2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

Anne Tyler: Palmikko

Anne Tyler: Palmikko

Otava, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 8 h 29 min

Baltimorelaiseen Garrettien perheeseen kuului kesällä 1959 viisi henkeä. Vanhimmat lapset olivat teini-ikäiset tyttäret, täysin toistensa vastakohdat: herkkä ja järkevä Alice sekä villi ja pojista kiinnostunut Lily. Kuopus oli seitsemänvuotias David, joka oli vähän ulkopuolinen. Isä Robin pyöritti appiukkonsa perustamaa Wellingtonin putkitarvikeliikettä, jonka tämä oli hyvin vastentahtoisesti jättänyt vävynsä vastuulle, ja Robin omistikin liikkeelle kaiken aikansa. Tuo kesä 1959 oli siinä mielessä merkityksellinen, että silloin Garrettit tekivät ensimmäisen (ja viimeisen) lomamatkansa. Appiukko Wellington, Mercyn isä, oli kuollut ja Robin oli vihdoin suostunut ottamaan apulaisen, ja silloin Mercy oli vaatinut, että koko perhe hyödyntäisi tilanteen lähtemällä lomalle. Hän tahtoi löytää aikaa taulujen maalaamiselle, ja Alice otti täyden vastuun ruuanlaitosta. 

Kesä 1959. Viikko Deep Creek Lakessa. Rustiikkinen pikkumökki keskellä mökkiriviä kivenheiton päässä rannasta. Ei ihan rannassa, koska Robinin mukaan se olisi tullut liian kalliiksi, mutta tarpeeksi lähellä, aivan tarpeeksi lähellä.

Vuonna 1959 Alice oli seitsemäntoistavuotias - kaukana takana olivat ne ajat, jolloin matka perheen kanssa olisi ollut jännittävä kokemus. Hänen pikkusiskonsa Lily oli viidentoista ja tulisesti rakastunut Jump Watkinsiin, nousukiidossa olevaan kolmasluokkalaiseen koripallomestariin heidän lukiossaan. Lily ilmoitti ettei mitenkään voinut olla erossa Jumpista kokonaista viikkoa. Hän kysyi voisiko Jump tulla mukaan, mutta Robin vastasi kieltävästi. Hän ei vaivautunut ilmoittamaan syytä vaan sanoi vain: "Mitä? Ei voi" ja siihen se jäi.

Tytöillä ei siis ollut erityisiä lomaan liittyviä odotuksia. Se tuli yksinkertaisesti liian myöhään heidän elämässään. Heidän pikkuveljensä sen sijaan... David oli vasta seitsemänvuotias, mikä oli ehdottomasti paras ikä viikon järvenrantalomaa ajatellen.

Seuraavaksi hypättiin vuoteen 1970, jolloin vanhemmat veivät Davidin collegeen. Alicella oli jo pieni tytär nimeltään Robby. Lily ajelehti työpaikkojen välillä ja odotti vauvaa uudelle miehelle, joka myös oli naimisissa. Mercy oli vuokrannut itselleen ateljeen jonne muutti pikkuhiljaa; aluksi hän vain nukkui siellä sillä verukkeella, että maalaaminen venyi usein niin myöhään. Robin ymmärsi mitä vaimo suunnitteli ja pyysi ettei Mercy jättäisi häntä. Lily ja Morris (Maurice) menivät yhteen ja hakivat kumpikin tahoillaan avioeroa. 

1982 Lily hoiti suvun putkiliikettä. David oli kolmenkymmenen, ja toi pääsiäisenä ensimmäistä kertaa naisystävän sukupäivälliselle. Hän ei ylipäätään käynyt juurikaan kotona. David käyttäytyi etäisesti, mutta perheelle esitelty Greta oli erittäin kohtelias mutta pidättyväinen, kuten myös hänen tyttärensä Emily. Tunnelma oli heidän yrityksestään huolimatta aika vaivautunut.  

Davidissa oli jotakin uutta, Lily mietti. Hän vaikutti aiempaa rennommalta. Hän oli hyvinkin saattanut lihoa pari kiloa. Hän oli aina ollut hoikka poika.

Alice tuli ruokailuhuoneen ovelle ja kuulutti: "Käykäähän pöytään!"

Tunnelma vapautui huomattavasti ja huoneeseen levisi helpotuksen tunne. Kaikki nousivat ja lähtivät kohti ruokapöytää. Lily pani merkille, että Greta käveli lievästi ontuen. Oli kuin hän olisi hieman empinyt jokaista askeltaan, minkä takia hän näytti vielä vanhemmalta kuin hän oli - ei ainoastaan liian vanhalta Davidille, vaan myös liian vanhalta niin nuoren tytön äidiksi. Totta puhuen Lilyn oli mahdotonta saada naisesta selvää.

Lampaanpaisti oli nostettu pöydän päähän Kevinin eteen vadilla, joka oli koristeltu persiljalla ja ilmeisesti pienillä chilipippureilla. Lisukkeita oli runsain määrin, yhtenä niistä Lilyn salaatti. Alice sanoi: "Greta, sinä saat istua Kevinin oikealle puolelle. Äiti menee Kevinin vasemmalle puolelle -"

"Tämän takia minä en ole koskaan pitänyt pääsiäisestä", Mercy sanoi. Hän katseli hyasinttirivistöä. 

"Vaaleanpunaista ja laventelia rinta rinnan. Kenen idea tämä mahtaa olla?"

"Emily, kultaseni, sinulle on paikka siellä pöydän päässä Eddien vieressä ", Alice jatkoi. "Enkö minä saa valita itse", Emily kysyi pienellä ja kolealla äänellä. Kysymys oli suunnattu hänen äidilleen, jota hän katseli kiinteästi silmiin.

"Sinä et saa valita", Greta vastasi tiukasti.

Alice sanoi: "Greta, jos haluat, että Emily istuu sinun vieressäsi -"

Greta vastasi: "Emily pärjää kyllä." Emily istuutui Eddien viereen ja risti kädet syliinsä. 

1990 vietettiin Robinin ja Mercyn viidettäkymmenettä hääpäivää, ja Robin suunnitteli yllätysjuhlia vaimolleen.

1997 Candle (Kendall) täytti 12 ja alkoi maalata kesäleirillä, sitten Mercy-mummon ateljeessa, ja he bondasivat. 

2020 alkoi pandemia, opetus siirrettiin zoomiin ja David jäi eläkkeelle. Hänen poikansa Nicholas asui NY Cityssä lääkärivaimonsa Juanan ja viisivuotiaam poikansa Bennyn kanssa. Juanaa tarvittiin pandemian takia jatkuvasti töissä etulinjassa, joten Nicholas muutti Bennyn kanssa viettämään eristystä vanhempiensa luo, jonne he ottivat myös koiran. 

Niin paljon irtipyristelyä sukupolvien eri vaiheissa, mutta silti yhteisessä palmikossa.

"Miksi sanotaan sitä pikkutyttöjen päälaelta alkavaa lettiä?" David kysyi Gretalta eräänä iltana, kun he olivat menossa nukkumaan. 

"Päälaelta alkavaa lettiä?"

"Emily piti tukkaansa niin. Se lähtee ohimoilta kahtena ohuena palmikkona, jotka yhdistyvät kahdeksi paksuksi letiksi."

"Ai ranskalainen palmikko", Greta sanoi.

"Nimenomaan. Kun Emily purki sen, tukka oli vielä monen tunninkin päästä säkkärällä, pienillä jäännöskiharoilla."

"Niin..."

"Sitä vain että perheet ovat samanlaisia", David sanoi. "Niistä voi kuvitella irtautuvansa, mutta oikeasti irti ei pääse koskaan. Palmikon jäljet näkyvät ikuisesti."

Greta purskahti nauruun. "Etkö sinä ole tajunnut sitä aikaisemmin", hän kysyi. 

David sanoi: "Taidan olla hidas oppimaan."

Ai miten rakastin tätä romaania jossa kaikkein keskeisintä on perhedynamiikka. Vaikka tapahtumissa edetään enimmäkseen kronologisessa järjestyksessä, lukija on ikään kuin kärpäsenä katossa lennähdellen tilanteesta toiseen. 

Paljon jää myös sanomatta, ja siitä syntyy kirjan kiinnostava jännite. Isoäiti Mercy ja lapsenlapsi Candle (Kendall) vastasivat kirjan lämpimimmästä ihmissuhteesta, jonka kehitystä oli ihana seurata.  Kuuntelin ennen tätä kirjaa kaksi jälkimmäistä osaa Tove Ditlevsenin trilogiasta, ja tämä meni jotenkin hyvin osuvasti niiden jatkoksi. Kirjasta tuli mieleeni myös Miranda Cowley Hellerin Paperipalatsi. Lisää tällaista!

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Otava, 2020

Otavan kirjasto

Lukija: Erja Manto

Kesto: 9h 7min

Valeriaanapillereistä huolimatta Janina heräsi yöllä siihen, että ovea hakattiin kovaa ja kiihkeästi. Pippurisumuttimella varustautuneena hän meni avaamaan, mutta ovella ovella olikin tuttu hahmo kelsiturkissaan, pitkä ja luiseva naapurin mies, jota Janina kutsui Outolinnuksi. Syy yölliseen mekkalointiin oli Isojalka, tai pikemminkin se, että tämä oli Outolinnun mukaan kuollut. 

Vain he kolme asuivat tuulisella ylängöllä Puolan ja Tšekin rajaseudulla olevassa pienessä kylässä ympärivuotisesti. Kylä oli niin pieni, ettei sen nimeä näkynyt edes kartassa. Pakkanen ja lumen määrä tekivät talvista haastavia, ja muut laittoivatkin ovensa säppiin syksyllä ja palasivat kaupunkikoteihinsa Varsovaan, kunnes taas palaisivat kevään koittaessa. Mutta nyt, talvisena aamuyönä, Outolintua oli alkanut epäilyttää koiran ulvonta ja jatkuvasti palava valo. 

Janina ja Isojalka eivät olleet ollenkaan hyvissä väleissä. Janina oli tehnyt miehestä monta rikosilmoitusta, salametsästyksestä ja siitä miten huonosti tämä kohteli koiraansa, sulki koiraparan päiviksi puuvajaan ulvomaan ja palelemaan. Häntä ei oltu otettu vakavasti, kuten ei usein muutenkaan. Kun on kuusikymppinen ja nainen, joka asui yksin pienessä syrjäseudun kylässä, ei saanut arvostusta osakseen.

Poliisipäällikkö katsoi minuun hetken aikaa mitään sanomatta, ja näin hänen kasvoillaan jälleen kerran hyvin selvästi sen, minkä olin nähnyt hänessä jo heti aluksi ja minkä olin nimennyt halveksunnaksi. Suupielet painuivat alas ja huulet suipistuivat hieman. Näin myös sen, että hän yritti hallita ilmettään. Hän peitti sen tyhjään hymyyn, joka paljasti hänen isot, tupakan kellastuttamat hampaansa.

Hän sanoi:

- Rouva hyvä, ei sellainen ole polisiasia. Koira on koira, sellaista se täällä maalla on.  Mitä te oikein luulette? Koirat pidetään kopissa ja ketjuun kytkettyinä. 

- Olen tekemässä Poliisille ilmoitusta siitä, että on tapahtunut jotakin pahaa. Kenelle minun pitää kertoa, jos ei kerran Poliisille? 

Poliisipäällikkö nauraa hörötti. 

- Pahaa, niinkö? Jospa menisitte ja puhuisitte papille? hän tokaisi tyytyväisenä huumorintajuunsa, mutta selvästikin tajusi ettei hänen vitsinsä juuri huvittanut minua, sillä hänen ilmeensä vakavoitui nopeasti. - Eikös niitä ole olemassa semmoisia eläinjärjestöjä tai jotain? Puhelinluettelosta varmasti löytyy.

Opettajan ammatissa toimiva Janina tunsi hyvin astrologiaa, hän osasi tutkia huoneita ja tehdä karttoja. Se ei ainakaan auttanut siinä, että ihmiset olisivat ottaneet hänet vakavasti. 

Kun pohdin väkivaltaisen kuoleman mahdollisuutta, minun oli otettava huomioon hyleg, sen huone ja planeetat, jotka olivat sinne asettuneet. Kiinnitin huomiota lisäksi siihen, mikä vahingollisista planeetoista - Mars, Saturnus tai Uranus - olisi voimakkaampi kuin hyleg, ja luo sen kanssa epäharmonisen aspektin. 

Sinä päivänä kävin työhön ja kaivoin taskustani nuhjuisen paperilapun, johon olin kirjoittanut Isojalan tiedot, tarkistaakseni, oliko kuolema käynyt hänen luonaan ajallaan. 

Kun olin siirtänyt syntymäajan koneelle, vilkaisin itse paperia. Huomasin että olin kirjoittanut tiedot metsästyskalenterin lehdelle, ja se lehti oli maaliskuulta. Taulukossa oli niiden eläinten kuvat, joita maaliskuussa saa metsästää. 

Tähtikartta ilmestyi näytölle ja vangitsi katseeni seuraavan tunnin ajaksi. Ensimmäiseksi aloin tutkia Saturnusta. Saturnus kiinteässä merkissä oli usein merkki tukehtumis- tai hirttokuolemasta. 

Isojalka ei ollut kuitenkaan ainoa joka tuon talven ja kevään mittaan menetti henkensä. Janinalla oli oma käsityksensä siitä kuka tai pikemminkin ketkä olivat kuolemien takana. 

Olipa tämä metka kirja. Tykästyin alkuviivoilta tähän itsepäiseen ja omalaatuiseen muoriin ja hänen ajatusmaailmaansa jonka persoonasta kävi vähän väliä ilmi jotain uutta ja yllättävää. Muutenkin parasta tässä kirjassa oli se, ettei yhtään tiennyt mihin suuntaan tarina milloinkin lähtee kulkemaan, kun sellaista selkeästi arvattavaa logiikkaa ei ollut. Murhaajan henkilöllisyys, sen ainoan kerran kun se kävi mielessäni, osui oikeaan mutta se ei haitannut vähääkään. Erja Manto oli täydellinen valinta lukijaksi ja kuunteluelämys kokonaisuudessaan sai minulta täydet viisi tähteä. 

Tokarczuk sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2019. 

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Otava, Otavan kirjasto 2019

285 sivua

Alkuteos: Menn i min situasjon, 2018

Arvid Jansen on kohta neljääkymmentä lähestyvä kirjailija. Perheessä on vaimo Turid ja kolme tytärtä, 12-vuotias Vigdis ja 5- ja 6-vuotiaat Tine ja Tone. Yhdessä on oltu jo teini-ikäisistä. Yhtäkkiä Turid alkaa löytää uusia, erilaisia ystäviä, "värikkäitä" kuten Arvid heitä kutsuu, sillä Arvid itse on musta ja harmaa. Sitten Turid ilmoittaa lähtevänsä ja vie tyttäret mukanaan. Kirjan alkaessa tästä on kulunut vuosi ja kirjassa Arvid muistelee epäkronologisessa järjestyksessä mennyttä vuotta ja välillä vanhempiakin juttuja, pätkiä sieltä ja toisia täältä. 

Toridin ja tyttöjen lähdettyä Arvid yrittää kirjoittaa seuraavaa romaaniaan huonolla menestyksellä. Sen sijaan hän ajautuu ilta toisensa jälkeen Oslon keskustan kapakoihin, juo itsensä humalaan ja poistuu milloin kenenkin naisen kanssa tämän kotiin, ihmetellen miten helppoa se onkaan. Osa naisista tunnistaa kirjailijan, eivät kuitenkaan kaikki. 

Kun Arvid ei ole ryypiskelemässä Oslon baareissa, hän istuu enimmäkseen vanhan farmari-Mazdansa ratissa ajellen ympäriinsä ilman sen kummempaa päämäärää, kertoen lukijalle tarkkaan missä liikkuu. Auto on aina ollut hänelle tärkeä, autossa hän vietti öitä jo avioliittonsa loppuaikoinakin, kun ajatus nukkumisesta makuuhuoneessa, Turidin vieressä, alkoi ahdistaa. 

Sytytin savukkeen, filtterittömän Blue Masterin, juhlatupakkani. Pidin tästä lyhyehköstä savukkeesta ja pehmeän pakkauksen valkoista ympyrää koristavasta sinisestä hevosenpäästä, olin aina pitänyt, jopa silloin kun en vielä ollut alkanut polttaa, siis alle viisitoistavuotiaana. Muistin kaikki kerrat, kun isäni ja minä ajoimme Grorurdin bussilla Veitvetistä Carl Berners plassille ja kävelimme risteyksen yli kohti Tromsøgataa ja vaihdoimme 21:n bussiin joka vielä tuohon aikaan oli trolley, heti elokuvateatteri Ringenin takana sen konditorian luona, jossa äitini lähes viisitoista vuotta myöhemmin antoi minulle kohtalokkaan korvatillikan. Sieltä bussi ajoi Dælerengataa pitkin Sannergatalle ja koko matkan kaaressa Oslon keskustan ympäri, ja lopulta nousimme kyydistä Bislettin stadionin kohdalla suoraan sisäänkäynnin luona katsoaksemme miten Vålerenga pelasi otteluitaan ja hävisi niistä tuolla kaudella suurimman osan.

(En tiedä kiinnostaisiko tuo paikkojen ja katujen loputon luettelu jos tapahtumat sijoittuisivat paikkaan jonka tunnen. Ajattelin Tamperetta, enkä syttynyt ajatukselle sen enempää.)

Päiväsaikaan Arvid ei voi mennä Oslon keskustaan, hän ei halua että hänet tunnistetaan valoisaan aikaan, eikä halua kohdata ihmisiä joita kohtaa iltaisin baareissa. Hän ei myöskään halua kohdata tuttuja, jotka hänet nähdessään muistaisivat vuoden takaisen uutisen ja alkaisivat kysellä laivaonnettomuudesta jossa Arvid menetti vanhempansa ja kaksi veljistään. Kun kirjoittaminen ei sujunut ja hän lakkasi jo yrittämästä, hän pysytteli sisällä, nukkui, yritti lukea tai vain tuijotti ikkunasta ulos, ihmisiä, busseja, ihmisiä jotka nousivat bussista tai menivät sisään bussiin. Kun tämäkin alkoi ahdistaa ja levottomuus kasvoi, hän meni aikaisin aamulla Mazdaansa ja ajoi parin tunnin matkan Ruotsin puolella olevaan Arvikaan, ensimmäisen kerran jo muutama viikko Turidin lähdön jälkeen. Siellä hän kävi konditoriassa, joi kahvia ja söi kermaleivoksen ja tunsi sellaista rauhaa että pystyi keskittymään lukemiseen, tunnin, useammankin. Sitten hän haki Systembolagetista pullon ja kirjakaupasta lisää lukemista. Kerran tytöt inttävät haluavansa isäviikonloppuna Arvikaan ja matkalla sinne tapahtuu jotain, minkä tähden Torid ei anna tyttöjen enää tavata isäänsä. Se muuttaa Arvidin elämän vieläkin kapeammaksi.

Tämä oli siitä omituinen kirja, että paikoitellen se suorastaan kiehtoi minua ja luin kepeästi ja kuin huomaamattani monta kymmentä sivua mutta välillä koin sen hieman jahkailevaksi, kuten alla olevassa näytteessä, jossa Arvid keskustelee hautausmaalla kohtaamansa naisen kanssa. Arvid on juuri todennut naiselle, että tämäpä on rauhallinen. Että vai niin, hän sanoi.

Hän oli ehkä aikeissa lähteä, olin huomaavinani sen hänen olkapäistään, vaikka hän ei ollut vielä kääntynyt, tai ehkä erehdyin. Saatan ollakin, hän sanoi, ja hän hymyili ja sanoi, mutta sinä et ole. Ei, sanoin. En ole koskaan rauhallinen. Kuulostaa rasittavalta, hän sanoi. Niin, sanoin. Sitähän se on. Ehkä voisit puhua jonkun kanssa, hän sanoi ja se oli käväissyt minunkin mielessäni, että voisin, mutta tiesin, että istuisin vain mykkänä, joten ei siitä mitään tulisi. Ei kannata, sanoin. Eikö, hän sanoi. Ei, sanoin. Niin se vain on. Vai niin, hän sanoi, niin kai se sitten on, ja hänen silmiinsä nousi jäähyväiskatse, mutta en halunnut hänen lähtevän. Yritin keksiä jotain sanottavaa, sellaista mikä saisi hänet jäämään, ja hän epäröi ehkä hieman ja jäi seisomaan, mutta en keksinyt mitään, ja silloin hän vain hymyili, koeta pärjätä, hän sanoi, ja onnea matkaan, ja sitten hän kääntyi ja lähti.

Kaiken kaikkiaan minulle jäi lukijana sellainen tunne, että kuljin vuoden tämän päähenkilön matkassa, mutten oikein edes rinnalla vaan tarkkaillen kovin ulkopuolisena, tuntien ettei tällä kertojalla ole sen suurempaa mielenkiintoa päästää saati kutsua minua lähemmäs. Ei yhtään sen lähemmäs kuin niitä lukuisia naisia joita hän kohtaa, mutta vain kerran. Yhtä kahtiajakoinen fiilis minulla on siitä, haluanko lukea lisää Pettersonia vai en, joten aikahan sen näyttää. Tämän hetkinen fiilis on lähinnä se, ettei tämä minua Otavan kirjaston parista karkoita, mutta onhan siellä monia muitakin kirjailijoita.

2 x vanhempi romaani: Ehdottomasti kielletty sekä Rantahotelli

Kerstin Thorvall: Ehdottomasti kielletty

Otava, 1977

192 sivua

Alkuteos: Det mest förbjudna, 1976

Suomennos: Orvokki J Nurmi

Mitä aviomies tekee kun hänen vaimonsa on itkemässä itseään hengiltä toisen miehen takia?
Ei ainakaan lohduta.

Kun kaikki on päällisin puolin hyvin, on hyvä ja huolehtiva mies ja kauniit, terveet lapset, mutta se ei vain riitä. Kun nainen ei pysty olemaan uskollinen ja ahdistuu siitä, ettei osaa eikä pysty tyytymään siihen. Lisätään tähän vielä kaikki lapsuudessa koettu, vaikea äitisuhde ja mielisairaalaan päätynyt isä. Äiti joka pelkää, että tyttärelläkin on "se" mikä isällään. Äidin mielestä isä oli kyltymätön.

Minä tiedän mikä on ehdottomasti kielletty. Minä tiedän sen itse ja äiti on sanonut sen ja Jumala. Minä en voi elää ilman sitä. Minä en osaa olla tavallinen ja mukava. Rivitalo-onni ja ompelutyöt eivät ole minun. Olen ollut ilkeä tytär. Uskoton vaimo. Huono äiti. Penseä isoäiti. En selviydy uhmaiästä. Se on surullista mutta auttamatonta.

Kaikki, aviomieskin, hokevat että on vain ryhdistäydyttävä. Keskityttävä perheeseensä. Koska vika on selvästikin isältä peritty, psykiatri voi varmasti auttaa. Ehkä toinen, tai kolmas? Samalla voidaan hoitaa naisen lukuisia pelkoja. Kuolemanpelko. Taaksepäin kaatumisen pelko. Hissit, autot, lentokoneet, hengenahdistus, ettei voikaan enää nielaista, eikä voi tai uskalla nukahtaa.

Kaikki tällainen johtui "vain hermoista". Mies, joka oli nainut minut, oli perheestä, jossa ei tunnettu näin yläluokkaisia hermoja. (Oli suvussa tosin muutama alkoholisti ja yksi oli tehnyt itsemurhan. Mutta sellainen oli jotenkin todellisempaa.)

Lomamatka voisi auttaa. Tai sitten ei, koska nainen maksaa rakastajalleen matkan viereiseen lomakylään. 

Ehdottomasti kielletty oli 70-luvun lopun kohukirja Ruotsissa. Kovin avointa seksuaalisuutta ja tuollainen pahennusta aiheuttava seksinnälkäinen nainen, sellaista kaikkien kunnon vaimojen ja äitien kuului paheksua ja kauhistella.

Kirjan rytmi ja sen omanlaisensa huumori veti minut mukaansa. Tämä kuuluu niihin kirjoihin joita ahmii sivu toisensa jälkeen kun ei oikein osaa laskea käsistään ja haluaa tietää miten kaikki päättyy. Aikoinaan tätä on varmasti luettu tirkistelynhalusta. Tänä päivänä kun naisen seksuaalisuus ei enää hätkähdytä edes kirjoitettuna, tätä lukee enemmän ehkä juuri siitä näkökulmasta, miten ahdasta ja rajoitettua naisen elämä on tuolloin ollut. En toki tarkoita sitä, että avioliiton ulkopuoliset suhteet olisivat tai niiden tulisi nykypäivänä olla hyväksytympiä, vaan kaikenlaisista ihmisen elämään kuuluvista asioista keskustelua. Täältä 2010-luvun lopusta ihailen Thorvallin rohkeutta tällaiseen puheenvuoroon omana aikanaan. 

Anita Brookner: Rantahotelli

Otava, 1985 (toinen painos)

176 sivua

Alkuteos: Hotel du Lac, 1984

Suomennos: Eva Siikarla

Hieman samanlainen mutta huomattavasti pehmeämpi lähtökohta on lähes kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Rantahotellissa, joka toi kirjoittajalleen vuoden Booker -palkinnon. Päähenkilö, englantilainen Edith, on nimittäin ystäviensä toimesta lähetetty lomailemaan pieneen sveitsiläishotelliin "tulemaan järkiinsä". Edith on aiheuttanut jonkinlaisen skandaalin johon liittyy mies ja tämän skandaalin, joka paljastetaan aivan kirjan lopussa, odotetaan laantuvan kun sen aiheuttaja on poissa maisemista.

Edith on kirjailija, hänen genrensä on romanttinen kirjallisuus. Hänen ystävänsä sanovat hänen muistuttavan ulkonäöltään Virginia Woolfia. Hotel du Lac on puolestaan vanha, arvokas ja maineikas hotelli jonka vieraat ovat varakkaita, syrjään vetäytyviä, kunnioitettuja asiakkaita. Se suorastaan ylpeili kaikkien houkutusten puuttumisella, ei kiertoajeluilmoituksia, ei kaupungin nähtävyyksiä esitteleviä ilmoitustauluja, ei saunaa, ei kampaajaa vaan karuja ja askeettisia kalusteita, toki laadultaan erinomaisia, liinavaatteet tahrattomia ja palvelu moitteetonta. Edithin saapuessa hotellissa oli enää harvoja vieraita, sillä sesonki oli päättymässä ja hotelli sulkemassa ovensa talveksi.

Juonellisesti kirja on tavallaan rakkausromaani, mutta sen tapahtumat ovat pitkälti kävelyretkiä pitkin pikkukaupungin järvenrantaa, ostoksilla käymistä ja piipahduksia pikku kahviloihin. Varsinaista juonellista etenemistä oleellisempaa onkin se miten Edith tarkkailee kaikkea näkemäänsä ja tekee huomioita muista vieraista ja ystävystyy heidän kanssaan.

Tytär on varmaankin kaksikymmentäviisivuotias, Edith arveli, naimaton muttei huolissaan siitä. - Ei hänellä ole kiirettä, hän kuvitteli äidin sanovan kaunis hymynsä huulillaan. - Hän on ihan onnellinen näinkin. Ja tytär punastuisi ja nakkelisi niskojaan, herättäen irstaita ajatuksia niissä vanhemmanpuoleisissa herrasmiehissä jotka osoittaisivat suhteellisen vakituista huomiota äidille, siitä Edith oli varma. Minun täytyy lopettaa tämä, hän totesi. Ei minun tarvitse keksiä heidän elämäänsä heidän puolestaan. He tulevat oikein hyvin toimeen Ilman minua. Ja hän tunsi kaipauksen pistoksen ajatellessaan tuollaista äitiä, niin hyväntuulista ja tyylikkäästi pukeutunutta, äitiä joka niin ehdottomasti vaati että tytär saisi teetä, vaikka kello oli jo melkein kuusi. Hän tunsi myös kaipauksen pistoksen ajatellessaan tytärtä, joka oli niin itsevarma, otti niin luontevasti vastaan kaiken mitä hänelle annettiin... Ja he olivat englantilaisia, vaikka eivät hänelle tuttua tyyppiä, varsin varakkaita, ja nauttivat elämästään. He näyttivät ihmisiltä jotka nauttivat aina elämästään.

Verrattuna Ehdottomasti kiellettyyn Rantahotelli on tyyliltään enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa ja paikallaan Otavan kirjasto -sarjassa. Takakannessa sen kuvataan olevan rakenteeltaan salapoliisiromaani, jännityskertomus ihmismielen salaisuuksista. Ihan näin paljon se ei minuun tehnyt vaikutusta, mutta ihan kelpo romaani ja aikeena on lukea toinenkin Brooknerin kirja. 

~~~

Vastapainoksi sille miten paljon luen vuoden parin sisään ilmestyneitä kirjoja, haluaisin useammin haastaa itseäni myös tällaisen vanhemman kirjallisuuden lukemiseen. En kuitenkaan halua niputtaa näitä klassikkohaasteeseen, koska minulla on itselläni melko erilainen ajatus siitä mitä haluan sen haasteen puitteissa lukea. 

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kesken

Otava 2019, 350 sivua

Suomennos: Kaija Sivill

Alkuteos: Conversations wuth Friends, 2017

Bobbi ja minä tapasimme Melissan ensimmäistä kertaa kaupungilla runoillassa, jossa esiinnyimme yhdessä. Melissa otti meistä ulkona valokuvan, jossa Bobbi polttaa tupakkaa ja minä pitelen vaivaantuneena kiinni vasemmasta ranteestani niin kuin pelkäisin, että se karkaa. Melissa käytti isoa ammattilaiskameraa ja hänellä oli paljon objektiiveja erillisessä kameralaukussa. Kuvatessaan hän jutteli ja poltti tupakkaa. Hän puhui meidän esityksestämme ja me puhuimme hänen kuvistaan, joita olimme nähneet netissä. Puolenyön maissa baari meni kiinni. Alkoi sataa, ja Melissa ehdotti, että lähdettäisiin hänen luokseen lasilliselle.

Näin Dublinin kirjallisten piirien juhlissa pörräävät parikymppiset yliopisto-opiskelijat Bobbi ja tarinaa minä-muodossa kirjoittava Frances tutustuvat Melissaan ja tämän näyttelijämieheen Nickiin jotka ovat heitä aika paljon vanhempia, reilusti yli kolmekymppisiä. Melissa viehättyy uusista nuorista ystävistään ja haluaa kirjoittaa tytöistä henkilökuvan kirjallisuuslehteen. Juttua varten tytöt lähettävät Melissalle parhaita runojaan ja Melissa kutsuu heidät päivälliselle. Melissa on hieman pettynyt kuultuaan että runot ovat itse asiassa Francesin kirjoittamia, että tytöt vain esittävät niitä yhdessä. 

Nuoret naiset ovat nykyään bestiksiä ja viettävät vapaa-aikansa paljolti yhdessä, mutta seitsemäntoistavuotiaina, luostarikoulun kapinallisina, he ovat myös seurustelleet vuoden verran. Nyt Bobbi ihastuu Melissaan ja Frances vastaavasti lähentyy Nickin kanssa ja kahdestaan tyttöjä puhuttaa Melissan ja Nickyn avioliiton tila joista heillä on aika erilainen näkemys, samoin kuin Nickistä ihmisenä. Juhlissa Frances tuntee usein jäävänsä räiskyvän ja eloisan Bobbin varjoon, mutta Nickin kanssa Francesille kehittyy salasuhde, joka tulee vaikuttamaan isosti myös tyttöjen ystävyyteen. 

Rooneyn esikoiskirjasta on ollut paljon pöhinää sen ilmestyttyä ja siitä on jo tehty jonkinlaista kulttiteostakin. "Nokkela, kepeä ja kuolemanvakava", kirjaa luonnehditaan kustantajan sivuilla. Palkintojakin on sadellut ja käännösoikeudet myyty yli 20 maahan. Kirjailijaa kuvaillaan nykysukupolven Salingeriksi. Ehkä kaiken tämän hypetyksen myötä odotuksenikin olivat suhteettoman korkealla, sillä minulle tämä oli vain yksi kirja muiden joukossa, ei huono, muttei ei mitään ilotulitustakaan. Loppujen lopuksi aika yllätyksetön rakkaustarina nuoren naisen ja vähän vanhemman, naimisissa olevan miehen välillä. Plussana se, että teksti on hyvin sujuvaa, kiinnostavaa lukea ja tarina kuitenkin vetää, koska odotat loppuun saakka mitä seuraavaksi tapahtuu. Tietenkin odotat myös sitä, ketkä eroavat ja ketkä päätyvät yhteen, sillä on tässäkin rakkausromaanissa sellainen loppu. 

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa I

Saadakseni kirjat kiertoon muillekin kirjaston asiakkaille, tarvitaan nyt järeitä keinoja!
(Osa on kirjoitettu muistiin jo viime vuoden puolella.)

Yksikään seuraavista kirjoista ei todellakaan ole jäänyt bloggaamatta siksi, ettei kirja olisi huomiota ansainnut. Päinvastoin, joukossa on helmiä. Mutta välillä kirjaan saattaa tulla varaus niin lähellä sen eräpäivää, etten ehdi siitä enää kirjoittaa lainauksineen kaikkineen, tai sitten olen saanut viikon vippilainan juuri ja juuri luettua, mutta siihen aika on loppunutkin. Niinpä ajattelin tehdä erittäin lukupäiväkirjamaisen yhteenvedon näistä teoksista.

Milana Busquets: Tämäkin menee ohi 

Nelikymppinen espanjatar matkustaa äitinsä hautajaisten jälkeen merenrantahuvilalle ja pohtii suhdetta äitiin ja elämänsä miehiin. Kirja oli hieman lian outoa tyyliltään minulle, espanjalaista nykykirjallisuutta oletan. Näin lyhyen kirjan lukee silti aika nopeasti. ***

Tommi Kinnunen: Lopotti 
Neljäntienristeyksestä tuttu sokea tytär jatkaa suvun tarinaa. Helena on vasta 9-vuotias, kun tulee lähetetyksi sokeainkouluun Helsinkiin. 50-luvulla tämä tuntui oikealta toimintatavalta; koulussa Helena oppii miten ollaan erottumatta toisista, näkevistä. Miten pitää oppia kävelemään ryhdikkäästi kuin näkisi minne kulkee, miten pitää opetella laskemaan askelten määrät tutuille välimatkoille. Vähitellen hän oppii kulkemaan Helsingissä, vähitellen hän tutustuu myös tulevaan mieheensä Kariin. Ensin ajattelin, ettei uusi kirja voi vetää vertoja Neljäntienristeykselle, mutta oli tämäkin vaan kova veto Kinnuselta. Muitakin kiinnostavia henkilöitä kirjassa on, mutta Helenan kohtaloa luin järkyttyneenä. En ollut osannut kuvitella millaista sokean lapsen ja nuoren elämä on tuohon aikaan (ja kuitenkin niin vähän aikaa sitten!) ollut joten koin kirjan olevan paitsi viihdyttävä myös opettavainen. ****1/2

Linn Ullmann: Rauhattomat 
En ollut lukenut aiemmin mitään Ullmannin kirjaa, vaikka Rauhattomat on hänen kuudes romaaninsa. Tähänkin tartuin lähes yksinomaan hänen kuuluisien vanhempiensa takia. Linn kun nauhoittaa isän kanssa käymiään keskusteluja ja siinä samassa muistelee millaista oli elää kuuluisan äidin kanssa. Yhdessähän he kaikki kolme eivät koskaan asuneet, mutta isällään Linn vietti lomat, osana tämän suurta lapsikatrasta. Kirja on ihan kiinnostava, muttei  juurikaan houkuttele lukemaan enempää. **1/2

Laura Honkasalo: Eropaperit 
Eletään 60-lukua. Mennään naimisiin, tehdään lapsi, sitten toinen, mies rakastuu toiseen, haluaa eron, haluaa lapset. Rumaahan siitä tulee. Eropaperit on kaukana viihteellisestä romaanista, sillä lapsia, etenkin vanhempaa tytärtä, käytetään julmasti hyväkseen prosessissa saada lapset pois äidiltään. ****+

Lukuseurani ei ollut erityisen levotonta 😉

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä 

Otava, Otavan kirjasto 2011, 238 sivua 

Mian aviomies ilmoittaa haluavansa pitää paussin 30 avioliittovuoden jälkeen. Paussilla on nimikin, ja kiiltävät ruskeat hiukset, upeat rinnat, ranskalainen tausta ja 20 vuotta vähemmän ikää. Hän on myös Boriksen, Mian "rottamiehen" tutkijakollega. Mia romahtaa. Tohtori P. tekee diagnoosin, lyhytaikainen psykoottinen häiriö.

Mia ei kestä jäädä yhteiseen asuntoon, jättää Brooklynin ja muuttaa kesäksi Minnesotaan, rauhalliseen pikkukaupunkiin josta on kotoisin. Mian äiti asuu saman kaupungin palvelutalossa. Mian päivät kuluvatkin äidin ja tämän neljän parhaan ystävättären seurassa sekä runokurssilla jota hän kesän ajan vetää paikallisille koululaisille, seitsemälle murrosikäiselle tytölle. Lisäksi hän ystävystyy nuoren naapurin rouvan kanssa ja vaihtaa sähköposteja nimettömänä esiintyvän häirikön kanssa.  

Ajattelin että nauttisin tästä kirjasta, varsinkin tyttöjen runokerhon pitäminen kuulosti lupaavalta. Loppufiiliksenä tunsin kuitenkin, etten varmaankaan ole riittävän intellektuelli lukemaan Hustvedtin kirjoja, sillä en jaksa kiinnostua sivutolkkujen mittaisista pohdinnoista esimerkiksi miesten ja naisten sukuelinten erilaisuudesta. Miten kuuluisa kreikkalainen lääkäri Galenos uskoi, että naisten sukuelimet olivat sisäänpäin kääntyneet miehiset elimet ja päinvastoin, tai miten tohtori George Beard kirjoitti teoksessaan American Nervousness että toisin kuin intiaanivaimo, joka wigwamissaan keskittyi vain alaruumiiseensa ja synnytti lapsen toisensa jälkeen, moderni nainen kärsi liiasta ajattelusta, ja todistaakseen sen hän lainasi erästä arvostettua kolleegaansa, joka oli mittaillut korkeasti koulutettuja kohtuja ja havainnut niiden olevan vain puolet koskaan opille altistumattomien kohdun koosta. Sen enempää ei jaksanut sykähdyttää miten vuonna 1906 anatomian tutkija Robert Bennett Bean väitti, että miesten aivokurkiainen - hermoradat jotka yhdistävät aivopuoliskot - oli suurempi kuin naisilla, ja muodosti hypoteesin, jonka mukaan aivokurkiaisen poikkeuksellinen suuruus saattaa merkitä poikkeuksellista intellektuaalista aktiivisuutta. Tai sitten en ole riittävän feministi  (kun en isommin sitä olekaan).  Myönnän että kirjan loppupuolella enää silmäilin nämä filosofisointiosuudet ja luin taas kunnolla kun siirryttiin runotyttöihin tai palvelutalon maailmaan. 

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Otava 2015, 427 sivua

Suomennos: Marianna Kurtto
Alkuteos: Fallout 2014

Ehkä rakkaus oli totta ei ole kirjailijan esikoinen, mutta ensimmäinen suomennettu teos. Neljästä nuoresta 1960-70 -luvuilla kertovan romaanin päähenkilö on Luke, jonka puolalainen isä on juoppo ja ranskalainen äiti mielisairaalassa. Häntä kiehtoo teatteri, mutta hänen ainoa kontaktinsa sen maailmaan on ollut näytelmien lukeminen kunnes hän kohtaa Paulin ja Leighin, kaksi periferiaan kirjaimellisesti eksynyttä lontoolaisnuorta. Luke kaipaa elämäänsä jotain isompaa kuin mitä oma kotikaupunki voi tarjota ja niinpä hän hakeutuu Lontooseen ja lyöttäytyy Paulin ja Leighin seuraan. Nina, nuori näyttelijänalku jolle oma äiti luo suuret paineet menestyä, tulee mukaan kuvaan kun Luke näkee tämän ensi kertaa teatterin lavalla, roolissa jossa tyttö on silmät sidottuina, haavoitettuna, aivan kuin odottaisi Luken nousevan paikaltaan ja pelastavan tämän. Tässäkö siis kaksi paria jotka elävät elämänsä onnellisina kiikkustuoliin saakka? Ehei, niin helpolla Jones ei lukijaa päästä.

Ehkä rakkaus oli totta on hyvin brittiläisen oloinen romaani, missään vaiheessa alussakaan en vahingossa, omissa ajatuksissani, mielikuvitellut tarinaa rapakon toiselle puolen. Joskus minun on nimittäin pitänyt kirjan alkumetreillä muistuttaa itseäni siitä (kovin eläytyvä ja visuaalinen lukija kun olen), että kirja sijoittuukin Englantiin eikä Amerikkoihin. Lontoo näkyy kirjassa hyvin, samoin aloittelevan, uudenlaisen teatterin maailma. Mikä oli teatteripuitteita ajatellen kirjailijalta hyvä valinta, nuoret perustivat omansa, eivät vain liittyneet jo olemassa olevaan ja kohdanneet siellä. Olisipa ollut mielenkiintoista elää tuona teatterin murroksen aikana Lontoon kaltaisessa metropolissa! Uusia pieniä teattereita syntyi kuin sieniä sateella, kunhan vain sopiva tila löytyi jostain muokattavissa olevasta hallista tai pubin yhteydestä.

Vuokrasopimus allekirjoitettiin, luvat saatiin, ja taidetoimikunnan apuraha riitti toiminnan aloittamiseen. Niinpä Paul ja Luke maalasivat pubin yläkerran ikkunat sisäpuolelta mustiksi ja asensivat niihin sälekaihtimet. Kaksisataa vuotta vanhan pubin lattialaudoissa oli kupruja, ja ne viettivät ja narisivat, niin että lava ei ollut aivan tasainen, sen aukkoihin oli laitettu kiiloiksi korkkeja ja ovistoppareita. Istuimina oli penkkejä: mäntylaatikoita, joissa oli kahvoina soikion muotoiset aukot. Penkit toimivat myös portaina, ja ne sai pultattua yhteen. He asensivat alkeellisen valaistustelineen, joka koostui saranoilla varustettuihin tankoihin kiinnitetyistä, pikimustista ja pölyisistä ripustimista. Lavan takaosassa heillä oli upouusi, valkoinen ja koskematon pyöröhorisontti. Kaksi palosammutinta, punainen paloämpäri täynnä hiekkaa ja tupakantumppeja, ja seinillä pelkkää mustaa maalia. He innostuivat omistamisen jännityksestä niin että muuttuivat taas lapsiksi - tai sitten he eivät vielä täysikasvuisia olleetkaan. 

Neljän hyvin erilaisen ja erilaisista oloista tulevan nuoren kasvutarinassa on mielenkiintoisia ja uskottavia käänteitä. Kerran luulin jo tietäväni mihin juoni kulkee mutta ilahduttavasti olin väärässä. Tämän olen todennut ennenkin: pidän siitä, että jos olen ollut näkevinäni mikä on seuraava juonenkäänne, saan ollakin väärässä. Nautin siitä tunteesta kun kirjailija osaa yllättää, nähdä isomman kuvion kuin minä olin nähnyt. Päätyy ehkä samaan lopputulemaan, kuten tässäkin, mutta monimutkaisempaa reittiä. Jones on taitava kertoja, toivottavasti hänen tuotantoaan käännetään lisää suomeksikin.

Koontipostaus = maratonin aikana luetut kirjat

16.7.14 vietetyn Blogistanian yhteisen IV kesälukumaratonin aikana luin 4 pientä kirjaa / novellia sekä aloitin Colm Tóibínin Brooklynin. Koska olen kesän myötä jäänyt niin paljon jälkeen arvioiden kirjoittamisessa, ajattelin tehdä lyhyemmät arvostelut koontina noista neljästä kirjasta siinä järjestyksessä kun ne luin.

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Otava 2009, 135 sivua
Alkuteos: Cement garden, 1978

Olin nähnyt Sementtipuutarhaa luetun aiempien maratonien yhteydessä ja painanut sen silloin merkille.
Sinä kesänä kun Jack täytti neljätoista, hänen isänsä tilasi viisitoista säkkiä sementtiä peittääkseen taloa ympäröivän pihan tasaisella sementtikentällä koska ei enää jaksa hoitaa puutarhaa. Neljä sisarusta pärjäilevät äidin kanssa, mutta kun äiti kuolee syöpään, alkaa makaaberi selviytymistarina jossa sementillä on merkittävä osuus. Kirjassa uskomatonta on se, miten 135 sivuun mahtuu niin suuri kertomus.

Asko Sahlberg: Yhdyntä [reunahuomautus sotahistoriaan]
WSOY 2005, 136 sivua

Kirja tapahtuu vuonna 1944 keskellä Helsingin pommituksia, räjähdyksiä ja ulvovia sireenejä. Axel ja Valma ovat kohdanneet kahvilassa ja päätyneet viettämään yötä miehen asuntoon pommituksia uhmaten, pommisuojaan lähtemättä. Seksiä on kyllä tarkoitus harrastaa mutta keneksi he toisiaan ja millaisiksi toistensa motiiveja luulevat selviää vasta myöhemmin. Pidin erittäin paljon Sahlbergin tyylistä kirjoittaa, joten uskonpa että tulen lukemaan häneltä muutakin.

Hän työntyi sisälle naiseen, ja samalla ulospäin. Hän jätti taakseen elämänsä synkän kehän, murtautui siihen itseriittoisen lihan kirkkautta kohti. Samalla, hetkettömän nopeasti, hän yllätti itsensä oudolla vertauksella. Aivan niin kuin hän lämpimään onkaloon survoutumalla heittäytyi ahdistavien arkisten rajojen yli, kansakuntien täytyi kenties joskus ylittää kestämättömiksi käyneet rajansa. Hän lähetti tutkimattomaan maastoon paisuneen elimensä, kansa lähetti sinne armeijan. Hän ja kansa ottivat tietoisen riskin, koska eivät voineet vimmassaan muutakaan. Oleellinen ero oli siinä, ettei hän tehnyt väkivaltaa, mutta halusivatko armeijat sitä todella tehdä? Ehkä sisäinen paine vain pakotti ne marssimaan.

Pidin myös Sahlbergin erikoisesta lähestymistavasta kuin ulkopuolisena tarkkailijana esimerkiksi tarinaan ilmestyvään talonmieheen joka hiipparoi asunnoissa ilmahälytysten aikaan.

Entä tämä nuhruinen, odottamatta tarinaan työntynyt talonmies? Mitä me hänestä tiedämme? Saatamme tuntea hänen hajunsa, viikkokaudet samoissa vaatteissa eläneen miehen tiskirättimäisen lemahduksen, mutta antaako se hänestä oikeudenmukaisen todistuksen? Kertooko se jotain hänen luonteestaan, älystään, sielustaan?

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä
Gumerus 2012, 109 sivua
Alkuteos: Girl in the Mirror, 2011

Lila tunsi itsensä tuhmaksi koulutytöksi, kun hän veti mustan kankaan syrjään ja puolittain odotti, että sen takaa hyppäisi esiin jokin hirviö. Hänellä oli sydän kurkussa. Mutta kun kangas valahti lattialle, näky sai hänet hätkähtämään. Peilissä oli hän itse. Vain hän. Sievänä. Kauniina. Tavattoman aikuisen näköisenä morsiuspuvussaan.

Olen kauan sitten lukenut Ahernin esikoisen P.S. Rakastan sinua, enkä pitänyt sitä järin kaksisena joten en ole tullut lukeneeksi hänen muita kirjojaan. Tyttö peilissä on kahden pienen tarinan kirja, tarinan jotka ovat lähinnä satuja koska eivät voi olla todellisiakaan. Takakansiteksti kehui niiden olevan maagisia ja mielenpainuvia, itse pidän tällaista kuvausta liioitteluna.

Ensimmäisessä tarinassa pienen Lila-tytön Ellie-mummi asuu hienossa talossa ja leipoo ihania kuppikakkuja joissa on vaaleanpunaista kuorrutusta. Lila ei pidä mitenkään ihmeellisenä sitä, että talon kaikki peilit on peitetty mustalla kankaalla; mummi vain ei pidä peileistä. Aikuisena Lilan uteliaisuus peilejä kohtaan kostautuu. Toisessa tarinassa mies on keksinyt futuristisen laitteen, jolla voidaan luoda muistoja. Hän valikoi tarkkaan ketä suostuu laitteellaan auttamaan, mutta kun kirjeitä sisältäen pyyntöjä päästä tapaamaan tätä ihmeellisen kojeen luojaa alkaa sadella niin paljon ettei hän ehdi itse hoitaa kirjeenvaihtoa, hän palkkaa köyhän tytön sihteerikseen. Tähän jälkimmäiseen tarinaan en saanut oikein minkään laista otetta, sitäkään vähää kuin ensimmäiseen joka todellakin oli kuin satu, eikä erityisen kekseliäs sellainen.

Juhani Aho: Papin tytär
Ensimmäinen painos vuonna 1885, WSOY:n pokkarissa ei ole painovuotta
Sivuja 144

Elli on pappisperheen ainoa lapsi, ei sellainen nukkemaisen hillitty vaan poikatyttö joka halusi kiivetä korkealle, tikapuille, sieltä katolle, korkealle puuhunkin koska sieltä näki avaraa maailmaa. Kun tytön moista käytöstä alettiin suitsia, tyttö sulkeutui. Vaikka isä ensin vastaan laittoikin, päätettiin Elli kuitenkin lähettää kaupunkiin kouluun, ellei muuta oppimaan niin ainakin kunnollisen mamsellin käytöstapoja. Ja suitsiinhan Elli tietyllä tapaa saadaankin, mutta silti tytölle jää sisäinen kaipuu johonkin vielä saavuttamattomaan. Koulussa Elli saa ystävän joka osoittautuu kuitenkin petolliseksi ja ihastuksenpoikanenkin päättyy ikävästi. Opintojen päätyttyä Elli palaa kotipappilaan jonne vieraaksi tulevat sinne töihin apulaispapiksi saapuva maisteri ja hänen ystävänsä ylioppilas Kalm. Elli ja ylioppilas tulevat hyvin juttuun ja ihastus vaikuttaa molemminpuoliselta.

Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse tarkasteli hän salaa häntä.
Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään, kasvoi, jalostui, ja muuttui ylemvämmäksi olennoksi. Oli kuin olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja somistellut.

Ellin tarina jatkuu Ahon romaanissa Papin rouva.
Kesäkirjabingosta kuittaan kohdan Pokkari.