Lukuhaaste: Kirjahyllyn aarteet 3

Kirjasähkökäyrän Mai haastaa kolmatta kertaa lukemaan omaan kirjahyllyyn hukkuneita ja unohtuneita kirjoja, jotka voivat olla todellisia aarteita vaikkei niihin olekaan tullut tartuttua.

Haasteaikaa oli tammikuu ja helmikuu. Tammikuu oli taputeltu eikä mulla ollut oikeastaan mitään raportoitavaa. Mutta.

Syys-joulukuussa en lukenut yhtään fyysistä kirjaa. Tammikuussa tein ryhdistäytymisliikkeen, niinhän tammikuussa on tapana. Niinpä irrottauduin välillä luureistani ja luin peräti kolme paperikirjaa. Aloitin viihdyttävällä historiallisella rakkausromaanilla, jatkoin 1972 ilmestyneellä, unohduksiin painuneella aikalaiskuvauksella ja päätin klassikkohaasteeseen lukemallani näytelmällä. Helmikuussa minulla oli vakaa aikomus tarttua siihen hyllyä lämmittävään arvostelukappaleeseen. 

Sitten itse kirjaan. Minä nimittäin luin sen! Ja ihan ajoissa, jutun kirjoittaminen vain tökkii.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Atena, 2021

247 sivua

Kirjan sain arvostelukappaleena. 

Kirja lähti liikkeelle vuodesta 1972, jolloin Anni on pikkutyttö ja äitinsä, joka on kotirouva, ostaa uuden sohvan jonka nimeksi tulee hauskaisesti Pöly-Esteri. Äiti kuitenkin kuolee pian ja he jäävät kolmestaan, Anni, isoveli Isko ja isä Hemminki. Iskolla on selkeä päämäärä elämässä ja hän kirjoittaa ylioppilaaksi. Isä koittaa parhaansa mukaan kasvattaa lapset kunnon aikuisiksi. 

Anni ajautuu tilanteeseen josta syntyy 9 kuukauden kuluttua Onni. Myöhemmin Anni lähtee kalankäsittelylaitokselle Norjaan, josta tuliaisina on Asta. Mitä kaikkea kietoutuu tämän erikoisen perheen ympärille ympärille, lue itse! 

Luvassa on silloin oivaltavaa tekstiä, mustahtavaa ja ihastuttavan persoonallista huumoria, joka laittoi hyväksyvästi hymähtelemään ja välillä päästämään äännähdyksenkin. Esimerkkejä huumorin tyylistä olisi roppakaupalla, tässä yksi.

”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”

Aiemmin ilmestynyt Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä oli myös hänen näköisensä novellikokoelma, tässä linkki juttuuni siitä.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä 

Atena 2014, 166 sivua

Kun Leenin äiti käyttäytyy omituisesti, eikä lääkäri silti löydä hänestä minkään neurologisen sairauden tunnuspiirteitä, varaa Leeni äidille ajan maan parhaaksi kehutulta neurospesialistilta. Tähän tapaamiseen ollaan matkalla Pöyliön kokoelman ensimmäisessä novellissa. Miksi sitten päädytään Pyhän Henrikin katedraaliin? "Tietenkin äidin piti hankkia sellainen sairaus, jota edes lääkärit eivät tunne", Leeni oli sanonut isälle, kun he olivat ajaneet vastaanotolta kotiin. 

Toisessa novellissa työkkärin virkailija lähettää Sillan Vahva vanhemmuus -kurssille. Sillan vieressä istuva nainen tussasi erivärisiä ympyröitä kuin hänelle olisi maksettu nopeudesta ylimääräistä työmarkkinatukea. 

Hämmästyttävän makaaberissa Kellonkissaniityssä Tainan äiti on kuollut. Koska isä haluaa vainajan haudattavan sukuhautaan ja tytär noudattaa äidin erilaista viimeistä toivetta, Taina tekee sen mitä tyttären tällaisessa tilanteessa tulee tehdä. - Kuinka pian vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?

Odottaessaan he kiistelivät siitä, pitäisikö äiti laittaa matkatavaratilaan vai tuoda sisälle linja-autoon.
- Äiti saatetaan varastaa tavaratilasta, Taina sanoi.
- Hän ei mahdu hattuhyllylle, väitti Päivi.
Yhtäkkiä pussista kuului pieru, kuin erotuomarin pillin vihellys.
Sisarukset raottivat voimistelutelinepussin vetoketjua. Sisältä löyhähti haalea pierun haju, mutta äiti ei liikkunut. 

Pöykiön novelleissa riittää vauhtia, tilanteita, kysymyksiä, ajatuksia pohdittavaksi. Monenlaisia äitejä, monenlaisia tyttäriä ja yhtä monenlaisia äitien ja tyttärien välisiä suhteita. Muikeaa mustaa huumoria! 

En vieläkään tunnustaudu novellien ylimmäksi ystäväksi vaikka Pölynimurikauppiaan kaltaisten kokoelmien myötä kynnys tarttua novelleihin laskee kerta kerralta. Siitä huolimatta jään miettimään monen novellin kohdalla, eikö tässäkin olisi ollut aineksia kokonaiseksi kirjaksi? Luen Pöykiötä mielelläni lisää, kenties jatkossa jo parisataasivuisen romaaninkin.