Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Romaaneja meiltä ja naapurista

Hei kanssabloggarit ja mahdolliset muut uteliaat! Tällä kertaa paketissa on neljä romaania, joista kolme on kotimaisia ja yksi ruotsalaiskirjailijan näppikseltä. Ajallisesti liikutaan 1920-luvulta nykypäivään, ja mikä ilahduttaa, tuo kauimmas historiaan sijoittuva Vedenmorsian pysyy siellä tiiviisti koko kirjan ajan, eikä nykytasoa ole. Nykyään tämä on harvinaista herkkua, mutta oikein nautinnollista että saa keskittyä vain yhteen aikakauteen. Sijaintien puolesta taas liikutaan aina Saksaan ja Ukrainaan saakka. 

***

Emmi Maaranen: Vedenmorsian 

Avain, 2025

Lukija: Katja Lukkarinen 

Kesto: 8 h 38 min

Helsinki, 1926

Elsa ja Aada olivat aloittaneet palvelijattarina hienossa huvilassa Helsingissä, jonne Elsa oli tullut paremman elämän toivossa. Huvilan emäntäpiika oli juuri sellainen joka halusi päteä kaikessa, ja määräsi tytöille tehtäviä aamusta iltaan. 

Talon isäntä, kolmissakymmenissä oleva maisteri Rosenberg, joka oli ammatiltaan lakimies, oli äärettömän kiinnostunut hyönteisistä. Huoneiden seinillä oli lasin alla olevissa kokoelmissa perhosia, sudenkorentoja ja kuoriaisia, joita maisteri itse oli kerännyt matkoiltaan. Oli lähes kunniaksi, kun Elsa sai tovin kuluttua luvan pyyhkiä pölyt vitriineistä. Lisäksi hän sai vastuulleen viherkasveista huolehtimisen. 

Elsa ja Aada ystävystyivät ja kävivät vähäisenä vapaa-aikanaan muun muassa elävissä kuvissa, joka oli Elsalle uutta. Aada alkoi kuitenkin pikkuhiljaa etääntyä Elsasta, ilman että Elsa ymmärsi syytä siihen. 

Elsassa alkoi itää haave uudesta, itsenäisemmästä työpaikasta, jossa työ tosiaan päättyisi tietyllä kellonlyömällä, ja samalla tarjoutui mahdollisuus omaan asuntoon. Siellä vieraili usein myös Elsan elämään astellut rakkaus, jonka myötä Elsa odotti saavansa ikioman perheen. Aada taas haaveili lähdöstä Amerikkaan, ja säästi rahaa laivalippuihin. 

Kirja oli ensinnäkin ihana ajankuvaus, ei liian kevyt eli ei viihdekirjallisuutta. Oli muuttuva maailma, kasvava Helsinki uusine kivitaloineen, toisaalta viinatrokarit ja isot luokkaerot. Henkilöt olivat kiinnostavia ja kuuntelin Vedenmorsianta erittäin koukuttuneena tarinaan. Toisekseen koko ajan mukana oli tuo mystinen veden pinnan alla oleva nainen, selvästi ruumis, mutta kenen, ja mitä hänelle on tapahtunut? Nainen puhuu omalla vuorollaan minämuodossa, koko ajan selvemmin, ja kun hänet löydetään merestä, aletaan myös rikosta tutkia, sillä on tapahtunut murha. Kirja ei ole dekkari, mutta siinä on oivallinen jännite.

***

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka 

Otava, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 12 h 39 min

Suurenmoinen matka suuntautuu Saksaan, ja ajankohta on toinen maailmansota. Itse Hitler on kutsunut ryhmän suomalaisia rouvashenkilöitä tutustumaan uljaaseen Saksanmaahan, jonka eteen valitut naiset ovat antaneet joko poikansa tai puolisonsa. Useimmat matkaan lähteneistä, kuten päähenkilö Alma, ovat haltioissaan kaikesta kokemastaan kun heitä kuljetetaan eri puolilla Saksaa, mutta myös kriittisempi soraääni kuuluu. Samalla lukijalle paljastetaan toista todellisuutta, kun joidenkin tie viekin makoisan illallisen sijaan samaan aikaan kohti keskitysleiriä. Tämä luo onnistuneesti juuri sitä mitä näkökulmaeroilla haetaankin. 

Nykyhetkessä Ilona on toiminut lentoemäntänä jo parikymmentä vuotta, joten siinä missä saksanmatka oli isoäidille ainutlaatuinen elämys, on se Ilonalle työtä ja arkea. Välillä siihen kuuluvat kiire, koneen ahtaus ja yöpymishotellien tukkeutuneet viemärit, välillä kivojen mutta alati vaihtuvien työkavereiden seura. 

Yksityiselämässä riittää huolia, etenkin jo kotoa muuttaneen pojan tähden. Tämän venäläinen isä ei ole juuri koskaan ollut kuvioissa, mutta poikaa on silti ryssitelty eri tahoilta. Kun sen tekee jälleen tyttöystävän isä, kiehahtaa pojan sisimmässä niin, että hän karkaa Ukrainaan ja pyrkii rintamalle. 

Vuoksenmaa osaa kirjoittaa niin, että koukutun. Olen kuunnellut myös hänen esikoisensa Pimeät tunnit, joka sijoittui öljykriisin aikaan. Hyvin erilaisia aiheita siis, mutta näitä yhdistää se, että kirjat olisi helppo nähdä elokuvina, jotka menisin mielelläni katsomaan. 

***

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 4 h 1 min

Agnetan pitäisi kertoa tärkeä asia tyttärelleen Tildalle. Hänellä on ehkä enää muutama viikko elinaikaa, aikaa ei ole siis paljon. Mutta he ovat etäisiä, ja tyttärelle puhuminen on vaikeaa, jos asia on yhtään muuta kuin perus kuulumisten vaihtoa. 

Puhelimessa ei ainakaan voi sanoa, että kuolee pian. Niinpä Agneta kutsuu itsensä viikonlopuksi kylään tyttären luo Tukholmaan. Junamatka Jällivaarasta on pitkä, siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Huomaako tytär heti, ettei kaikki ole kunnossa? Vai huomaako harventuneet hiukset ja harmaantuneen ihon vain, kun tietää olevansa kuolemansairas? Mitä jos tytär alkaa itkeä holtittomasti, mitä jos tämä ei itke ollenkaan?

Ruotsalaiskirjailijan esikoista on luettu blogeissa jo paljon. Minulle siihen tarttuminen on kestänyt koska samaan aikaan sekä halusin lukea vaikeasta äiti-tytär-suhteesta, että pelkäsin tarttua aiheeseen. Äitini kuoltua kevättalvella 2022 meillä oli etäiset välit ja, noh, eihän niitä enää millään korjata. Huono omatuntoko se on joka toi äidin uniini aivan jatkuvasti, edelleen näen hänestä usein unia. Ei niissä mitään ikävää tapahdu, emme riitele, emme joudu ikäviin tilanteisiin, mutta onhan se merkki jostain, että hän niissä on mukana ihan jatkuvasti. Äidin ollessa vielä elossa hän oli harvemmin mukana unissani. 

Kirja oli mieleinen, ja toinenkin suomennos on ehdottomasti kuuntelulistallani. Siinä on pääosissa myös saamelaisuus ja pohjoisen luonto, joten erittäin houkutteleva kirja. Kansi vain vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lumiseen aikaan, joten odottanee minulla vielä pidemmälle syksyyn. 

***

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 7 h 16 min

Lotta ja Leo olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta, mutta he olivat edelleen toistensa parhaat ystävät. He jakoivat kaiken, niin onnellisimmat kuin kurjimmat asiat, ja siksi he jatkoivat yhdessä vaikka ystävät ympärillä erosivat.

Kesken keväisten juhlien Lotta kuulee vahingossa vessassa keskustelun, josta poimii miehensä nimen, sanoja kuten pettää, ja vihdoin pidemmän lausahduksen: voi Lotta-parkaa, en ole voinut kunnolla katsoa häntä koko iltana. 

Lotta uskoo viimeiseen asti tulkinneensa väärin, mutta kysyessään asiasta Leolta, mies myöntää pettämisen heti. Susanna. Kohta puolitoista vuotta. Lottaa oksetti. Miten sä voit tehdä mulle, lastesi äidille näin?

Lotta kaipasi tilaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän suuntasi perheen kesäpaikkaan saareen, mukanaan vain perheen iäkäs koira. Leo ikävöi häntä lukuisin viestein ja soitoin, joihin Lotta useimmiten ei vastaa. Leon valinta on selvä, hän tahtoo pitää perheen koossa, mutta Lotta ei voi niin vain antaa anteeksi. Sitten hän tapaa aivan sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka kanssa on myös seurustellut silloin nuorena, ja kutsuu tämän saareen.

Pesosen kirja oli mielestäni todella luontevaa tekstiä repliikkejä myöden, ja antoi tapahtumista sellaisen mielikuvan, että kaikki olisi voinut tapahtua ihan oikeasti. Olen lukenut viisi vuotta sitten häneltä kirjan Maailman kaunein sana, ja pitänyt siitäkin. 

2 x Norjan ulkosaaristossa - Riikka Sandberg & Roy Jacobsen

Tällä kertaa esittelen kaksi hienoa romaania, jotka sijoittuvat pohjoisen Norjan ulkosaariston karuihin oloihin. 

Suomalainen esikoiskirjailija Riikka Sandberg vetäytyi karulle Norjan saarelle yksin kirjaansa kirjoittamaan, ja vaikka Ørja on kuvitteellinen saarirypäs, se on toki esikuvansa kaltainen.

Roy Jacobsen on julkaissut lukuisia palkittuja kirjoja 1980-luvulta lähtien, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista Norjassa. Hän on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Hän on syntyjään oslolainen, mutta on asunut vuosia myös Pohjois-Norjassa. 

***

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 10 h 43 min

Tine ja Runar matkasivat lautalla kauas Norjan pohjoisosaan, määränpäänään syrjäinen saarijono. Runar oli kuvanveistäjä, Tine pyöritti Bergenissä isoäidiltään perimäänsä elokuvateatteria. Nyt hän aikoi kiertää esittämässä elokuvia näillä saarilla. On vuosi 1976.

Runarille saari oli ennestään hyvinkin tuttu, sillä hän oli viettänyt siellä kesiään isovanhempiensa luona, sittemmin yksinkin koska siellä oli rauha tehdä veistoksiaan, kunnes talo ja verstas olivat palaneet maan tasalle kesällä 1957. 

Tine löytää heti saarelle saavuttuaan vajasta lankamagnetofonin ja vanhoja, hylättyjä äänitteitä, joiden maailmaan hän alkaa uppoutua. Ensimmäisessä äänitteessä puhuja, nuori tyttö, kertoo olevansa 12-vuotias, ja että on toukokuu vuonna 1950. Tyttö juttelee nauhalla, miten heidän on koulussa määrä kirjoittaa juuristaan, ja niin hän kertoo kuolleelle äidilleen asioita joita hän muistaa. Tyttö ei juurikaan puhu saksalaisten tulosta, sillä hän on ollut silloin niin pieni, mutta myöhemmin myös saksalaismiehitys nousee esille.

Naks.

Äänite loppui, sydämeni hakkasi.

Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Irrotin johdon, suljin lankurin kannen ja nostin painavan laitteen takaisin tavaroiden sekaan. Nostelin lankurin ylle samat romppeet, joiden seassa se oli ollut. Kukaan ei huomaisi, että olin koskenut siihen. 

Tytön isä on veneenveistäjä, ja kun isä aikanaan kuolee, hänen viimeinen veneensä jää kesken. Aikuistunut tytär, josta on tullut saaren postinkantaja, saattaa työn loppuun vaikka veneestä hiukan vino tuleekin, ja saa veneen myytyä. Hän on luonteeltaan erakkomainen eikä häneen ole helppoa saada kontaktia, mutta hänellä on yksi ystävä, Aili, joka on töissä kylän baarissa.

Lauttakuski kävi eilen ovella. Vino vene oli mennyt kaupaksi Ørjan viimeiselle saarelle.

Voisit soutaa sen sinne heti aamulla, hän sanoi.

Lauttakuskinkin mukaan ostaja oli erakkosielu. En halunnut kysyä, oliko lauttakuski kuullut niitä huhuja, joita saaresta, piiloluolista ja kuolleista naisista liikkui.

Lauttakuski pyysi, etten kertoisi asiasta kenellekään. Kerroin Ailille. Ihan kaiken varalta, jos en palaisikaan veneen vienniltä ja vesi liikuttelisi minua kuolleena ja kalpeana levän seassa.

Tine jää nauhotteisiin koukkuun ja sotkeutuu niitä kuunnellessaan saaren mysteereihin. 

Kirja oli aika erilainen kuin omat ennakko-odotukseni, ehdottomasti hyvässä mielessä, eli luulin sitä kevyemmäksi mitä se olikaan.

Tämä oli niitä romaaneja, joissa nykyhetki on aluksi vähemmän kiinnostava, mutta heti kun huomaat mitä alkaa pikkuhiljaa paljastua, jäät koukkuun. Sipulia kuorimalla yllätyt aina uudestaan ja kyllä ihailin Sandbergin taitoa punoa henkilöidensä elämät yhteen ja paljastaa juuri oikea määrä kerrallaan. Sellainen kasvattaa nälkää ahmia kirjaa, saada selkoa siitä mitä on tulossa. Hieno tarina!

***

Roy Jacobsen: Näkymättömät

#1 Barrøy

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: De osynlige, 2013

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 7 h 38 min

Kirjan kansi kuvaa hyvin sen tapahtumapaikan. Barrøyn perhe asuu yksin heidän mukaansa nimetyllä saarella (vai onko asia toisinpäin?) lähes kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaarelta, joka sijaitsee tunturin juurella. Pääsaaren rakennukset näkyvät heille kuin postimerkkeinä, mutta näkyvät sentään. Ollaan vuonossa Norjan luoteisrannikon ulkosaaristossa, ja perheen elämää seurataan 1900-luvun alkuvuosista lähtien. 

Saari ei kuitenkaan ole mikään myrskyluotomainen pieni karikko, vaan huomattavasti suurempi. Kivimuureilla he ovat jakaneet sen heinikkoiset osat yhdeksään hakaan, joissa he pitävät lehmiä, lampaita, kanoja ja välillä myös hevosta. He kasvattavat itse ruokansa ja keräävät visusti talteen kaiken mitä rantaan huuhtoutuu, ja tavaraa kertyy paljon. Kerran he vetävät hevosella maihin kokonaisen ruorihytin, ja Ingrid saa leikkiä sillä kapteenia. He kalastavat ja myyvät sekä tuoretta että kuivattua kalaa, munia ja keräämiään haahkan untuvia. 

Barrøylla kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja keskeltä paksu kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. 

On myös jokunen pienehkö ja harva koivupuu kumpareella länsisivustalla, ne kohoavat siinä ikään kuin halaten toisiaan ja ovat nimeltään Rakkaudenlehto, mutta harottavat tuulessa joka suuntaan.

Lisäksi saarelaisilla on iso paju, joka kasvaa lähes koko mitaltaan maanmyötäisenä ja on elellyt siinä asennossaan Ruusuhaan ja Rinnushaan rajalla niin pitkään kuin he muistavat. Esi-isät ovat latoneet kiviaidan kaartamaan pajun sivuitse sen sijaan että olisivat raivanneet puun pois aidan tieltä. Se on luultavasti saaren puista ainoa, jota ei yksinkertaisesti voi hakata pois. 

Ingrid on Hansin ja Marian ainoa lapsi, mutta saarella asuu muitakin, eli Hansin iäkäs isä Martin ja Hansin aikuinen sisar Barbro, jolla on mielisairaus joka kulkee heillä suvussa. Sen tähden Barbro ei ole lähtenyt piikomaan eikä mennyt naimisiin, mutta erään tapahtumaketjun myötä hän saa aviottoman lapsen. Silloin saarella asuu jo kuusi ihmistä. 

Elämä ei ole helppoa, mutta se on sellaista mistä Hans pi notää ja mihin Maria on suostunut tultuaan Barrøylle miniäksi. Hans käy talvisin Lofooteilla töissä, kalastamassa, ja Lofooteilla Hans ja Maria olivat tavanneetkin, kun Maria oli ollut siellä kokkina. He toisaalta haluavat olla omissa oloissaan, toisaalta saada tiiviimmän yhteyden pääsaareen, ja niin rakennetaan laituri ja saadaan maitolaiva poikkeamaan Barrøylla, vaikka sitten vain parin tonkan vuoksi. Samalla laivalla kulkevat matkustajatkin, sillä esimerkiksi Ingrid pääsee kouluun jota käydään kaksi viikkoa kerrallaan ja ollaan sitten kaksi viikkoa kotona töissä. Ja töitähän kaikki lapset tekevät, ensin aikuisen mukana, sitten vastuuta kantaen kuten Barbron Lars-poika joka jo 12-vuotiaana on kelpo kalastaja ja työmies. Eikä oikein ollut vaihtoehtoja, kun ensin menehtyi Martin ja sitten Hans. Onneksi ainoaksi aikuiseksi jäävä Barbro osaa kuitenkin tehdä rivakasti töitä, ja Ingridin koulunkäynti jää melko lyhyeen. Hän lähtee piikomaan ruukinperillisen perheeseen, jossa hoitaa kahta lasta, pientä tyttöä joka ei osaa vielä kävelläkään ja muutaman vuoden vanhempaa villiä poikaa. Ingrid luuli silloin lähteneensä Barrøylta, mutta voi pian todeta ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin palata lapsuudenkotiin, mukanaan eriskummallisia tuliaisia. 

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi ja maailmalla myllertää. Toistaiseksi sen vaikutukset saarilla ovat vähäisiä, tai niin he ainakin luulevat.

Olin kiinnittänyt huomiota kirjaan sen ilmestyessä ja ollut siitä kiinnostunutkin, mutta se oli kuitenkin painunut näkymättömiin käyttämässäni äänikirjapalvelussa. Nyt se valikoitui kuunneltavakseni valtakunnallisen e-kirjaston kapeasta valikoimasta, kun sen vain parin päivän jonottamisella sain lainaan. 

Onneksi se tuli vastaani näin, sillä pidin kirjasta aivan äärettömän paljon! Siinä oli hienoa joskin karua luontoa, upeaa tarinankerrontaa ja ihmisiä joissa ei ollut (muutamaa aivan sivuhenkilöä lukuunottamatta) kertakaikkiaan ketään ärsyttävää hahmoa, vaan toivoin heille jokaiselle onnen löytämistä. 

Barrøyn perheen tarina saa vielä jatkoa, eli toinen osa Valkoinen meri on julkaistu ja kolmas osa Rigelin silmät ilmestyi eilen. Sarjassa on neljä osaa, ja vaikka Jacobsen on julkaissut niitä hiljakseen, vaikuttaa siltä että neljäs on myös viimeinen. Ingrid nousee jatko-osissa entistä vahvemmin päähenkilöksi. 

Äänikirjan kuuntelijana harmittaa, että loistava Sanna Majuri vaihtuu eri lukijaan toisesta osasta lähtien. Majurin tapa lukea sopii niin äärettömän hyvin juuri tällaisiin kirjoihin, joissa luonto ja kuvaileva tarinankerronta ovat suuressa roolissa. Silloin 2020 kun aloin kuunnella äänikirjoja, vaikuttava Suon villi laulu oli ensimmäinen Majurin lukema kirja jonka kuuntelin, ja yhdistän hänen äänensä edelleen hyvin vahvasti siihen ja muihin samankaltaisiin kirjoihin. 

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

Katja Kaukonen: Pitkä ikävä

WSOY, 2024

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 7 h 14 min

Vuosina 1914-1917 Venäjän keisari Nikolai II rakennutti linnoitusketjun suojaamaan Pietaria lännestä tulevilta hyökkäyksiltä. Pisimmillään se ulottui Hiidenmaalle, Saarenmaalle, ja jopa Ahvenanmaan luoteisnurkkaan. Rakentamiseen tarvittiin 100 000 miestä, sekä palkattuja että pakkotyöläisiä. Laidunsaari Örö kuului tähän linnoitusketjuun, ja sinne oli sen takia ulkopuolisilta pääsy kielletty. Itsenäistymisen jälkeen Suomi pakkolunasti Örön saarelaisilta ja se oli puolustusvoimien koulutuskäytössä vielä 2000-luvulla. Vuonna 2015 se liitettiin osaksi Saaristomeren kansallispuistoa ja avattiin yleisölle.

Vuonna 1916 Juho tarttui sanomalehdessä näkemäänsä ilmoitukseen, jossa kaivattiin riuskoja työmiehiä linnoitustöihin. Anna-puoliso josta appivanhemmat olivat toivoneet vain ohimenevää ihastusta, ei miniää, lähti hänen mukaanss. Saarella ei ollut montaakaan naista, eikä Annankaan ollut soveliasta eikä turvallista kuljeskella saarta pitkin poikin, mutta hänen oli välillä päästävä pois neljän seinän sisältä. Muuten hän kuuli päässään yhä uudelleen pahantuulisen anopin sanoja, miten tarpeeton ja hyödytön hän oli, sekä saaressa, että mantereella. Oliko Anna vain koriste ja Juhon lasten synnyttäjä?

»Makaa kuin lahna. Sänky alati pitkäksi laitettuna ja petaamattomana. Hyödytön kaupunkilaisflikka, olisi edes lapsen tehnyt, nyt ei saada sitäkään, mitään emme saa. Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, pullapitkomme, jälkeläisemme. Anna! Anna! Anna! Etkös kuule? Nouse ylös. Ihminen makaa vain, jos nukkuu tai on kuollut. Kumpi sinä olet, Anna?»

2020 aikuinen pariskunta Antti ja Inga tulivat lomalle Örön saarelle, kumpikin omissa mietteissään. Antti oli ollut Öröllä viikon leirillä varusmiespalveluksessa ollessaan, kun Ingaa vetivät puoleensa hänen omat jo edesmenneet sukulaisensa, Juho ja Anna. Etenkin isoisoäiti Anna on aina ollut suvussa jonkinlainen vaiettu mysteeri, jonka Inga haluaisi saada ratkaistua. Annan mummo väitti saaneensa alkunsa saarella, kun taas tämän siskon mukaan Anna ei ollut koskaan saarella käynytkään. 

Samalla Inga miettii hänen ja Antin liittoa ja miten hyvin hän loppujen lopuksi tuntee miestäänkään. 

Pitäisikö menneen antaa vain olla, elää tässä hetkessä? Syödä, juoda, nukkua, huolehtia perustarpeista ja ajatella vähemmän?  

Jos Inga ja Antti myöhemmin kaipaisivat Örön-matkaltaan jotakin tai muistelisivat tiettyä, erityistä hetkeä, se voisi olla juuri tämä: He seisovat somerikkorannalla rinnakkain ja aloillaan kuin kaksi patsasta. Kaikki ihmisen rakentama historia puuttuu. Ei ole taloja, ei laitureita, ei muistutusta Annasta, Juhosta, ei Antin armeija-ajoista. Kaikki muistot, kuvitelmat ja aavistukset menneestä lentävät tuulen mukana kauas pois. On vain puhdas olemassaolo. Tämä on Antin ja Ingan ikioma, yhteinen maisema, heidän Örönsä. Tällainen koko saari on joskus ollut. Tällaista on tyhjyys, tila, mahdollisuudet, vapaus, ajattomuus, yhteys. Ympärillä kuuluu ikiaikainen pauhu, jossa ei voi kuin huutaa tai olla hiljaa. Kohina pakottaa tekemään jommankumman valinnan.

Olin lukenut Katja Kaukoselta aiemmin yhden romaanin, Kohina, josta olin pitänyt paljon, ja luettuani läpi tuon juttuni siitä, ymmärrän kyllä miksi. Samanlaista viehätystä yhdenlaisen arvoituksen ympärillä oli myös Pitkässä ikävässä. Siinä on tosin hiukan erilainen perussävy, sillä Inga ei ole kaikkein helpoin ihminen. Antti tuntuu tekevän asioita aivan väärin, kun hän esimerkiksi antaa Ingalle sydämenmuotoisen kiven, Inga pitää kiveä kylmänä. Muttei Anttikaan mikään pulmunen ole, ollut ainakaan menneisyydessään. Jotenkin kuvaan vielä sotkeutuvat äiti ja tytär joihin he tutustuvat Öröllä, outo parivaljakko, joka etsii tyttären isää. 

Pidän Kaukosen tyylistä kirjoittaa, joten voin suositella lukemaan Pitkän ikävän (joka muuten on varusmiesten nimeämä saaren päästä päähän kulkeva polku), kun kaipaat esimerkiksi tulevana kesänä jotain ei ihan niin kevyttä luettavaa. Itselläni lukemisto aina kummasti kevenee kesän lähestyessä. 

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa

Ulla-Lena Lundberg: Mitä sydän halajaa 

#3 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1995

Alkuteos: Allt man kan önska sig

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Laura Malmivaara

Leonora oli saanut nimensä suvun vanhasta ylpeydestä, kuunari Leosta. 

Hän elää kahden maailman välissä. Ahvenanmaalla ovat isovanhemmat ja muut vanhat sukulaiset, jotka ovat eläneet kuunarien ajan, ja jotka jututettaessa kertovat mielellään menneistä ajoista. Toisaalta hän itse elää nykypäivässä, ja maailma on muuttunut paljon. Myös laivat ovat muuttuneet, ja lauttaliikenne Suomen ja Ruotsin välillä kukoistaa. 

Suomen ja Ruotsin välisessä lauttaliikenteessä keskeinen asema on kahdella varustamolla, joita kutsun esi-isieni lehmien mukaan Mansikiksi ja Lumikiksi.

Jos kapuaa kalliolle Föglössä tai Sottungassa ja huutaa: – Kantturat kotiin, kotiin kantturat! ne tulevat. Mansikki ensin, sen vanavedessä Lumikki. Käy suhina ja kahina kuin tiheässä lehtimetsässä kun ne tunkeutuvat ahtaan väylän salmien ja mutkien läpi. Pötsissä, verkkomahassa, satakerrassa ja juoksutusmahassa kurisee ja loiskii. Rehunotto lähtösatamassa panee liikkeelle valtavan prosessin. Rehua muhennetaan ja vaivataan, käytetään ja imelletään, se puserretaan takaisin märehdittäväksi ja niellään ja se kulkee eri asemien kautta kohti viemäriä ja lypsykonetta. Käytetyt ainekset poistuvat lopulta kaasuina ja jätteenä määräsatamassa, matkan pään lypsypaikalla.

Lautat ovat Ahvenanmaan lypsylehmiä ja moottoreita. Jatkaessaan matkaa Ruotsin puolelle ne saavat seurakseen vielä muutaman lehmän. Muurikin navetta on Eckerössä ja Lemmikin Maarianhaminassa. Hyvinä vuosina isännät saattavat ottaa lauman jatkoksi hiehon tai pari, risteilyaluksen tai ilmatyynyaluksen josta hankkiutuvat eroon kun rehu alkaa käydä vähiin. Yleisesti ottaen lauttaliikenne kuitenkin on mitoitettu neljälle miehitykselle, ja siksi huomioni kohteena oleva lauma koostuu Mansikista ja Lumikista, Muurikista ja Lemmikistä.

Kulttuuriantropologin ammatissaan Leonora on ottanut työn alle kunnianhimoisen Ahvenanmaa-projektin. Hänen aikomuksenaan on kuvata yhteiskunnan muutosta ja samalla yhteiskunnallista jatkuvuutta, mikä tarkoittaa pitkiä päiviä Maarianhaminan Maakunta-arkistossa. Siellä hän tapaa myös serkkunsa Rickuksen, joka on valinnut aivan toisenlaisen uran tekoälyn parissa. He kaksi ovat sukunsa ensimmäiset tohtoriksi väitelleet. 

Leonora pyrkii projektillaan todistamaan, miten vähäiset lopulta ovatkaan erot talonpoikaispurjehduksen loistokauden ja modernin lauttakauden välillä. 

Mutta eroja on, ja kyllä ne ovat merkittäviäkin, lähtien esimerkiksi laivojen henkilökunnasta. Ennen kaikki olivat miehiä, ja vaimot olivat kotona, jotkut harvat kapteenin vaimot saattoivat toisinaan kulkea laivalla mukana. Kun autolautat tulivat, henkilökunta alkoi naisvaltaistua palveluhenkilökunnan tarpeen myötä. Oli hyttiemäntiä ja tarjoilijoita, kylmäköitä ja myymäläkassoja. Varustamot joutuivat miettimään äitiyslomia ja oikeutta jäädä kotiin hoitamaan sairasta lasta. Huomioitavaksi tulivat kaikenlaiset trendit ja suhdanteet, maailmanlaajuinen öljykriisi ja ympäristönsuojelu. 

Mitä sydän halajaa osoittautui aika erilaiseksi kirjaksi kuin mitä olin takakansitekstin perusteella odottanut. Koin kirjan alussa haasteelliseksi päästä imuun, teksti oli niin pohdiskelevaa, eikä tarttumapintaa juonellisesti ollut liki ollenkaan tarjolla. Kun Leonora alkoi kertoa enemmän suvustaan ja tehdä työtä projektinsa parissa ja löysin taas ainakin hetkellisesti sen aiemmista osista tutun kerronnan, Leonorasta itsestäänkin alkoi saada jotakin selkoa. 

Mukana oli fiktiivisiä haastatteluja, joissa esimerkiksi hyttiemäntä ja toisaalta maanviljelijä kertoivat ajatuksiaan, ja kappaleita joissa jo otsikko kertoo sisällöstä, eli Pohdintaa sekä Osallistuvaa havainnointia. 

Kahdesta ensimmäisestä osasta poiketen Mitä sydän halajaa ei ollut lukuromaani, se oli lähempänä esseekokoelmaa. 

Koko trilogiaa ajatellen kirjat avasivat kyllä silmiäni monessa suhteessa. Ahvenanmaa on aina ollut minulle Suomen vierain maakunta, lähinnä pysähdyspaikka Maarianhaminan satamassa ruotsinlaivalla, ja olen käynyt siellä lomalla tasan kerran, senkin vasta nelikymppisenä. Sitä ennen oltiin nimittäin kerrankin kuljettu Ruotsiin päivälaivalla, ja kun katseltiin Maarianhaminaa laivan kannelta tuli päätettyä, että Ahvenanmaalle pitää joku kerta lähitulevaisuudessa mennä, ja se toteutettiin heti seuraavana keväänä. Ahvenanmaalla oli silloin valkovuokkojen aika, ja mieleeni jäi, että niitä oli aivan hurjat määrät, metsänpohja valkoisenaan, kun pitkin saarta ajelimme. Kaunista. 

Tämä viikonloppuloma on ainoa kosketukseni tuohon "likiruotsalaiseen" saareen, sellaisena tullen sitä aina pitämään. Olen kasvanut siinä käsityksessä, että ahvenmaalaiset haluaisivat itse kuulua Ruotsiin, pitääkö se paikkansa, en tiedä. 

Niinpä tämä trilogia antoi minulle rutkasti uutta näkökulmaa, vahvimpana toki sarjan perheistä johtuen sen, miten tärkeää purjehduskulttuuri on saariryppäälle aina ollut. Mitä Ahvenanmaa olisi nykypäivänä ilman suurten purjelaivojen rakentamista, ilman laivanomistajia ja näiden kautta kertynyttä varallisuutta, ja ilman vesille mieliviä merimiehiä, monet nuoria pojankloppeja joilla vaihtoehdot elannon tienaamiseen olivat maissa vähissä. Miten he kaikki olisivat eläneet ilman Ahvenanmaan vahvaa laivanrakennus- ja purjehduskulttuuria?

1960-luvulla oli myös ennustettu saariston tyhjenevän vuoteen 2000 mennessä, miksi niin ei kuitenkaan käynyt johtuu sekin osittain laivaliikenteestä. 

Omat suvut ovat maakrapuina eläneet niin erilaista, tiiviisti paikallaan pysynyttä elämää, jossa elämänpiiri on ulottunut korkeintaan naapurikylään, että on ollut mielenkiintoista oppia aivan erilaista sukuhistoriaa. 

P.s . Leonora pohdiskeli kirjassa laivojen nimeämistä osallistuttuaan itse nimikilpailuun suomenkielisellä ehdotuksella Hekuma. Ei tullut valituksi. Hän veikkasi tuolloin, että englanninkielessä naisten etunimiksi otetut hyveet, kuten Grace, Charity, Mercy, jopa Patience, voisivat löytyä jatkossa myös laivojen nimistä, kun taas Chastity eli siveys ei ikinä. Ja niin vaan vuonna 2013, vajaat 20 vuotta kirjan julkaisun jälkeen, neitsytmatkansa teki Viking Grace! 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

 

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

#2 Merenkulkijat

Äänikirja: Gummerus, 2023, ensijulkaisu 1991

Alkuteos: Stora världen, 1991

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h 4 min

Levoton mieli oli vienyt Eskilsin Leonardin Amerikkaan; Seattleen, Alaskaan, Klondykelle ja toi sitten seitsemän vuoden jälkeen takaisin Suomeen. Jos vaikka Judith, johon hän oli lähtiessään ollut tykästynyt, olisi odottanut häntä, vaikkei Leonard ollut koko aikana saanut kirjeen kirjettä aikaan. 

Ei ollut. Judith ei tosin ollut löytänyt toista miestäkään, vaan Jumalan. Leonard tekee yllätysvedon, ja kosii Marthaa joka käy hänellä siivoamassa ja kokkaamassa, ja asettuu asumaan mantereelle. Suvut ovat mielissään hyvästä, tasapainoisesta liitosta, vaimosta joka tarjoaa Leonardille pysyvyyttä, mahdollisuuden asettua.

Ei, en sitten palannutkaan Amerikkaan vaan asetuin asumaan koululle asemapaikkakunnalle, jolla on saha ja leipomo, kauppa ja kestikievari. Minä, joka halusin kauas ja pois, aloitan jokaisen päiväni halkoja hakkaamalla. Sen jälkeen yritän takoa järkeä koululapsiin, ja iltaisin olen vaimoni kanssa paikkakunnan kulttuurielämä. Me annamme tilat laulukuoron, Marttayhdistyksen, keskusteluklubin ja raittiusloosin käyttöön. Minä olen mukana kaikissa paitsi martoissa, myös raittiusseurassa, vaikka otankin toisinaan paukut. Teen sen silloin kun martoilla on kokous: silloin poikkean tapaamaan kievari Bärmania, joka on kelpo mies ja tarjoaa.

Tietenkin maailmassa täytyy olla sota ja matkustuskielto ja täällä kotimaassa kalliit ajat, kun minä menen naimisiin. Luultavasti minua hermostuttaa juuri täällä kuusimetsässä vallitseva turvallisuus ja rauha. Olen tottunut erilaiseen elämään, merenkulkijayhdyskunnan liikkuvuuteen ja Amerikan herkeämättömään toimeliaisuuteen. Täällä ei tapahdu mitään. Junat ajavat ohi minusta piittaamatta, väki tarpoo töihin ja takaisin, ja kakarat metelöivät ja tappelevat koulun rappusissa.

Rojahdan keski-ikään kuin veden täyttämään kuiluun. Mitään ei tapahdu, vaikka maailma on tulessa eikä kukaan tiedä sanoa, miten Suomen ja Ahvenanmaan käy. Puhun ja keskustelen Marthan sukulaisten kanssa ja paikkakunnan ihmisten kanssa, ja kaikki ovat sitä mieltä, että meidän pitää iloita joka hetkestä, jonka saamme pysyä sivussa. Heille se sopii, maalaistolloille ja palkkatyöläisille, ja totta kai he ovat oikeassa. Vikahan on minussa, minähän se en kestä arkipäiväisyyttä.

Arki on taistelua sen kanssa, ettei karkaa Turun junaan ja siellä satamaan, laivaan joka veisi kauas pois. Sitten tulevat toisenlaiset taistelut, maailmansota ja valkoisten ja punaisten kahakat joista Leonard ei oikein tiedä minne kuuluu, palasihan hän Amerikasta sosialistina, mutta opettajana hänet määritellään kyselemättä valkoisiin. 

Leonardin amerikanvuosina Eskilsin veljeskaartin vanhin veli Isidor oli suorittanut pappisvihkimyksen ja on kappalaisena itäisellä Uudellamaalla. Vaimon hän oli saanut Emeliestä, Ahvenanmaan suurimman laivanvarustajan tyttärestä. Toimeentulo on niukkaa, ja kirkkoherraksi pääseminen vaikeaa, mutta Isidor haluaa tarjota vaimolleen vähintäänkin sellaisen elämän, johon tämä on lapsuudenkodissaan tottunut. 

Eskilsin veljeksiin kuuluvat myös kaksoset Richard ja Edvard, jotka molemmat ovat hakeutuneet merille ja ylenneet kuunareiden kapteeneiksi. Suvun nimi velvoittaa, mutta laivojen tulevaisuus näyttää epävarmalta, etenkin 1920-luvun alkaessa, kun sota on päättynyt. Kuunareihin annetaan enää vain halpoja lasteja kuten vehnää, mutta vakuutukset ovat toisaalta kovia. Suurin epäonni koetaan, kun ylväs nelimastoinen Herzogin Cecilie ajaa karille. Lasti on vakuutettu, laivaa ei. 

Trilogian ensimmäinen osa Leo oli minulla vielä kohtuuhyvin muistissa, ja etenkin Leon alku kävikin monesti mielessäni, kun kuuntelin tämän osan mullistuksia. Tämäkin osa oli omia mielikuvia avartava, kirjassa oli kiinnostavaa ajankuvaa itselle niin vieraasta seudusta eli Ahvenanmaasta, ja esimerkiksi arjesta tuon ajan kauppalaivalla. Pidin alkupuoliskosta paljonkin (lähes yhtä paljon kuin Leosta), mutta sen jälkeen kun tuo lippulaiva ajoi karille, kirja muuttui paljon, ja tunnelma sekä kiehtovuus kokivat kovan lässähdyksen. 

Olin nähnyt kommentteja, että kirjan viimeinen luku on koskettava ja toimisi itsenäisenä novellina, joten loppupuolella aloinkin sitä odottaa. Minulta meni kyllä ohi mikä siinä oli niin hienoa?

Olin antanut Leolle neljä tähteä, Suureen maailmaan sai vain kolme. Trilogian kolmas osa on niin erilainen, koska ajassa hypätään reippaasti autolauttojen tuloon saakka, joten sille en osaa asettaa odotuksia, paitsi siksi, että sen on kirjoittanut Lundberg. Lukija vaihtuu Laura Malmivaaraksi kun pääosaan tulee nainen.

Sally Salminen: Katrina

 Sally Salminen: Katrina

 Äänikirja: Teos 2020

Lukija: Elisa Salo

Kesto: 17 h 17 min

Pohjanmaalle seilannut merimies Johan kerskui hienolla talollaan, viljapelloillaan ja omenatarhallaan; heillä Ahvenanmaalla oli omenia niin punaisia, keltaisia, vihreitä kuin sinisiä. Katrina epäili oliko sinisiä omenia olemassakaan, mutta Johan hurmasi hänet siinä missä Katrinan siskot ja vanhemmatkin. Muutamassa päivässä, ilman pitoja ja kapioita (mikä äitiä kyllä harmitti) piti tilallisen tyttären Katrinan lähteä vihittynä vaimona kohti Ahvenanmaata, kun Johanin laiva oli taas lähdössä. 

Katrina vain tuijotti tuijottamistaan. Hänen edessään oli matala koju, maalaamaton ja vuoraamaton, vino ja vääränurkkainen, kattopäreet tuulen repimät. Se oli laakealla kalliolla, eikä siellä ollut hitustakaan vihreää paitsi joitakuita nokkosia, jotka olivat juurtuneet matalien rappujen ympärillä oleviin roskiin ja joita tunki näkyviin jopa portaiden lahojen lautojen välistä.

Navettaa tai liiteriä ei näkynyt, mutta käymälä, yhtä harmaa ja vino kuin isompi kojukin, oli pihalla, ja sen ovi roikkui vinksallaan yhden saranan varassa.

Katrinan katse kääntyi takaisin taloon. Siinä oli kaksi pientä ikkunaa, joissa oli vanhat, vihertävät lasit. Yksi ruutu oli rikki, ja reikään oli topattu räsyjä. Rotat olivat nakertaneet oven alalaitaan ison reiän. Nuori nainen seisoi mykistyneenä, kuin salaman lyömänä, mutta lopulta hän palasi tolalleen ja kääntyi mieheen päin. Mittaillen Johania kylmin silmin ja osoittaen taloa hän sanoi ivallisesti: ”Jassoo, tämä on sinun iso valkoinen talosi parvekkeineen”– ja vilkaisten kallioita ja nokkosia lisäsi: ”Ja sinun maatilasi – ja sinun omenapuusi.”

Mutta mies ei ollut moksiskaan. Hän kohotti kulmakarvojaan hyvin hämmästyneenä. ”Iso valkoinen taloni?” Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat. ”Ohoo, jahaa, ha, ha, ha, et kai sinä oikeasti uskonut, mitä minä juttusin?”

Siitä alkoi Katrinan uusi elämä. Johan lähti saman tien merille, palaisi ehkä syksyllä, toivottavasti ainakin jouluksi. Katrinan odotettiin menevän seuraavana aamuna peltotöihin eräälle kylän kapteeneista. Häntä pidettiin ulkopuolisena, hänen pohjalaiselle murteelleen naurettiin ja niin naurettiin hänen suurisuiseksi tiedetylle miehelleenkin. Mutta lähtisikö hän takaisin Pohjanmaalle isänsä taloon jossa naapurit nauraisivat taas, vain eri syystä. Onnekseen hän oli vielä nuori ja vahva, ja murtumaton. Hän rakentaisi itse itselleen uuden elämän.

Olin vain viikko pari aiemmin kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Leon, joka sijoittui niin ikään Ahvenanmaalle sen laivanrakennus- ja purjehdusaikoihin päättyen vuosikymmeniin ilmeisesti vähän ennen kuin Katrina alkaa. Suurin ero Leoon oli kuitenkin se, että siinä missä Leo kertoi nuoren pojan lähes uskomattoman ryysyistä rikkauksiin tarinan, piti Salminen päähenkilönsä ikeen alla.  

Minun oli hieman vaikeaa hahmottaa mihin kohtaan 1800-lukua Katrinan alku tarkalleen ottaen sijoittuu, koska kirjasta puuttuivat kaikki maailman tapahtumat mistä saada aikaraameja, kunnes aivan lopussa tuli suursota. Ensimmäinen maailmansota on minulla huomattavasti toisen tapahtumia huonommin hallussa, koska olen lukenut siitä paljon vähemmän. Minulla ei ollut myöskään minkäänlaista käsitystä siitä millaisia toimia se on Ahvenanmaalla tarkoittanut, joten näitäkin tietoja tuli kirjan innoittamana prepattua. 

Katrinalla oli kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen ajatusmaailma. Hän kieltäytyi esimerkiksi ottamasta vastaan kyläläisten keräämää rahaa lehmää varten, vaikka hänen lapsensa näkivät samaan aikaan nälkää, ja kyläläiset sanoivatkin, että vaikket itsesi, niin ota lastesi tähden. En alkuunkaan ymmärrä tuollaista tyhmänylpeyttä jossa muut ihmiset ja vieläpä lapset, joilla ei ole muita vaihtoehtoja eikä muita elättäjiä, joutuvat kärsimään äitinsä itseriittoisen luonteen takia. Jos hänellä ei olisi ollut näitä elätettäviä, niin ok, niskavuorelaistyyppinen kuuluisa suomalainen sisu kuuluisi luontevammin ajankuvaan. 

Mutta. Vain vähän myöhemmin Katrina oli kuitenkin katkera siitä, miten kuollut lapsi sai osakseen enemmän myötätuntoa kuin elävä lapsi. Ja näin sanoo nainen, joka kieltäytyi suomasta jokapäiväistä, ravitsevaa maitotilkkaa lapsilleen? 

Tiedän kyllä, että saatiin tulla paljon lähemmäs nykypäivää ennen kuin erilaisten avustusten vastaanottaminen tuli sosiaalisesti hyväksytyksi. Nykyään ei tunneta ylpeyttä mistä syystä olla ottamatta vastaan vaikkapa asumistukea, lapsilisää tai kotihoidontukea, jotka olisivat olleet Katrinalle kauhistus, rahaa tai siihen verrattavaa kun saattoi ottaa vastaan vain tehdystä työstä. Toisaalta palkka fyysisesti rankasta työstä kuvattiin usein riistoksi joka piti köyhät köyhinä; monen päivän rupeamasta joka täytti vallasväen aitat talveksi Katrina, joka teki töitä lähes siinä missä mieskin, sai ylläpidon ja joitain ruokatarpeita, kuten viljaa tai oman perunavaon tilallisen pellolle.

Missään vaiheessa Katrina ei tuntunut oikein ymmärtävän sitäkään, että saadakseen ystäviä tai edes hyväksyntää uutena ihmisenä seudulla, jossa piirit ovat pienet, aikaan jolloin sukupolvi toisensa jälkeen eli samalla pläntillä ja sukuun naitiin juuri ja juuri naapurikylästä, hänen pitäisi itsensäkin vähän yrittää, eikä nakella niskojaan. Vaikka Katrina sai osakseen niin paljon surua ja kärsimystä monella eri tavalla ja eri tahoilta, en silti oikein pitänyt hänestä juurikin tuon koppavan luonteen takia. Katrina halusi itse sanella tarkoin, millä tavalla ystävällisiä hänelle saatiin olla, ja koko aikanaan hän onnistuikin saamaan vain yhden ystävän. 

Johanistakaan en voi sanoa varsinaisesti pitäneeni, mutta miehen puolustukseksi on sanottava, että hän oli luultavasti vain melko yksinkertainen, ja valinnut tai oppinut valitsemaan itselleen muiden naurattajan ja passiivisen naurettavana olemisen roolin, jolloin häneen suhtauduttiin kuitenkin perimmältään yhteisöön hyväksyen, vaikka saikin paikan pilkan kohteena. Mielestäni tätä tukee miehen lapsenomainen käytös, kun aikuinen mies tuohon maailman aikaan ostaa mieluummin karamelleja kuin viinaa ja tupakkaa, ja osoittaa ymmärtämättömyyttä tuomalla pienille lapsilleen meriltä kalliita leluja, eikä mitään hyödyllistä kuten kenkäparin tai kangasta vaatteisiin. Mutta hän ei tehnyt sitä ilkeyttään eikä juonitellen. Tämän takia minun oli helpompi tuntea myötätuntoa Johania kohtaan, kuin Katrinaa.

Ja vaikka Johan sai Katrinan mukaansa Ahvenanmaalle valheella, ei hän ainoa ollut joka valehteli, ja minä näin tosiaan Johanin enemmän luikurinlaskijana kuin tarkoituksenhakuisena valehtelijana. Mutta valheen jäljet näkyivät siellä täällä muidenkin taholta, niin että seuraukset olivat monesti suhteettoman isoja. Enempiä spoilaamatta, kirjan lukeneet tietävät mihin viittaan esimerkiksi koiran kohtalolla ja mitä siitä seurasi. 

Kirjaa kuunnellessa minusta tuntui aika harvoin siltä, että se olisi erityisen vanha, sen vanhempi kuin vaikka Lundbergin Leokaan. Tässä on varmasti oma merkityksensä Juha Hurmeen uudella suomennoksella. Mies teki sillä hyvän työn, sillä Katrina sai aivan uutta nostetta. Miten moni oli esimerkiksi 2000-luvulla lukenut kirjaa, tai edes muisti sen olemassaoloa, ennen tuota uutta suomennosta. Ei se ainakaan nauttinut suositun klassikon asemasta, vaikka kyseessä on kirja, jolla Salminen voitti ruotsalaisen kustantamon kirjoituskilpailun ja joka oli maailmalla tunnettu ja suosittu. Kirjasta tehtiin Ruotsissa elokuva, ja Salmiselle ehdotettiin useampana vuonna Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Meille Salminen ei kuitenkaan ollut mieluisa vaihtoehto, ja niin Sillanpää sai palkinnon.

Syy siihen, miksi Katrina luureihini päätyi on myös isolta osin Hurmeen syytä (tai ansiota), sillä halusin löytää pirkanmaalaisen suomentajan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 20. Paikallisen tekijän (kirjailija, suomentaja tai kuvittaja) teos, ettei menisi taas sillä helpoimmalla eli kirjan on kirjoittanut joku täältä. 

Ulla-Lena Lundberg: Leo

Ulla-Lena Lundberg: Leo

#1 Merenkulkijat

Lukukirja: 1989

Äänikirja: Gummerus, 2022

Suomennos: Leena Vallisaari

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 12 h 15 min

Ahvenanmaa, 1838-

Kun 14-vuotias Erik Petter perii isänsä velkaisen tilan, on poika isojen kysymysten äärellä. Miten voi saada tuloja tilasta, josta on velkakirjojen takia myyty hevoset, karja ja kaikki työvälineetkin, eikä velka ole edes sillä kuitattu? Hän myy kaiken mitä voi, kellonvitjoja ja posliinilautasia myöten, ottaa isänsä velat itselleen ja aloittaa tyhjästä. 

Mutta hän on sinnikäs poika. Tukholman kauppa oli tyrehtynyt 1828, kun ruotsalaiset olivat asettaneet uudet tullit, jotka nielivät puolet tienesteistä. Kun Erik Petter kaivoi ylös merenpohjasta isänsä uponneen laivan ja suuntasi ensimmäisen kerran Tukholmaan, hänelle naurettiin. 

Erik Petter antaa heidän nauraa. – Kannattavuutta ei voi arvioida, ennen kuin on käynyt katsomassa, hän sanoo kuin neljä kertaa vanhempi mies. Ja helluntain jälkeen, ripille päästyään, hän lähtee ensimmäiselle Tukholman-matkalleen. Pikkupojat ovat lastanneet polttopuuta, kunnes itkevät kiukusta, ja äiti ja sisko kirnunneet ja tehneet juustoja. Yhtäkään osakasta hän ei saa matkaansa, joten hän sopii, että eno lähtee mukaan neuvoja antamaan ja navigoimaan.

He purjehtivat Tukholmaan ja palaavat sievoiset rahat mukanaan. Eno kuvailee matkaa valitellen kovasti omaa kohtaloaan, mutta muistaa kertoa senkin, ettei kukaan saanut Tukholmassa parempaa hintaa kuin Erik Petter.

– Hän oli kylmä kuin käärme, eno kertoo. – ”Hyvällä tavaralla on hintaa”, hän sanoo kaksikymmentäviisi kertaa, ja kaksikymmentäviisi kertaa asiakkaat menevät matkoihinsa ostamatta mitään. ”Poika, sinä olet hullu”, minä sanon. ”Joudut purjehtimaan takaisin kotiin koko lastin kanssa, ellet rupea laskemaan hintaa.”

– Erik Petter ei puhu mitään. Se hänessä on kamalaa, että hän vain nipistää huulensa yhteen eikä sano mitään. ”Odotetaan”, hän saa sentään sanotuksi, ja sitten: ”Mene sinä kaupungille äläkä seisoksi täällä pelottamassa asiakkaita pois.”

– Onko laitaa puhua enolle tuolla tavalla? Minä tietysti loukkaannun ja lähden. Viivyn korkeintaan tunnin, ja takaisin tullessani Erik Petter on juuri kauppaamassa koko halkolastia lakeijalle, joka on niin hieno ja ylhäinen, ettei hänen herransa voi olla hienompi. Vielä majesteetillisempi vain on Erik Petter, joka seisoo ja käyttäytyy kuin kuninkaanpoika. Hän ei laisinkaan ilahdu minun näkemisestäni. ”Menehän auttamaan”, hän sanoo kuin rengille ikään. Hän ei kaiketi halua minun kuulevan, miten hän puhuu lakeijalle, mutta kuulen kyllä, että hän puhuu kuin rovasti. Rahat hän ottaa vastaan, niin kuin hänellä olisi kotona talo sitä tavaraa täynnä.

Erik Petter kaataa puut, sahaa ja ryhtyy rakentamaan Lemlandin ensimmäistä, pullearunkoista kuunaria. Vähän päälle kaksikymmenvuotiaana hän on jo menestynyt kippari ja laivanvarustaja. Maatila on edelleen pieni, lehmiä vain viisi, mutta ei hän olekaan erityisemmin kiinnostunut maataloudesta. Erik Petter vainuaa mitä milloinkin kannattaa tehdä, ja menestyy.

Minäkertoja, muutaman vuoden Erik Petteriä vanhempi Leander, on Eskilsin, kylän toisen merkittävän tilan poika, muttei valitettavasti niiden kahden vanhimman joukossa jotka perivät tilat viljeltävikseen. Niinpä hän oli kymmenvuotiaana jäänyt Eskilsiin veljensä Carl Gustafin työmieheksi. Kylän kahden mahtitilan yhteistyö syntyy siitä, kun Carl Gustafin poika, niin ikään Carl Gustaf, nai Erik Petterin tyttären Kristinan, ja sukupolvien ketju jatkuu ja jatkuu. Niin jatkuu myös laivanrakennus Ahvenanmaalla ja miehistä tulee merikapteeneita ja osasta myös laivanvarustajia. Kun elää saarella, pyörii elämä aina jollain tavalla merestä.

Lumparsundin rantaan vievällä tiellä kuljetaan maalaiselämästä merielämään. Vanha kansa tietää, että ihminen on haavoittuvimmillaan juuri siirtyessään tällä tavalla elämästä toiseen. Siksi hän ajatteleekin nyt niin lapsellisesti kuin joutuisi opettelemaan uudestaan kaiken tietämisen arvoisen. Ehkä vuodenaikakin vaikuttaa tunnelmaan. Kaikki on alulla. Maa on ollut sula pari viikkoa, ja koivuihin on puhkeamassa lehdet. Ojissa kukkivat leskenlehdet, eikä kestä kauan, ennen kuin valkovuokot aukeavat. Kun tulemme Lumparsundissa oleville Eskilsin hakamaille, Carl Gustaf huokaa taas ja sanoo, ettei ole sitten poikavuosiensa nähnyt kevätesikon kukkivan.

Nyt hänellä on surumielinen ilme, jonka muistan vanhastaan. Carl Gustafin elämän tuhansien ailahtelujen joukosta erotan suuren muutoksen. Ennen hän suri sitä, että joutui tulemaan kotiin. Nyt hän suree, koska joutuu lähtemään. Hän, joka äsken oli niin lapsellinen, tuntuu yhdellä iskulla tulleen paljon vanhemmaksi. Nuoret haluavat ulos ja pois. Kun maamiehellä on vaimo ja lapsi, hänen paikkansa on kotitilalla. Mutta tilojen toimeentulo on merenkulun varassa, ja ahvenanmaalaiset isännät purjehtivat pitkälle keski-ikään. Ja sellaista on merielämä, että se pyyhkii mielestä maaelämän muiston. Vieraissa paikoissa merimies tulee epävarmaksi heti, kun joutuu kaupungilla sellaiseen paikkaan, josta satama ei näy. Hän joutuu merkillisen kiireen valtaan ikään kuin pelkäisi, että laiva hänen poissaollessaan saattaa ajelehtia merelle, niin että hän jää rannalle. Sellaisia tarinoita kuulee kerrottavan suuremmilta vesiltä, muttei meiltä. Ja sittenkin merimies on peloissaan, ellei näe paattia, miten sitä vesillä oltaessa lienee kironnutkin.

Minulle tuli kirjan alusta mieleeni Elizabeth Gilbertin Tämä kokonainen maailmani, sillä Erik Petter oli yhtä sinnikäs ja määrätietoinen kuin Alma Whittakerin isä oli aloittaessaan tyhjästä (vaikkei sentään varas kuten Henry Whittaker), ja molemmista tuli menestyneitä liikemiehiä. 

Täytyy sanoa että ihailin Erik Petteriä joka todella laittoi selkänahkansa likoon puurtaessaan ja toteuttaessaan visioitaan. Tarina oli koukuttava ja olisin voinut kuunnella sitä reilusti pidempään. Kuuntelin pian tämän jälkeen Sally Salmisen Katrinan, jonka kesto on äänikirjana yli 17 tuntia, ja jälkikäteen ajatellen olisin vaihtanut näiden kahden mitat keskenään. Onneksi Lundbergin kirjalle on jatkoa, ja silloin pääosaan nousee Eskilsin Leonard, joka on tämän kirjan loppupuolella lapsi. Jukka Pitkänen lukijana sopi kirjan tunnelmaan erinomaisesti ja lukee toisenkin osan. Kolmannessa harpataan ilmeisesti ajassa reilummin eteenpäin koska kuvaus kuulostaa enemmän nykyhetkeltä, ja lukijaksi vaihtuu Laura Malmivaara, sillä päähenkilö on nainen. Pidän kovasti hänenkin äänestään ja lukutyylistään. 

Lyhykäiset arviot parista vanhemmasta kirjasta

Riitta Latvala: Tytöt

Saga Egmont, 2022

(Lukukirja Otava, 2001)

Lukija: Susa Saukko

Kesto: 9 h 35 min

Oli neljä lähiökasvattia, tytöt jotka perustivat sisiliskojen kasvatuslaitoksen ja etsivätoimiston ja seurasivat ihmisiä. Heistä kasvoi nuoria ja ystävyys kantoi. 

Aluksi minua hämäsi kirjan rakenne. Aloituksena oli pieni tuokiokuva, jossa aikuiset naiset ovat lähdössä sieniretkelle. Sen jälkeen toinen hetki kauempaa, kun tyttöporukka törmää metsässä pullomummona tunnetun puliakan ruumiiseen ja piilottaa sen viereiseen kivilouhokseen. Tästä pakitetaan aikaan, jolloin samat tytöt tutustuvat ensimmäistä luokkaa edeltävänä kesänä. Siihen jäätiin pidemmäksi aikaa, joten päättelin, että kirjassa olisi kolme aikatasoa, joissa vuorotellaan. Olin väärässä, sillä tuolta lapsuusvuosista edettiin ihan kronologisesti eteenpäin nuoruusvuosiin saakka. Lukija tietää, että jossain vaiheessa tullaan siihen kohtaan, jossa metsästä löytyy ruumis.

Kirja päättyi todella oudosti töksähtäen. 

Olen lukenut kirjailijalta aiemmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan kirjan Sodan jälkeen sarastus ja se oli mieleisempi. Ehkä tässä kirjassa vähän näkyi se, että se on reilun 20 vuoden takaa.

Ina Westman: Henkien saari

Kosmos, 2018

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 5 h 5 min

Tässä saaressa kuolema on kaukana, ja hetken on helpompaa.

Kun viisivuotias Fanni kyselee äidiltä, miksi tämän päässä on vetoketju, on helppoa vastata ettei tiedä. Koska Emma ei muista tarkalleen, miten hän sai arven päähänsä, eikä aviomies Joel voi kertoa, koska hän ei ollut mukana siellä, missä se tapahtui.

He viettävät kesät Tammisaaren lähellä Joelin perheen saaressa, jonne Emma alkoi kotiutua vasta kolmantena kesänä. 

Silloin Joel olisi halunnut asua saaressa vuodet ympäri, tänä kesänä hän haluaisi sieltä vain pois. Fannin takia hän yrittää esittää, että kaikki on normaalia, mutta mikään ei ole kuten ennen, sillä Emma näkee aaveita merellä ja keskustelee oman päänsä sisällä menneisyytensä kanssa. Joelille hänellä ei tunnu olevan enää paljonkaan sanottavaa. 

Tämä on nyt tällainen saarikesä tällä kertaa. Parempiakin tulee. Niin on pakko uskoa.

Pidän esitystäni yllä Fannin takia tietenkin, mutta en tiedä, meneekö se hänelle läpi. Fanni on poikkeuksellisen herkkävaistoinen lapsi, joko taustansa takia tai luonnostaan. Hän ei tarvitsisi ylimääräistä draamaa elämäänsä.

Miksi en sitten lähde? 

Jos lähden ja otan Fannin mukaani, pelkään että Emma sekoaa kuvitelmiinsa lopullisesti ja tekee jotain peruuttamatonta. Emmä saattaa kävellä mereen harhojensa perässä kuvitellen olevansa Virginia Woolf. Jonkun on valvottava häntä. Se joku olen minä.

Emman päänsäryt ovat poikkeuksellisen pahoja, ja hän pitää jointia piilossa halkopinossa. Joel huolestuu hänen tilastaan enemmän ja enemmän 

Fanni-tytär käy keskusteluja isoisänsä kanssa, ja siksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Minulla oli kirjasta hassu tunne, että olisin lukenut sen niihin aikoihin kun se ilmestyi, mutten ollut kuitenkaan täysin varma. En ole blogannut siitä, enkä löytänyt luonnostakaan, joten mitään todisteita ei ollut. Kirjan idea kuitenkin kiinnosti niin paljon, että päätin ladata sen luureihini oli miten oli, mutta jonkin aikaa kuunneltuani huomasin kyllä tietäväni jokusia tulevia tapahtumia. Silti viiden vuoden takainen kirja oli jo hyviltä osin pyyhkiytynyt mielestäkin, eikä kirjan kuuntelu missään nimessä tuntunut turhauttavalta kertaukselta, ja oli kaikkineen mieleistä kuunneltavaa.

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

 

Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka

WSOY, 2022

Lukija: Leena Pöysti

Kesto: 6 h 15 min

Siltä saarelta olivat lapset loppuneet. Siellä ei tulisi vastaan yhtään lasta, jonka äidille Elinan täytyisi toivoa pahaa, sillä niin hän nykyään tekee, kun vastaan kävelee äiti työntäen vaunuja. 

Hän on menettänyt oman vauvansa yhdeksän vuorokauden ikäisenä, eikä hän välittäisi nähdä yhtään kenenkään toisen lasta. Siksi Elina ja Markus muuttavat saarelle, jolla ei asu lapsia. He ovat siellä Elinan tahdosta, ja kun Markus oli kysynyt mitä he siellä tekevät, Elina oli vastannut, että tappavat aikaa. Markus ei ollut aivan ymmärtänyt, vaan kysynyt miten.

Minä tiedän miten aikaa tapetaan. Sitä tapetaan lusimalla. Nipistämällä itseä, kun kipu käy sietämättömäksi. Lyömällä poskeen, jos se ei auta. Ja hetken sattuu vain pinnalla, kunnes puhelin soi ja siellä on ystävä, jolla on pieniä lapsia. Aikaa tapetaan ajattelematta ristiäisiä varten leivottuja pullia pakastimessa. Kuuntelemalla, kuinka ne huutavat oven läpi, ja silloinkin kun ne ovat hiljaa tiedät niiden olevan siellä, pienissä pusseissaan, onnellisten käsien leipomina. 

Elina ei jaksa paitsi lapsia, myöskään aikuisia jotka puhuvat hänelle tyhjin korulausein, kun eivät kai muutakaan osaa. Heillä on Markuksen kanssa yhteinen suru, mutta he eivät siinä surussaan kohtaa toisiaan, ja vaikka Markus yrittää niin kovin huolehtia Elinasta, tämä vetäytyy omaan kuoreensa.

Olen varmasti maailman vahvin nainen. Niin paljon minulle on toivotettu voimia. Olen niin voimakas, että voin murskata elämä jatkuu -toivotukset yhdellä ainoalla katseella. Yhdellä silmäyksellä tuhoan toivottelijan toivon paremmasta, ja hetkeksi hän tavoittaa sen, mitä tarkoittaa, kun elämä ei jatku, toivoa ei ole eikä aika paranna. Se on juuri niin hirveää ja vielä pahempaa kuin hän on kuvitellut. Todistan kaikille sen, mitä itse jo tiedän - tuskani on sietämätön. Minä olen sietämätön. Ja sitten sanon jotakin vielä satuttavampaa, sillä vain röyhkeys tappaa säälin, ja pikkuhiljaa soitot ja viestit ja vierailut loppuvat. Saan vihdoin sen, mitä minulle on viikkotolkulla toivoteltu: rauhan surra. Vain sisko ja äiti jaksavat vielä.

Mutta saaressa on kuin onkin lapsi, ja eräänä yönä Elina pelastaa tämän humalaisen äidin rantakalliolta. Sen jälkeen kymmenvuotias Milja hakemalla hakeutuu hänen seuraansa kuin ystävää vailla, ja Elina alkaa viettää aikaa Stella-äidin luona, vaikka boheemi taiteilija on mitä on, ehkä tältä pitäisi ottaa jopa Milja pois. Tyttö saa kierrellä saaressa omin päin, käy jonkinlaista nimellistä kotikoulua, ja Stella juo viiniä ja pirskahtelee, käyttäytyy kuin villi teinityttö eikä nelikymppinen äiti. Stella on sellainen äiti joka iskee turistin, insinöörin, ja juoksee kikattaen miestä karkuun varastettuaan tältä takin, jonka halusi osaksi taideteostaan. 

Milja kumartuu katsomaan kuvaa. Siinä nuori tyttö kurottaa niin lähelle kameraa, että otsakaan ei näy kokonaan. Tytön silmien ympärille on maalattu mustat korpinsiivet. 

"Kuka toi on?" Milja kysyy.

"Minä, 17-vuotiaana."

"Miksi sulla on tollaset silmät?"

"Koska niillä näki paremmin pimeässä."

Milja antaa kuvan takaisin äidille.

Äiti purkaa itsensä yöpaitapussistaan, tekee jonkin joogavenytyksen tapaisen ja päästää pienen paukun.

Milja ottaa nenästään kiinni.

"Meinaatko sä pieraista siinä esityksessäkin?"

"Heh heh", äiti sanoo, tarttuu uudelleen puhelimeen, laittaa sen takapuoltaan vasten ja sanoo: "Hetkonen sanoi Putkonen, ja pieraisi puhelimeen."

Äiti nauraa, ja Miljankin on pakko, kun äiti on niin tyhmä. Vaikka oikeasti Miljaa harmittaa vieläkin. Se, ettei äiti ole pyytänyt anteeksi, että tippui mereen. Eikä sitä, että vei koulun verhon ja leikki kuollutta. Eikä mitään. Äiti on sellainen. Ikävät jutut pyyhitään pois, ja sitten niitä ei enää ole ja välillä Milja miettii onko hän kuvitellut kaiken. Ja sitten äiti on taas ihana ja sille on pakko antaa anteeksi, vaikkei se ole edes pyytänyt. Ja sitten äiti rupeaa taas loimottamaan ja loistamaan ja paisumaan. Kunnes tulee jokin uusi asia. 

Milja on ikävuosiaan aikuisemman oloinen, tyttö on tottunut huolehtimaan paitsi itsestään myös huithapelista äidistään, joka yhtenä päivänä juo liikaa ja sammuu ja seuraavana paistaa lettuja. Miljalla on oma surunsa, hänen on ikävä Okkoa, parasta ystäväänsä jonka perhe muutti pois, kun koulu suljettiin. Milja kyselee tarkkoja tietoja vauvasta rinnastaen vauvan kuoleman Okon menetykseen, ja vaikkei Elina alkuun halua siitä puhua, on Milja niin välitön ja isoksi avuksi Elinalle surunsa käsittelyssä. Elinalle Milja uskoo salaisuutensa, lokikirjan merkeistä, jota he pitivät yhdessä Okon kanssa ja Elina lähtee jollain tasolla mukaan lapsen mielikuvitusmaailmaan, matkaan ajassa.

Majakan linssi toistaa maisemaa. Ilman valoaan se on meressä kelluvien jäälauttojen vihreä. Jadenvihreä, kuin suuri silmä, joka katsoo merelle sokeana ja sammuneena. Samalta näyttää nukkuvan ihmisen silmä, kun sitä raottaa. 

Mietin, kuinka vihreää jättiläissilmää rahdattiim Pariisista tänne, pohjoisen meren ääreen. Kuvittelen kädet, jotka kasasivat sen paikoilleen yli sata vuotta sitten, asettelivat prismat juuri oikeaan kulmaan, jotta majakka loistaisi kauemmas kuin vielä koskaan ennen. Ajatteliko linssin rakentaja, kuinka monta elämää valo vuosien aikana pelastaisi? 

Ymmärtäisikö hän, jos näkisi meidät nyt? Hassusti pukeutuneet tytön ja naisen laskemassa prismojen kehiä kestääkseen suruaan edes piirun verran paremmin. Ehkä hän ymmärtäisi. Ehkä juuri sen ymmärtäisivät ihmiset vuosisata sitten, nyt ja aina. Niin kauan kun kaipausta on.

Minusta Milja oli ihan parasta tässä kirjassa, ja lukija Leena Pöysti eläytyy luontevaksi kirjoitettuun vuoropuheluun erinomaisesti. 

Tunnustan, että unohdin välillä että mitään vauvaa oli ollutkaan: vaikka Ikonen on kirjoittanut kirjan sivuille oman vauvansa menetyksen niin että jotkin yksityiskohdat ovat samoja, aihetta ei käsitellä siinä velloen, vaan ennemminkin niin, että pitää antaa aikaa ja rauhaa käsitellä, omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. 

Koitan kuitenkin tämän jälkeen itsekin muistaa harkita kahteen kertaan, milloin on hyvä tsempata "kyllä se siitä", ettei sorru säälimään vaikka säälittäisikin. Yksi opetus voisi olla myös se, että toinenkin voi surra omalla tavallaan niin, että suru on aivan erilaista ja eri tavalla käsiteltyä kuin omasi ja vaikket sitä näe ja tunnista, on se silti läsnä. Se oli vaikeaa Elinalle ja se voi olla vaikeaa tosielämässäkin. 

Tapahtumat saarella ovat keskiössä. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa käydään läpi vauvan odotus, syntymä ja kuolema ja kerrotaan miten sitä käsiteltiin ja selviydyttiin voittajana, enkä sellaista tarinaa olisi halunnut kuunnellakaan. Minulle tämä näyttäytyi eniten kirjana monenlaisesta kaipuusta ja ikävästä.

Loppu oli surullinen, eri tavalla kuin osasin odottaa, mutta samalla kaunis ja koskettava. Tämän kirjan haluan muistaa.