Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

 

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

Tammi, 2022

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto:  5 h 37 min

Katri pyörittää yhden naisen hevostilaa. Hän on kolmekutonen, sinkku ja lapseton, eikä pode vauvakuumetta. Hän ei halua mokkapaloja leipovaksi mutsiksi, eikä hänellä ole aikaa tai ymmärrystä kutosluokkalaisten matikanläksyille. Talli vie niin paljon aikaa, ja jossain välissä on ehdittävä myös nukkua, edes muutaman tunnin.

Katrin päivät kuluvat tallitöissä, vaelluksilla ja asiakaspalvelussa, joista viimeksi mainittu on Katrille se välttämätön paha. Hevosten kanssa kyllä tulee toimeen, päänvaivaa tuottavat niiden omistajat. Onneksi hänellä on apunaan Eepo, joka ei ole hevosalalta ollenkaan ja on jo siksi aarre.

Jos työntekijällä on oma hevonen, hän haluaa ottaa sen mukaan, eli tuoda sen talliini asumaan. Palkasta ei kuitenkaan sopisi vähentää sen suuruista hintaa, minkä saan yhdestä karsinapaikasta, kun pidän siinä asiakkaan hevosta täysihoidossa. Näennäinen logiikka on siinä, että hehän hoitavat hevosensa itse, kun taas maksava asiakas ei hoida omaa hevostaan, vaan maksaa siitä meille. Ja sitten he toden totta hoitavatkin sitä hevostaan, yleensä vähintään tunnin päivässä. Eivätkä he voi ymmärtää miksi sitä ei laskettaisi työajaksi, kun he nyppivät kultamurunsa harjaa tai leikkaavat sen korvakarvoja seuraavan viikon kisoja varten. Hevonen tulee työntekijän mukana ikään kuin loisena, joka syö minun rehujani ja vie loputtomasti työntekijäni työaikaa.

Ihan kuin asiakkaissa ei olisi jo tarpeeksi, saa Katri riesakseen serkkunsa 16-vuotiaan tyttären. Ei olisi tyttöä ottanut, ellei serkku olisi luvannut tästä merkittävää korvausta ja tallihan ei kultakaivos ole, pikemminkin loputon rahareikä. Aluksi tyttö on tyypillinen vähäsanainen teini, mutta pikkuhiljaa Katri alkaa saada kontaktia, ja osoittautuu, että tyttö on tallilla oikealla paikallaan. 

- Moi, sanon Maaretille. 

- Moi. Sä et vastannut sun omaan puhelimeen, niin mä soitin Jennicalle, nainen selittää, eikä edes millään lailla anteeksipyytävästi. 

Maaretille ei varmasti tule mieleenkään, että minulla saattaisi joskus olla sellainen hetki elämässäni, jolloin en voi puhua puhelimessa, koska minähän vain hengittelen samaan tahtiin hevosteni kanssa täällä maaseudun rauhassa. Saati että minulla saattaisi olla sellainen hetki, etten vain halua puhua puhelimessa. Näin ihmeellisen arkisista syistä ihmiset eivät aina vastaa puhelimeen, Maaret. 

- Joo, mulla on vähän kiire homma tässä menossa, valehtelen, koska haluan hänen ymmärtävän, etteivät maalaiset aina imeskele heinänkortta pellon reunassa. 

- Ai jaa, hän sanoo, yhä anteeksipyytelemättä. - Miten teillä on mennyt siellä?

Vilkaisen vaivihkaa Jennicaa joka katselee tallin ikkunasta ulos pihatolle päin. Tiedän, että hän kuuntelee tarkkaan joka ikisen sanan ja äänenpainon. Mietin mitä hän on itse sanonut äidilleen, ehkä "iha oke."

- Ihan kivasti, sanon. - Tai en mä tiedä, miten Jennicalla on mennyt, mutta mulla on ollut ihan kivaa sen kanssa.

Kukaan ei varmaan voi tässä tilanteessa syyttää minua siitä, että muuntelen vähän totuutta. Mitä muuta voisin sanoa?

- No hyvä. Se sanoi, että olette eilen olleet ratsastamassa. Oottehan te varovaisia, ettei satu mitään?

- Joo, mä teen ratsastusretkien ohjaamista ihan työkseni, me pärjätään kyllä. 

Kysy vaikka Assilta.

- Ja Jennicahan on tosi taitava hevosten kanssa, lisään. 

Jennican ryhti ikkunan edessä kohenee. Hän yrittää joka solullaan peittää sen, että kuuli tuon, mutta huomasin kyllä, että tytön pituus kasvoi heti neljä senttiä. Minua hymyilyttää. 

Kottikärrykaruselli on kolmas Veera Niemisen romaani ja olen lukenut ne kaikki, sekä nähnyt esikoisesta eli Avioliittosimulaattorista tehdyn näytelmän Pyynikin kesäteatterissa. Keskimmäinen romaaneista ei vakuuttanut aivan esikoisen tavoin, mutta Kottikärrykaruselli on taas erittäin toimiva paketti huumoria ja yrittäjäarkea, huumoria yrittäjäarjesta sekä siinä ohessa huumoria teinin kanssa toimeen tulemisesta. Minäkin, joka en koskaan ole ollut heppatyttö, nauroin kommelluksille. Kun ei edes tunne tallikuvioita (kuten minä) on taitoa saada lukija pitämään kyseiseen maailmaan sijoittuvaa huumoria osuvana. Juuri tuollaista siellä varmasti on!

Romanttinen kuvio kai on aina tällaisessa kirjassa oltava, itse en sitä olisi edes kaivannut, eikä se sitten jäänyt mieleenikään.

Kuuntelin kirjan viime syksynä, joten se ei sijoitu tämän vuoden lukuhaasteissa mihinkään, mutta se kävisi esimerkiksi Helmet-haasteen kohtaan 29. Kirjassa on minä-kertoja tai Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 11. Romaani, jonka kannessa tai takakansitekstissä on hevonen tai hevosia.

 

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Tammi 2018

202 sivua

Veera Niemisen hienosta esikoisromaanista Avioliittosimulaattori on aikaa jo viisi vuotta. Uutta kirjaansa, Ei muisteta pahalla, hän työsti peräti kolmen vuoden ajan. 

Nieminen on kertonut haastattelussa sanoneensa nykyiselle miehelleen vain muutaman päivän seurustelun jälkeen, että jos jätät minut, räjäytän postilaatikkosi. Se oli hänen huumorintajullaan ilmaistu kiintymyksen osoitus siitä miten tärkeänä hän miestä piti. 

Ei muisteta pahalla alkaa erosta. Siitä on kaksi päivää kun Juri lähti. Puolen vuoden seurustelu on ollut myrskyinen ja erottukin on jo muutama kerta, mutta aiemmin on aina palattu yhteen. Nyt ero on lopullinen. Piipellä on moni asia hyvin, hyvä työpaikka, kiva vuokra-asunto, muutama hyvä ystävä, uusi maastopyörä ja melkein kahdensadan euron goretex-kengät, paksu tukka ja virheetön iho. Toisaalta hänellä on myös asunnossaan näkymätön kissa, jonkinlainen harha siis, sekä tyhjä olo, eikä hän pysty itkemään.

Kissa istuu tiskipöydän reunalla ja katselee minua. Jos minulla olisi tapana ruokkia läpikuultavia kissoja, se varmaan odottaisi sardiineja. Mutta nyt en tiedä mitä se odottaa, ehkä Jurin soittoa, sekin.
- Mene alas siitä, karvaat koko pöydän.
En pidä kissoista. En ikinä ottaisi elävää eläintä asumaan kotiini. Ne haisevat ja niistä lähtee karvaa ja kusta. En voi käsittää ihmisiä, jotka nukkuvat pienellä kerällä sänkynsä jalkopäässä jota niiden kuusi kultaista noutajaa mahtuu nukkumaan päät tyynyllä. Eläimet kuuluvat luontoon, talliin, navettaan, kanalaan. Ei ihmisasuntoon. En tiedä miksi minun pääni loi asuntooni keikistelemään juuri kissan. Olisi luonut jonkun kreikkalaisen adoniksen.

Tunteensa hän purkaa soittamalla ystävälleen Eetulle. Ei Eetu olkapäätä tarjoa, mutta hänellä on papatteja ja pian Jurin postilaatikko on räjähtänyt ilmaan. Piipe ei kuitenkaan pysty jättämään asiaa siihen vaan kiusanteko jatkuu ja Piipellä lähtee niin sanotusti mopo keulimaan. Mutta vaikka yksi jos toinenkin vihjaa, että Piipe voisi olla ammattilaisen avun tarpeessa, Piipe ei ole omasta mielestään seonnut. Hän vain haluaa Jurin takaisin.

Saastamoinen kyselee maanantaiaamuna että mites viikonloppu? "No hei, ei mitään ihmeempää. Eksä katkaisi talosta sähköt joten olin evakossa kaverin luona. Otettiin siinä vähän kaljaa ja saunottiin. Sitten mutsi soitti että eksä oli käynyt niiden ovella. Oli ollut ihan tiloissa, koska olen kuulemma tappanut sen kissan. Ajanut sen yli. Eksällä ei ole kissaa, mutta se haluaa kuulemma selityksen.
Mutsikin haluaa selityksen, koska märkä ja hysteerinen eksäni keskeytti niiden sofistikoituneen dinner partyn. Menin eilen kaverin luota kotiin ja ovikello on revitty seinästä irti. Olin helpottunut koska odotin isompia tuhoja. Mites sun viikonloppu?"

Pidin Avioliittosimulaattorista paljon. Kävimme myös katsomassa sen Pyynikin kesäteatterissa. Niinpä odotin uudestakin romaanista jotain samankaltaisuutta, varsinkin kun olin antanut itseni ymmärtää että tässäkin kirjassa on luvassa huumoria. Ei muisteta pahalla on kuitenkin hyvin erityyppinen kirja kuin Avioliittosimulaattori. Toki siitäkin voi mustanpuoleista huumoria löytää, kuten Piipen Jurin auton pakoputkeen tunkemat perunat tai miren Juri tuossa yllä olevassa lainauksessa kuvaisi työkaverille viikonloppuaan. Mutta Piipen kostonkierteen lukeminen aiheutti minulle sen tunteen, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, toisin sanoen nauraisinko Piipen älyttömille tempauksille vai koenko sittenkin enemmän tarvetta auttaa häntä, sillä Piipe menee liian pitkälle. Joka toinen kirjan lyhyistä luvuista on kirjoitettu Jurin näkökulmasta. Hyvä niin, sillä muuten en lukijana olisi ehkä ymmärtänyt, miten paljon Piipen kostotemput Jurin tasapainoa järkyttävät. Kirjasta jäi kaiken kaikkiaan vähän outo jälkimaku. Ja se loppuratkaisu sitten; eeeiiiihhhhh!

Avioliittosimulaattori kesäteatterissa sekä kirjana

Kun keväällä kuulin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin olevan Pyynikin kesäteatterin lavalla tulevana kesänä, varasin heti kirjan ja ilmoitin siipalle, että tänä kesänä mennään taas Pyynikillekin. Olihan Avioliittosimulaattori ollut jo hyvän aikaa lukulistallani, nyt napsahti myös motivaatio raivata kirjalle sopiva väli ennen varattua näytöstä.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori 

Tammi 2013, 267 sivua 

Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Avioliittosimulaattorissa kohtaavat kaksi parikymppistä, vilkas ja puhelias itäsuomalainen Aino ja tämän länsisuomalainen vastakohta, hiljainen Jussi. Ihastuminen on nopeaa ja kun sellainen mahdollisuus tarjoutuu, lähtee ensinmainittu kuukaudeksi Jokikuntaan, länsisuomalaiselle maatilalle. Ollaan vain suomalaisia kaikki, tapamme ja "heimopiirteemme" eri puolilla maata ovat niin erilaisia, että Ainolla on paljon sopeutumista. 

Jussin perhekuntaan kuuluvat isä, harvasanainen ja jurottava Erkki-setä ja pikkuveli, 13-vuotias Jaakko. Miesten takana kummittelee nainen, Jaakon synnytyksessä menehtynyt äiti. Jokikunnas on kuin mausoleumi, kaikki tehdään edelleen kuten 13 vuotta aiemmin. Kaisa, vanha perhetuttu, siivoaa ja pesee pyykit, laittaa ruuat, viipaloi kurkutkin valmiiksi viikon tarpeiksi ja leipoo pullaa pakastimen täyteen. Ainon ei pidä kallistaman venettä. 

Alan hengästyä. Ei kai tässä talossa voi elää hamaan maailman tappiin juuri niin kuin vuosikymmen sitten. Minä en ainakaan voi, koska kukaan ei ole kertonut minulle yksityiskohtaisesti miten silloin on eletty. 
- Toivottavasti joku opettaamiulle joskus mitä täällä saa tehä ja mitä ei. 
Tuijotan Jussia haastavasti, koska ensisijaisesti koen että tämä on Jussin vika. Kukaan ei vieläkään sano mitään. 
- Se on kääretorttu, sanon vielä kerran, saadakseni väen tajuamaan, miten typerän asian takia kaikki ovat typeriä. 
Minulla on nyt välit poikki anoppiin, joka ei ole edes hengissä, koska ostin kääretorttua kaupasta. 

Avioliittosimulaattori on helppolukuista, hyväntuulista ja viihdyttävää, ihanan arkista ja repliikeiltään luontevaa. Tästä saisi aikaan hyvän elokuvan - tai kesäteatterikipaleen!

Kuva: Leena Klemelä / Pyynikin kesäteatteri.

Pyynikin kesäteatteri: Avioliittosimulaattori 

Ohjaus: Tommi Auvinen 

Teatterin lavalle siirrettynä lähtökohtiin on tehty paljon muutoksia. Aluksi ne häiritsivät, kun lukukokemuskin oli vielä niin tuoreena mielessä. Pääpari Aino (Mari Turunen ) ja Jussi (Ville Majamaa) ovatkin nelikymppisiä tai vähän vaille, Jaakko on kolmekymppinen aikamiespoika. Muutama kirjasta tuttu kohtaus esitetään myös lavalla, kuten tuo kääretorttudraama, mutta paljon on jätetty pois tai muutettu. Kaisaa ei ole otettu mukaan, sen sijaan näytelmään on ujutettu haitaria soittava kansallispukuinen tyttö jolla on myös muutama repliikki. Ainon vanhempien osuus on kasvatettu paljon mittavammaksi kuin ystävien.

Tunsin vähän väliä tarvetta supattaa miehelle miten tuo ja tuo kohtaus oli kirjassa eri tavoin ja "oikeasti ne kyllä...", joten väliajalla ja kotiin ajellessa oli paljon puhuttavaa. Väliajan jälkeen pääsin ehkä jo paremmin irtautumaan kirjasta ja siitä miten tämän oikeasti kuuluisi edetä, ja nauttimaan näytelmästä. Kirjasta irtautuminen olikin välttämätöntä, niin paljon sitä oli muokattu. 

Näyttelijät suoriutuivat rooleistaan hyvin. Erityisesti pidin pääparin lisäksi Samuli Mujeen Jaakosta joka paikoitellen vaikutti enemmänkin 13-vuotiaalta kuin kolmekymppiseltä, mikä oli tässä tapauksessa pelkästään hyvä asia. 

Näin sateisena kesänä näyttelijöitä kävi kyllä sääliksi. Monet näytännöt on vedetty läpi kaatosateessa, ja siinä missä Pyynikin yleisö on säältä suojassa ainutlaatuisessa pyörivässä katsomossa, ovat näyttelijät täysin sään armoilla. Sen luulisi väkisinkin vaikuttavan lopputulokseen. Meillä oli onnea, kuten kuvasta näkyy, saimme nauttia aurinkoisesta illasta! 

Kirjalle neljä tähteä, teatteriesitykselle kolme ja puoli.