Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa
WSOY, 2023
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 6 h 27 min
Göteborg's Postin toimittaja, 25-vuotias Monika Salo, saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun otsikolla Muuttolintujen maa. Niin kökösti voisi jutun otsikoida vain riikinruotsalainen päätoimittaja; vain sellainen voisi nähdä Ruotsin maana johon ihmiset pyrähtävät kuin lintuparvi.
Juttukin on annettu tietysti juuri hänelle, koska hänen äitinsä perhe muutti Ruotsiin 1970-luvulla, pikkukylästä Karjalassa, jotta hän voisi haastatella siihen omaa sukuaan.
– Oletko vilkaissut sitä haastattelua, jonka laitoin sinulle muutama päivä sitten?
Äiti kertoi avaavansa tietokoneen vasta nyt. Siinä oli ollut »jotain vikaa». Huokaisin syvään. Äidillä oli upouusi MacBook Air. Siinä ei todellakaan ollut mitään vikaa.
Mutta hän pelkäsi.
Filmi oli vuodelta 1975. Juuri sinä keväänä koko Sotikoffin perhe – Aili-mummini, ukkini, 14-vuotias äitini Leena ja hänen 17-vuotias Seppo-veljensä jättivät pienen yläkarjalaisen Loukkuvaaran kirkonkylän ja muuttivat Göteborgiin.
*
Kukapa muu kuin tyttäreni Monika kaivaisi esiin dokumenttiohjelman, jota tehtiin meidän kylällämme sinä keväänä, kun pakkasimme tavaroita ja valvoimme öisin hiljaisina, tuskaisen jännittyneinä, peittoon kääriytyneinä miettien, mikä meitä kaukana Göteborgissa odotti. Pelkäsimme, mutta emme puhuneet pelosta toisillemme. Kuuntelin salaa, kun vanhempani kuiskailivat toisilleen, olivatko he sittenkin tehneet hirveän virheen, olisiko meistä siihen kaikkeen, kestäisimmekö. Aili-äitini laihtui entisestään; vaalea esiliina hänen vyötäisillään roikkui kuin antautumislippu vihollisen edessä, kun hän salavihkaa sormeillen hyvästeli pannut, kattilat ja soikot. Isä muuttui yhä vähäsanaisemmaksi, ja hänen silmiinsä pysähtyi liikkumaton, hyhmäinen vesi. Seppo katosi päiväkausiksi isovanhempien luokse ja nukkui heidän piha-aitassaan, vaikka huhtikuiset yöt olivat vielä kuuraisenkylmiä.
Uutisissa oli tuolloin puhuttu lakkaamatta kehitysalueista. Kun helsinkiläinen kuvaaja ja toimittaja olivat ilmestyneet kylälle tekemään dokumenttia tarkoituksenaan valita yksi perhe, jonka muuttoa seurata, kukaan ei halunnut olla se perhe. Kukaan ei halunnut esitellä hävettävää maalaisuuttaan ja köyhyyttään koko Suomen pilkattavaksi.
Monika päätti lähteä pitkästä aikaa käymään Loukkuvaaralla tulevana kesänä. Hän yrittäisi ennen sitä opetella parempaa suomea, ettei Sepon Kirsti-vaimo pääsisi taas kuittailemaan hänen kielioppivirheistään ja riikinruotsalaisesta ääntämistavastaan. Oli sinänsä hullua, että hänen vanhempansa olivat halunneet tehdä Monikasta täydellistä ruotsia puhuvan tytön, siinä missä Monika aikuisena halusi oppia suomea ja syykin taustalla oli sama: ettei häntä dissattaisi toisessa maassa.
Seppo ei koskaan halunnut lähteä Göteborgiin, hän olisi mieluummin jäänyt vain Loukkuvaaraan ja mennyt töihin samalle konepajalle, jossa oli ollut jo harjoittelussakin. Ensimmäiseltä kesälomaltaan hän ei enää palannutkaan Ruotsiin, mistä äiti oli erityisen surullinen.
Paluu Suomeen oli juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneeltä suuri päätös. Myöhemmin se olisikin käynyt paljon vaikeammaksi: Konepaja Karhu ei olisi huolinut töihin »hurriksi pilaantunutta» (niinhän kyläläiset Leenaa täällä kesäisin nimittelivät), enkä olisi enää ollut kyläläisille Sotikoffin Seppo, Jegorin ja Tailan »ylen tšoma brihaine». Paluupäätös teki minusta loukkuvaaralaisten silmissä jonkinlaisen sankarin. Olin heille kuin iltaruskossa kyläteitä pitkin saapuva yksinäinen ratsastaja, joka oli ymmärtänyt juuriensa arvon – silläkin uhalla, että elämäni olisi nyt aineellisesti köyhempää ja vaatimattomampaa kuin Göteborgissa.
Kuuntelin peräkkäin kaksi erilaista kirjaa, jossa molemmissa suomalainen köyhyys oli vahvasti teemana.
Tässä kirjassa Loukkovaaran 1970-luvun köyhyys oli aivan erilaista kuin 1990-luvulla Järvenpäässa, jossa Natalia Kallion kirjassa Kotileikki (siitä juttua myöhemmin) oltiin rahattomia ja sen tähden osattomia. Loukkovaaralla oltiin myös vähissä varoissa, mutta toisaalta siellä ei ollut tarjollakaan kummoista mitä hankkia, eikä muilla ollut sen enempää. Kun Leena tuli muuttoa seuranneena kesänä käymään Suomessa, eli viettämään siellä koko kuukauden kesäloman kuten tapana tuohon aikaan oli, paikka tuntui Leenasta vieraalta, vaikka hän oli ollut poissa vain vuoden. Hänellä oli yllään kylällä silmiinpistävät vaatteet, muotia joka ei ollut vielä edes saapunut tuohon Suomen syrjäiseen kolkkaan, ja hän ihmetteli miten oli vielä vuosi sitten tyytynyt paikallisista, nyt niin takapajuisen tuntuisists liikkeistä ostettuihin vaatteisiin, asusteisiin, koulureppuun, ylipäätään yhtään mihinkään. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti kielsi vertailemasta ja puhumasta millaista Ruotsissa on, ja vaihtoi heti omat paremmat vaatteensa takaisin vanhoihin rytkyihin, joita oli jättänyt jälkeensä. Ja kun Leena tapasi vanhan ystävänsä Teijan, erot tuntuivat syvemmältä kuin mikä näkyi suoraan päällepäin; hänestä oli tullut maailmannainen ja Teijan kohtalona olisi tehdä liuta lapsia jollekin lannanhajuiselle maalaisisännälle. Toisaalta, kun Leena palasi Göteborgiin ja piti kavereilleen bileet, köyhyys oli läsnä sielläkin, tunteena siitä, että Leena oli ruotsalaisiin luokkakavereihin verrattuna edelleen maalainen ja ikuisesti suomalainen, ja konkreettisesti siitä, että joutui käyttämään boolimaljana äidin taikinakulhoa.
Näistä pinnallisemmista eroista päästiin syvempiin kun Leena ja Seppo varttuivat aikuisiksi ja heidän vanhemmistaan tuli vanhuksia.
Odotin jotenkin koko ajan, että Leena päätyisi Ruotsissa kiusatuksi, yhdeksi niistä finnjäveleistä, joiksi olen kuullut suomalaisia Ruotsissa haukuttavan, mutta Lintunen oli varannut Leenalle toisenlaisen tulevaisuuden ja hyvä niin.
