Kesäluettavaa vol 3

Näitä nyt vain näyttää kertyvän, kesäisiä kirjoja. Huomaa että itselläni on ollut kova kaipuu ilmojen lämpenemiseen ja myös kesän herkkuihin!

Tällä kertaa tarjolla on pari dekkaria, maaseutufeelgoodia sekä urakiiturin kasvutarina. 

***

Karin Janson: Kuuma kesä Byvallassa

Storytel original, 2026

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 9 h 57 min

Hanna piti Byvallassa parturi-kampaamoa, joka kitkutteli jotenkuten pystyssä. Vieressä olivat pizzeria ja ruokakauppa, siinä kylän tärkeimmät palvelut. 

Hanna oli pitkälti kotona viihtyvää tyyppiä, ja häntä pidettiinkin vähän erakkona. Pienestä yllytyksestä hän kuitenkin lähti juhannustansseihin, joista saatille tarttui eräs oman kylän maanviljelijöistä, Micke.

Kun Micke heräsi seuraavana aamuna Hannan lakanoista, edellisyön tapahtumat palailivat hitaasti hänen mieleensä, kunnes rysähti ja kunnolla. Hänenhän pitäisi olla puolen tunnin kuluttua vastassa linja-autoa, jolla olivat saapumassa ne neljä naista, jotka hän oli pikatreffeillä valinnut luokseen farmiviikkoa viettämään. Hänen tyttärensä Emma ja Saga olivat ilmoittaneet hänet Rakkautta maaseudulla -ohjelmaan ja kuvausryhmä odotti häntä jo kuumeisesti.

Tämä oli todella hauskaa kesäkuunneltavaa, ja jos tykkäät Maajussille morsian -sarjasta, niin tässä on paljon samaa ideaa, tutkailtuna sieltä kulissien puolelta. Onkohan se meidänkin maajussisarja yhtä ohjailtua ja käsikirjoitettua kuin sarja tässä kirjassa, jos on niin voi niitä maajussiparkoja! Muitakin sivupolkuja juoneen avautui, sillä tapahtumiin mahtui mukaan myös tuotantotiimin väkeä, Hannan poikaystävän etsintä ja pieni rikoskuviokin. Meinaan kuunnella myös jatko-osan. 

***

Maria Burrow: Friimannin kirous 

#2 Rosholmin saari

Lind & Co, 2025

Lukija: Unto Nuora

Kesto: 9 h 44 min 

Rosholmin saarella, keskellä Perämerta Suomen ja Ruotsin puolivälissä, vietettiin aivan erityisiä avajaisia, sillä siellä vihittiin käyttöön poliisiasema ensimmäistä kertaa sen historiassa. Siellä työskentelisi vanhemman konstaapeli Mikko Laineen lisäksi hänen Turusta siirtynyt kollega ja hyvä ystävä Juha Juntunen, sekä heidän Oulusta tullut sihteerinsä Meea Vaarala. Edellisvuotinen kalamiehen tapaus oli kunnialla selvitetty, mutta sen myötä saarelaiset olivat toivoneet parempia palveluja, ja uuden poliisiaseman lisäksi myös terveyskeskus oli kokenut kasvojenkohotuksen. Nyt heidän kelpaisi, etenkin Mikon jolla oli nyt työ ja koti samalla saarella, kuin myös oma rakas. Juuri nyt Amy oli kuitenkin hetken aikaa Lapissa tarkkailemassa lintuja ja tekemässä väitöskirjaansa liittyvää tutkimusta. Niinpä Mikko lähti avajaisten jälkeen Amyn luokse pohjoiseen.

Samaan aikaan Rosholmin naapuriin, kauan sitten hylätylle Friimannin saarelle, rantautuu kolme naista viettämään pitkää viikonloppua telttaillen. Heitä kohtaa useampi ikävä tapahtuma heti alussa. Saara, jonka mies hoitaa heidän pientä lastaan kerrankin ihan yksin, pudottaa puhelimensa saaren keskellä olevasta tornista. Kertun puhelin päätyy satama-altaan pohjaan heti sen jälkeen kun he kirjaimellisesti törmäävät alastomaan, kuolleeseen mieheen. Kristan puhelimesta on akku lopussa. Varavirtalähteen pitäisi olla veneessä, mutta joku on päästänyt heidän veneensä irti, eikä sitä näy missään. Kaiken lisäksi naiset ovat tulossa kipeäksi ja sää on kääntymässä myrskyisäksi. Lukija tietää myös, että heidän löytämänsä ruumiin murhaaja majailee vain muutaman kilometrin päässä naisista.

Olipas sellainen ei pelottava mutta kutkuttavan kivasti jännittävä tämä Rosholm-sarjan kakkososa. Tykkään myös päähenkilöistä ja Burrown kirjoitustyylistä, joten tästä on hyvä jatkaa sarjaa eteenpäin. Dekkari just minun makuun!

***

Laura Arikka: Synkeä juhannus 

#1 Kuolema Farlaxissa

Otava, 2026

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 14 h 41 min

Lounais-Suomessa, jossakin Saaristomeren alueella, sijaitsee Farlaxin kunta, jolla on pitkä historia. Suomeksi paikka tunnetaan nimellä Vaarlahti, vaikkei sitä nimeä juuri kukaan käytä. Saaria kuntaan kuuluu tuhansia, ja pääsaarella asuu kymmenkuntatuhatta asukasta.

Rikoskomisario Toomas Lehdon isoisä oli tullut Virosta Suomeen jatkosodan aikana, ja jäänyt pysyvästi mentyään naimisiin suomalaisen naisen kanssa. Monen mutkan kautta Toomas oli päätynyt tuolle samaiselle pienelle saarelle, jonne isoisä oli aikoinaan rantautunut. Hänen pahin pelkonsa olikin, että Farlaxin pieni poliisiasema lakkautettaisiin ja hän joutuisi mantereelle töihin. 

Lumi ja Oliver Andersson, parikymppiset sisarukset, löydettiin puistosta kuolleina, lähes alastomina ja toisiinsa kietoutuneina kuin viimeistä lämmönhiventä hakien. Sisaruksista oli aikoinaan tehty useampia lastensuojeluilmoituksia, mutta he olivat pysyneet äitinsä ja isoisänsä hoivissa. Heidän isänsä oli perustanut uuden perheen Thaimaahan, ja yhteydenpito oli ollut vähäistä. 

Farlaxin lääkäri, Alexander Axholm, pitää Oliverin kuolinsyytä selvänä, nuorukainen on kuollut päähän osuneesta iskusta. Lumissa sen sijaan ei näy vastaavia ulkoisen väkivallan merkkejä. 

Toomaksen ja muiden Farlaxin poliisien eli Abraham "Abbey" Nasserin sekä Maija Saarisen lisäksi tapauksen hoitamisessa on mukana entinen pappi Sofie Andrell, jonka varsinaisena tehtävänä on auttaminen suruviestien perille viemisessä. Sofie näyttää muutenkin olevan hoksaavainen nainen, ainakin mitä johtolankoihin tulee, joten en ihmettele jos hän tulee jatkossa olemaan tiiviimmin tutkinnan apuna.

Kiinnitin ennen aloittamista huomiota siihen, että kirja on dekkariksi harvinaisen pitkä. Ajan kulumista ei silti jotenkin huomannut, eli juoni vei mennessään ja henkilöt rakentuivat kiinnostavaksi. Etenkin Abbe oli minun mieleeni. Kiva nähdä mihin suuntaan sarja lähtee kasvamaan, aion ainakin ottaa siitä selvää. 

***

Nicola Gill: Swimming for Beginners

Oakhill, 2023

Lukija: Helen Keeley 

Kesto: 7 h 38 min

Lontoolaisen Lorettan elämä on hyvässä, tehokkaasti suunnitellussa järjestyksessä. Hän on saamaisillaan ylennyksen mainostoimistossa, ja viiden vuoden seurustelun jälkeen hän ja Robert ovat päättäneet mennä naimisiin. Lapset eivät tule kuulumaan heidän liittoonsa, siitä, kuten niin monesta muustakin asiasta, he ovat ehdottoman yksimielisiä. Loretta ei voisi kuvitellakaan haluavansa lasta sotkemaan elämäänsä, ei konkreettisesti eikä kuvaannollisesti. 

Loretta haluaa aina tulla ajoissa lentokentälle, mutta tällä kertaa jono tuntuu liikkuvan kärsimättömän hitaasti. Suurin syy siihen lienee hänen edessään oleva pari, äiti ja tämän alati pajattava tyttö. Glitteröityihin keijunsiipiin ja mahdollisimman räikeisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö kertoo Lorettalle olevansa Phoebe, kuusi vuotta, menossa ensimmäisen kerran lentokoneeseen ja ensimmäisen kerran Espanjaan ja niin edelleen ja niin edelleen. 

Loretta on tällä kertaa matkalla New Yorkiin tärkeään liiketapaamiseen. Jos hän saa tämän uuden asiakkaan allekirjoittamaan sopimuksen, ylennys alkaa olla taputeltu. Lentoa odotellessa Phoebe äiteineen tupsahtaa istumaan hänen viereensä ja kysyy, josko Loretta voisi katsoa Phoebea sen aikaa että hän käväisee vessassa. Vartti menee, ja ylikin, kun Loretta lähtee Phoeben kanssa katsomaan mikä äitiä viivyttää. Lapsi tunnistaa äitinsä kengät kopin oven alta ja nähdessään tämän tajuttomana kopissa, puhkeaa hervottomaan itkuun. 

Poliisit eivät edes opi muistamaan Phoeben nimeä, miten lasta voisi jättää heidän vastuulleen? Seuraavaksi saapuva sosiaalityöntekijä lässyttää Phoebelle kuin taaperolle ja haisee Phoeben mielestä pahalle. Loretta päättääkin odottaa kunnes isoäiti ehtii paikalle, onneksi New Yorkin koneeseen on vielä aikaa.

Phoebe päätyy isoäitinsä hoiviin, mutta jää kummittelemaan Lorettan mieleen, niin että hänen on kysyttävä myöhemmin tämän vointia. Silloin selviää, että tyttö haluaisi uimakouluun. Kouluun on tulossa uusi tyttö, jonka ystäväksi Phoebe haluaisi, hänellä kun ei oikein ole ystäviä. Uusi tyttö menee uimakouluun ennen koulun alkua, siinä olisi mainio tapa tutustua häneen. Ongelma on vain se, ettei isoäiti jaksa sitoutua niin tiiviiseen harrastukseen. Niinpä Lorraine ottaa tytön uimakoulun vastuulleen. 

Valitsin tämän kirjan teeman takia, urakiituri sinkkunainen joka päätyy yhtäkkiä ottamaan vastuun leikki-ikäisestä tytöstä kuulosti hauskalta, sellaiselta joka sopisi erinomaisesti Netflix-elokuvan kässäriksi. Kirja osoittautui kuitenkin huomattavasti vakavammaksi kuin luulin, eikä ollutkaan feelgoodia vaan "romaani", jos ymmärrät mitä tarkoitan. Tämä ei haitannut tokikaan, ei sillä.

Dekkarisarjojen aloitusosia Dekkariviikolla

Tänään päättyy kesäinen Dekkariviikko, joten samalla linjalla tulee viikoittainen postaus myös omasta blogistani!

Kaikki neljä kirjaa ovat sarjan aloitusosia, ja kattaus on erittäin onnistunut ainakin siinä mielessä, että aion jatkaa kaikkien näiden sarjojen parissa! 

Liikkeelle lähdetään hyvin kesäisissä tunnelmissa ihanalta Caprin saarelta. Seuraavaksi siirrytään Cotswoldiin Englantiin, ja sieltä pyrähdetään rapakon taa San Franciscoon. Paluu lippu koti-Suomeen vie keskelle Perämerta.

Sitten tarkempi tutustuminen.

Oletko kenties lukenut näistä jotain, tai alkoiko kiinnostaa?

***

Anders ja Anette de la Motte: Kuolema Caprilla

Osa 1 Lomaparatiisin murhat

Johnny Kniga, 2025

Lukija: Tuukka Haapaniemi 

Kesto: 11 h 37 min

Historianopettaja Hugo Lind oli tullut lomalle Caprin saarelle Italiaan edesmenneen vaimonsa toiveesta. Tämä oli jättänyt hänelle kirjeen, tai oikeastaan heidän aikuisille kaksosilleen, annettavaksi Hugolle kun heidän äitinsä kuolemasta olisi kulunut kaksi vuotta. Kirjeessä vaimo antoi lempeitä neuvoja, kuten varata se Italian matka jota he olivat yhdessä pitkään suunnitelleet. 

Belmonte Travels oli keskittynyt ruoka- ja kulttuurimatkoihin ja sen matkaoppaana toimi Lara Belmont. Hugo ja Lara silmäilivät toisiaan kiinnostuneina alusta asti, mutta miten heistä tuli pari olikin murhan ratkominen. Siinä missä paikallinen carabinier näki prologissa paljastettavan kuolemantapauksen onnettomuutena, olivat Lara ja Hugo varmoja, että kyseessä on murha. Motiivikin löytyi tavalla tai toisella kaikilta matkalle osallistujilta, ja muutamalta ulkopuoliseltakin. 

Oli niin ihana alkaa kuunnella tätä kirjaa, koska olen käynyt Caprilla kahdesti ja saari on totisesti hurmannut minut. Kun kuuntelet jotain todelliseen suomalaispaikkaan sijoittuvaa kirjaa, tiedät ainakin miljöön osapuilleen vaikket tuntisikaan paikkaa niin hyvin, että tietäisit kadut tai kaupunginosat jotka mainitaan. Sitten kun kirja sijoittuu ulkomaille, onkin jo paljon epätodennäköisempää, että saat kokea sen tunteen, että näet silmissäsi et vain mielikuvan, vaan ihan oikeita maisemia ja muistoja. Mutta. Muuten en ehkä olisikaan jaksanut kuunnella kirjaa edes puoliväliin, sillä alkupuolisko oli vain nähtävyyksien kiertelyä ja matkalaisiin tutustumista. Sitten kun vihdoin päästiin vauhtiin myös murhatutkimuksen osalta, kirja itsessään alkoi vetää huomattavasti paremmin, ja aion kyllä kuunnella toisenkin osan, Vehkeilyä Amalfin rannikolla. 

***

Katie Gayle: Puutarhamurha englantilaisittain

#1 Julia Bird

Lind & Co, 2025

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 8 h 46 min

Kuusikymppinen Julia Bird oli sanoutunut irti työstään sosiaalihuollossa, eronnut miehestään ja ostanut talon Cotswoldista.

Hänen paras ystävänsä Tabitha oli muuttanut samaan kylään jo viisitoista vuotta aiemmin, ja nyt he olivat taas naapureita.

Julia oli päättänyt tutustua muihinkin paikallisiin, ja Tabitha innosti hänet mukaansa kirjapiiriin. Julia tuli hankkineeksi myös koiran, kymmenkuisen labradorinnoutajapentu Jaken, jonka sisarukset oli hyväksytty opaskoirakoulutukseen. Joka paikan häslärinä Jake oli reputtanut kokeen, mutta Juliaa pentu tuntui toisinaan jopa kuuntelevan ja se oli paljon se.

Julian suunnitelmissa oli myös kanala, jota paikallinen eläkeläinen, Johnny ryhtyy hänelle rakentamaan. Vanhaa vajanrotiskoa kanalan tieltä purkaessa löytyi yllättäen ruumis, joka paljastui ainakin 20 vuotta sitten kuolleeksi nuoreksi naiseksi. Aivan kuin tässä ei olisi riittämiin, Jake löysi toisen naisen ruumiin rantakaislikosta. Mitä tässä pikkukylässä on oikein meneillään?

Ensinnäkin oli todella mukavaa kuunnella pitkästä aikaa Erja Mantoa, hänen äänensä ja tyylinsä sopi erinomaisesti tähän kirjaan. Berrywick oli oikein symppis pikkukylä, ja yhtä symppis oli Julia, joka on selvästi Miss Marplen sukulaissielu. Kirjan rakennekin oli saman tyyppinen.

Katie Gayle taas paljastui kahdeksi kirjailijaksi, joiden oikeat etunimet ovat Katie ja Gayle!

Ihana sarjan aloitus, mielellään jatkan eteenpäin näissä tunnelmissa.

***

Jesse Sutanto: Vera Wongin murhaavan hyvät neuvot 

#1 Vera Wong

Kirjapaja, 2025

Lukija: Minttu Mustakallio 

Kesto: 9 h 43 min

Kuusikymppinen Vera Wong piti teehuonetta San Franciscon kiinalaiskorttelissa. Nimeksi teehuoneelleen hän oli antanut "Vera Wangin maailmankuulu teehuone", sen verran piti hyötyä siitä kuuluisasta hääpukunaisesta Vera Wangista jonka sentään tiesivät kaikki amerikkalaiset, eivät vain kiinalaistaustaiset. 

Oli ehkä hivenen liioiteltua pitää teehuonetta maailmankuuluna, sillä hänellä oli jäljellä enää yksi vakituinen asiakas, Alex. Tämän vaimo oli sairastunut Alzheimeriin, mutta Alex kävi säntillisesti juomassa aamuteensä ja otti mukaan Veran päivittäin varta vasten heille suunnitteleman teesekoituksen myöhemmin yhdessä nautittavaksi. 

Eräänä aamuna Vera löytää teehuoneestaan miehen ruumiin.

”Mitä hel–?” ensimmäinen poliisi mutisee. ”Hei rouva, kuka on piirtänyt ääriviivat vainajan ympärille?”

”Aah.” Vera hehkuu ylpeydestä. He ovat huomanneet, miten avulias ja neuvokas Vera oikein onkaan. ”Minä tein sen. Säästin teiltä vaivan.” Vera tiesi, miten rikospaikoilla toimitaan – poliisilla on tapana merkitä ruumiin ääriviivat teipillä, mutta valitettavasti Veralla oli vähänlaisesti teippiä, joten hänen piti käyttää tussia. Hän oli ollut varsin huolellinen piirtäessään viivaa ja jättänyt reilun sentin verran tilaa tussinkärjen ja ruumiin välille, jotta ei tulisi koskeneeksi ruumiiseen. Lopputulos on, luvalla sanoen, erinomainen – sekä tarkka että terävä. Poliisienkin kannattaisi vaihtaa teippi tussiin.

Otin Suvanton cozy crimen kuunteluun sen jälkeen, kun olin heittänyt kesken liian romanttisen ja armottoman pitkästyttävän historiallisen romaanin. (Koska oikein uskoisin, että ne romanttisiksi merkityt eivät vain ole minun kakkupalani, enkä voi sitä väkisin muuksi muuttaa, vaikka juoni sinänsä saattaakin kuulostaa houkuttelevalta.) Kaipasin siis tilalle jotain vetävää ja viihdyttävää, joten ajattelin ensin feelgoodia, mutta kuunneltiani muutaman sekunnin näytettä tämän kirjan alusta Minttu Mustakallion lukemana tiesin, että tämä dekkari tulee olemaan vauhdikas ja hulvaton. 

Sarjasta on ilmestynyt suomeksi kaksi osaa. 

***

Maria Burrow: Rosholmin murhat

#1 Rosholm

Lind & co, 2024

Lukija: Unto Nuora 

Kesto: 8 h 52 min

Rosholmin saari sijaitsi 70 kilometrin päässä mantereelta, keskellä Perämerta, eikä Mikko ollut käynyt siellä pitkään aikaan. Lauttamatka kesti kaksi tuntia, huonolla säällä pidempäänkin, mutta pitäisi äitiä silti käydä tapaamassa useammin. Hän ei ollut vielä kertonut äidille miksi oli tulossa juuri nyt, mutta missä muuallakaan hän viettäisi lääkärin määräämän puolentoista kuukauden sairausloman?

Mikolla oli takanaan jo vuosien ura poliisina, mutta känninen puukottaja oli muuttanut kaiken. Ei siitä kummoista haavaa ollut tullut, ja jo viikon päästä hän olisi voinut palata töihin, mutta jatkuvat painajaiset aiheuttivat paniikkia. Saarella hän tunsi pystyvänsä vihdoin rauhoittumaan.

Mutta sitten hän löysi juoksulenkillä korvan. Seuraavana aamuna leirintäalueelle leiriytynyt mies oli löytänyt ruumiin, jolta tuo korva puuttui. Mikko ei olisi halunnut tulla sotketuksi tapaukseen, mutta hän huomasi pian olevansa peräti epäilty. Ei hän sentään niin sekaisin ollut, että olisi ymmärtämättään tappanut miehen. Pian ruumiita tuli lisää, ja saaren sarjamurhaajaa alettiin mediassa kutsua kalamieheksi, sillä tämä kuristi uhrinsa kalastajansiimalla. Mikon piti selvittää tapaus, kun paikallispoliisi ei tuntunut siitä suoriutuvan. 

Kaikkien murhien keskellä oli positiivistakin, ja Mikon kohdalla se oli saarelle muuttanut nainen jonka kanssa hän osui juttusille vähän väliä. Tämä oli uusiseelantilainen, Amy nimeltään, ja nainen alkoi kiehtoa Mikkoa koko ajan enemmän. Harmi vain, tämän entinen miesystävä tuli pallon toiselta puolelta Amya takaisin hakemaan...

Ihan lupaavalta vaikuttaa tämä sarja, josta on nyt ilmestynyt kolme osaa. Kuuntelin jo toisenkin osan ja aion jatkaa myös tämän sarjan parissa.

Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Romaaneja meiltä ja naapurista

Hei kanssabloggarit ja mahdolliset muut uteliaat! Tällä kertaa paketissa on neljä romaania, joista kolme on kotimaisia ja yksi ruotsalaiskirjailijan näppikseltä. Ajallisesti liikutaan 1920-luvulta nykypäivään, ja mikä ilahduttaa, tuo kauimmas historiaan sijoittuva Vedenmorsian pysyy siellä tiiviisti koko kirjan ajan, eikä nykytasoa ole. Nykyään tämä on harvinaista herkkua, mutta oikein nautinnollista että saa keskittyä vain yhteen aikakauteen. Sijaintien puolesta taas liikutaan aina Saksaan ja Ukrainaan saakka. 

***

Emmi Maaranen: Vedenmorsian 

Avain, 2025

Lukija: Katja Lukkarinen 

Kesto: 8 h 38 min

Helsinki, 1926

Elsa ja Aada olivat aloittaneet palvelijattarina hienossa huvilassa Helsingissä, jonne Elsa oli tullut paremman elämän toivossa. Huvilan emäntäpiika oli juuri sellainen joka halusi päteä kaikessa, ja määräsi tytöille tehtäviä aamusta iltaan. 

Talon isäntä, kolmissakymmenissä oleva maisteri Rosenberg, joka oli ammatiltaan lakimies, oli äärettömän kiinnostunut hyönteisistä. Huoneiden seinillä oli lasin alla olevissa kokoelmissa perhosia, sudenkorentoja ja kuoriaisia, joita maisteri itse oli kerännyt matkoiltaan. Oli lähes kunniaksi, kun Elsa sai tovin kuluttua luvan pyyhkiä pölyt vitriineistä. Lisäksi hän sai vastuulleen viherkasveista huolehtimisen. 

Elsa ja Aada ystävystyivät ja kävivät vähäisenä vapaa-aikanaan muun muassa elävissä kuvissa, joka oli Elsalle uutta. Aada alkoi kuitenkin pikkuhiljaa etääntyä Elsasta, ilman että Elsa ymmärsi syytä siihen. 

Elsassa alkoi itää haave uudesta, itsenäisemmästä työpaikasta, jossa työ tosiaan päättyisi tietyllä kellonlyömällä, ja samalla tarjoutui mahdollisuus omaan asuntoon. Siellä vieraili usein myös Elsan elämään astellut rakkaus, jonka myötä Elsa odotti saavansa ikioman perheen. Aada taas haaveili lähdöstä Amerikkaan, ja säästi rahaa laivalippuihin. 

Kirja oli ensinnäkin ihana ajankuvaus, ei liian kevyt eli ei viihdekirjallisuutta. Oli muuttuva maailma, kasvava Helsinki uusine kivitaloineen, toisaalta viinatrokarit ja isot luokkaerot. Henkilöt olivat kiinnostavia ja kuuntelin Vedenmorsianta erittäin koukuttuneena tarinaan. Toisekseen koko ajan mukana oli tuo mystinen veden pinnan alla oleva nainen, selvästi ruumis, mutta kenen, ja mitä hänelle on tapahtunut? Nainen puhuu omalla vuorollaan minämuodossa, koko ajan selvemmin, ja kun hänet löydetään merestä, aletaan myös rikosta tutkia, sillä on tapahtunut murha. Kirja ei ole dekkari, mutta siinä on oivallinen jännite.

***

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka 

Otava, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 12 h 39 min

Suurenmoinen matka suuntautuu Saksaan, ja ajankohta on toinen maailmansota. Itse Hitler on kutsunut ryhmän suomalaisia rouvashenkilöitä tutustumaan uljaaseen Saksanmaahan, jonka eteen valitut naiset ovat antaneet joko poikansa tai puolisonsa. Useimmat matkaan lähteneistä, kuten päähenkilö Alma, ovat haltioissaan kaikesta kokemastaan kun heitä kuljetetaan eri puolilla Saksaa, mutta myös kriittisempi soraääni kuuluu. Samalla lukijalle paljastetaan toista todellisuutta, kun joidenkin tie viekin makoisan illallisen sijaan samaan aikaan kohti keskitysleiriä. Tämä luo onnistuneesti juuri sitä mitä näkökulmaeroilla haetaankin. 

Nykyhetkessä Ilona on toiminut lentoemäntänä jo parikymmentä vuotta, joten siinä missä saksanmatka oli isoäidille ainutlaatuinen elämys, on se Ilonalle työtä ja arkea. Välillä siihen kuuluvat kiire, koneen ahtaus ja yöpymishotellien tukkeutuneet viemärit, välillä kivojen mutta alati vaihtuvien työkavereiden seura. 

Yksityiselämässä riittää huolia, etenkin jo kotoa muuttaneen pojan tähden. Tämän venäläinen isä ei ole juuri koskaan ollut kuvioissa, mutta poikaa on silti ryssitelty eri tahoilta. Kun sen tekee jälleen tyttöystävän isä, kiehahtaa pojan sisimmässä niin, että hän karkaa Ukrainaan ja pyrkii rintamalle. 

Vuoksenmaa osaa kirjoittaa niin, että koukutun. Olen kuunnellut myös hänen esikoisensa Pimeät tunnit, joka sijoittui öljykriisin aikaan. Hyvin erilaisia aiheita siis, mutta näitä yhdistää se, että kirjat olisi helppo nähdä elokuvina, jotka menisin mielelläni katsomaan. 

***

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 4 h 1 min

Agnetan pitäisi kertoa tärkeä asia tyttärelleen Tildalle. Hänellä on ehkä enää muutama viikko elinaikaa, aikaa ei ole siis paljon. Mutta he ovat etäisiä, ja tyttärelle puhuminen on vaikeaa, jos asia on yhtään muuta kuin perus kuulumisten vaihtoa. 

Puhelimessa ei ainakaan voi sanoa, että kuolee pian. Niinpä Agneta kutsuu itsensä viikonlopuksi kylään tyttären luo Tukholmaan. Junamatka Jällivaarasta on pitkä, siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Huomaako tytär heti, ettei kaikki ole kunnossa? Vai huomaako harventuneet hiukset ja harmaantuneen ihon vain, kun tietää olevansa kuolemansairas? Mitä jos tytär alkaa itkeä holtittomasti, mitä jos tämä ei itke ollenkaan?

Ruotsalaiskirjailijan esikoista on luettu blogeissa jo paljon. Minulle siihen tarttuminen on kestänyt koska samaan aikaan sekä halusin lukea vaikeasta äiti-tytär-suhteesta, että pelkäsin tarttua aiheeseen. Äitini kuoltua kevättalvella 2022 meillä oli etäiset välit ja, noh, eihän niitä enää millään korjata. Huono omatuntoko se on joka toi äidin uniini aivan jatkuvasti, edelleen näen hänestä usein unia. Ei niissä mitään ikävää tapahdu, emme riitele, emme joudu ikäviin tilanteisiin, mutta onhan se merkki jostain, että hän niissä on mukana ihan jatkuvasti. Äidin ollessa vielä elossa hän oli harvemmin mukana unissani. 

Kirja oli mieleinen, ja toinenkin suomennos on ehdottomasti kuuntelulistallani. Siinä on pääosissa myös saamelaisuus ja pohjoisen luonto, joten erittäin houkutteleva kirja. Kansi vain vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lumiseen aikaan, joten odottanee minulla vielä pidemmälle syksyyn. 

***

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 7 h 16 min

Lotta ja Leo olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta, mutta he olivat edelleen toistensa parhaat ystävät. He jakoivat kaiken, niin onnellisimmat kuin kurjimmat asiat, ja siksi he jatkoivat yhdessä vaikka ystävät ympärillä erosivat.

Kesken keväisten juhlien Lotta kuulee vahingossa vessassa keskustelun, josta poimii miehensä nimen, sanoja kuten pettää, ja vihdoin pidemmän lausahduksen: voi Lotta-parkaa, en ole voinut kunnolla katsoa häntä koko iltana. 

Lotta uskoo viimeiseen asti tulkinneensa väärin, mutta kysyessään asiasta Leolta, mies myöntää pettämisen heti. Susanna. Kohta puolitoista vuotta. Lottaa oksetti. Miten sä voit tehdä mulle, lastesi äidille näin?

Lotta kaipasi tilaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän suuntasi perheen kesäpaikkaan saareen, mukanaan vain perheen iäkäs koira. Leo ikävöi häntä lukuisin viestein ja soitoin, joihin Lotta useimmiten ei vastaa. Leon valinta on selvä, hän tahtoo pitää perheen koossa, mutta Lotta ei voi niin vain antaa anteeksi. Sitten hän tapaa aivan sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka kanssa on myös seurustellut silloin nuorena, ja kutsuu tämän saareen.

Pesosen kirja oli mielestäni todella luontevaa tekstiä repliikkejä myöden, ja antoi tapahtumista sellaisen mielikuvan, että kaikki olisi voinut tapahtua ihan oikeasti. Olen lukenut viisi vuotta sitten häneltä kirjan Maailman kaunein sana, ja pitänyt siitäkin. 

2 x Norjan ulkosaaristossa - Riikka Sandberg & Roy Jacobsen

Tällä kertaa esittelen kaksi hienoa romaania, jotka sijoittuvat pohjoisen Norjan ulkosaariston karuihin oloihin. 

Suomalainen esikoiskirjailija Riikka Sandberg vetäytyi karulle Norjan saarelle yksin kirjaansa kirjoittamaan, ja vaikka Ørja on kuvitteellinen saarirypäs, se on toki esikuvansa kaltainen.

Roy Jacobsen on julkaissut lukuisia palkittuja kirjoja 1980-luvulta lähtien, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista Norjassa. Hän on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Hän on syntyjään oslolainen, mutta on asunut vuosia myös Pohjois-Norjassa. 

***

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 10 h 43 min

Tine ja Runar matkasivat lautalla kauas Norjan pohjoisosaan, määränpäänään syrjäinen saarijono. Runar oli kuvanveistäjä, Tine pyöritti Bergenissä isoäidiltään perimäänsä elokuvateatteria. Nyt hän aikoi kiertää esittämässä elokuvia näillä saarilla. On vuosi 1976.

Runarille saari oli ennestään hyvinkin tuttu, sillä hän oli viettänyt siellä kesiään isovanhempiensa luona, sittemmin yksinkin koska siellä oli rauha tehdä veistoksiaan, kunnes talo ja verstas olivat palaneet maan tasalle kesällä 1957. 

Tine löytää heti saarelle saavuttuaan vajasta lankamagnetofonin ja vanhoja, hylättyjä äänitteitä, joiden maailmaan hän alkaa uppoutua. Ensimmäisessä äänitteessä puhuja, nuori tyttö, kertoo olevansa 12-vuotias, ja että on toukokuu vuonna 1950. Tyttö juttelee nauhalla, miten heidän on koulussa määrä kirjoittaa juuristaan, ja niin hän kertoo kuolleelle äidilleen asioita joita hän muistaa. Tyttö ei juurikaan puhu saksalaisten tulosta, sillä hän on ollut silloin niin pieni, mutta myöhemmin myös saksalaismiehitys nousee esille.

Naks.

Äänite loppui, sydämeni hakkasi.

Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Irrotin johdon, suljin lankurin kannen ja nostin painavan laitteen takaisin tavaroiden sekaan. Nostelin lankurin ylle samat romppeet, joiden seassa se oli ollut. Kukaan ei huomaisi, että olin koskenut siihen. 

Tytön isä on veneenveistäjä, ja kun isä aikanaan kuolee, hänen viimeinen veneensä jää kesken. Aikuistunut tytär, josta on tullut saaren postinkantaja, saattaa työn loppuun vaikka veneestä hiukan vino tuleekin, ja saa veneen myytyä. Hän on luonteeltaan erakkomainen eikä häneen ole helppoa saada kontaktia, mutta hänellä on yksi ystävä, Aili, joka on töissä kylän baarissa.

Lauttakuski kävi eilen ovella. Vino vene oli mennyt kaupaksi Ørjan viimeiselle saarelle.

Voisit soutaa sen sinne heti aamulla, hän sanoi.

Lauttakuskinkin mukaan ostaja oli erakkosielu. En halunnut kysyä, oliko lauttakuski kuullut niitä huhuja, joita saaresta, piiloluolista ja kuolleista naisista liikkui.

Lauttakuski pyysi, etten kertoisi asiasta kenellekään. Kerroin Ailille. Ihan kaiken varalta, jos en palaisikaan veneen vienniltä ja vesi liikuttelisi minua kuolleena ja kalpeana levän seassa.

Tine jää nauhotteisiin koukkuun ja sotkeutuu niitä kuunnellessaan saaren mysteereihin. 

Kirja oli aika erilainen kuin omat ennakko-odotukseni, ehdottomasti hyvässä mielessä, eli luulin sitä kevyemmäksi mitä se olikaan.

Tämä oli niitä romaaneja, joissa nykyhetki on aluksi vähemmän kiinnostava, mutta heti kun huomaat mitä alkaa pikkuhiljaa paljastua, jäät koukkuun. Sipulia kuorimalla yllätyt aina uudestaan ja kyllä ihailin Sandbergin taitoa punoa henkilöidensä elämät yhteen ja paljastaa juuri oikea määrä kerrallaan. Sellainen kasvattaa nälkää ahmia kirjaa, saada selkoa siitä mitä on tulossa. Hieno tarina!

***

Roy Jacobsen: Näkymättömät

#1 Barrøy

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: De osynlige, 2013

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 7 h 38 min

Kirjan kansi kuvaa hyvin sen tapahtumapaikan. Barrøyn perhe asuu yksin heidän mukaansa nimetyllä saarella (vai onko asia toisinpäin?) lähes kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaarelta, joka sijaitsee tunturin juurella. Pääsaaren rakennukset näkyvät heille kuin postimerkkeinä, mutta näkyvät sentään. Ollaan vuonossa Norjan luoteisrannikon ulkosaaristossa, ja perheen elämää seurataan 1900-luvun alkuvuosista lähtien. 

Saari ei kuitenkaan ole mikään myrskyluotomainen pieni karikko, vaan huomattavasti suurempi. Kivimuureilla he ovat jakaneet sen heinikkoiset osat yhdeksään hakaan, joissa he pitävät lehmiä, lampaita, kanoja ja välillä myös hevosta. He kasvattavat itse ruokansa ja keräävät visusti talteen kaiken mitä rantaan huuhtoutuu, ja tavaraa kertyy paljon. Kerran he vetävät hevosella maihin kokonaisen ruorihytin, ja Ingrid saa leikkiä sillä kapteenia. He kalastavat ja myyvät sekä tuoretta että kuivattua kalaa, munia ja keräämiään haahkan untuvia. 

Barrøylla kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja keskeltä paksu kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. 

On myös jokunen pienehkö ja harva koivupuu kumpareella länsisivustalla, ne kohoavat siinä ikään kuin halaten toisiaan ja ovat nimeltään Rakkaudenlehto, mutta harottavat tuulessa joka suuntaan.

Lisäksi saarelaisilla on iso paju, joka kasvaa lähes koko mitaltaan maanmyötäisenä ja on elellyt siinä asennossaan Ruusuhaan ja Rinnushaan rajalla niin pitkään kuin he muistavat. Esi-isät ovat latoneet kiviaidan kaartamaan pajun sivuitse sen sijaan että olisivat raivanneet puun pois aidan tieltä. Se on luultavasti saaren puista ainoa, jota ei yksinkertaisesti voi hakata pois. 

Ingrid on Hansin ja Marian ainoa lapsi, mutta saarella asuu muitakin, eli Hansin iäkäs isä Martin ja Hansin aikuinen sisar Barbro, jolla on mielisairaus joka kulkee heillä suvussa. Sen tähden Barbro ei ole lähtenyt piikomaan eikä mennyt naimisiin, mutta erään tapahtumaketjun myötä hän saa aviottoman lapsen. Silloin saarella asuu jo kuusi ihmistä. 

Elämä ei ole helppoa, mutta se on sellaista mistä Hans pi notää ja mihin Maria on suostunut tultuaan Barrøylle miniäksi. Hans käy talvisin Lofooteilla töissä, kalastamassa, ja Lofooteilla Hans ja Maria olivat tavanneetkin, kun Maria oli ollut siellä kokkina. He toisaalta haluavat olla omissa oloissaan, toisaalta saada tiiviimmän yhteyden pääsaareen, ja niin rakennetaan laituri ja saadaan maitolaiva poikkeamaan Barrøylla, vaikka sitten vain parin tonkan vuoksi. Samalla laivalla kulkevat matkustajatkin, sillä esimerkiksi Ingrid pääsee kouluun jota käydään kaksi viikkoa kerrallaan ja ollaan sitten kaksi viikkoa kotona töissä. Ja töitähän kaikki lapset tekevät, ensin aikuisen mukana, sitten vastuuta kantaen kuten Barbron Lars-poika joka jo 12-vuotiaana on kelpo kalastaja ja työmies. Eikä oikein ollut vaihtoehtoja, kun ensin menehtyi Martin ja sitten Hans. Onneksi ainoaksi aikuiseksi jäävä Barbro osaa kuitenkin tehdä rivakasti töitä, ja Ingridin koulunkäynti jää melko lyhyeen. Hän lähtee piikomaan ruukinperillisen perheeseen, jossa hoitaa kahta lasta, pientä tyttöä joka ei osaa vielä kävelläkään ja muutaman vuoden vanhempaa villiä poikaa. Ingrid luuli silloin lähteneensä Barrøylta, mutta voi pian todeta ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin palata lapsuudenkotiin, mukanaan eriskummallisia tuliaisia. 

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi ja maailmalla myllertää. Toistaiseksi sen vaikutukset saarilla ovat vähäisiä, tai niin he ainakin luulevat.

Olin kiinnittänyt huomiota kirjaan sen ilmestyessä ja ollut siitä kiinnostunutkin, mutta se oli kuitenkin painunut näkymättömiin käyttämässäni äänikirjapalvelussa. Nyt se valikoitui kuunneltavakseni valtakunnallisen e-kirjaston kapeasta valikoimasta, kun sen vain parin päivän jonottamisella sain lainaan. 

Onneksi se tuli vastaani näin, sillä pidin kirjasta aivan äärettömän paljon! Siinä oli hienoa joskin karua luontoa, upeaa tarinankerrontaa ja ihmisiä joissa ei ollut (muutamaa aivan sivuhenkilöä lukuunottamatta) kertakaikkiaan ketään ärsyttävää hahmoa, vaan toivoin heille jokaiselle onnen löytämistä. 

Barrøyn perheen tarina saa vielä jatkoa, eli toinen osa Valkoinen meri on julkaistu ja kolmas osa Rigelin silmät ilmestyi eilen. Sarjassa on neljä osaa, ja vaikka Jacobsen on julkaissut niitä hiljakseen, vaikuttaa siltä että neljäs on myös viimeinen. Ingrid nousee jatko-osissa entistä vahvemmin päähenkilöksi. 

Äänikirjan kuuntelijana harmittaa, että loistava Sanna Majuri vaihtuu eri lukijaan toisesta osasta lähtien. Majurin tapa lukea sopii niin äärettömän hyvin juuri tällaisiin kirjoihin, joissa luonto ja kuvaileva tarinankerronta ovat suuressa roolissa. Silloin 2020 kun aloin kuunnella äänikirjoja, vaikuttava Suon villi laulu oli ensimmäinen Majurin lukema kirja jonka kuuntelin, ja yhdistän hänen äänensä edelleen hyvin vahvasti siihen ja muihin samankaltaisiin kirjoihin. 

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

WSOY, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 7 h 14 min

Vuosina 1914-1917 Venäjän keisari Nikolai II rakennutti linnoitusketjun suojaamaan Pietaria lännestä tulevilta hyökkäyksiltä. Pisimmillään se ulottui Hiidenmaalle, Saarenmaalle, ja jopa Ahvenanmaan luoteisnurkkaan. Rakentamiseen tarvittiin 100 000 miestä, sekä palkattuja että pakkotyöläisiä. Laidunsaari Örö kuului tähän linnoitusketjuun, ja sinne oli sen takia ulkopuolisilta pääsy kielletty. Itsenäistymisen jälkeen Suomi pakkolunasti Örön saarelaisilta ja se oli puolustusvoimien koulutuskäytössä vielä 2000-luvulla. Vuonna 2015 se liitettiin osaksi Saaristomeren kansallispuistoa ja avattiin yleisölle.

Vuonna 1916 Juho tarttui sanomalehdessä näkemäänsä ilmoitukseen, jossa kaivattiin riuskoja työmiehiä linnoitustöihin. Anna-puoliso josta appivanhemmat olivat toivoneet vain ohimenevää ihastusta, ei miniää, lähti hänen mukaanss. Saarella ei ollut montaakaan naista, eikä Annankaan ollut soveliasta eikä turvallista kuljeskella saarta pitkin poikin, mutta hänen oli välillä päästävä pois neljän seinän sisältä. Muuten hän kuuli päässään yhä uudelleen pahantuulisen anopin sanoja, miten tarpeeton ja hyödytön hän oli, sekä saaressa, että mantereella. Oliko Anna vain koriste ja Juhon lasten synnyttäjä?

»Makaa kuin lahna. Sänky alati pitkäksi laitettuna ja petaamattomana. Hyödytön kaupunkilaisflikka, olisi edes lapsen tehnyt, nyt ei saada sitäkään, mitään emme saa. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, pullapitkomme, jälkeläisemme. Anna! Anna! Anna! Etkös kuule? Nouse ylös. Ihminen makaa vain, jos nukkuu tai on kuollut. Kumpi sinä olet, Anna?»

2020 aikuinen pariskunta Antti ja Inga tulivat lomalle Örön saarelle, kumpikin omissa mietteissään. Antti oli ollut Öröllä viikon leirillä varusmiespalveluksessa ollessaan, kun Ingaa vetivät puoleensa hänen omat jo edesmenneet sukulaisensa, Juho ja Anna. Etenkin isoisoäiti Anna on aina ollut suvussa jonkinlainen vaiettu mysteeri, jonka Inga haluaisi saada ratkaistua. Annan mummo väitti saaneensa alkunsa saarella, kun taas tämän siskon mukaan Anna ei ollut koskaan saarella käynytkään. 

Samalla Inga miettii hänen ja Antin liittoa ja miten hyvin hän loppujen lopuksi tuntee miestäänkään. 

Pitäisikö menneen antaa vain olla, elää tässä hetkessä? Syödä, juoda, nukkua, huolehtia perustarpeista ja ajatella vähemmän?  

Jos Inga ja Antti myöhemmin kaipaisivat Örön-matkaltaan jotakin tai muistelisivat tiettyä, erityistä hetkeä, se voisi olla juuri tämä: He seisovat somerikkorannalla rinnakkain ja aloillaan kuin kaksi patsasta. Kaikki ihmisen rakentama historia puuttuu. Ei ole taloja, ei laitureita, ei muistutusta Annasta, Juhosta, ei Antin armeija-ajoista. Kaikki muistot, kuvitelmat ja aavistukset menneestä lentävät tuulen mukana kauas pois. On vain puhdas olemassaolo. Tämä on Antin ja Ingan ikioma, yhteinen maisema, heidän Örönsä. Tällainen koko saari on joskus ollut. Tällaista on tyhjyys, tila, mahdollisuudet, vapaus, ajattomuus, yhteys. Ympärillä kuuluu ikiaikainen pauhu, jossa ei voi kuin huutaa tai olla hiljaa. Kohina pakottaa tekemään jommankumman valinnan.

Olin lukenut Katja Kaukoselta aiemmin yhden romaanin, Kohina, josta olin pitänyt paljon, ja luettuani läpi tuon juttuni siitä, ymmärrän kyllä miksi. Samanlaista viehätystä yhdenlaisen arvoituksen ympärillä oli myös Pitkässä ikävässä. Siinä on tosin hiukan erilainen perussävy, sillä Inga ei ole kaikkein helpoin ihminen. Antti tuntuu tekevän asioita aivan väärin, kun hän esimerkiksi antaa Ingalle sydämenmuotoisen kiven, Inga pitää kiveä kylmänä. Muttei Anttikaan mikään pulmunen ole, ollut ainakaan menneisyydessään. Jotenkin kuvaan vielä sotkeutuvat äiti ja tytär joihin he tutustuvat Öröllä, outo parivaljakko, joka etsii tyttären isää. 

Pidän Kaukosen tyylistä kirjoittaa, joten voin suositella lukemaan Pitkän ikävän (joka muuten on varusmiesten nimeämä saaren päästä päähän kulkeva polku), kun kaipaat esimerkiksi tulevana kesänä jotain ei ihan niin kevyttä luettavaa. Itselläni lukemisto aina kummasti kevenee kesän lähestyessä. 

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa 

#3 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1995

Alkuteos: Allt man kan önska sig

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Laura Malmivaara

Leonora oli saanut nimensä suvun vanhasta ylpeydestä, kuunari Leosta. 

Hän elää kahden maailman välissä. Ahvenanmaalla ovat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset, jotka ovat eläneet kuunarien ajan, ja jotka jututettaessa kertovat mielellään menneistä ajoista. Toisaalta hän itse elää nykypäivässä, ja maailma on muuttunut paljon. Myös laivat ovat muuttuneet, ja lauttaliikenne Suomen ja Ruotsin välillä kukoistaa. 

Suomen ja Ruotsin välisessä lauttaliikenteessä keskeinen asema on kahdella varustamolla, joita kutsun esi-isieni lehmien mukaan Mansikiksi ja Lumikiksi.

Jos kapuaa kalliolle Föglössä tai Sottungassa ja huutaa: – Kantturat kotiin, kotiin kantturat! ne tulevat. Mansikki ensin, sen vanavedessä Lumikki. Käy suhina ja kahina kuin tiheässä lehtimetsässä kun ne tunkeutuvat ahtaan väylän salmien ja mutkien läpi. Pötsissä, verkkomahassa, satakerrassa ja juoksutusmahassa kurisee ja loiskii. Rehunotto lähtösatamassa panee liikkeelle valtavan prosessin. Rehua muhennetaan ja vaivataan, käytetään ja imelletään, se puserretaan takaisin märehdittäväksi ja niellään ja se kulkee eri asemien kautta kohti viemäriä ja lypsykonetta. Käytetyt ainekset poistuvat lopulta kaasuina ja jätteenä määräsatamassa, matkan pään lypsypaikalla.

Lautat ovat Ahvenanmaan lypsylehmiä ja moottoreita. Jatkaessaan matkaa Ruotsin puolelle ne saavat seurakseen vielä muutaman lehmän. Muurikin navetta on Eckerössä ja Lemmikin Maarianhaminassa. Hyvinä vuosina isännät saattavat ottaa lauman jatkoksi hiehon tai pari, risteilyaluksen tai ilmatyynyaluksen josta hankkiutuvat eroon kun rehu alkaa käydä vähiin. Yleisesti ottaen lauttaliikenne kuitenkin on mitoitettu neljälle miehitykselle, ja siksi huomioni kohteena oleva lauma koostuu Mansikista ja Lumikista, Muurikista ja Lemmikistä.

Kulttuuriantropologin ammatissaan Leonora on ottanut työn alle kunnianhimoisen Ahvenanmaa-projektin. Hänen aikomuksenaan on kuvata yhteiskunnan muutosta ja samalla yhteiskunnallista jatkuvuutta, mikä tarkoittaa pitkiä päiviä Maarianhaminan Maakunta-arkistossa. Siellä hän tapaa myös serkkunsa Rickuksen, joka on valinnut aivan toisenlaisen uran tekoälyn parissa. He kaksi ovat sukunsa ensimmäiset tohtoriksi väitelleet. 

Leonora pyrkii projektillaan todistamaan, miten vähäiset lopulta ovatkaan erot talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden välillä. 

Mutta eroja on, ja kyllä ne ovat merkittäviäkin, lähtien esimerkiksi laivojen henkilökunnasta. Ennen kaikki olivat miehiä, ja vaimot olivat kotona, jotkut harvat kapteenin vaimot saattoivat toisinaan kulkea laivalla mukana. Kun autolautat tulivat, henkilökunta alkoi naisvaltaistua palveluhenkilökunnan tarpeen myötä. Oli hyttiemäntiä ja tarjoilijoita, kylmäköitä ja myymäläkassoja. Varustamot joutuivat miettimään äitiyslomia ja oikeutta jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta. Huomioitavaksi tulivat kaikenlaiset trendit ja suhdanteet, maailmanlaajuinen öljykriisi ja ympäristönsuojelu. 

Mitä sydän halajaa osoittautui aika erilaiseksi kirjaksi kuin mitä olin takakansitekstin perusteella odottanut. Koin kirjan alussa haasteelliseksi päästä imuun, teksti oli niin pohdiskelevaa, eikä tarttumapintaa juonellisesti ollut liki ollenkaan tarjolla. Kun Leonora alkoi kertoa enemmän suvustaan ja tehdä työtä projektinsa parissa ja löysin taas ainakin hetkellisesti sen aiemmista osista tutun kerronnan, Leonorasta itsestäänkin alkoi saada jotakin selkoa. 

Mukana oli fiktiivisiä haastatteluja, joissa esimerkiksi hyttiemäntä ja toisaalta maanviljelijä kertoivat ajatuksiaan, ja kappaleita joissa jo otsikko kertoo sisällöstä, eli Pohdintaa sekä Osallistuvaa havainnointia. 

Kahdesta ensimmäisestä osasta poiketen Mitä sydän halajaa ei ollut lukuromaani, se oli lähempänä esseekokoelmaa. 

Koko trilogiaa ajatellen kirjat avasivat kyllä silmiäni monessa suhteessa. Ahvenanmaa on aina ollut minulle Suomen vierain maakunta, lähinnä pysähdyspaikka Maarianhaminan satamassa ruotsinlaivalla, ja olen käynyt siellä lomalla tasan kerran, senkin vasta nelikymppisenä. Sitä ennen oltiin nimittäin kerrankin kuljettu Ruotsiin päivälaivalla, ja kun katseltiin Maarianhaminaa laivan kannelta tuli päätettyä, että Ahvenanmaalle pitää joku kerta lähitulevaisuudessa mennä, ja se toteutettiin heti seuraavana keväänä. Ahvenanmaalla oli silloin valkovuokkojen aika, ja mieleeni jäi, että niitä oli aivan hurjat määrät, metsänpohja valkoisenaan, kun pitkin saarta ajelimme. Kaunista. 

Tämä viikonloppuloma on ainoa kosketukseni tuohon "likiruotsalaiseen" saareen, sellaisena tullen sitä aina pitämään. Olen kasvanut siinä käsityksessä, että ahvenmaalaiset haluaisivat itse kuulua Ruotsiin, pitääkö se paikkansa, en tiedä. 

Niinpä tämä trilogia antoi minulle rutkasti uutta näkökulmaa, vahvimpana toki sarjan perheistä johtuen sen, miten tärkeää purjehduskulttuuri on saariryppäälle aina ollut. Mitä Ahvenanmaa olisi nykypäivänä ilman suurten purjelaivojen rakentamista, ilman laivanomistajia ja näiden kautta kertynyttä varallisuutta, ja ilman vesille mieliviä merimiehiä, monet nuoria pojankloppeja joilla vaihtoehdot elannon tienaamiseen olivat maissa vähissä. Miten he kaikki olisivat eläneet ilman Ahvenanmaan vahvaa laivanrakennus- ja purjehduskulttuuria?

1960-luvulla oli myös ennustettu saariston tyhjenevän vuoteen 2000 mennessä, miksi niin ei kuitenkaan käynyt johtuu sekin osittain laivaliikenteestä. 

Omat suvut ovat maakrapuina eläneet niin erilaista, tiiviisti paikallaan pysynyttä elämää, jossa elämänpiiri on ulottunut korkeintaan naapurikylään, että on ollut mielenkiintoista oppia aivan erilaista sukuhistoriaa. 

P.s . Leonora pohdiskeli kirjassa laivojen nimeämistä osallistuttuaan itse nimikilpailuun suomenkielisellä ehdotuksella Hekuma. Ei tullut valituksi. Hän veikkasi tuolloin, että englanninkielessä naisten etunimiksi otetut hyveet, kuten Grace, Charity, Mercy, jopa Patience, voisivat löytyä jatkossa myös laivojen nimistä, kun taas Chastity eli siveys ei ikinä. Ja niin vaan vuonna 2013, vajaat 20 vuotta kirjan julkaisun jälkeen, neitsytmatkansa teki Viking Grace! 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

#2 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1991

Alkuteos: Stora världen, 1991

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h 4 min

Levoton mieli oli vienyt Eskilsin Leonardin Amerikkaan; Seattleen, Alaskaan, Klondykelle ja toi sitten seitsemän vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Jos vaikka Judith, johon hän oli lähtiessään ollut tykästynyt, olisi odottanut häntä, vaikkei Leonard ollut koko aikana saanut kirjeen kirjettä aikaan. 

Ei ollut. Judith ei tosin ollut löytänyt toista miestäkään, vaan Jumalan. Leonard tekee yllätysvedon, ja kosii Marthaa joka käy hänellä siivoamassa ja kokkaamassa, ja asettuu asumaan mantereelle. Suvut ovat mielissään hyvästä, tasapainoisesta liitosta, vaimosta joka tarjoaa Leonardille pysyvyyttä, mahdollisuuden asettua.

Ei, en sitten palannutkaan Amerikkaan vaan asetuin asumaan koululle asemapaikkakunnalle, jolla on saha ja leipomo, kauppa ja kestikievari. Minä, joka halusin kauas ja pois, aloitan jokaisen päiväni halkoja hakkaamalla. Sen jälkeen yritän takoa järkeä koululapsiin, ja iltaisin olen vaimoni kanssa paikkakunnan kulttuurielämä. Me annamme tilat laulukuoron, Marttayhdistyksen, keskusteluklubin ja raittiusloosin käyttöön. Minä olen mukana kaikissa paitsi martoissa, myös raittiusseurassa, vaikka otankin toisinaan paukut. Teen sen silloin kun martoilla on kokous: silloin poikkean tapaamaan kievari Bärmania, joka on kelpo mies ja tarjoaa.

Tietenkin maailmassa täytyy olla sota ja matkustuskielto ja täällä kotimaassa kalliit ajat, kun minä menen naimisiin. Luultavasti minua hermostuttaa juuri täällä kuusimetsässä vallitseva turvallisuus ja rauha. Olen tottunut erilaiseen elämään, merenkulkijayhdyskunnan liikkuvuuteen ja Amerikan herkeämättömään toimeliaisuuteen. Täällä ei tapahdu mitään. Junat ajavat ohi minusta piittaamatta, väki tarpoo töihin ja takaisin, ja kakarat metelöivät ja tappelevat koulun rappusissa.

Rojahdan keski-ikään kuin veden täyttämään kuiluun. Mitään ei tapahdu, vaikka maailma on tulessa eikä kukaan tiedä sanoa, miten Suomen ja Ahvenanmaan käy. Puhun ja keskustelen Marthan sukulaisten kanssa ja paikkakunnan ihmisten kanssa, ja kaikki ovat sitä mieltä, että meidän pitää iloita joka hetkestä, jonka saamme pysyä sivussa. Heille se sopii, maalaistolloille ja palkkatyöläisille, ja totta kai he ovat oikeassa. Vikahan on minussa, minähän se en kestä arkipäiväisyyttä.

Arki on taistelua sen kanssa, ettei karkaa Turun junaan ja siellä satamaan, laivaan joka veisi kauas pois. Sitten tulevat toisenlaiset taistelut, maailmansota ja valkoisten ja punaisten kahakat joista Leonard ei oikein tiedä minne kuuluu, palasihan hän Amerikasta sosialistina, mutta opettajana hänet määritellään kyselemättä valkoisiin. 

Leonardin amerikanvuosina Eskilsin veljeskaartin vanhin veli Isidor oli suorittanut pappisvihkimyksen ja on kappalaisena itäisellä Uudellamaalla. Vaimon hän oli saanut Emeliestä, Ahvenanmaan suurimman laivanvarustajan tyttärestä. Toimeentulo on niukkaa, ja kirkkoherraksi pääseminen vaikeaa, mutta Isidor haluaa tarjota vaimolleen vähintäänkin sellaisen elämän, johon tämä on lapsuudenkodissaan tottunut. 

Eskilsin veljeksiin kuuluvat myös kaksoset Richard ja Edvard, jotka molemmat ovat hakeutuneet merille ja ylenneet kuunareiden kapteeneiksi. Suvun nimi velvoittaa, mutta laivojen tulevaisuus näyttää epävarmalta, etenkin 1920-luvun alkaessa, kun sota on päättynyt. Kuunareihin annetaan enää vain halpoja lasteja kuten vehnää, mutta vakuutukset ovat toisaalta kovia. Suurin epäonni koetaan, kun ylväs nelimastoinen Herzogin Cecilie ajaa karille. Lasti on vakuutettu, laivaa ei. 

Trilogian ensimmäinen osa Leo oli minulla vielä kohtuuhyvin muistissa, ja etenkin Leon alku kävikin monesti mielessäni, kun kuuntelin tämän osan mullistuksia. Tämäkin osa oli omia mielikuvia avartava, kirjassa oli kiinnostavaa ajankuvaa itselle niin vieraasta seudusta eli Ahvenanmaasta, ja esimerkiksi arjesta tuon ajan kauppalaivalla. Pidin alkupuoliskosta paljonkin (lähes yhtä paljon kuin Leosta), mutta sen jälkeen kun tuo lippulaiva ajoi karille, kirja muuttui paljon, ja tunnelma sekä kiehtovuus kokivat kovan lässähdyksen. 

Olin nähnyt kommentteja, että kirjan viimeinen luku on koskettava ja toimisi itsenäisenä novellina, joten loppupuolella aloinkin sitä odottaa. Minulta meni kyllä ohi mikä siinä oli niin hienoa?

Olin antanut Leolle neljä tähteä, Suureen maailmaan sai vain kolme. Trilogian kolmas osa on niin erilainen, koska ajassa hypätään reippaasti autolauttojen tuloon saakka, joten sille en osaa asettaa odotuksia, paitsi siksi, että sen on kirjoittanut Lundberg. Lukija vaihtuu Laura Malmivaaraksi kun pääosaan tulee nainen.