Tommy Orange: Ei enää mitään
Aula & co, 2020
Alkuteos: There There
Suomennos: Jussi Korhonen
Lukijat: Tuija Kosonen, Martti Ranin
Kesto: 9 h 8 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.
Alkuperäiskansojen verimäärälait säädettiin vuonna 1705 Virginian siirtokunnassa. Jos oli vähintään puoliksi intiaani, ei nauttinut samoja oikeuksia kuin valkoiset.
Halusin keskelle joulunhöttöisiä viihderomaaneja kuunnella "jotain vähän vakavampaakin" ja otin kuunteluun Tommy Orangen esikoiskirjan, jota on viime aikoina näkynyt kirjablogeissa ja instagramissa ja jota on kommentoitu kehuvaan sävyyn. Melkoisen järisyttävän kuuntelukokemuksen sainkin. Heti alussa Orange löi pöytään niin yksityiskohtaisia faktoja intiaanien kokemista vääryyksistä, että kuuntelin järkyttyneenä. Tiedän toki jotain kaltoinkohtelusta, reservaateista sekä alkuperäiskansojen alkoholi- ja mielenterveysongelmista (koskien myös mm inuiitteja), mutta näin konkreettisena asioita ei ole aiemmin eteeni levitetty.
Ei enää mitään lähtee faktoja esittelevän prologin jälkeen tutustuttamaan lukijaa kahteentoista intiaaniin, jotka ovat tavalla tai toisella osallistumassa vuosittaiseen powwow-juhlaan. Osa heistä liittyy toisiinsa sukulaisuussuhtein, mutta punaisena lankana kaikilla on kuningas alkoholi tai jokin muu riippuvuus.
Esimerkiksi Tony Loneman on 21-vuotias mies joka sairastaa FASia eli sikiön alkoholioireyhtymää, joka on seurausta äidin raskaudenaikaisesta alkoholinkäytöstä.
Mä olen nyt 21, mikä tarkoittaa että voisin dokata jos haluaisin. Mutta en halua. Ajattelen sen niin, että sain juoda tarpeeksi äidin mahassa kun olin vauva. Olin siellä kännissä, vittu kännissä vauvana.
Dene Oxendene oli ollut kolmentoista, kun hänen enonsa teki kuolemaa liiallisen, pitkään kestäneen alkoholinkäytön seurauksena. Eno oli halunnut dokumentoida oklahomalaisten intiaanien tarinoita ja nyt Dean oli hakemassa apurahaa tehdäkseen vastakohdan kaikista stereotypioista, dokumentin cityintiaaneista. Hän aikoo pystyttää powwwow'hun kojun haastatellakseen siellä ihmisiä.
Muita henkilöitä on muun muassa Edwin Black, nettiriippuvainen, reilu kolmekymppinen mies. Hänen äitinsä Karen käy töissä intiaanikeskuksessa ja sai sitä kautta pojalle töitä powwown järjestelyissä. Opal Viola Victoria Bear Shield ja hänen siskonsa Jacquie Red Feather ovat cheyenneja. Jacquie toimii päihdeneuvojana New Mexicossa, on ollut itsekin selvin päin taas huimat 10 päivää. Opal huoltaa Jackien kolmea lapsenlasta, poikia joita Jackie ei ollut koskaan tavannut.
Yhteistä heille kaikille on myös se, että he ovat ottamassa osaa Oaklandissa pidettävään suureen powwow'hin.
Matkustamme powwow-tilaisuuksiin kaikkialta maasta, reservaateista ja kaupungeista, Ranger-joelta, kasarmeilta, puebloista, laguuneilta ja säätiöiden hallitsemilta alueilta reservaattien ulkopuolelta.
...
Powwowt keksittiin, koska tarvittiin yhteistä paikkaa johon mahtuisivat kaikki heimot ja vanhat tavat, ja jossa voisi ansaita rahaa. Tarvittiin omaa paikkaa jonka vuoksi puurtaa, valmistaa koruja, laulaa lauluja, tanssia ja rummuttaa. Powwowt jatkuvat, koska meillä on harvoja yhteisiä kokoontumispaikkoja, paikkoja joissa voimme nähdä ja kuulla toisiamme.
...
Olemme tulleet mailien päästä. Me olemme tulleet monen vuoden, sukupolven ja ihmisiän päästä verhoutuneena rukouksiin ja käsin punottuihin nahkavaatteisiin jotka on koristeltu helmiäisin, sulin, palmikkopunoksin, siunauksin ja kirouksin.
Orangen kirja oli hieman haastava seurattava äänikirjana. Piti kirjoittaa aika paljonkin muistiinpanoja, kun henkilöiden väliset suhteet oli kuunnellessa haastavaa pitää mielessä eikä voi selata samalla tavoin kuin lukukirjassa.
Kirja oli monin tavoin silmiä avaava. Lopun erityisen väkivaltainen, käsistä riistäytyvä tilanne jäi minulle niin vahvaksi jälkimauksi, että se vaikutti kokonaismielikuvaani kirjasta.
