Kirjoja englanniksi vol 1

Viime aikoina on tullut pitkän tauon jälkeen kuunneltua kirjoja englanniksi, ja nyt olen sitten mennyt ehkä sinne toiseen ääripäähän, eli kuunnellut englanniksi niin paljon että näitä riittää jo ihan omaan postaukseen. Näissä kaikissa on aika keskeisesti mukana vauva tai pikkulapsi, mutta ne ovat silti juonellisesti aivan erilaisia. 

***

Patti Callahan Henry: The Secret Book of Flora Lea

Simon & Schuster, 2023

Lukija: Cynthia Erivo

Kesto: 12 h 24 min

1940

14-vuotias Hazel ja hänen viisivuotias siskonsa Flora oli evakuoitu maaseudun turvaan Lontoon pommituksilta. He asuivat ystävällisen Bridie Aberdeenin ja hänen teini-ikäisen poikansa Harryn luona pienessä kylässä Thames-joen varrella. He kestivät koti-ikävän, kun Hazel alkoi kertoa pienelle sisarelleen mielikuvitustarinaa salaisesta paikasta, Whisperwoodista. 

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain hirveää. Harryyn ihastunut Hazel oli antanut siskonsa vaellella yksinään joen rannalla, ja Flora oli kadonnut. Tyttöä ei koskaan löytynyt, ei elävänä eikä kuolleena, ja Hazel palasi äidin luokse Lontooseen vannoen syyllisyyden tuskissa, ettei koskaan aio palata kylään, eikä enää milloinkaan nähdä Harrya. 

1960

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hazel on asettunut Lontooseen ja nauttinut työstään Hogan's Rare Book Shop -kirjakaupassa, jonka työntekijöistä on tullut hänelle kuin toinen perhe. Nyt häntä on kuitenkin kohdannut varsinainen onnenpotku, sillä hän on saanut työpaikan Sothebyltä, jossa pääsisi käsiksi vielä harvinaisempiin kirjoihin.

Viimeisenä työpäivänään Hogan'silla hän sai avata vielä yhden lähetyksen kirjoja. Ison laatikon vieressä oli myös yksittäinen, Amerikasta lähetetty pieni paketti. Sen sisältä paljastui uusi lastenkirja ja sen kaksikymmentä alkuperäistä kuvituskuvaa, arvokas kokonaisuus siis. Kun Hazel näki kirjan kannen, hän jäi tuijottamaan. Kun hän luki kirjan nimen, hän ryntäsi paniikissa ulos kirjapaketti mukanaan. Kirjan nimi oli Whisperwood, ja sen kansi kuin suoraan hänen luomastaan mielikuvitusmaailmasta, josta ei tiennyt kukaan muu kuin hän - ja Flora.

Tässä lukuromaanissa oli ainekset vähintäänkin viiden tähden kokemukseksi, mutta valitettavasti se oli omaan makuuni liian hidastempoinen, enkä löytänyt sen juonesta sellaisia twistejä, joita mahtavalta lukukokemukselta odotan. Kirja oli kuitenkin viihdyttävä, joten annoin sille Goodreadsissä kolme tähteä.

***

Hilary Green: Aphrodite's Island

Blackstone Publishing, 2023

Lukija: Ana Clements 

Kesto: 8 h 7 min

Kyproksella 1955 brittisotilaat kiertävät taloja etsien asekätköjä. Ariadnen veljet ehtivät piilottaa omansa kaivoon, eivätkä jää kiinni tarkastuksessa. 17-vuotias Ariadne kiinnittää kuitenkin tietyn sotilaan huomion, ja nuorukainen etsii hänet myöhemmin käsiinsä. Sotilas tahtoisi tarjota kyydin jeepillään koulun jälkeen, mihin Ariadne ei tietenkään suostu, vaikka pitääkin miehen sinisinä tuikkivista silmistä. Koulun rehtorina hänen isänsä on arvostettu mies, eikä näyttäisi hyvältä, että tytär nähtäisiin brittisotilaan seurassa.

Pian sen jälkeen tuo sotilas, Stephen Allenby, tulee pyytämään Ariadnen isältä oppitunteja, minkä tähden veljet epäilevät tätä vakoojaksi, mutta vain Ariadne tietää todellisen syyn siihen miksi mies hakeutuu heidän seuraansa.

Kirja etenee vuorotellen useammassa aikatasossa, joiden seuraaminen vaati keskittymistä etenkin alussa, ennen kuin oppi jokaisen aikatason juonikuviot. 

Ariadne alkaa odottaa lasta mutta Stephen lähetetään takaisin Englantiin ja tytön "häpäisty" isä naittaa Ariadnen kauas kotoa. 

Stephen yrittää pitkään löytää Ariadnen, mutta tuloksetta. Hän menee naimisiin englantilaisen Lauran kanssa ja saa tyttären nimeltä Cressida. 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Cressida löytää laatikollisen kreikaksi kirjoitettuja kirjeitä, ja matkustaa Kyprokselle etsimään vastauksia yllättäen nousseisiin kysymyksiin. 

Tässä välissä on myös juonen järjestyksessä kolmas aikataso, jossa Cressida on taapero, ja he kolme (Stephen, Laura ja Cressida) asuvat yhdessä perheenä Kyproksella vuoden verran, sekä neljäs, jossa kuusivuotiaan Cressidan isä päätyy työkomennukselle Kyprokselle, missä hän katoaa, luultavasti kuolee, vaikka ruumista ei löydetä. 

Tämä kirja oli paikoitellen hyvin romanttinen, paikoitellen koukuttava lukuromaani. Jälkeenpäin ajateltuna ehkä vähän turhan romanttinen minulle, mutta kyllä tästä myös Kyproksen historiaa ja kulttuuria oppi.

***

Katie Schatz: Where The Girls Were

Random House Audio, 2026 

Lukija: Saskia Maarleveld

Kesto: 11 h 41 min

1968, San Francisco 

Vaikka eletään seksuaalisen vapautumisen ja feministisen liikkeen syntyaikaa, ne eivät koske alaikäisiä tyttöjä. Valistusta ei anneta koulussa, eikä kukista ja mehiläisistä puhuta monissa kodeissakaan. Niinpä on mahdollista olla kiltti, menestyvä 17-vuotias tyttö joka on valmistumassa koulusta parhain mahdollisin arvosanoin - ja olla raskaana.

Elizabeth "Baker" Phillipsillä oli suuria suunnitelmia kun hän puolen vuoden kuluttua valmistuisi high schoolista. Hän menisi collegeen, opiskelisi journalistiikkaa, muuttaisi Pariisiin ja ryhtyisi kirjailijaksi, mutta myös toimittajaksi. 

Toisaalta Baker halusi olla kuten serkkunsa, villimpi ja räväkämpi, ja siksi hän lähti tämän mukaan uudenvuodenbileisiin, valehdellen äidilleen jotain epämääräistä folkmusiikkikonsertista. Silloin hän tapasi Wileyn.

Tapailu kesti vain muutaman viikon, kun Baker huomasi Wileyn muhinoivan muidenkin tyttöjen kanssa. Ja hän kun oli luullut olevansa jotain erityistä, kuten Wiley oli ollut hänelle.

Myöhemmin keväällä hän alkoi kiinnittää huomiota muutoksiin vartalossaan. Hän tajusi, mutta tavallaan ajatteli, että jos ei kiinnittäisi huomiota eikä todellakaan puhuisi kenellekään, se pieni papu hänen sisällään ei jatkaisi kasvamistaan. Mutta hakaneuloja koulupuvun hameeseen tarvittiin aina vain enemmän. 

Kun äiti huomasi Bakerin tilanteen, hän oli järkyttynyt ja Baker itki. Äiti sanoi järjestävänsä asian, muttei kertonut miten, vaikka Baker pyysi monta kertaa. 

Baker sai päätöksen, että hänet on hyväksytty Stanfordiin. Hän sai kunnian pitää puheen oman koulunsa valmistujaisjuhlassa, kaapu onneksi peitti muodot. Äiti piti kiinni kotona pidettävästä juhlasta, ei heidän suvustaan niin vain kävelty Stanfordiin. Koko ajan piti esittää että kaikki oli kuten kuuluukin eikä kukaan saanut tietää, koko ajan Baker jännitti miten äiti aikoo ratkaista hänen ongelmansa.

Juhlien jälkeen Baker yritti ratkaisua itse. Hän oli saanut Mayn kautta yhteystiedot naiselle, joka voisi järjestää (laittoman) abortin. Viime tipassa hän pakeni paikalta. Niinpä piti tyytyä äidin ratkaisuun, joka löytyi uudesta "kodista" San Franciscosta, talosta jossa asui useampi tyttö jolle oli käynyt kuten Bakerille. Pulla uunissa, nuo tytöt nauroivat, miten ironista Baker! 

Olipa hyvä kirja! Lainasin tämän e-kirjastosta kun huomasin, että englanniksi löytyy vapaata kuunneltavaa vaikka miten paljon. 

Baker oli uskomattoman naiivi. Eikä hän ollut koskaan edes nähnyt vastasyntynyttä, ei tiennyt minkä kokoisia ne syntyessään olivat. Miten se saataisiin ulos hänestä? "Kodin" sosiaalityöntekijä (joka oli suorastaan ilkeä puheissaan) kertoi että humaus vain, hän olisi tajuton ja herätessä kaikki olisi ohi. Hän voisi ajatella että oli nähnyt unen, palata kotiin ja jatkaa omaa elämäänsä kuin mitään vauvaa ei olisi koskaan ollutkaan. Ja vauvalla olisi hyvä perhe joka pystyy huolehtimaan siitä. Nimi vain alle niin kaikki hoidetaan. Huhhuh.

Baker alkoi kyseenalaistaa asioita, ja häntä alettiin pitää hankalana. Tytöllä ei kuulunut olla minkäänlaista omaa tahtoa asiassa tuohon aikaan. Abortin laillistamiseen meni todellisuudessa vain muutama vuosi. Bakerin kuului olla kiitollinen siitä, että hän oli saanut paikan tuollaisesta "kodista", jossa hän saisi olla katseilta piilossa, kunnes ikävä, tytön maineelle tuhollinen asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Sitten vain hymy huulilla takaisin kotiin. Baker koki aika julmana myös sen, että äiti valehteli kaikille Bakerin olevan opiskelemassa Pariisissa, sinnehän tyttö oli aina halunnut. 

***

Helen Klein Ross: What Was Mine 

Simon & Schuster, 2016

Lukijat: Cassandra Campbell, Julia Whelan, Amanda Carlin

Kesto: 8 h 44 min

Lucy:

Kun Lucy oli mennyt naimisiin Warrenin kanssa, hän oli ollut kahdenkymmenenviiden, ja luullut että hänellä oli kaikki aika maailmassa saada lapsia, saada oma perhe. Ensin he omistivat aikaansa työlle ja etenivät urallaan. He muuttivat Manhattanilta New Jerseyyn kun olivat kolmekymppisiä ja alkoivat yrittää lasta. Vuoden yrittämisen jälkeen he hankkivat apua hedelmöityshoidoista, mutta vakuutus kattoi vain kaksi tuloksettomaksi jäänyttä kertaa. Ilman vakuutusta edes heidän johtotason tuloillaan ei ollut varaa jatkaa yrityksiä. Silloin Lucy alkoi nähdä lapsia joka paikassa, miten ruoka oli pakattu perhepakkauksiin ja kadun varressa oli vain lapsiaan koulubussiin saattelevia vanhempia. 

Kun Warren jätti hänet, hän oli kolmenkymmenenviiden. 

Warren:

Kun lasta ei kuulunut, Warren alkoi ajatella heidän kahden riittävän toisilleen, mutta Lucy ei pystynyt näkemään elämää samoin. Lapsesta tuli Lucylle pakkomielle, ja ennen pitkää hänen oli lähdettävä omille teilleen.

Uuden tulevan vaimonsa Warren tapasi töissä, ja he saivat kohta kaksi lasta ilman sen suurempaa suunnittelemista. Lucyyn hän ei pitänyt yhteyttä, mutta törmäsi tähän kymmenkunta vuotta myöhemmin opiskelijoiden jälleentapaamisessa. Lucy oli adoptoinut tyttären ja Warren oli iloinen hänen puolestaan.

Lucy

Vauva oli yksin ostoskärryissä, yksin ja ikävissään ja viluissaan hyvin ilmastoidun Ikean käytävällä. Ohikulkeva raskaana oleva nainen hymyili heille, ja kysyi minkä ikäinen Lucyn vauva oli. Lucy päätti ottaa vauvan mukaansa ja viedä tämän myymälän etuosassa oleville kassanhoitajille. Mutta näitä lähestyessään jotenkin hän vain ajautui viemään vauvan autolleen saakka, sitten kotiin, keksimään tarinan yksityisestä adoptiosta, kansaslaisesta nuoresta tytöstä, joka oli varta vasten valinnut yksinhuoltajan lapsensa äidiksi. Hän antoi vauvan nimeksi Mia, ja totesi vauvan katoamisuutisen nähdessään ettei tyttö edes näyttänyt yhtään Natalielta. 

Marilyn: 

Hän syytti itseään vuosia siitä, että oli vastannut Ikeassa puhelimeen ja siirtynyt sitten viereiselle käytävälle puhumaan. Kännykät olivat tuolloin harvinaisia ja hänelle soitettiin vain erittäin tärkeitä työpuheluita. Oli niin monta jos, jos ja jos, ja Natalie olisi edelleen turvassa. Tytön katoaminen oli johtanut mediahässäkkään ja avioeroon, ja vaikka hän löysi uuden miehen jonka kanssa sai kolme lasta, hän ei voinut unohtaa nelikuisena menettämäänsä vauvaa. Oli ihme, että hän löysi tämän 21 vuotta myöhemmin. 

Mia:

Äiti, jota hän oli rakastanut ja pitänyt hyvänä ihmisenä, olikin monen ihmisen elämän tuhonnut kidnappaaja. Rikollinen. Miten hän voisi edes puhua tämän kanssa enää milloinkaan. 

Pitkän arpomisen jälkeen hän lensi toiselle puolelle mannerta tutustuakseen oikeaan äitiinsä, sisaruksiinsa ja mieheen, joka olisi hänen ensimmäinen isänsä milloinkaan. 

Uusi elämä perheessä johon hänen olisi pitänyt kuulua koko tämän ajan tuntui ensin oikealta. Marilyn oli niin erilainen kuin Lucy, joka oli ollut kiireinen uranainen. Marilyn oli kotiopettanut lapsiaan ja näki loputtomasti vaivaa heidän eteensä. Ei lisäaineita, ei valmisruokia, vaan kristalleja ja puhdistautumista kaikesta negatiivisuudesta. Mutta tunsiko hän kuitenkaan kuuluvansa tähän perheeseen, vai oliko Kiinaan paennut Lucy kuitenkin se, jota edelleen kutsuisi äidiksi?

What Was Mine on monesta näkökulmasta vuorotellen kirjoitettu romaani, joka ei ole trilleri, mutta silti todella jännittävä ja koukuttava. On taito osata kirjoittaa näin yllättävästi ja koukuttavasti, etenkin silloin, kun periaatteessa kaikki faktat on jo etukäteen tiedossa. 

***

Historialliset romaanit #4

Tervetuloa mukaan matkalle historialliseen fiktioon!

Tällä kertaa lähdetään liikkeelle 1920-luvun Lontoosta, jossa seurapiirirouva järjestää illalliset, arvaisitteko heti, että kyse on Rouva Dallowaysta? Koko lailla tasan kymmenen vuotta myöhemmin Helsingissä juhlitaan kieltolain päättymistä. Viimeiseksi palaamme Brittein saarille Suffolkiin, jossa englanniksi kuuntelenani kirja tapahtuu peräti kolmessa aikatasossa, mutta lähinnä 1960-luvulla sekä vuonna 2018. 

***

Virginia Woolf: Rouva Dalloway

Äänikirja: Otava, 2024 (alkuperäinen julkaisuajankohta 1925)

Lukija: Eija Ahvo 

Kesto: 8 h 18 min

Lontoolainen seurapiirirouva Clarissa Dalloway teki viimeisiä valmisteluja illallisjuhliin, jotka järjestäisi tänä samaisena iltana. Kaikki alkoi olla valmiina, vain kukat hänen olisi vielä hankittava.

Nuorena tyttönä Clarissa oli ollut rakastunut Peter Walshiin, mutta torjunut tämän kosinnan. Hän oli halunnut vakaamman aviomiehen ja edelleen, nyt 51-vuotiaana, hän oli sitä mieltä, että oli tehnyt oikean valinnan. Peter oli haukkunut Clarissan kylmäksi, tekopyhäksi ja sydämettömäksi, lähtenyt virkamieheksi Intiaan ja vienyt vihille laivamatkalla tapaamansa naisen. Nyt mies oli palannut Lontooseen hakeakseen avioeroa, sillä hän oli todella rakastunut toiseen naiseen.

24-vuotias Lucrezia oli jättänyt synnyinmaansa Italian taakseen seuratakseen tuoretta aviomiestään. Septimus oli kuitenkin alkanut käydä oudoksi heidän tultuaan Lontooseen, ja Rezian toiveesta mies kävi eri lääkäreiden pakeilla. Nämä olivat sitä mieltä, että kiihtyminen jos jokin oli Septimukselle pahaksi, mutta aina vain enemmän mies kiihtyi, kuuli ääniä, kiihtyi lisää. Hän vaati Reziaa kirjoittamaan ylös päätään riivaavia ajatuksia, ja Rezia kirjoitti, mutta oli kovin huolissaan.

Joskus hän puhui oikein kauniisti, joskus pelkkää pötyä, ja hän lopetti aina kesken, muutti mieltään, halusi lisätä jotakin, kuuli jotain uutta, kuunteli käsi korvan takana, mutta Rezia ei kuullut mitään. 

...

Hänellä oli myös näkyjä, hänellä oli tapana kertoa olevansa hukkunut ja makaavansa luodolla lokkien kirkuessa hänen yllään. Hän katseli sohvan reunan yli kuin merelle, tai hän kuuli musiikkia. Todellisuudessa kadulta kuului posetiivin soittoa tai jonkun miehen huutoa, mutta hän huudahti "suloista!" ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin ja se oli Reziasta kaikkein kauheinta, nähdä Septimuksen kaltaisen miehen joka oli taistellut, ollut urhoollinen, itkevän. 

Romaanissa on paljon henkilöitä, jotka kohtaavat joko Lontoon kaduilla tai Clarissan illallisilla ja liittyvät sillä tavalla toisiinsa. Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, mutta muistoissa liikutaan ajassa. Tyyliltään romaani on tajunnanvirtaa, mikä vaatii lukijalta, saati sitten äänikirjan kuuntelijalta täyttä keskittymistä. Olin mielestäni keskittynyt, mutta kuitenkin minulle jäi vähän sellainen tunne, että olisin halunnut rakastua romaaniin, mutta suhteemme jäi hieman laimeaksi. Ehkä siinä vaikutti, että yritin saada kirjan kuunneltua ja jutun siitä kirjoitettua jo tammikuun viimeisen päivän klassikkohaasteeeen, siinä kuitenkaan onnistumatta... Pitää vielä erikseen mainita, että Eija Ahvo lukijana sopi erittäin hyvin tehtäväänsä. 

***

Laura Andersson: Tähtipölyn bulevardi 

Gummerus, 2024

Lukija: Anna Paavilainen 

Kesto: 11 h 18 min

Päivä ja kellonlyömä, jolloin Oy Alko Ab avasi ovensa kieltolain päätyttyä, oli suurelle osalle kaupungille kerääntyneestä väenpaljoudesta ilon päivä. Että saattoikin julkisesti, keskellä kirkasta päivää, mennä noin vain ostamaan pullon kirkasta!

17-vuotiaan Doris Laineen perheelle 5.4.32 klo 10 oli kuitenkin kaikkea muuta kuin lähtölaskenta ilon pitoon. Trokarin tyttärenä Doris mietti tulevaisuuttaan, mitä muuta hän muka tekisi kuin jatkaisi isänsä jalanjäljillä, ryhtyisi pyykkärimuijaksi vai?

Doriksen elämä muuttuu kahdella hyvin erilaisella tavalla, kun hän tapaa uusia ihmisiä. Piipahtaessaan tuossa juuri avatussa alkoholiliikkeen myymälässä, tietenkin vain uteliaisuuttaan, hänen yllätyksekseen siellä oli suunnilleen hänen ikäisensä tyttö, joka kiehtoi Dorista niin paljon, että hänen oli etsittävä tämä käsiinsä. Toinen henkilö, tai oikeastaan kaksi, löysivät hänet kadulta, jossa hän puolustutui kotinurkkien koltiaisia vastaan. Nämä herrat olivat hiljattain ryhtyneet elokuva-alalle ja alkoivat kaavailla Doriksesta näyttelijätärtä. 

Lukijaksi kirjalle sai ainakin Storytelillä valita Anna Paavilaisen sijaan AI-generaattorin luoman Sofian tai Venlan. Tiesin valmiiksi, että valitsisin Annan, mutta pitihän nuo tekoälylukijat tsekata. Tylsiä olivat. 

Itse kirjasta sitten, ehkä minulla oli kohtuuttomat odotukset herkullisista lähtökohdista johtuen, sillä aivan niitä tähtipöly ei tavoittanut, vaikka olikin kelpo viihdettä. Jonkinlainen ulkopuolisuuden tunne minua vaivasi, ja koin sen johtuvan kerrontatyylistä. Juonellisesti romaani oli kiinnostavaa kuunneltavaa ja koukutuinkin paikoitellen, mutta välillä edettiin kovin verkkaisesti. Tähtipölyä aloittaa uuden sarjan, ja jos seuraavan osan juoni vaikuttaa kiinnostavalta, en ehkä sano sille ei. 

Sama kirjailija on luonut myös historiallisen Lili Loimola -dekkarisarjan. 

***

Rachel Burton: The Butterfly Garden

Boldwood Books, 2024

Lukija: Imogen Church 

Kesto: 10 h 49 min

1939

Jamesin isä oli kirkkoherra pienessä kylässä Suffolkissa. Hänen paras ystävänsä oli samanikäinen Clara Samuels, mutta tytön perhe ei katsonut heidän ystävyyttään pelkästään hyvällä. Yhdeksänvuotiaat eivät oikein tienneet miksi Jamesin sanottiin olevan ala-arvoisempi, Clara itse viihtyi paremmin pappilassa kuin kotonaan.

He olivat alkaneet kutsua Perhospuutarhaa sillä nimellä edelliskesänä, sillä ennen kuin talosta oli tullut pappila, sitä oli kutsuttu Butterfly Cottageksi. 

2018

Meredithillä ei tietääkseen ollut isotätiä, saati sellaista, joka jättäisi hänelle talon Suffolkissa. Hän ei ollut juurikaan tekemisissä isänsä suvun kanssa, muttei edes hänen äitinsä Bernice tiennyt anopillaan olleen sisarta. 

 

Meredith näki perinnössä mahdollisuuden maksaa nyt eksäksi muuttunut poikaystävänsä Joe ulos Meredithin kehnosti menestyvästä kampaamoyrityksestä. Lakimies oli kertonut perintötalon olleen pitkään tyhjillään, ja kehottanut odottamaan odottamatonta, mutta kai sen myynnistä silti jäisi ylimääräistä... 

Järkytys oli suuri, kun hän paikan päälle päästyään sai tietää, että Butterfly Gardenissa asui nuori mies, puutarhuri Zack Jones, joka oli perinyt puolet talosta.

1963

33-vuotias Clara ajatteli edelleen toisinaan Jamesia, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa vielä yhdeksän vuotta sodan puhjettua. Kun Clara oli aloittanut opinnot yliopistossa, kirjeet olivat lakanneet tulemasta, mikä saattoi johtua siitä, etteivät hänen tylyt vanhempansa lähettäneet niitä hänen uuteen osoitteeseensa. 

Suffolkia Clara ei ollut oikein koskaan saanut mielestään, eikä etenkään Butterfly Gardenia. Vaikka 1960-luvulla pidettiin lähes mahdottomana ajatuksena että nainen ostaisi yksin kiinteistön, hän halusi saada vanhan pappilan omakseen. 

Butterfly Garden oli hyvää viihdettä, jossa rakkaus ja ystävyys olivat suuressa osassa. Ajankuvaa yritettiin luoda esimerkiksi mainitsemalla Beatlesit, mutta kaikkineen ajankuvan piirtäminen oli kohtalaisen niukkaa, mihin olin pettynyt. Kirja toimii parhaiten rakkausronaanina. 

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden 

Like, äänikirja 2023, lukukirja 2015

Lukija: Meriam Trabelsi

Kesto: 9 h 18 min

Voi, etsi minut sinestä,

välistä veden ja taivaan,

missä kaikki tapahtuu nyt

missä olemme ikuisuus

lailla virtaavan joen.

Voi, etsi minut sieltä,

ikuisen päivän mailta

ja mailta ikuisen yön

ei täällä ole aikaa

täällä sinessä

välissä veden ja taivaan

ei eri maita

ei sotilaita

ei kärsimystä, riemua

sini välissä veden ja taivaan

Sininen välissä taivaan ja veden kertoo yhdestä laajasta palestiinalaissuvusta, joka levittäytyy siirtotyöläisten myötä laajalle. Pääosissa ovat Israelin itsenäistymisen myötä alkaneen sodan aikana Gazaan pakolaisleirille päätynyt suku, sekä Amerikkaan lähtenyt sukuhaara. 

Palestiinassa asuu suvun matriarkaksi nouseva Nazmiye, jonka veli Mamduh lähti töihin Amerikkaan ja jonka poika meni siellä naimisiin espanjalaisen naisen kanssa, mitä ei katsottu kovin hyvällä. Eikä siitä paljon hyvää seurannutkaan.

Yhtenä päähenkilöistä on kirjan nykyhetkessä Yhdysvalloissa kasvanut Nuri, Mamduhin lapsenlapsi, joka on pienenä kokenut kovia ja huostaanotettu, ja sen jälkeen asunut lukuisissa perheissä, tullen kohdelluksi niissä miten milloinkin. Teininä Nuri ei tiedä Palestiinasta tai Gazasta oikein mitään, eikä muista ennen lopullista huostaanottoa kuollutta isoisäänsä, joka suunnitteli tytön viemistä juurilleen, tai ainakin pakolaisleirille Gazaan. Heittopussina kasvaneesta Nurista oli tullut rääväsuinen teini, joka ei koe kuuluvansa mihinkään, ei asuinpaikkaan, eikä kulttuuriin, mutta mitä enemmän hänestä yritetään tehdä kunnon kristittyä, sitä enemmän hän panee vastaan.

Olennainen osa kirjaa on yhdenlainen maaginen realismi, sillä suvun naisilla esiintyy taipumusta nähdä asioita ja ihmisiä. Nazmiyen äiti umm Mamduh oli hulluna pidetty selvännäkijä, jota kuitenkin jopa kylän miehet kävivät kuuntelemassa, kun kaikki vielä asuivat Beil Darasissa, eli ennen Gazaan vaeltamista. Beil Darasista lähdön yhteydessä israelilaissotilaat joukkoraiskasivat Nazmiyen ja ampuivat tämän pikkusisaren Mariamin, joka sen jälkeen kulkee aina äänenä Nazmiyen päässä ja antaa tälle neuvoja. Nazmiye sai ensin monta poikaa ja vihdoin, viime hetkillä tyttären, jolle Mariam oli hänen päänsä sisällä käskenyt antaa nimeksi Alwan, ja jota Nazmiye sen tähden odotti syntyväksi. Alwanin esikoispojasta tulee samojen näkyjen mukaan Khaled, joka (vaikka onkin poika) perii näkemisen lahjan:

"Kukaan ei huomannut ensimmäistä ”kohtaustani”, kun vain käväisin hiljaisessa sinessä. Se oli samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Olin ehkä kuusi ja kävelin kouluun serkkujen ja kaverien kanssa, kun uudisasukkaat päättivät laskeutua maan kamaralle. Juutalaisnaiset työnsivät vauvoja rattaissa ja isommat lapset marssivat perässä. Huomasin heti huvikseen rettelöön lähteneiden kiusaajien myrkylliset ilmeet. Me keräännyimme yhteen, kun uudisasukkaiden pennut viskoivat meitä kivillä ja rikkinäisillä pulloilla äitiensä silmien edessä. Hetkeä ennen kuin uppouduin hiljaiseen sineen, tunsin jalkaani pitkin housuun valuvan kuuman, märän pissan. Seuraavaksi muistan, kuinka serkkuni torui minua, kun kyyhötimme ison kiven takana: ”Ensi kerralla et jää siihen kököttämään kuin mikäkin aasi. Jos en olisi raahannut sinua pois, juutalaiset olisivat saaneet sinut.”"

Khaled syntyy ja kasvaa Gazassa, jossa sotilaat ja iskut ovat koko ajan läsnä, eikä poika edes tiedä muunlaisesta elämästä. Hänen syntymäpäivänään, hänen täyttäessään kymmenen, alkaa vielä isompi sota.

Aamupäivävuoron koululaiset pääsivät juuri kotiin ja kaduilla vilisi lapsia, jotka olivat joko tulossa koulusta tai menossa kouluun, kun Israel pudotti ensimmäiset pommit. Räjähdykset järisyttivät maata, paiskoivat rakennuksia ja ruumiita ja kaikenlaisia arkitarvikkeita sirpaleina kaikkiin ilmansuuntiin. Ei ollut mitään pakopaikkaa.

Gaza paloi.

Khaled seisoi paikallaan ja siinä seistessään hän poistui. Äiti kutsui niitä ”kohtauksiksi”. Äiti oli hakenut niihin apua lääkäreiltä, jotka eivät voineet auttaa. Syvällä Khaledin sisällä oli hiljainen pakopaikka. Sininen paikka.

"Mahtava ilotulitus järisytti maata. Autot ajoivat katuja torvea soittaen, ja ihmiset juoksivat ympäriinsä kiljuen, kädet ilmassa. Ambulanssit kisasivat pillit päällä pitkin katuja. Israel lähetti minun kunniakseni lentokoneita, jotka lensivät niin matalalla, että rakennukset huojuivat ja kaikki ikkunat levähtivät auki. Olin ollut väärässä juutalaisten suhteen. He ovat ihania. Baba on väärässä, ja pyydän Allahia unohtamaan kaikki rukoukseni ja jättämään heidät rankaisematta."

Veri valui ja pöly nousi. Savu mustasi keuhkot, ja sydämet hakkasivat. Ainoaa jäljellä olevaa myllyä, viimeistä leivän lähdettä, pommitettiin. Samoin kouluja, koteja, moskeijoita ja yliopistoja. Sitten Israel ruiskutti Gazaan valkoista fosforia.

Khaled ei koskaan herännyt kooman kaltaisesta tilasta, johon hän tuolloin vaipui. Vasta paljon myöhemmin, ollessaan sairaalassa, hän ymmärsi ettei Israel juhlistanut lentävillä confeteilla hänen syntymäpäiväänsä. 

Nazmiyen kotitalo oli suurimmaksi osaksi romahtanut räjähdysten voimasta. Hän ja Khaledin äiti Alwan jäivät henkiin, mutta kesti monta päivää, ennen kuin Khaledin isän, Abd Al-Qadirin ruumis löytyi raunioiden keskeltä. 

Aikuisena Nuri alkoi ymmärtää paremmin mistä oli tullut, ja halusi auttaa samanlaiseen tilanteeseen joutuneita lapsia. Hän oli opiskellut Amerikassa kaksi korkeakoulututkintoa ja oli töissä sosiaalivirastossa, vaikeista olosuhteista sijaisperheisiin siirtyvien teinien parissa. Niin hän tapasi Gazasta tulleen lääkärin ja ajautui töihin Gazaan. Siellä Nuri kohtasi sukunsa ja heidän elämänsä alkoivat kietoutua yhteen.

Abulhawa on haastatteluissa sanonut omana mielipiteenään, ettei hänen kirjoissaan ole politiikkaa, vaan hän kirjoittaa suvuista ja erityisesti naisista. Tässä on varmasti iso näkemysero, kun hän tarkastelee maailmaa omasta taustastaan ja esimerkiksi suomalainen lukija omastaaan, sillä onhan näillä sivuilla suuret määrät politiikkaa, joka ei ollut tarpeellista (välttämätöntä) itse suvun tarinan kertomisen kannalta. 

Tuli sekin päivä, kun Israel vei uudisasukkaansa pois. Maailmalla kehuttiin, että Israel oli suorastaan katkaissut yhden raajansa rauhan puolesta. Gazan palestiinalaiset imaisivat ilmaa paheksuvasti ja pyörittelivät silmiään. Aikamoista, he sanoivat. Ne sen kun varastaa, tappaa ja silpoo, ja on sitten polleana, kun antavat takaisin maan, jossa ei ole ravinteita eikä puhdasta vettä jäljellä. Painuisivat helvettiin, he sanoivat kuljeskellen ihanassa tyhjyydessä siellä missä uudisasukkaat olivat olleet.

Kirjan rakenteesta; oli hurjan haastavaa pysyä henkilöiden perässä, etenkin äänikirjaa kuunnellessa. Haastavuutta lisäsi arabien tapa muuttaa ihmisen kutsumanimi kun hän saa esikoisensa. Esimerkiksi Khaledin vanhemmat: kun oli oppinut nimet, äidistä Alwanista tuli umm Khaled, ja isästä Abd Al-Qadirista tuli abu Khaled. Ja kun suku on laaja, nimiä vilisee. En yritäkään väittää, että kirjan päätyttyä osasin sanoa jokaisesta, mitä sukua hän oli esimerkiksi Nurille ja Khaledille, ja ajattelinkin heitä lähinnä täteinä ja setinä.

Kirjan tarinasta; onhan tämä hirvittävän rajua. Tällaisen kuunneltuaan, kun Gazan pommituksista on jo pitkään ollut uutisissa harva se päivä, saisi aika paatunut kivisydän olla, etteikö tunteet olisi pinnassa. En kuitenkaan halua omassa blogissani ottaa kantaa siihen, mikä osapuoli on minun mielestäni oikeassa ja mikä väärässä. Tottakai tällainen kirja saa tuntemaan sympatiaa palestiinalaisia kohtaan, mutta yritän muistaa sen, että kirjassa annettu kuva on yhdestä suunnasta. Jos lukisin vastaavan kirjan juutalaisten näkökulmasta, eli kirjan missä muslimiterroristien hyökkäyksissä kuolee juutalaisia, toki se herättäisi sympatioita heitä kohtaan. Leon Uris tuli nuorena tutuksi. 

Puolueettomasti voi kuitenkin vain kaikesta sydämestään toivoa, että alueelle saataisiin rauha, kuten Ukrainaan ja kaikkialle missä soditaan. Niin mielettömässä väkivallassa siviilit kärsivät aina eniten. Kirja on tänäänkin valitettavan ajankohtainen, ja juuri eilen uutisoitiin Israelin iskujen kenties leviävän.

Monica Fagerholm: Ihanat naiset rannalla

 Monica Fagerholm: ihanat naiset rannalla

Äänikirja: Otava, 2021

Alkuteos: Underbara kvinnor vid vatten, 1994

Suomennos: Arja Tuomari, Otava 1994

Lukija: Anssi Niemi

Kesto: 12 h 18 min

Thomaksen äiti oli ollut huvipuiston vedenneito, jota hänen isänsä Kajus oli käynyt ilta toisensa jälkeen pudottamassa pallonheitolla hyllyltä alas, aina vihlovan kirkaisun kera. Thomaksesta sellainen oli siistiä, vaikka hän saattoikin kysyä eikö Isabellan tullut vilu?

Heillä oli kotina kaksi huonetta uudessa kerrostalossa. Thomaksella oli oma huone, Kajus ja Isabella nukkuivat levitettävällä sohvalla. Kesällä he kuitenkin asuivat Suomenlahdella, valkoisessa huvilassa Kesäparatiisissa. Isabella oli Kaunein Äiti niin kaupungissa, kuin meren rannalla.

Vuonna 1962, kun Thomas on seitsemän vanha, Kesäparatiisiin muuttaa Enkelin perhe. He vain kutsuvat perhettä enkeleiksi, koska heillä on valkoinen Chevrolet Chevelle, ja vaikka heillä oli ihan tavallinen ruotsalainen sukunimi ovat he asuneet Amerikassa, joten aivan tuikitavallisia he eivät ole. Perheessä on vanhemmat, isä Gabriel joka oli ollut Amerikassa jonkinlaisissa sähkötöissä, ja perheen äiti Rosa sekä kaksi tytärtä. 

"Tulevaisuus on sähköinen", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen. "Sähköisesti elää paremmin", Gabriel Enkeli hymyää. "Teidän täytyy tulla joskus katsomaan millaista meillä on, meidän pikku kesämökissä. Ja ensi kesänä vedetään sähköt tuonne ylös, ja koko Kesäparatiisiin", Gabriel Enkeli sanoo hymyillen, ja levittää kätensä Jazz-Caiuksen ja Isabella Vedenneidon edessä. Nämä ovat lähdössä metsäkävelylle mukanaan poikansa Thomas, seitsemän vuotta, joka siihen mennessä on kunnostautunut erityisesti kehittämällä seitsemän eri allergiaa, uusia löydetään jatkuvasti. 

Muutaman viikon kuluttua Thomas työntää jalkansa lahokantoon, jossa on ampiaispesä. Mutta sinä kesänä he eivät vielä tule käyneeksi kukkulan talossa, vain pikkuisen kurkistaneeksi sisään, ohimennen. Sinne ylös ei oikein tohdi mennä noin vain, ilman asiaa. Tuntuu kuin olisi häiriöksi. Sillä tavoin kuin on häiriöksi jollekin, joka on uppoutunut ihanaan elämään. Silloin ei halua häiritä pelkästään hienotunteisuudesta, vaan myös siksi, että saattaisi pahastua nähdessään, kuinka paljon joillekin on suotu ihanaa elämää, kun taas itse yrittää pärjätä miten parhaiten taitaa, jollakin syrjäisellä sivukadulla minne aurinko ei paista yhtä kirkkaasti, ja missä hauskuus ei ole yhtä yksiselitteisen hauskaa. Kuten esimerkiksi silloin, kun vietetään juhannusta Johanssonien kanssa, ja grillataan yhteistä makkaraa, sillä Maj Johansson sanoo, että Johanssonit ovat köyhä perhe jolla on monta suuta ruokittavanaan, ja joka ei voi kuvitellakaan rilluttelevansa humussa ja sumussa niin kuin eräät. 

Enkelien perhettä tullaan hakemaan juhliin kauemmas, oikeaan saaristoon lähelle avomerta, missä Isabella ei ole koskaan edes käynyt. He lähtevät usein myös ajelulle autollaan, joka on vielä sinä kesänä Kesäparatiisin ainoa, elokuviin tai ihan muuten vain, koska ovat rauhattomia, ja Isabella toivoo että voisi sanoa samoin. 

Monta viikkoa myöhemmin, tuon ensimmäisen kesän lopulla, aivan viimeisinä päivinä mitkä he siellä viettävät ennen paluuta kaupunkiin, Rosa Enkeli hakeutuu Isabella Vedenneidon seuraan ja kertoo, kuinka mielissään on siitä, että Kesäparatiisissa on edes yksi sivistynyt perhe, sillä muuten hänen olisi vaikea kuvitella viihtyvänsä siellä. 

Seuraavana kesänä, 1963, Isabella, jota myös Bellaksi kutsutaan, puolestaan ystävystyy toden teolla Enkelien perheen Rosa-äidin kanssa. Rosa tulee hakemaan Bellaa rannalle, ja Thomas seuraa perässä, sillä ei saa silmiään irti näistä kauniista naisista. 

Ja Thomas ottaa kuvan rantanaisista eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1963. Hän käyttää Rosan kameraa, täysautomaattista Instamaticia joka säätää etäisyyden ja valon voimakkuuden, niin ettei kuvaajan tarvitse muuta kuin painaa punaista nappia tirkistysaukon yläpuolella.

Bella ja Rosa makaavat rantaviltillä rantakalliolla, vähän korkeammalla kuin missä Thomas seisoo. Bella ja Rosa lepäävät kyynärpäiden varassa yläruumis koholla, heidän olkapäänsä koskettavat kevyesti toisiaan. Toisella on keltainen, ja toisella valkoinen uimapuku, mutta värit eivät näy kuvassa, sillä filmi on mustavalkoinen. Molemmat ovat panneet aurinkolasit päähän.

Bellan ja Rosan takana, raossa joka jää heidän taaksepäin kallistuneiden yläruumiittensa väliin, kimaltaa ulapan sini auringon paisteessa. Ulapalla hiihtää vesisuksilla Tupsu Lindberg, Lindbergien kiiltävän mahonkipikaveneen perässä. 

Seuraavana kesänä tyttäristä nuorempi, Renee, on jo Thomaksen uusi paras ystävä, mutta vain kesäystävä. Kun Renee täyttää marraskuussa kaupunkikodissaan seitsemän, Thomasia ei kutsuta juhliin.

Ihmissuhteiden kirjo ei jää tähän, sillä Isabella Vedenneito on kovasti paitsi Rosan, myös Gabriel Enkelin mieleen. Kun Enkelien Chevrolet Chevelle eräänä päivänä on hieman hassua kyllä parkkeerattuna niitylle, ja vielä hassummin lähtee yhtäkkiä valumaan veteen, liejuisena ylös kiipeää paitsi kuskin paikalta Gabriel Enkeli, myös toiselta puolelta Isabella Vedenneito, ja Thomas todistaa tätä kaikkea.

En ole koskaan katsonut kirjasta tehtyä elokuvaa, joten en tuntenut tarinaa mainoskuvia enempää ennestään. Nyt katsoisin elokuvankin mielelläni. 

Kirjassa kuvataan kesiä ja huvilaelämää, parisuhteita ja ihmissuhteita ylipäätään, ja siinä on jännästi läsnä se tietynlainen suomenruotsalaisuus, tai ainakin se miten itse suomenruotsalaisuuden (ehkä hyvinkin kliseisenä) näen. Miksei kirja voisi olla Kjell Westönkin kirjoittama. Kuuntelin tämän vähän aikaisemmin ja juuri parhaillaan kuuntelen Kjell Westön kirjaa Leijat Helsingin yllä, ja näissä on kyllä paljon yhdenkaltaisuutta, enkä tarkoita vain sitä, että tässä on näkökulmana nuoren pojan kehityskertomus, samoin kuin Westön kirjan ensimmäisessä osassa. 

Fagerholmilta olen lukenut aiemmin hänen tuoreimman kirjansa, Kuka tappoi bambin (2019), ja tässä jo tässä kirjassa oli käytetty tyylikeinona samanlaista keskeisten lauseiden toistoa kuin oli bambissa. Pidin molempia tarinoita hyvin kiinnostavina, jollain tapaa vanhanaikaisen tyylikkäinä (se on varmaan osa tuota suomenruotsalaisuutta) ja ajankuva käy erittäin hyvin ilmi myös kuunnellessa Ihania naisia rannalla. Minä joka rakastan mielikuvaani 1960-luvusta, haluaisin elää jokaisen jäljellä olevan kesäni juuri Kesäparatiisissa, olkoonkin että sinne kertyy pilviä. Äitini, itse 1960-luvun nuori, sanoi aina että romantisoin sitä aivan liikaa, mikä on todennäköisesti totta, mutta ai että miten nautin kesästä tuossa alkuvuosien idyllissä! 

Kirjan loppuosa oli aivan erilainen, mutta tietyllä tapaa tarpeen tuomaan näkökulmaa. 

Elokuvakin on saatavilla ainakin ruutu+ -palvelusta, haluaisin sen todellakin tämän jälkeen katsoa, kuten myös tuon Leijat Helsingin yllä, kun en ole sitäkään nähnyt. Myönnän että katson vähemmän elokuvia kuin moni muu, sen huomaa taas tästäkin kun on kaksi suuren suosion saanutta elokuvaa kyseessä, eikä ole kyse siitä ettenkö katsoisi kotimaisia elokuvia, päinvastoin.

Eppu Nuotio: Leinikkimekko

Eppu Nuotio: Leinikkimekko

#1 Raakel Oksa ratkaisee

Gummerus, 2022

Lukija: Hanna-Maija Nikander

Kesto: 4 h 37 min

Nykyhetki 

Raakel Oksa on aloittanut työt töölöläisessä huoneistossa. Purkamisessa ja purkujätteen kuljettamisessa menee hyvinkin viikko, sen jälkeen kahdesta erillisestä huoneistosta päästään rakentamaan isoa yhtenäistä asuntoa, jollainen se on alunperin ollutkin. Väliseinää purkaessa he tekevät yllättävän löydön. 

"Tää on kyhätty kasaan niistä kamoista mitä on ollut saatavilla", Danne sanoo. "Jokainen lauta on eri pituinen ja paksuinen ja sinne on työnnetty äänieristeeksi kaikki mitä on löydetty."

"Kaikki muu paitsi mummo", Raakel nauraa.

He pinoavat purkujätteen säkkeihin lähelle ulko-ovea, vanhat sanomalehdet laitetaan eri pinoon, sillä Raakel aikoo katsoa ne läpi.

Luottotyöpariinsa Danneen hän oli tutustunut opintojen jälkeen arkeologisilla kaivauksilla. 

Raakel on eronnut ja asuu kaksin 9-vuotiaan Eero-poikansa kanssa Maunulassa. Exällä on uusi, Raakelillä ei ketään, mutta heillä on ollut monenlaista säätöä Dannen kanssa vuosien varrella. Nyt mies on kuitenkin vakavassa suhteessa, eikä Raakel saa sitä mitä mieheltä eniten toivoisi.

Väliseinän purussa löytyneen keksilaatikon sisältö on jäänyt mietityttämään Raakelia, ja hän haluaa selvittää kuka tavarat omistanut tyttö oikein oli. 

Raakel ei tiedä, miksi hänestä tuntuu kuin he seisoisivat avoimen haudan äärellä. Purkkiin on taiteltu vaate, jonka alla on käsivarren mittainen letti ja pieni säämiskänyytti. Raakelin niskavillat nousevat pystyyn, sormet kylmenevät ja vatsaan painuu kivi. Letti on katkaistu vimmassa, leikkauspinta on vino, ikään kuin letti olisi puukolla nirhitty irti. 

1960

Hilkan vanhemmat eivät ensin olleet halunneet päästää tytärtään yksin pääkaupunkiin. Sitten hänen viulunsoiton opettajansa oli tullut käymään heillä kotona, ja sanonut ettei ollut koskaan opettanut niin lahjakasta tyttöä kuin Hilkka. Silloin äiti oli kietonut kätensä hänen ympärilleen, ja ehkä hivenen ylpeyttäkin äänessään sanonut, ettei voinut käsittää, mistä tyttö oli lahjakkuutensa saanut.

Hän saisi harjoitella viulunsoittoa niin paljon kuin haluaisi, vaikka koko päivän ilman että hänet patistettaisiin kotitöihin tai ulos tai syömään. Hän saisi valvoa, kunnes alkaisi nukuttaa, ja olla syömättä aamiaista jos haluaisi. Hän saisi kulkee pitkin Helsingin katuja ilman että kukaan tuntisi ja pysäyttäisi, ja alkaisi kysellä, mitä kotiin kuuluu. Vapaus! Siitä Hilkka ei tiennyt vielä mitään, mutta aikoi ottaa selvää, olihan hän jo melkein aikuinen.

Hilkka saa asua seuraavat kaksi kuukautta tätinsä kodissa Töölössä. Täti on tiukka ja Hilkka tekee tukun lupauksia; onneksi täti itse on lähdössä kesänviettoon muualle. Hilkka lupaa kastella kukat, ei tuo miehiä asuntoon, ei mene pimeällä Hesperianpuistoon eikä keskustaan ollenkaan, sillä siellä Hilkan näköiseltä tytöltä viedään sekä käsilaukku että kunnia. Hän lupaa kerätä ja lajitella postit, lukita aina lähtiessä turvalukon ja huolehtia avaimista, ja ennen kaikkea elää säädyllisesti ja metelöimättä.

Hänen opettajansa Sibelius-Akatemiassa haukkuu hänet pystyyn heti ensikohtaamisella. Raivoaa, miten niin surkea tyttö on voinutkin saada stipendin. Hilkka harjoittelee, soittaa heti aamuseitsemästä kun kerrostalossa hiljaisuus päättyy, vaikka joku naapureista kyttääkin hänen liikkeitään ja hakkaa pattereita. Hiukan lohtua surkeuteen tuo Antti, nuori ratikkakuski jota Hilkka alkaa tapailla. Siitä huolimatta Hilkka tahtoisi vain palata kotiin Ristijärvelle, vaikka se tarkoittaa pettymyksen tuottamista kaikille jotka luottavat häneen.

Jäin muutama vuosi sitten ikävöimään jatkoa Ellen Lähde -mysteerisarjaan, joten Raakel Oksan päätyminen luureihin ennen pitkää oli selvää, ja nythän se meni sujuvasti Helmet-haasteen vaatiessa vaatekappaletta, toisin sanoen kohta 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. 

Kuuntelin ennen Leinikkimekkoa hieman sekavan ja hyvin polveilevan islantilaisdekkarin, ja sen jälkeen olikin ihana uppoutua tällaiseen vetävään ja selkeään tarinaan. Kuin palkinto työlään kirjan jälkeen. Viimeinen lause oli totaalinen yllätys ja loistava twisti seuraavaa osaa ajatellen, Raakelin äidin kerrottua jotain yllättävää tyttärensä juurista. Tätä juttua viimeistellessäni olen kuunnellut jo tuon toisenkin osan ja voin sanoa että pidän sarjasta. Toivottavasti se jatkuu pidempään.

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Kati Tervo: Tyttö joka olin

Otava, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 10 min

Tytön muistovihon ensimmäinen todella merkityksellinen asia oli Helmi, uusi kuvismaikka. Kuviksesta tyttö löytääkin kouluvuosien ensimmäisen kipinän. Helmi on nuori ja innokas, vastavalmistunut ja ensimmäisessä työpaikassaan. Hän tahtoo opettaa heille taidehistoriaa ja reksiltä luvan saatuaan alkaa pitää kerran viikossa kuviskerhoa. Nuoruusvuodet lähtevät rullaamaan taiteellisen puolen heräämisen myötä.

Veli oli tyttöä paljon vanhempi, tällä oli jo vaimo ja lapsiakin. Veljellä oli ryyppyputkia, ja silloin vaimo ja pikkutytöt tulivat heille turvaan. Tyttö oli veljen lapsia niin paljon vanhempi, ettei mitään yhteistä löytynyt. Lähinnä piti varjella tavaroitaan nuuskijoilta. Oman isänkään kanssa ei ollut helppoa.

Jännitin aina isän kotiintuloa. Emme voineet syödä samaan aikaan samassa pöydässä, koska isä ei halunnut nähdä minua. Enkä minä isää. Olin hänestä liian synkkä ja murjottava. Isä raivostui kun maailma ei pyörinyt niin kuin hän olisi halunnut. Silloin kun vielä söimme samaan aikaan, isä kerran paukautti täyden lasin pöytään niin, että maito lensi joka suuntaan ja kasteli pöydän, minut ja hänen itsensä. Äiti passasi isää, nosteli parhaat lihapalat isän lautaselle ja täytti kaatimella isän lasin pussimaidolla, jotta koti-illasta tulisi rauhallinen. Mutta jos isällä oli ollut töissä huono päivä, huono tuuli ei ruualla parantunut. Isällä oli yksinoikeus piereskelyyn ja kiroiluun, vaikka oli papin poika.

Tytön parhaat ystävät olivat Helena ja Paula, ja ihastunut hän oli kiharapäiseen poikaan. Helenaan hän oli tutustunut jo mökkinaapureina ennen ekaluokkaa. 

Tyttö kärtti itselleen korvikset väittäen, että kaikilla muillakin oli, ja oli silti luokallaan ensimmäinen, samoin röökaamisen aloittamisessa.

Isä oli kieltänyt turhat puhelut, mutta silmän välttäessä tyttö soitteli ystävilleen ja puhui välillä pitkiäkin puheluita Kiharapään kanssa. Hän alkoi polttaa kotona omassa huoneessaan, eikä siitä sen kummempaa seurannut, mitä nyt äiti marssi välillä koputtamatta huoneeseen avaamaan ikkunaa. Samoihin aikoihin kun he joivat jo valkkaria kotibailuissa, he kävivät edelleen Valion baarissa pirtelöllä. Sieltä siirryttiin hengailemaan Vanhan kuppilassa.

Riparin jälkeinen kesä 60-luvun lopulla oli elämän paras siihen mennessä, vaikka Kiharapää olikin pannut poikki.

Riparin jälkeen kesä jatkui. Pelasin innoissani flipperiä Stella Mariksessa, soitin kolikoilla levyautomaatista Steppenwolfia. Olin vasta nähnyt Easy Riderin. 

Pääsin Kawasakilla kotiin samalla riparilla olleen kuumaselkäisen pojan kyydissä. Ei ollut kypärää, tukka lensi villisti, kun moottoritiellä vauhti yltyi. Painauduin ajajaa vasten. Born to be wild.

Pidimme bileitä milloin missäkin riparilta tuttujen kanssa ja rouskutimme omenoita suoraan puista. Kuumaselkäinen piti minusta huolta, kun vain kaatuilin ja nauroin juotuani punkkua. Olin ihastunut, mutta se tuntui melkein syntiseltä, kun en ajatellut enää vain Kiharapäätä. Pidin kyllä vielä vanhasta rakkaastani enemmän. 

Koulunpenkillä löytynyt rakkaus taiteisiin jatkui, ja tyttö aloitti Vapaassa taidekoulussa syksyllä '71. Vanhalta sekä Vapaasta tyttö sai uusia ystäviä ja tutustui Janikseen sekä Senjaan, joka asuikin heillä muutaman kuukauden menetettyään alivuokralaiskämppänsä. Yhdessä lähdettiin mukaan myös Vapaan järjestämälle bussimatkalle Leningradiin ja siellä vasta porukka sekoilikin. 

Tyttö kirjoitteli ruutuvihkoon runoja ja poltti Dunhilliä, koska siinä oli tyylikäs aski. Poikaystäviä tuli ja meni, suurta rakkautta ei ottanut löytyäkseen. Rahapula vaivasi jatkuvasti, tyttö ei saanut viikkorahaa kuten muut nuoret. Vanhalla tuli silti notkuttua aina vain enemmän. 

Harrastin pummailua ja vieraiden mukaan lähtemistä. Se oli jonkin aikaa normaalia elämää.

Elämä humallutti ilman kaljaakin. Tuntui hyvältä istua siellä, samalla tavalla se tuntui hyvältä kuin seistä piirustustelineen takana piirtämässä. Elin omaa elämääni. Olin tehnyt nämä valinnat itse. Elämä maistui paremmalta. Paniikit olivat vähentyneet, aistiharhat poistuneet. Päivät täyttyivät oppimisesta ja uusista ihmisistä ja hengailusta. Jos oppisin tarpeeksi, minusta tulisi taiteilija.

Kun tyttö oli käynyt talven Vapaassa, isä tahtoi nähdä hänen töitään. Esittelyn jälkeen tämä totesi, että mene töihin. 

Oriveden opistolla vietetyn kesän jälkeen tyttö ei halunnut enää asua vanhempiensa luona. Yösijoja löytyi useimmiten helposti. Kun eräästä väkivaltaisesta poikaystävästä ei meinannut päästä irti, tyttö keksi tien vapauteen Tampereen yliopistosta, jonne päästäkseen ei tarvinnut olla ylioppilas. Töiden jälkeen hän pänttäsi kirjaston lukusalissa ja kävi päiväseltään junalla salaa pääsykokeissa. Kun hyväksyntä saapui postissa, oli selvää, ettei tyttö kertoisi, katoaisi vain.

Kirja oli vetävää tekstiä jota oli helppo kuunnella ja helppoa seurata, vaikka sisältö ei ollutkaan pelkkää päivänpaistetta. Lopuksi "joko se nyt päättyi", eli olisin kuunnellut tätä nostalgiatrippiä pidempäänkin. Kaunokirjallisuutena se ei välttämättä ollut mitään uutta ja ihmeellistä, vaan ansiot olivat siinä, että tällainen vanhempi lukija voi löytää yhtymäkohtia omaan nuoruuteen. Tiedätkö lausahduksen joka on jäänyt omasta lapsuudestani elämään: lautanen pitää syödä tyhjäksi, koska Biafrassa lapset kuolee nälkään. Vielä 2000-luvulla olen antanut nirsolle, hoikalle teinikoiralleni lempinimeksi biafranlapsi... 

Kati Tervo syntyi Helsingissä 1954 ja asui lapsuutensa Espoon Finnoossa. Ajan kuvaus eli nuoruus 1960-70 -luvuilla kiinnosti kirjassa erityisesti, ja se tuntuikin hyvin aidolta, samoin se hapuilu, kun pitää löytää oma paikkansa elämässä ja ennen sitä on tehtävä vääriäkin valintoja. Vaikka olen Tervoa toistakymmentä vuotta nuorempi, moneen asiaan pystyin samaistumaankin.

Olin ihan unohtanut, mutta minäkin kävin ystäväni kanssa Helsingin keskustassa jäätelöbaarissa (en muista sen nimeä, mutta on ilmeisesti ollut Fazerin), ja ne annokset olivat niin mielettömiä että sellaisia on tarjolla nykyään lähinnä etelän lomakohteissa tai esimerkiksi Budapestin tyylikkäissä kahviloissa. Ainakin muistan ne sellaisina!

Jess Walter: Kauniit rauniot

Jess Walter: Kauniit rauniot

Harper Collins Nordic, 2021

Alkuteos: Beautiful Ruins, 2012

Kevät 1962, Porto Vergogna

Pasquale Tursin ranta oli vain kahden kalastusaluksen levyinen, mutta sen lähemmäksi tasaista rantaviivaa ei kylässä päässyt.

Kylä oli pelkkä kaupungin huhu, joka oli ironisesti, tai ehkä toiveikkaasti, nimetty Portoksi, satamaksi. Tosin ainoat veneet jotka kulkivat siellä säännöllisesti kuuluivat kylän harvoille sardiinien ja anjovisten kalastajille.

Nimen loppuosa, Vergogna, merkitsi häpeää ja se oli jäänne 1600-luvulta jolloin merimiehet ja kalastajat olivat vierailleet kylässä naisten luona, joilla oli tietynlainen moraali ja kaupallista joustavuutta.

Sinä päivänä kun Pasquale näki kuolemaa tekevän amerikattaren ensimmäistä kertaa, hän eli haaveissaan menestyvän lomakohteen liikemiehenä. Hän näki kaikkialla merkkejä kehityksestä, miten vauraus ja lukutaito muuttivat Italiaa. Miksei niin voisi tapahtua myös Portossa?

Pasquale oli opiskellut neljä vuotta Firenzessä ja vasta palannut kotikonnuilleen, haluten tuoda mukanaan sen maailman jossa kiisivät urheiluautot ja naisilla oli kapealahkeiset housut ja miehillä martinilasi kädessään.

Porto Vergognassa oli muutama vanha, vaatimaton kivitalo ja vain yksi liikerakennus, Pasqualen perheen omistama hotelli ja kahvila jotka Pasquale oli perinyt isänsä kuoltua kahdeksan kuukautta sitten. Sinne ei päässyt autolla eikä siellä ollut yhtään kunnon katua, mutta Pasquale halusi nähdä paikan loistavan niin kuin viereisen, maalauksellisen Cinque Terren alueen tai Italian Rivieran tyylikkäiden pikkukaupunkien. 

Pasquale näki, että maahan oli luvassa amerikkalaisturistien virta, mutta että siitä osa saataisiin kääntymään myös Porto Vergognaan, siihen tarvittiin vähintään uimaranta. 

Hotellin lähellä oli kuitenkin kolmen järkäleen muodostama luonnontasanne. Hän suunnitteli tasoittavansa järkäleiden huiput ja tekevänsä tukirakenteen, jonka varaan hän uskoi voivansa valaa sen verran betonia, että järkäleet yhdistyisivät tasaiseksi nelikulmioksi. Siitä syntyisi -kuin kalliojyrkänteiltä kohoava ilmestys - tenniskenttä, joka kertoisi mereltä saapuville vieraille, että he olivat tulossa luksusluokan lomakeskukseen. Sulkiessaan silmänsä hän pystyi näkemään sen mielessään: miehiä vitivalkoisissa housuissa iskemässä palloja upealla kentällä joka erottui kallioista kauniina tasanteena kaksikymmentä metriä rantaviivan yläpuolella. Leninkeihin ja kesähattuihin pukeutuneita naisia siemailemassa drinkkejä läheisten aurinkovarjojen alla. Niinpä hän nakutti kiviä hakulla ja taltalla ja vasaralla toivoen saavansa aikaan riittävän suuren tasanteen tenniskentälle. Hän sieti kärsivällisesti kalastajien kiusoittelua, ja kävi katsomassa äitiään, joka teki kuolemaa. Ja hän odotti - niin kuin aina - että elämä tulisi ja löytäisi hänet. 

Kaunis, uskomattoman laiha ja silti kurvikas amerikkalainen näytti aivan erirotuiselta kuin yksikään Pasqualen siihen mennessä näkemänsä nainen.  Kun nainen hymyili hänelle ensi kertaa, Pasquale rakastui.

Nainen oli näyttelijätär Dee Moray, joka oli kuvaamassa elokuvaa Roomassa. Kun tähdelle oli kerrottu, että kylä on rauhallinen, että enää kuolema olisi rauhallisempi, nainen oli halunnut huoneen Pasqualen hotellista.

Hiljattain, Kaliforniassa

Clare Silver oli legendaarisen elokuvatuottaja Michael Deanin pääkehitysavustaja. Tosiasiassa hän hakee miehelle kahvia, vastaa tämän puheluihin ja sähköposteihin ja ennen kaikkea lukee, lukee valtavat määrät käsikirjoituksia ja synopsiksia jotka eivät koskaan etene hänen silmiään pidemmälle. Hän oli odottanut paljon enemmän, kun oli keskeyttänyt elokuvatieteen tohtorinopintonsa ja siirtynyt töihin miehelle, joka ei Claren kolmevuotisen uran aikana ollut tuottanut yhtään elokuvaa, ainoastaan tosi-tv:tä.

Tässä kylmässä kaupungissa Michael Deane on mies, joka ei koskaan unohda ystäviään, vaan puristaa tiukasti heidän kättään, katsoo heitä silmiin ja sanoo: Tiedät että olen aina rakastanut työtäsi, (NIMI TÄHÄN). Tule ensi perjantaina tapaamaan tyttöäni Clairea. Sitten Michael ottaa käyntikorttinsa, allekirjoittaa sen ja painaa sen henkilön käteen, ja he saavat noin vain jalkansa tukevasti ovenrakoon. 

Jotkut Michael Deanen allekirjoittaman käyntikortin haltijoista haluavat lippuja ensi-iltoihin tai tietyn näyttelijän puhelinnumeron tai elokuvajulisteen nimikirjoitusten kera, mutta yleensä he haluavat samaa kuin kaikki muutkin tässä kaupungissa - myydä ideansa. 

Täällä myyntipuheet ovat elämää. Ihmiset puhuvat lapsensa hyviin kouluihin, tarjouksen talosta johon heillä ei ole varaa, ja myyvät epäuskottavia selityksiä jäädessään kiinni väärän ihmisen sylistä.

Liikemiesten suunnittelema Amerikan elokuvakulttuurin museo voisi tarjota työn, jossa Clare voi käyttää myös aivojaan ja hän on edennyt jo viimeiselle haastattelukierrokselle.

Poikaystävälleen Darrylille hän ei ole kertonut vielä mitään suunnitelmistaan, mikä johtuu pitkälti siitä, että Clare suunnittelee hylkäävänsä paitsi Michaelin, myös Darrylin.

Shane Wheeler oli eronnut, työtön ja rahaton, mutta hän oli saanut varatuksi päivän viimeisen ajan Claren kalenterista. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli osallistumassa Hollywoodin ideamyyntipalaveriin. 

Loppupuolella aikakaudet kohtaavat sujuvasti ja kaikille henkilöille löytyy paikkansa. Hypähtely '60-luvun Italian ja 2000-luvun Hollywoodin välillä sujui sekin mallikkaasti ja vaikka kertojia oli useita, ainakin itse pysyin hyvin kartalla missä mennään. Toki olisin voinut viettää koko ajankin Italiassa, mutta lopulta päät solmittiin yhteen niin että molemmilla aikatasoilla oli merkityksensä kokonaisuudessa. Pasquale oli ehdottomasti suosikkihahmoni.  

Olen kuunnellut kirjan lomamatkalla Italiassa jo kauan sitten, mutta tekstiraakile valmistui näin keväällä 2023, matkakuumeen taas vaivatessa. Poimi tästä täsmäkirja Italian länsirannikolle matkatessa.

Jane Green: Sister Stardust

 Jane Green: Sister Stardust

Harlequin Audio, 2022

Lukija: Fiona Hardingham

Kesto: 8 h 51 min

Dorset, 1966.

Tullessaan teini-ikään pienessä dorsetilaisessa kylässä kasvanut Claire uskoi, että twiggymäinen laihuus on suora tie onneen. Kun leskeksi jäänyt isä sitten tekee ison virheen viemällä vihille äidin parhaan ystävän, Claire pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee lähes tyhjätaskuna Lontooseen. Hän onnistuu saamaan töitä tavaratalosta ja huoneen sen asuntolasta. 

Nykyhetkessä leskeksi jäänyt seitsemänkymppinen Claire käy ullakolla läpi muistojaan eronneen, keski-ikäisen tyttärensä ihmetellessä, mitä kaikkea vintiltä löytyykään. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan että äidillä oli ollut rekkikaupalla näin upeita vaatteita, ja mistä ovat tulleet kaikki nämä marokkolaiset tavarat?

Lontoo, 1967.

Lontooseen oli vihdoin syntynyt oma bändikulttuuri ja kun Dottie, Clairen paras ystävä Dorsetista, muutti myös Lontooseen, juhlivat tytöt viikonloppuisin läpi yön. Eräänä iltana, bussissa matkalla jonkin satunnaisen tutuntutun bileisiin (mitä väliä, kunhan vain oli bileet tiedossa), 19-vuotiaan Clairen elämä muuttui kertaheitolla, kun hän tapasi Johnin. 

“Claire?” John laid his chin on his hand, stretched across the back seat and looked at me. His hair was growing out, the ends just touching his shirt collar, and the sleeves of his jacket were embroidered. He was actually rather handsome, even though I found his confidence slightly annoying. 

“You don’t look like a Claire.” 

“Oh no?” I couldn’t help the flirtatious lilt in my voice. “What does a Claire look like?” 

“Claires are sensible and boring. They work in accounting offices and always go to bed before eleven. Claires are definitely not sitting on the bus in a feather boa on their way to a party. I’m going to rename you.” He closed his eyes and thought for a few seconds. “You’re a Cece.” 

I started laughing. What kind of a name was that? He pronounced it See-See. “Cece? That’s a ridiculous name. I sound like an American housewife.” 

“I beg to differ,” he said, sitting back and watching me. “Cece is a girl who knows what she wants. She’s the kind of girl who’s going to be famous. Cece could be a model, or an actress, or a singer. Cece is just the kind of girl who’d look excellent on John’s arm.” 

I raised an eyebrow. “John Lennon? Hmm. I’ll have to consider it.” 

“Not John Lennon,” he grumbled. “John McKenna. Who would be me.” 

“Nice to meet you, John McKenna,” I said, warming to him but still dubious.

“I have a little something else,” John McKenna said, as the bus trundled along, producing a fat joint from his inner pocket. “Shall we?” 

I had smoked pot before, but not much, and I’d never really understood what all the fuss was about. This time I took the proffered joint, which was about the size and shape of a tampon, which made me want to laugh without even taking a hit.

Onko kaikilla passit? Hyvä, järjestän meille lennot Marokkoon!

Niin yksinkertaista se oli, kun Claire oli muuttunut Ceceksi, saanut aivan uudenlaisia ystäviä joilla oli rahaa ja jotka olivat huolettomia, joiden ei tarvinnut välittää siitä ilmestyikö aamulla työpaikalle, tai oliko mukana edes matkatavaroita. Cece kaipasi rakkautta ja nuoruuden hullua elämää, ja sen hän aikoi saada.

There were midnight blue velvet robes, embroidered in reds, yellows, blues and golds, beaded kaftans that swept to the floor, harem pants, silks and velvets and beads, and among the traditional Moroccan clothes were Yves Saint Laurent couture dresses, elaborately patterned fabrics with high beaded collars...

...

I had never handled clothes more beautiful and was far too terrified to wear the Saint Laurent. I had never understood before this moment, why people spent fortunes on clothes. I thought you could wear Miss Selfridge and make it look expensive, but I now understood that wasn't true. These weren't just clothes, they were art. But how did I know they were Talitha's?

Just when I was holding up one of the Saint Laurent dresses, noting the beaded corset, the bedroom door opened. There, in the doorway, with the sunlight shimmering behind her like a halo, stood Talitha. 

"Ooh, look how perfect that is! That was exactly the one I was hoping you'd pick. Lizzie said you hadn't brought anything, I hope you don't mind me sending some clothes. Aren't Yves' clothes the most beautiful!"

I wondered if she was wearing Yves now, in a richly embroidered short dress with bell sleeves, strappy gladiator sandals climbing up her calves. I looked at the dress I was holding and sighed. "I can't wear this. It must have cost a fortune. I'd be terrified of spilling something on it."

Her eyes danced of delight. "Darling, it was a gift from Yves. If you spill anything on it, I'll get another!"

Marokko tarkoitti käytännössä öljyperijä John Paul Getty Jr:n ja hänen aviovaimonsa Talithan valtavaa residenssiä, jossa vieraita tuli ja meni. Moni oli maailmankuulu jollain taiteen alalla, ja heillä oli usein tyttöjä vanavedessään, groupieita.

Talithasta ja Cecestä tuli hetkessä uudet sydänystävät, sielunsisaret, jotka kiersivät yhdessä soukeissa, leipoivat marijuanakeksejä, ottivat aurinkoa, juhlivat yöt läpi ja nukkuivat päivällä, yksinkertaisesti: nauttivat elämästään. Sex and drugs and rock-'n'-roll!

Alkuun huoleton elämä Marokossa oli kuin Hollywood-elokuvaa, kunnes Cece tutustui sen kääntöpuoleen: ensin marihuanaan, mutta myös väkevämpiin huumeisiin, runsaaseen alkoholin käyttöön, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Kun paikalle saapui Cecen ihailema laulaja joka osoittautui tyystin erilaiseksi ihmiseksi kuin julkisuuskuva oli antanut ymmärtää, mureni jotain Cecen sydämessä. Kun sen jälkeen tapahtuu vielä kuolemantapaus, kupla puhkeaa ja yhtäkkiä paluu Lontooseen ei tunnukaan tylsältä, vaan tutulta ja turvalliselta. Suuret seikkailut eivät aina ole pelkkää iloa. 

Wau! Sister Stardust oli täyden viiden tähden coming-of-age story 1960-luvun lopulta, eli melkoinen "aikuistumistarina", en keksi tälle mitään parempaa suomennosta. 

Vertaisin tätä tavallaan Daisy Jonesiin, jonka tämä voittaa mennen tullen. Tiedän kyllä että romantisoin '60-lukua jonka olisin niin kovasti halunnut elää, edes tuollaiset kolme glamourin täyteistä viikkoa jotka Cece sai ennen kuin hänen oli päätettävä elämänsä suunta.

Jane Green on kirjoittanut parikymmentä kirjaa ennen tätä, mutta kokeillut nyt ensimmäistä kertaa historiallista romaania. Toivon kovasti että hän jatkaisi juuri näillä menneillä vuosikymmenillä toisen maailmansodan jälkeen, sillä sodasta (ja tietenkin 2000-luvusta) kyllä löytyy kirjoja, mutta huomattavasti vähemmän 1950-1970-luvuille sijoittuvia. Ensimmäiset oikeat nuorisokulttuurin vuosikymmenet, miksi niitä hyödynnetään kirjallisuudessa niin vähän?

Paula Havaste: Saarelaislaulu

 Paula Havaste: Saarelaislaulu

Saarenmaa #4

Gummerus, 2021

Lukija: Jussi Lehtonen

Kesto: 13h 53min

1967.

Vilja oli saanut ensimmäistä kertaa elämässään matkustusluvan oikein pääkaupunkiin saakka, silmälaseja hankkimaan. Niinpä hän pääsi saattamaan matkaan tytärtään Merleä sekä Aiven ja Antsin poikaa Vilmaria, jotka oli valittu Suomen pioneerien kesäleirille edustamaan Eestin neuvostotasavallan nuoria kommunisteja.

Merle ei tulisi tekemään Vilmarin Suomen-matkaa helpoksi, sillä sydän ja järki erottivat heidät toisistaan. Merle toisteli propagandalauseitakin niin tosissaan, kuin uskoisi niihin, kuten uskoi myös Vilmarin äiti Aive.

Moni näki vain sievät kasvot ja itsetietoisen käytöksen, mutta häntä itseään Merle ei viehättänyt vähääkään, sillä tytöstä puuttui kaikki se lämpö ja ilo, jota vaikkapa pikkusiskonsa pursui. Tyttö oli kasvanut viime vuosien aikana aivan joksikin muuksi. Entinen iloinen Merle oli nyt ankara ja hapan. Liian paljon aatetta, liian vähän sydäntä. Mutta sellaista saattoi ajatella vain yksin ja salaa. Julkisesti oli pakko ihastella sitä intoa, jolla tyttö sosialistisen aatteen ja iskurityöläisten nimeen vannoi. 

Vilmarille olisi riittänyt vähempikin intoilu, hän itse vain esitti kunnon komsomolilaista: kommunistisen puolueen nuorisoliiton jäsentä. Hän oli päässyt kerran aiemminkin ulkomaille, Mustanmeren rannalle ja oikein lentokoneella, musiikkiolympialaisiin viidentoista muun lapsen kanssa. Hän oli sijoittunut kolmanneksi kansanlaulujen sarjassa ja saanut taas uuden mainetodistuksen. Se oli varmasti vaikuttanut siihen, että hänet oli nyt valittu Suomeen lähtijäksi. 

Nyt oltiin lopulta satamassa, mutta tämä jonotus se vasta kestikin. Edessä olevat suomalaiset, jotka tunnisti paitsi erilaisista vaatteista, myös viinan löyhkästä, alkoivat olla hermostuneen ja ärtyneen oloisia. Virolaiset eivät taatusti tulleet tähän jonoon humalassa tai edes krapulassa, he yrittivät vaikuttaa levollisilta ja tyyniltä, vaikka jokaisen mielessä jyskytti jokin salaisuus, joka oli vielä paljastumatta. Oliko tullut puhuttua liian kovaa kadun kulmassa, oliko joku naapureista kuunnellut kun ystävien kesken oli tullut lauottua liian suoria mielipiteitä neuvostoregiimistä? Ei Vilmarilla ollut sen helpompaa kuin muillakaan, vaikka mukana oli juhlallinen mainetodistus ja uuden uutuksinen harmaa passi. Yhtä lailla häntä jännitti olivatko tulleet ilmi hymähdykset komsomolin kokouksessa, oliko joku kannellut Vilmarin laulaneen liian vironmielisiä lauluja, oliko joku pitänyt kirjaa siitä kuinka auliisti Vilmar oli käynyt auttamassa niitä entisen Viron nimeen vannovia vanhuksia, jotka olisi pitänyt unohtaa. 

Leiri osoittautuu aika erilaiseksi mitä Vilmar odottaa, eikä Helsinkikään vastaa kaikin puolin hänen odotuksiaan. Hän päätteli, ettei sielläkään ollut kaupoissa tavaraa myytävänä, koska Tallinnasta tuttuja jonoja ei näkynyt ollenkaan. Vilja puolestaan on huolissaan tädin heikentyneestä kunnosta ja mikä tällä on edessä, kun ei jaksa enää omaa majataloaan pyörittää. Uusi koiranpentu löytyy sentään Viljaa ilahduttamaan. 

Oikeastaan harmittaa, että Saarenmaa -sarja päättyy tähän, onhan virolaisten elämä neuvostovallan alla vielä jotenkin niin paljon koskettavampaa kuin vastaava aika Venäjällä. Toivottavasti Vilja, niin fiktiivinen kuin onkin, eli vielä näkemään Viron itsenäistymisen.

Juonellisesti kirjassa käytiin läpi paljon aiemmissa osissa tapahtunutta, kun Vilja muisteli milloin mitäkin, onneksi useimmiten vain lyhyesti. Vilmarin ja Merlen Suomen-matka oli aika erilainen kuin olisin odottanut. Kansikuvassa voisi olla Merle, kun vaan pusero olisi pioneerien, kaulassa punainen huivi ja suu vakavana, tiukkana viivana. Eli ei juuri lainkaan kuvan tytön kaltainen.