähdössä ylittämään Atlanttia. Gilbert oli saanut haltuunsa suunnattoman arvokkaan, keskeneräiseksi jääneen Straussin pianosävellyksen ja halusi muuttaa sen rahaksi Lontoossa. Caroline yritti vielä viime hetkellä muuttaa miehensä mieltä matkaan lähdöstä, sillä lehdissä näkyi vähän väliä uutisia saksalaisten upottamista laivoista, joiden joukossa oli myös matkustajalaivoja. 

- Please Gilbert, I will never ask you for anything else. But please don't make us take this journey. I don't have a good feeling about it.
- There is nothing to be afraid of, Caroline. The Royal Navy will give us an escort when we are in international waters. And besides, the Germans wouldn't dare torpedo a ship carrying American citizens. The last thing they want is to encourage American involvement in the war. 

Myös Tess Fairweather oli lähdössä uuden henkilöllisyyden turvin Lusitanialla Englantiin. Tess oli huijarin tytär ja huijari itsekin, taitava maalari erikoisalanaan taideväärennökset. Englannissa hän aloittaisi uuden elämän, mutta sitä ennen oli tehtävä viimeinen huijaus. Hänen tuli kopioida tuo Hockstetterien hallussa oleva sävellys. 

Viimeisenä iltanaan New Yorkissa Hockstetterit järjestivät kotonaan näyttävät illalliset. Carolinen yllätykseksi paikalle ilmestyi myös Robert Langford, britti jonka hän tunsi jo kymmenen vuoden takaa. Olkoonkin, että hän toivoi matkan tuovan uutta lämpöä nykyään niin kiireisen Gilbertin suunnalta ja laittavan ehkä alkuun hartaasti toivotun lapsenkin, hänen oli myönnettävä, että uutinen Richardin läsnäolosta tulevan viikon aikana Lusitanialla loi häneen tietynlaista kihelmöintiä... 

Vaan kenet Robert kohtasi ennen kuin laiva oli edes lähtenyt saamasta, Tessin toki. Eikä kohtaaminen jäänyt ainoaksi kerraksi kun he rupattelivat ensimmäisen luokan kannella, jossa Tess oli kärkkymässä pääsyä Hockstetterien sviittiin vohkimaan sävellystä. Tessille Robert uskoutui myös rakastuneensa Carolineen jo heidän ensikohtaamisellaan, kun tyttö oli vasta kuudentoista.

Arkussa olleista papareista Sarah löysi tietoa Robertista ja jäljitti tämän sukua Lontoossa, jossa John Langford kävi parhaillaan läpi oman elämänsä sotkuja ja suhtautui aluksi nuivasti uteliaaseen amerikkalaisnaiseen, mutta kutsuttuaan tämän kotitiluksilleen innostui itsekin penkomaan menneisyyttään. 

The Glass Ocean oli mahtava täyden viiden tähden lukuromaani! Sopivasti romantiikkaa eli ei liikaa, mysteeriä ylläpitämään kiinnostusta alusta loppuun (kaikki kulminoituu jotenkin Robert Langfordiin, mutta miten?), jännittävää seikkailua, petos tai oikeastaan useampikin sekä sota-ajan vakoojia, kuka onkaan kenenkin puolella, ketä pitäisi varoa, kenelle ei ainakaan uskoutua? Kuka menehtyy aaltoihin, ketkä selviävät, ketkä päätyvät yhteen ja miksi? 

Ihan alunperin tartuin lukuisista vaihtoehdoista juuri tähän kirjaan, koska Lusitania on jäänyt täysin Titanicin varjoon. Saksalaisten upottamassa risteilijässä olisi ollut vähintään yhtä paljon romantisoitavaa kuin Titanicissakin. Kolmen kirjailijan yhteistyö on tuottanut hyvän lopputuloksen, kolmen lähtökohdiltaan hyvin erilaisen naisen taidolla yhteen kiedotun kudelman. Äänikirjassa jokaisella naisella oli oma lukijansa, mikä oli myös toimiva ratkaisu. Aivan varmasti tulen kuuntelemaan lisää heidän kirjojaan, yhdessä ja erikseen kirjoitettuja. Valitettavasti mitään ei ole suomennettu. 

Bobbie Ann Mason: Dear Ann

Bobbie Ann Mason: Dear Ann

Harper Audio, 2020

Lukija: Janet Metzger

Kesto: 8 h 22 min

Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

1965 Annin boheemi professori Albert, joka kehui tehneensä ainakin 50 LSD-trippiä, yllytti Annia lähtemään opiskelemaan Stanfordin yliopistoon Kaliforniaan, jossa hänkin voisi kukoistaa kukka hiuksissaan kuten muut nuoret opiskelijat. Sen sijaan Ann hakeutui New Yorkiin, Harper Collegeen.

She felt a verve of excitement, an unexpected pleasure in imagining her youth following an alternate path. People always said, oh to be young again, knowing what I know now. Being young again, in the 60's. What a blast it would be to start over, in California. Wasn't California something of a dream by definition? She could re-imagine her life. And Jimmy wouldn't be in it. Or it could have turned out differently with Jimmy.

Ja siitä lähti se ajatus johon koko kirja perustuu. Vuonna 2017 Ann on risteilyllä isolla valtamerilaivalla, mutta alkaa miettiä, että jos nuori farmarintytär Ann olisi 1966 lähtenyt ajamaan Kentuckysta Kalifornian suuntaan, hän olisi voinut vuokrata huoneen viktoriaanisesta talosta Palo Altossa. Hän olisi opiskellut kirjallisuutta Stanfordissa ja tienannut ruokarahansa tehden puhtaaksikirjoitushommia 60 cnt arkki. Hän olisi tutustunut Meredithiin ja Johniin joilla oli jo lapsia ja jotka olivat luvanneet hänen äidilleen katsoa Annin perään. Hänen opintojensa ohjaaja olisi ollut Emily Dickinson-fani professori Winters. Samassa talossa olisi asunut hänen uusi ystävänsä Pixie, toisen vuoden psykologian opiskelija New Yorkista. Hän olisi tutustunut kampuksella Sunjayhin, intialaiseen opiskelijaan, josta Pixie oli kiinnostunut. Sunjayta odotti järjestetty avioliitto, mutta hän oli rakastunut toiseen amerikkalaiseen opiskelijaan. Hän olisi tutustunut myös Steveniin jolla oli prätkä, jolla poika olisi kyytinyt hänet Albertin ystävän luo vuoristoon, La Hondaan. Hän olisi osallistunut massiivisiin mielenosoituksiin Vietnamin sotaa vastaan ja kuunnellut puhujia, Martin Luther King olisi vieraillut heidänkin kampuksellaan. Hän olisi tavannut Jimmyn, josta kiinnostuisi ja heistä olisi tullut rakastavaisia. Jimmyn isä oli kuitenkin perinteinen keskiluokkainen mies, joka halusi pojastaan lääkärin ja tämän vaimoksi oikeasta sosiaaliluokasta olevan edustavan naisen, ei maalaistyttöä. 

Vietnamin sota nousi kirjan keskeiseksi teemaksi. Kaksi kolmasosaa amerikkalaisjoukoista oli vapaaehtoisia, mutta se kolmannes joka kutsuttiin palvelukseen, oli paljolti köyhempää kansanosaa. Tuolloin yliopisto-opiskelijat kuten Jimmy, olivat vielä turvassa kutsunnoilta, mutta Annin järkytykseksi Jimmy päätyi tekemään oman päätöksensä. Toinen mikä nousi vahvasti esiin, oli sukupolvien välinen kuilu. Ann ja Jimmy tulivat hyvin erilaisista taustoista, mutta kumpikaan ei kokenut, että vanhemmat ymmärtäisivät nuorten aikuisten lastensa elämää Kaliforniassa. 

Kirjaa kuunnellessani toivoin että olisin tuntenut paremmin esillä olleiden runoilijoiden tuotantoa, paljon viitattiin esimerkiksi Shelleyyn, Keatsin lintuihin ja Samuel Taylor Coleridgen Kubla Khaniin. Oli pakko lukea Kubla Khan. Tai kun Ann kertoi jotain ajatuksiaan ja totesi sitten, ähh, olen vain lukenut liikaa Heideckeriä (tai Heideggeriä?), ärsytti etten tiennyt edes keneen viitataan, kun Google tarjosi monia vaihtoehtoja.  Ann fanitti myös Beatleseja, siihen olikin jo helpompi samaistua, minullakin oli Beatles-kauteni nuorena. En tosin polttanut jointteja levyjä kuunnellessani, kuten Ann ja Jimmy jotka kokeilivat myös vahvempaa kamaa. Sgt Pepper's Lonely Hearts Club Band -levy soi ilmestyessään radiokanavilla ja kaikkien heidän ystäviensä kotona ja sen biisejä analysoitiin välillä tarkkaankin. 

Ann heard something new each time she listened to the album and hearing it everywhere made her feel she was part of a vital movement that was grabbing the future. So, when Jimmy again suggested they take LSD together, she consented. 
"Sex on acid", he said, "I'm tingling just thinking about it." 
"What will it be like?"
"You'll come for about five hours", he promised, "we will, together."

Kaikesta tästä ja paljosta muusta Ann kertoi kuin olisi kertonut todellisesta eletystä elämästään, enkä ymmärtänyt miksi tällainen erikoinen ratkaisu? Miksei Mason yksinkertaisesti kirjoittanut kirjaa nuoresta naisesta, joka lähti opiskelemaan Kaliforniaan? Odotin, että lopussa on jokin twisti, joka selittää kaiken, mutta sitä ei tullut. Aloin epäillä, että se meni minulta ohi ja jos olisin lukenut paperikirjaa, olisin selaillut loppupuolta sitä etsien. Nyt käännyin Goodreadsin puoleen ja sieltä tajusin, etteivät (ainakaan kaikki) muutkaan olleet ymmärtäneet loppuratkaisua, joten ilmeisesti se oli vain hyväksyttävä vaikka jälkifiiliksenä olin vähän hämilläni. En ymmärtänyt, miksi Ann oli laitettu pohtimaan elämää jos-muodossa, kun ei kerrottu, miten hän oikeasti oli elänyt, mutta pidin kovasti siitä Annin mielikuvitusmaailmasta Kaliforniassa ja kuunnellessani unohdin välillä pitkiksi ajoiksi ettei tapahtumat ole oikeita.