Historiallisia romaaneja vol 5

Tänään kaikki neljä romaania ovat suomalaisten kirjailijoiden kynästä lähtöisin, vaikka niissä seikkaillaankin ulkomaita myöten. Kaksi kirjoista on itsenäisiä, yksi aloittaa sarjan ja neljäs on trilogian päätösosa. Yhtään esikoiskirjailijaa joukkoon ei mahtunut, vaan kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän konkareita. 

Aikajärjestyksessä liikkeelle lähdetään 1910-luvun Suomesta päätyen Italiaan, mutta loppuaika pysytään Suomessa.

***

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Gummerus, 2025

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 11 h 10 min

Lilyn piti tehdä suuri päätös elämässään. Hän opiskeli Turussa piirustusta ja haaveili taiteilijan ammatista. Hänellä oli toinenkin vaihtoehto elämänsä kululle, sillä rakas ystävä Nicklas oli juuri kosinut häntä. Lily voisi varmaan maalata Nicklaksen vaimonakin, mutta tiesi ettei voisi samalla tavoin omistautua taiteelle. Olisi huolehdittava kodista ja taloudesta, myöhemmin myös lapsista. Toisaalta Nicklasta kiltimpää ja ystävällisempää aviomiestä oli vaikeaa kuvitella, joten kannattiko tilaisuutta päästää menemään ohi? Vaan miksi tämän piti kosia juuri ennen hänen suurta seikkailuaan! Lilyn isoäiti oli lähdössä Firenzeen saamaan kylpylähoitoja, ja Lily tämän seuraneidiksi. 

Pidin paljon Antellin ensimmäisestä sarjasta, joten olihan tähän uuteenkin tutustuttava. Se osoittautui kelpo viihteeksi, jota laajensi mukavasti matka Italiaan. Tutun kaupungin katuja oli mielessään kiva kuljeskella. Toisen osan veikkaan kertovan Lilyn sisaresta, ja koska heitä on kaksi, veikkaan tästäkin trilogiaa.

***

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus, 2020

Lukija: Erja Manto

Kesto: 14 h 24 min

Tehdas hallitsi Myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan.

Kun hevoskuski Fransin tytär Sigrid oli täyttänyt viidentoista, käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja päässyt ripille, isä ehdotti että tämä voisi kysyä töitä tehtaalta. Työura alkaa, ja uusien ystävien mukana Sigrid päätyy punaisten toimintaan, lopulta mukaan naisten asetta kantavaan paikalliskaartiin. 

Minun on pitänyt kuunnella Veriruusut jo vuosia sitten, mutta olin päässyt  unohtamaan sen olemassaolon. Nyt äänikirjapalvelu tarjosi sitä kuunneltavakseni, ja kun lukija on ihana Erja Manto, näytepätkä sai minut vakuuttuneeksi. 

Kirja oli erittäin koukuttava, lopussa raadollinen mutta pidin realistisena. Suosittelen kaikille, ellet ole jo lukenut. Oman maan sisällissota kannattaa edes suunnilleen tuntea. 

***

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024

Lukijat: Eeva Soivio, Kristo Salminen

Kesto: 17 h 57 min

Tarvajoki oli maanviljelystä ja karjanhoidosta elävä, lähes kymmenentuhannen asukkaan kunta, mutta näistäkin tuhatkunta oli lähtenyt Amerikkaan. Räätäin tytär Vilja haaveili, että voisi opettaa muita lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli kuullut, että Jyväskylän seminaariin otetaan naisiakin opiskelemaan. 

Nykyään jo eläkkeellä oleva komisario Juho Iivonen oli ollut vasta 28-vuotias, uraansa aloitteleva poliisimies, kun hänet oli lähetetty Tarvajoelle tutkimaan ei vain yhtä rikosta, vaan kokonaista rikosten vyyhtiä. Tuolloin elettiin vuotta 1938, mutta jo vuosikymmeniä aiemmin samalla pikkupaikkakunnalla on tapahtunut järkyttäviä asioita. Opettajan sisar, jota alettiin Vilja-tädiksi kutsua, oli tuolloin järkkynyt mieleltään, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut kansakoulun pihapiiriin, omaan huoneeseen yläkerrassa sekä alakerran saliin, johon hän tulee vain kun paikalla ei ole liian montaa vierasta ihmistä. 

Yläkerran ikkunastaan Vilja näkee kylän tapahtumat tarkemmin kuin kukaan tajuaa... Iso rooli kirjassa on myös Iivosella, jota haastatellaan Tarvajoen tapahtumista. 

JUHO IIVONEN VASTAA:

Mistäkö kaikki alkoi?

Käräjäoikeuden tapahtumia Tarvajoella kesällä 1938 ei voi ymmärtää irrallaan poliisitutkinnan vaiheista. Niin kuin ei annettuja tuomioitakaan.

Saanko ehdottaa? Mentäisiinkö järjestelmällisesti? Niin juuri, niin kuin kuulusteluissa. Se auttaa niin sanotusti pysymään asiassa. Asiat asioina, ei niitä tunteilu selkiytä.

Tein tällaisen listan itselleni jäsennykseksi. Haluatteko vilkaista? Voitaisiin tietysti mennä senkin mukaan.

Aloitatte vain tuosta.

Koko nimeni? Juho Viljami Iivonen. Komisario, nyt eläkkeellä. Kotipaikkakunta Vantaa.

Kyllä, siihen aikaan 28-vuotias.

Kyllä. Se oli ensimmäinen tehtäväni lääninetsivänä.

Käräjät on hieno romaani, jota on jo monessa blogipostauksessa näkynytkin. Suosittelen tutustumaan! Tekstin jakaminen kahdelle lukijalle oli hyvä toteutus.

***

Silja-Elisa Laitonen: Taakka 

Suvirantatrilogia, osa 3

Tammi, 2025

Lukija: Katja Aakkula 

Kesto: 13 h 54 min

Sarjassa on edetty 1950-luvulle, ja harvinaisessa naispoliisin ammatissa toimiva Raakel oli saanut ylennyksen, ainakin tavallaan. Hänet oli siirretty jaostoon, jossa tutkittiin tietynlaisia rikoksia, kuten sikiönlähdetyksiä, lapsemurhia, haureutta ja väkisinmakuita. Muunlaisia rikoksia naiset eivät edelleenkään saaneet tutkia. 

Raakelin äidille Gretalle oli annettu asunnoksi "surkea rotanloukku", kuten hän itse nykyistä kotiaan kutsui. Raakel oli selvästi vedättänyt häntä puolison perinnönjaossa Armaksen kuoltua. Jos hän olisi saanut sen mitä aviovaimolle kuului, hän olisi lähtenyt Baden-Badeniin. 

Greta ei muistanut milloin oli viimeksi poistunut kotia kauemmas, milloin käynyt rannalla, tehnyt mitään muuta kuin odottanut iltaa. Lääkkeiden rytmitys oli ainut tahti mitä hän enää seurasi tässä maailmassa. Muutamat kerrat hän oli ollut hoitojaksolla mutta se oli ollut niin kamalaa, että hän mieluummin yritti pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Lapinlahden mielisairaala oli täynnä kaiken maailman kuvatuksia, jotka luulivat itsestään liikoja. Greta ei sietänyt katsella heitä.

Hän siirtyi ikkunan eteen, Nelly oli pessyt sen huonosti. Taas.

Tätäkö varten hän oli uhrannut oman elämänsä? Ainut tytär teki töitä huorien ja varkaiden keskuudessa kuin mikäkin työväenluokkainen, vaikka Greta oli luonut edellytykset aivan muunlaiselle elämälle. 

Oliko tyttö sittenkin perinyt sen kansankerroksen luonteen, johon Greta itse oli syntynyt ja jota Armaksen geenit eivät voineet peitota?

Taakka on mielestäni ehdottomasti onnistunein ja hienoin trilogian osista. Nyt kun on kuunnellut kaikki kolme, ne tuntuvat melko eri tyyppisiltä, jäin miettimään miten tarkoituksellista se on? Toki Rakel kokee kasvun aikuiseksi naiseksi mikä näkyy ja pitääkin näkyä, joskin minun oli vaikea hyväksyä kaikkia hänen valintojaan. 

2 x kirjakauppa Lontoossa - Annie Lyons & Natalie Jenner

Olen viime aikoina kuunnellut lukuisia kirjakauppaan sijoittuvia romaaneja, ja jostain syystä ne sijoittuvat aina Englantiin ja vielä tarkemmin Lontooseen, niin myös tämä kaksikko.

Pommisuojan lukupiiri sijoittuu - kuten nimestä voi päätellä - sotavuosiin, ja Natalie Jennerin Bloomsburyn naiset välittömästi sotaa seuranneisiin vuosiin. Aloitetaan siis Pommisuojan lukupiiristä.

Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

Aula & co, 2023

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 10 h 14 min

Pommisuojan lukupiirissä Gertie Bingham oli jäänyt leskeksi ja pyörittämään yksin puolisonsa Harryn kanssa perustettua kirjakauppaa. Gertie oli melkein kuudenkymmenen, ja mietti olisiko jo aika luovuttaa kirjakauppa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle, ja kenties muuttaa vallan pois Lontoosta, etenkin kun pääministeri Chamberlainin puheista huolimatta vaikutti siltä, että Britannia oli matkalla kohti uutta sotaa.

Mutta kohtalo päätti toisin. Kun saksalaisia lapsia alettiin lähettää Englantiin turvaan Hitleriltä ja uhkaavalta sodalta, myös Gertie, jonka avioliitto oli jäänyt lapsettomaksi, päätti kantaa kortensa kekoon. Niinpä hänen luokseen Lontooseen muutti teini-ikäinen Hedy. Gertie ryhtyi auttamaan myös tytön vanhempien saamisessa Englantiin, mutta ennen kuin suunnitelma ehti toteutua, julistettiin pelätty sota Britannian ja Saksan välille. 

Kun sota alkoi näkyä ihmisten arjessa, elintarvikkeita alettiin säännöstellä ja pakolliset pimennykset astuivat voimaan, Gertie huomasi miten paljon enemmän ihmiset alkoivat lukea, ja miten kovasti sellaiselle rauhoittavalle ajanvietteelle kuin lukupiirille, oli edelleen tarvetta.

Harry oli aina sanonut, että parhaat asiat elämässä saivat alkunsa kirjoista, ja kun seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Gertie ja Hedy jakoivat rakkautensa tarinoita kohtaan teen ja pikkuleipien ääressä, Gertie sai taas muistutuksen siitä, kuinka viisas hänen miehensä oli ollut. Gertie esitteli Brontën ja Wodehousen, ja Hedy tutustutti Gertien von Droste-Hülstoffiin ja Hesseen. Kun molempien suosikkikirjat oli käyty läpi, he siirtyivät uusiin kirjailijoihin. Yhdessä he löysivät Edna Ferberin, Winifred Holtbyn, Aldous Huxleyn ja näiden lisäksi monta muuta. Gertie ilahtui huomatessaan, että heillä oli samanlainen maku, ja lisäksi Hedy keskusteli tarinoista, henkilöhahmoista ja kirjallisuudesta intohimolla, jonka Gertie tunnisti, mutta jota ei ollut tuntenut enää moneen vuoteen. Ei enää Harryn kuoleman jälkeen, kun tarkemmin ajatteli. Hänen rakkautensa lukemista kohtaan oli sammunut, mutta nyt Hedy auttoi häntä herättämään tuon ilon henkiin.

Kirja oli viihdyttävä ja antoi myös ajattelemisen aihetta, monellakin tapaa. Ei siis aivan köykäisintä feelgoodia, mikä sopii itselleni, sillä jaksan harvoin kuunnella kovin höttöistä rakkaushömppää. Se näissä sota-ajan kirjakauppakirjoissa on myös kiinnostavaa, että kaikki kirjailijat käsittelevät samoja tapahtumia hyvinkin eri tavoin, ja sitä myöten lukijakin saa aina hiukan uusia näkökulmia, samalla kun monet aiemmin luetut ovat edelleen muhimassa siellä takaraivossa.

Natalie Jenner: Bloomsburyn naiset

Minerva, 2022

Lukija: Annu Valonen

Kesto: 14 h 28 min

Grace Perkins ja Vivien Lowry olivat olleet töissä Bloomsburyn kirjakaupassa sodan päättymisestä lähtien, ja he olivat sen ainoat naistyöntekijät.

Grace ei ollut edes erityisemmin kiinnostunut kirjallisuudesta, mutta työmatka oli lyhyt ja kätevä. Ystävyys Vivienin kanssa oli merkittävä syy siihen, miksi Grace oli pysynyt töissä juuri kirjakaupassa, vaikka heidän pomonsa, kaunokirjallisuuden osaston johtaja Alec McDonaugh, oli täysi tyranni. Toinen syy oli palkka, sillä hänen aviomiehensä Gordon oli työttömänä, ja mies kävi aina vain huonotuulisemmaksi. Heidän poikansa olivat syntyneet vähän ennen sodan syttymistä, mistä syystä Grace oli joutunut kasvattamaan heidät lähestulkoon yksin. Työpaikka antoikin hänelle myös eräänlaista vapautta lähteä kotoa.

Vapaus oli kirjakaupassa kuitenkin suhteellinen käsite, sillä koko myymälää sekä sen osastoja johtivat tiukalla otteella miehet, eikä muunlainen järjestely voisi edes tulla kyseeseen. Kirjakaupassa oli myös yksityiskohtainen, 51 sääntöä sisältävä ohjetaulu, jonka myymälänjohtaja Herbert Dutton oli laatinut. 

Natalie Jennerin edellisestä romaanista Jane Austenin talo sen lukeneille tuttu palvelija Evie (Evelyn) Stone oli jättänyt pikku kylän ja lähtenyt opiskelemaan. Hän oli ensimmäisiä Cambridgen yliopistosta valmistuneita naisia sen 800-vuotisessa historiassa. Valmistuttuaan hän oli toivonut voivansa työllistyä tutkimusassistenttina, ja oli mielissään professorinsa kirjoittamasta erinomaisesta suosituskirjeestä, tietämättä että tämä kirjoitti lähes identtiset kaikille opiskelijoilleen, myös miehille, joiden oli muutenkin niin paljon helpompaa työllistyä. Niinpä Evie eräänä päivänä vuonna 1950 käveli sisään kirjakaupan ovesta ja jäi sinne töihin. Myöhemmin kävi ilmi, että Eviellä oli myös toinen, aivan tietty syynsä hakeutua töihin nimenomaan Bloomsburyn kirjakaupan harvinaisten kirjojen osastolle.

1950-luku on kuitenkin suurten muutosten aikaa myös kirja- ja kustantamomaailmassa, eikä tämä jäänyt huomaamatta kirjakaupan naisilta. Vivienillä, Gracella ja Eviellä on aivan omat suunnitelmansa niin Bloomsburyn, kuin oman elämänsäkin suhteen.

Alec tuijotti naisia. Herra Dutton oli ollut poissa nyt kaksi viikkoa, ja Alecilla oli vaikeuksia pysytellä kaunokirjallisuusosaston pitkän idea- ja vaatimuslistan tasalla.

”Meillähän on tapahtumia”, hän sanoi. ”Iltaisin. Jotta emme häiritsisi asiakkaillemme varattua aikaa.”

”Niissä käy vain miehiä”, Grace huomautti.

”Muistatko, kun Stephen Spenderiä motattiin nenään viime vuonna runonlausuntatilaisuudessa?” Vivien kysyi Gracelta tönäisten tätä leikkisästi kylkeen.

Spender oli Alecin lempirunoilija, ja Alec oli ollut yleisön joukossa sinä surullisenkuuluisana iltana. Alec irvisti, ja naiset purskahtivat hillittömään nauruun.

”Äideillä on päivisin enemmän aikaa”, Grace sanoi, kun hän ja Vivien olivat toenneet naurustaan.

”Kirjakauppa ei ole päiväsaikaan paikka, jonne tullaan puhumaan”, Alec intti. ”Kirjakaupat ovat luku- ja ostopaikkoja.”

”Tiedän jo, kenet aion kutsua ensimmäiseen tapahtumaan”, Vivien sanoi.

”Sanoin lukupaikkoja.”

”Du Maurierin.”

”Daphne du Maurierin? Sen rakkausromaanikirjailijanko?” Alec ähkäisi väheksyvästi.

”Hän ei ole mitään sinne päinkään!” Vivien äyskäisi takaisin. ”Mitä se edes tarkoittaa? Voi, miten minä vihaan sitä, että…”

Grace astahti eteenpäin ja laski kätensä Vivienin käsivarrelle. Vivien vaikeni vastahakoisesti ja hengähti syvään ennen kuin jatkoi tyynempään sävyyn.

”Hän on yksi meidän harvoista kansainvälisistä tähdistämme – erittäin tuottelias kirjailija, jonka kirjoja lukevat kaikki.” Vivien mulkoili Alecia. ”Tunnustavat he sitä tai eivät.”

Alec nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miten aiot saada neiti du Maurierin esiintymään meidän pikku kauppaamme?”

”Jätä se minun huolekseni”, Vivien vastasi samaan vakuuttavaan tapaan, jolla puhutteli asiakkaita. ”Jätä kaikki minun huolekseni.”

Minulla ei ollut Jane Austenin talon jälkeen aikomusta tarttua tähän kirjakauppakirjaan, siitä huolimatta että kirjakauppa tapahtumapaikkana on aina lähtökohtaisesti kiinnostava, sillä jos esikoinen oli melko verkkainen, tämän on sanottu olevan vielä hitaammin käynnistyvä. Mutta sitten tuli vuoden 2024 HelMet-haaste, ja siinä kohta 27: Kirja kertoo jälleenrakentamisesta. Siihenhän heti sodan jälkeiseen aikaan sijoittuva, pahasti pommituksista kärsinyt Lontoo sopii mainiosti, eikö?

Periaatteessa kyllä. Varsinaista kaupungin saati Britannian jälleenrakennusurakkaa kirjassa sivuttiin vain aivan ohimennen ja sitä näkökulmaa olisin kaivannut enemmän, joten voi olla, ettei Bloomsburyn naiset edes päädy suunniteltuun kohtaan. Toisaalta, kyllä jälleenrakennusteemaa voi ajatella useammaltakin kantilta.

Itse kirjasta sitten, kävikin niin, että tämä vastarannan kiiski syttyi enemmän kirjakaupan uudistamiselle kuin Jane Austenin talon pelastushankkeelle. Juoneltaanhan kirjat ovat saman tyyppisiä, eli molemmissa on ryhmä ihmisiä joille muodostuu jokin agenda jota sitten lähdetään toteuttamaan, vaikka on toisia ihmisiä, jotka luovat sille vastoinkäymisiä. Tämän kirjan loppuhuipennus oli enemmän minun makuuni kuin vastaava Austenin talossa, joka ei minun mielestäni oikein koskaan päässyt samanlaiseen vauhtiin. Romantiikkaakin tähän oli sotkettu vähemmän kuin esikoiseen, mikä on iso plussa tällaiselle kuuntelijalle joka ennemmin halusikin uppoutua kunnolla kirjamaailmaan. 

Mukana oli myös tosielämän kirjailijoita ja muita kulttuurialan vaikuttajia, kuten Daphne du Maurier, Ellen Doubleday, Samuel Beckett ja George Orwellin leski Sonia Blair.

Natalie Jenner taas on alkujaan englantilaissyntyinen juristi, joka asuu nykyään Kanadassa ja on itsekin entinen kirjakauppias. 

Silja-Elisa Laitonen: Haavat

 Silja-Elisa Laitonen: Haavat

Tammi, 2023

Lukija: Katja Aakkula

Kesto: 14 h 48 min

Raakel oli viettänyt viimeisen vuoden Lapinlahden mielisairaalassa. Oli tapahtunut niin paljon, sota oli päättynyt ja rakas Elisabet-täti oli tehnyt itsemurhan, vaikka isä Armas koitti pitää yllä julkisivua onnettomuudesta, olihan itseltään hengen riistäminen suuri synti. Armaskin oli kovilla, kun sisar ja oma äiti olivat juuri kuolleet, tytär mielisairaalassa ja vaimo toisaalla hoidattamassa hermojaan. 

 Oli täysin kuolleena syntynyt ajatus saada Raakel taas asumaan kotiin Gretan kanssa, mutta pakkohan niin lopulta olisi tehdä, eihän tyttö loppuiäkseen mielisairaalaan jäisi.

Miten ihmeessä Armaksen elämänpoluksi oli valikoitunut tällainen murhenäytelmä? Hän oli tuleva asumaan kahden hullun naisen kanssa! Armas häpesi välittömästi, että oli edes ajatuksissaan käyttänyt tuota sanaa, josta kaikui kurjuus ja köyhyys, sellainen, jonka ei ikimaailmassa pitänyt koskea Suvirantojen perhettä. Gretan tilanteen saattoi vielä jotenkuten ymmärtää, sillä tämän hysteriaan oli ehtinyt jo tottua, mutta että Raakel, joka oli vasta painanut hohtavan valkoisen ylioppilaslakin päähänsä… miten lotaksi lähteminen olikin muuttanut tytön elämän suunnan näin pahasti. Raakelin sielu oli peruuttamattomasti vaurioitunut ja sitä Armas ei kyennyt sulattamaan.

Äkisti Armaksen tuli ikävä omaa äitiään, hän kaipasi Mammaa lähes kuin pikkulapsi, hän kaipasi lohduttajaa, ketä tahansa, joka johdattaisi hänet yli tämän rikkonaisen sillan.

Raakelin oli vaikea hyväksyä paitsi tädin itsemurhaa, myös Lotta Svärd -järjestön lakkauttamista. Nyt kun vihollisesta oli tullut valvoja, Valvontakomission huhuttiin pitävän kotitarkastuksia, joiden tarkoituksena oli löytää piilevät fasistit, jotka jopa karkoitettaisiin Siperiaan. Kaikki oli hävitettävä, vähintään piilotettava. 

Päästyään pois Lapinlahdesta ja aloittaessaan arkkitehtiopinnot teknillisessä korkeakoulussa Raakel kokee saaneensa toisen mahdollisuuden. Opinnot sujuvat hyvin ja hän saa uuden ystävän ja kämppiksen Lailasta, toisesta naisopiskelijsta. Kaikki ei kuitenkaan ole puhtaasti kiinni omasta osaamisesta. 

Voitto, jota Raakel oli muutaman kerran tavannut sodan aikana, otti vihdoin myös yhteyttä. Aluksi mies oli Raakelia innokkaampi vakavaan suhteeseen, mutta Raakelkin huomaa ajan mittaan omaavansa tunteita miestä kohtaan. Mutta onko tästä luotettavaksi puolisoksi, ja entä lapset, voiko heidän kaltaisensa pari hankkia jälkikasvua?

Jatko-osa ei ollut ihan yhtä julma kuin Valinnan loppupuoli. Minulle meinasi silloin Raakelin viimeisen lottapestin kurjuus ja tytön kohtelu olla jo liikaa. Tosin, enempiä spoilaamatta, tässäkin kirjassa Raakel joutuu kiusaamisen kohteeksi, joten ei Laitola sankaritartaan vieläkään helpolla päästä. 

Haavat ei kuitenkaan mennyt samalla tavalla ihon alle kuin esimerkiksi ennen tätä kuuntelemani Anneli Kannon Punaorvot. Sota on eri, mutta molemmissa kuvataan sodan jälkeistä ajanjaksoa. 

Rivit ovat nyt yhtenäisemmät, mutta tomeran ja sisukkaan jälleenrakennuksen sijaan Laitola kuvaa sitä kansanosaa, joka ei päässyt sodan jälkeen enää mukaan osaksi toimivaa yhteiskuntaa. 

1940-luvun lopun kansanhuollosta tuli paljon uutta tietoa, ja sen voin sanoa varmuudella, etten ole näin isolti fiktiota aiheesta aiemmin lukenut, vaikka sitä olisi ohimennen sivuttukin.

Kuten jo kirjan takakansitekstissä kerrotaan, Raakel päätyy tekemään poliisin työtä. Naispoliisin näkökulma jälleenrakennusvuosiin on ollut Laitolalle varmasti luontainen ja kiinnostava ajanjakso tutkia enemmän historiaa, toimiihan hän poliisina itsekin. Olisikin kiinnostavaa tietää, suunnitteliko hän jo alunperin saattelevansa Raakelin näille teille aikana, jolloin nainen ei voinut toimia poliisina. Lajinsa ensimmäinen, kolme viikkoa kestänyt koulutus, oli monin tavoin opettavaista seurattavaa. Lopputeksteistä käy ilmi miten laajalti Laitola on tälläkin kertaa aiheeseensa perehtynyt, ja jäljen näkee myös kirjasta, jonka parissa sekä viihdyin että viisastuin. 

P.s Tiesitkö, että megalomania on mielen sairaus, eikä vain takavuosien hokema miten megalomaanista kaikki oli, kun se oli suurta ja mahtavaa. Tarkemmin ajateltuna tällaisten megalomaanisten johtajien takia on käyty molemmat suursodat. 

Naistenviikko - Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Anna-Kaisa Linna-Aho: Myrskylasi

Otava, 2023

268 sivua

Myrskylasi jatkaa siitä, mihin Linna-Ahon 2020 ilmestynyt esikoisromaani Paperijoutsen jäi. Nyt eletään sodan jälkeistä aikaa, vuotta 1946. 

Kyöstinä sotaan lähtenyt mutta viime vuosina Elleninä elänyt, lapsuuden kotikylässään kummajaisena pidetty nainen palaa Helsingistä kesäksi takaisin Korpivuoren mahtikartanoon. Sinne Ellenin on kutsunut rivakkaa työntekijäänsä kaipaava matroona Gunhild, jonka pojista Ilmari kaatui sodassa ja Valde(mar) on isäntänä aikaansaamaton, vaikka yrittikin aluksi astua Ilmarin suuriin saappaisiin. Onnenonkija Anna, joka oli ensin Ilmarin, sitten Valden kihlattu, on kadonnut jonnekin, virallisesti hän on ilmeisesti edelleen hukkunut, mutta uskoo ken tahtoo. Gunhild ei ollut hyväksynyt Annaa kummankaan poikansa morsiameksi, ja Valde olikin alkanut tapailla äitinsä valitsemaa tyttöä. Valde viettäisi koko kesän tytön kotipaikassa, eikä Ellen muuten olisi Korpivuorelle tullutkaan, niin paljon ajatus Valden kohtaamisesta hirvitti.

Lydia ja Sasha ovat edelleen naimisissa ja heillä on nyt pieni tytär, Tuula, joka on vielä vauva. He asuivat saman katon alla, mutteivät kuitenkaan yhdessä; sillä Sashalla oli oma huoneensa alakerrassa, Lydialla ja Tuulalla vinttikamarinsa, jonka Lydia salpasi yöksi. 

Lydia ja Sasha olivat kirjoitelleet sodan alussa, ja kun mies oli tullut käymään Korpivuorella Ilmarin ja Valden mukana, tämä oli ollut salskea ja komea nuorimies, elämää täynnä, maaton prinssi, aivan kuin Kreikan Philip, jonka kuvan Lydia oli nähnyt lehdessä. Rauhan solmimisen jälkeen sulhanen oli palannut kaikki raajat tallella mutta mieli muuttuneena. Aluksi hän oli yrittänyt olla kunnon aviomies, mutta vaipunut sitten omaan, traumatisoituneeseen maailmaansa. Ennen aikojaan harmaantuneena, laihana, parta ruokkoamatta Sasha valvoi yöt, torkkui päivällä, kulki omia menojaan ja otti harvoin kontaktia Lydiaan, eikä koskaan Tuulaan. Jälkimmäinen oli Lydian mielestä vain hyvä, sillä mies oli arvaamaton. Joskus tällä oli parempia päiviä, ja silloin he saattoivat puhua, mutta Lydia varmisti silloinkin, että istui itse lähempänä ulko-ovea kuin Sasha.

Korvike kuohahti pannussa. Sasha kuului heräävän, hän kolisteli huoneessaan, ja Lydia kaatoi itselleen kupillisen korviketta. Hän nosti toisen, tyhjän kupin vastapäätä. Hän istuutui pöydän ääreen, aivan kuin olisi leikkinyt kahvikutsuja, vaikka ei se mikään leikki ollut, vaan toive. Jospa Sasha herättyään istuisikin saman pöydän ääreen, kysyisi, miten on aamu kulunut, ja sitten he kuuntelisivat uutiset radiosta ja päivittelisivät maailman menoa.

Toivo syttyi yhä vain. Oli yhä niin, että käsi sipaisi mekon helmaa ja suortuvan ohimolta, kun Lydia kuuli Sashan äänet talosta. Yhä hän muisti, millainen Sasha oli kauan sitten ollut, vaikka väliin oli tullut hiljaisuutta ja seinämiä ja lukittuja ovia. 

Sasha tuli huoneestaan, harppoi eteisaulan halki suoraan verannalle vilkaisemattakaan Lydiaa ja kahvikuppia, vaikka keittiön ovi oli niin kutsuvasti auki. 

Kunpa olisi toimivia lemmentaikoja. Kunpa olisi keino hallita Sashaa. 

Kun rauha oli solmittu, elämä kylässä oli alkanut pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Ei kuitenkaan ennalleen, sillä kaikesta oli edelleen pulaa ja pikkulapset olivat kitukasvuisempia kuin ennen sotia syntyneet. Tuula voi olosuhteisiin nähden hyvin, ja Martta toi heille Gunhildin keittiöstä salaa vahvempaa ruokaa; kartanossa oli edelleen lähes kaikkea saatavilla. Ensimmäinen rauhan kevät toi mukanaan peltotyöt ja pula näkyi pellon laidallakin. Terveitä työmiehiä ei ollut liioiksi tarjolla ja kartanolla oli huono maine. 

Vieläkin oli vaikea uskoa, että viholliskoneet eivät enää tulisi. He saivat tehdä kokon, olla näkyvillä ja pelkäämättä paljaan taivaan alla, he olisivat saaneet vaikka reunustaa koko kylän loimottavilla helavalkeilla ja puhaltaa kaikkiin torviin ja huutaa taivasta kohti, että täällä me kaikki olemme ja täällä meidän talomme ovat, ja silti he saisivat olla rauhassa.

Korpivuoren rauhan rikkoi kuitenkin Valde, joka palasi mitään selittelemättä mutta sormus edelleen sormessaan. Ensikohtaaminen Ellenin kanssa oli myrkyllinen, mutta Gunhild, joka tarvitsi Elleniä, sai poikansa ainakin näennäisesti kuriin. Yhtä näennäistä oli rauha Lydian ja Sashan välillä, vaikka Lydia vastasi jopa Ellenille "ihan hyvin", kun tämä kysyi, miten Lydia oikein pärjäsi Sashan kanssa. 

Kartanossa oli seisahtunut tunnelma Gunhildin eläessä omissa maailmoissaan. Syreenimajassa vanhus piti kahvikutsuja kuolleille. Kaikki olivat toivoneet vain sodan loppumista, uhraamatta ajatustakaan sille, mitä elämä sen jälkeen olisi. Mitä olisi sellainen elämä kun kaikesta oli pulaa, kun miehet olivat kaatuneet ja vaimot leskiä, lapset isättömiä, ja ne jotka olivat palanneet, olivat menettäneet raajoja tai järkensä. 

Kadulla soivat haitarin hitaat sävelet. Joku soitti Metsäkukkia. 

Korkean kivitalon auringon puoleisella seinustalla, vettä tiputtelevan syöksytorven vieressä, istui resuinen ja laiha mies. Harmaan takin rinnassa oli kunniamerkki. Toinen lahje oli tyhjä, mies oli taitellut sen alleen, kankaan reuna lepatti tuulessa. 

Hän oli se, joka soitti. Hänen edessään maassa oli repaleinen hattu.

Lydia napsautti miehen kohdalla kukkaronsa auki ja mietti, jättäisikö ostamatta juuston vai makkaran. 

Mies nyökkäsi hänelle. 

"Siunausta rouvalle", mies toivotti. "Siinä kävi niin, että minulta meni kaikki."

Lydia meni kulman taakse ennen kuin pysähtyi pyyhkimään silmiään.

Hän oli toivonut, että Sashan vamma olisi jokin tuollainen näkyvä ja oikea. Tyhjänä lepattava housunlahje tai hiha, näkyvä arpi, sammunut silmä, nilkutus, jotakin sellaista, että ihmiset ymmärtäisivät sen helposti. Vaikka sitten vähän säälisivätkin, niin kuitenkin ymmärtäisivät, että kohtalo oli joidenkin kohdalla päättänyt niin. 

Olin aikoinaan lukenut Paperijoutsenen tuoreeltaan ja pitänyt siitä paljonkin. En ollut osannut odottaa sille jatkoa, joten Myrskylasi oli yllätys. Olin unohtanut suurimman osan Paperijoutsenen yksityiskohdista, joten luin sen viimeiset luvut e-kirjana kertauksen vuoksi, ja pääsinkin sillä konstilla hyvin tunnelmaan kiinni. Katko näiden kahden kirjan välillä on ajallisesti hyvin lyhyt, joten päähenkilöiden elämä jatkui sujuvasti, enkä ollut lukenut Myrskylasia kuin parikymmentä sivua, kun olin jo aivan tarinan imussa, aivan kuten esikoisen muutamaa vuotta aiemmin. Linna-Aho on erittäin hyvä jännitteen luoja. Jos luit Paperijoutsenen ja pidit siitä, suosittelen lukemaan myös Myrskylasin.

Osallistun Myrskylasilla Naistenviikon haasteeseen, sillä kirjassa on vahvoja naisia. On Elleniksi muuttunut Kyösti, jonka lupa olla nainen on hiuskarvan varassa kiinni jäädessä. On Lydia, joka hoitaa lapsen ja koko talouden yksin, ja siinä sivussa käy vielä peltotöissä kartanolla. Ajattelin moneen kertaan, että Lydia pääsisi helpommalla ilman Sashaa, jos saisi surra vain kaatunutta miestä. Sitten on Gunhild, jonka vahvuus on kyseenalaista, onko se enemmänkin tunnekylmyyttä? Joka tapauksessa kirja on omiaan Naistenviikolle, jota vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Naistenviikon lisäksi laitan kirjasta merkinnän Helmet-haasteen kohtaan 5. Kirjassa ollaan maan alla. Kyöstinä Ellen on rintamakarkuri, Elleninä paossa jotain vielä isompaa.

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Äänikirjan julkaisija: Siltala, 2020

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 7 h 57 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Eila ja siskonsa Lahja olivat karjalaista sukua, Helsinkiin päätyneet. Eila oli ollut naimisissa Laurin kanssa, mutta he eivät ehtineet saada lapsia, kun Lauri jo kuoli sodassa. Eilan vanhin tytär Marja on avioton lapsi suhteesta Reinoon, jonka hän oli tavannut kohta sodan jälkeen ollessaan kahvilassa töissä. Valitettavasti mies oli osoittautunut kaksinaamaiseksi petturiksi, vaikka oli niin uskonnollinenkin olevinaan.

Sittemmin Eila oli mennyt naimisiin Alpon kanssa ja he saivat kakai yhteistä lasta. Viiden hengen työläisperheenä he elelivät ajanmukaista niukkaa elämäänsä Helsingin Kalliossa ahtaassa asunnossaan, riidellen ja rakastaen. Alpo oli lempeä isä, joka suhtautui Marjaan kuin omaansa, muttei toisaalta puuttunut Eilan kiivauteen lastenkasvatuksessa muuten kuin "noh, noh" lausahdellen. Äidin vitsan kasvattama on lähinnä Marja, jolta äiti odottaa koko ajan enemmän.

Ja taas tuli äiti Nokialta kotiin kynnenaluset mustina ja käsivarret koneenrasvassa. Ja näki likaiset astiat ja pölyiset matot ja rikkinäiset sukat tuolin karmilla. Ja kuljetti Marjan niskatukasta keittokomeroon ja työnsi nenän rasvaisiin lautasiin. 

Marja itki ja tiskasi, mahaa ja päätä särki. Kuuma vesi loppui kesken kaiken, ja sormiin jäi paksu rasva ja eltaantuneen kastikkeen haju.

Ja taas nukkumaanmenon aikoihin Marja luki Anna- ja Runotyttö-sarjaa uudelleen ja uudelleen, kastikkeen haju hävisi ja äiti ja Nokian vittumaiset mestarit ja klupi Nokian kusiputkassa...

Kirja etenee vuoroin Marjan, vuoroin Eilan elämää kuvaillen, sodan jälleenrakennusvuosista aina 70-luvulle asti, jolloin Marja on jo itse nuori aikuinen. 

Pirkko Saision esikoisromaani vuodelta 1975 voitti J. H. Erkon palkinnon. Saisio oli itsekin vain 26-vuotias, kun romaani julkaistiin. Hän tiesi mistä kirjoitti, omanikäisestään Marjasta, oli asunut työläisperheessä jopa samalla kadulla Kalliossa, minne sijoitti Marjankin perheen. Alunperin hän kirjoitti Marjalle poliittisen heräämisen kauden romaanin loppupuolelle, mutta jätti kustantajan toiveesta taistolaisuuden sekä Marjan homoseksuaalisuuden pois.

On todella hienoa, että näitä vanhempiakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi, sillä minun ei muuten olisi tullut luettua Elämänmenoa ehkä koskaan. Todennäköisyys, että olisin lähtenyt sitä kirjastosta etsimään oli pieni, mutta nähtyäni sen äänikirjauutuuksissa latasin sen kuunneltavaksi välittömästi ja pidin kuuntelemastani todella paljon. Lukijana oli vieläpä hänen oma tyttärensä Elsa Saisio joka suoriutui työstään erinomaisesti. Kuuntelin tosin kirjan 1,25 -kertaisella nopeudella mikä on harvinaista minulle, mutta nopeutus sopi mielestäni Eilan kipakkuuteen. Minulla ja miehelläni on muuten lempinimi Elsa Saisiolle. Kun huomaan hänen olevan mukana esimerkiksi jossain tv-sarjassa, huudahdan "Pupu!", koska Elsa tuli meille tutuksi Tampereen komediateatterin kesäteatterin lavalta, loistavasta suorituksesta jäniksenä Jarvan Jäniksen vuodessa. Vuosi oli 2007.

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat

Stresa kustannus, 2019

312 sivua

Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle.

Elli on syntynyt 1920-luvun lopulla. Hän koitti kutsua Emiliaa ensin äidiksi kuten isommat tytöt Taimi ja Mirjami, mutta ymmärsi sitten, että Emilia on hänen mummonsa, Taimi ja Mirjami tätejään ja että hänen äitinsä Saara oli kuollut pian Ellin synnyttyä. Pienessä talossa asuu myös Ukko, joka on hänen isoisänsä, vanha ja kärttyinen mies joka määrää kaikesta ja vääntää kissanpentujen niskat nurin vaikka Elli koittaa pienet Ukolta piilottaa. Mummo on lempeä aikuinen joka pitää Ellistä hyvää huolta ja öisin herättyään Elli kipittääkin mummon turvalliseen kainaloon jatkamaan uniaan. 

Mummo kuitenkin kuolee Ellin ollessa vielä pieni, eikä kukaan sen jälkeen pidä kunnolla tytön puolia. Kyläkauppias nimetään tytön huoltajaksi yhdessä Eetu-isän kanssa. Ellin isosisko Saimi asuu isällään, sillä Ukko oli Saaran kuoltua hakenut vain vauvan, muttei huolinut isompaa tyttöä vaivoikseen. Kauppias kävi kyllä välillä Ellin oloja tarkastamassa, mutta silloin Ukko lyö parasta pöytään ja on mielinkielin maireana, eikä Elli uskalla puhua mitään. Kauppias tuo Ellille aina makeispussin, josta Elli nappaa äkkiä pari ennen kuin Ukko toppuuttelee ettei kaikkea kerralla ja laittaa pussin lukkojen taakse. Elli ei makeisia sen jälkeen näe, sillä Ukko tarjoilee ne kylässä käyville talollisille. Elli-pieni kokee nälkää. Hän saa ruuakseen vain leivän kuoria ja laimennettua maitoa, sillä Ukon mielestä niin pieni ei tarvitse enempää ja Ukko itse syö Ellin leipien parhaat osat. Tädit eivät antaneet Ellin vielä lypsää ja luulivatkin ettei tyttö osaa, mutta nälkä on ollut hyvä opettaja ja usein iltaisin Elli käykin salaa lypsämässä itselleen ravitsevan mukillisen lämmintä maitoa. 

Parikymppisen Ellin tytär Anita syntyy sodanjälkeiseen Suomeen ja saa pikkuveljen, Markun, vuonna '53. Ellin Saimi-siskosta on tullut Anitan kummi, mutta isäänsä Elli ei vieläkään ole yhteydessä. Anitan isä Tauno on sahalla töissä, mutta kun Anita tulee kouluikään, työt sahalla ovat päättymässä ja isä lähtee työnhakuun etelämmäs. Viikkojen jälkeen tulee odotettu tieto, että Tauno on löytänyt töitä ja järjestänyt heille kodin rintamamiestalosta Helsingistä. Yhteen yläkerran huoneeseen on nelihenkisen perheen mahduttava, eikä Elli arvatenkaan ole järjestelyyn tyytyväinen. Uusi vuosikymmen ehtii vaihtua kun perhe saa tiedon, että pääsevät muuttamaan kerrostaloon. Ellin silmissä kiiltävät onnen kyyneleet, sisälle juokseva kuuma vesi on ylellistä ja helpottaa kotitöissä ja kerrostalossa oleva sauna tarkoittaa sitä ettei tarvitse lähteä keskustaan asti yleiseen saunaan viikottaiselle pesulle. Anitaakin helpottaa, kun ei enää tarvitse pimeää peläten lähteä asioilleen pihan perälle. 

Kirja on jaettu kolmeen lukuun. Ensimmäisessä käydään läpi sekä Ellin että Anitan lapsuutta, alussa hyvinkin lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa pätkissä vuorovedoin. Lukemaan ryhtyessäni minua vähän askarrutti miten helppoa tarinoita on seurata, kun molemmissa on samanikäiset lapset ja luvut avat niin lyhyitä, mutta ei siitä minkäänlaista haastetta tullut, sillä tyttöjen elämä kahdenkymmenen vuoden aikaerolla oli niin erilaista. Ja tässä olikin se erikoisen rakenteen hienous, saada verrata äidin ja tyttären elämää samassa ikävaiheessa. 

Toisessa luvussa Elli elää sotavuosia ja ensirakkautta, Anita '60-luvun puoliväliä ja oman kehon ja mielen aikuistumisen ristiriitaa. Kolmannessa luvussa sota on ohi ja Elli kohtaa Taunon, tulevan miehensä eli Anitan isän ja tässä luvussa siirrytäänkin uuteen kerrontatapaan, kun Anitan lapsuusmuistot tulevat nyt osaksi Ellin elämää Ellin näkökulmasta. Toisessa ja kolmannessa luvussa sekä Elli että Anita kertovat elämästään pidempinä osuuksina. 

Pidin tässä kirjassa niin monesta asiasta. Kiinnostavista vuosikymmenistä, äidin ja tyttären lapsuuden vuorottaisesta vertailusta ja aivan erityisesti siitä miten kolmas osa toi äidin näkökulman Anitan jo aiemmin kertomiin tapahtumiin. Minua on aina kiehtonut se, miten eri tavalla eri perheenjäsenet kokevat saman tapahtuman, faktahan on se, ettei kukaan muu kuin sinä itse voi kokea mitään tapahtumaa täsmälleen samoin, ajatella samoja ajatuksia, eikä nähdä sinun pääsi sisään. 

Kun viime vuoden lopulla luin Riitta S. Latvalan romaanin Sodan jälkeen sarastus tuli kommenteissa keskustelua siitä, miten jälleenrakennuksen aikaan sijoittuvia romaaneja kaivattaisiin lisää. Tässä siis lukuvinkki siihenkin ajankohtaan. 

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus
Robustos, 2018

404 sivua

Eletään elokuuta 1946. Sota on vienyt viisi vuotta lähes nelikymppisen Mandin elämästä, mutta nyt on jälleenrakennuksen aika. Mandi on yksinhuoltaja, mutta hänen miehensä ei ole kaatunut sodassa vaan Mandi on jättänyt miehensä ja ottanut tästä eron.

Lapsia Mandilla on neljä. Vanhimmainen Sanni, joka on apulaisena konditoriassa ja kuopus, taaperoikäinen Anna-Maria sekä kaksi poikaa jotka ovat kesänvietossa Ruotsissa, perheessä jossa pojat ovat olleet jo sotalapsina. Mandia on jo alkanut kaduttaa koko ruotsinkesä, vaikka ensin tuntui hyvältä ajatukselta tarjota pojille loma vauraammassa ympäristössä. Ruotsin-mamma on kuitenkin lähettänyt Mandille huolestuttavan kirjeen, jossa kertoo perheen halusta adoptoida pojat ja Mandia pelottaa, ettei saa lapsiaan enää takaisin. Hän on kuullut tapauksista, joissa Ruotsin sosiaaliviranomaiset ovat yksipuolisesti päättäneet, että lasten on parempi jäädä Ruotsiin. 

Sodan päätyttyä Käpylään on rakennettu kerrostaloja perheille ja yh-äitinä Mandia on lykästänyt saatuaan vuokrakodin uudelta asuinalueelta. Neljässä kerrostalossa asuu vähän toistasataa perhettä joissa on paljon lapsia, viitisensataa. Hellahuoneesta kerrostaloon muuttaminen oli luksusta, ei tarvitse kantaa vettä sisälle kun se tulee hanasta ja kylpyhuoneessa on paitsi vesiklosetti, jopa kylpyamme! 

Sodan jälkeen Suomi maksaa Neuvostoliitolle isoja sotakorvauksia ja Mandikin on ollut vuoden alusta töissä konepajalla jossa rakennetaan sotakorvaustuotteita, vetureita ja junanvaunuja. Vaatteista ja tavaroista on pulaa ja elintarvikkeetkin ovat edelleen kortilla. Mandin pihapiirissäkin kaikki tuntuvat kyttäävän toisten asioita ja tekemisiä, kun esimerkiksi Mandi saa vähän ylimääräisiä kananmunia, tuntuu se kiinnostavan monia niin että Mandia alkavat jo mahdolliset seuraukset hirvittää. Mandi näkee myös etiäisiä ja kuivaa yrttejä joilla lääkitsee naapuruston pikkuvaivoja. Siitäkin tuntuu moni ulkopuolinen olevan oudon kiinnostunut. 

Uusien naapureiden joukossa Mandi on tutustunut Elleniin, joka on niinikään neljän lapsen yksinhuoltaja. Nyt pihapiirissä kiertää kuitenkin sitkeä juoru, jonka mukaan Ellen on lähtenyt ja jättänyt lapsensa heitteille. Mandi pääsee auttamaan lapsia, kun Ellenin pesueen vanhin, Sannin ystävä ja samassa konditoriassa työskentelevä Laila, uskoutuu Mandille, joskin niukasti ja vastentahtoisesti. Selviää, että Ellen on käynyt töissä kaupungilla ja lähettänyt lapsille rahaa kirjeessä, mutta nyt uutta kirjettä ei ole tullut ja Lailan vähäiset palkkarahat menivät vuokraan. Mandi alkaa etsiä Elleniä.

Kahviossa Laila ojensi osoitelappusensa, sysäsi Mandin käteen taitellun ruutupaperinpalan kuin kytevän kekäleen. Olisiko Ellen sekaantunut johonkin hämäräperäiseen, josta Laila on saanut vihiä?
Nopea silmäys paljasti, että salaperäinen seilori asuu Kalevankadulla, entisellä Vladimirinkadulla. Samoilla kulmilla Mandi asui pikkulapsena ennen muuttoa kartanolle. 
Lappusen osoite jäi oolttelemaan häntä, veti puoleensa kuin höyryveturi Anna-Mariaa. Niitä kulmia herrasväet vanhastaan karsastivat, satamien ja kapakoiden läheisyys oli tuonut alueelle lisävärinsä.
Senkö takia Mandi epäilee nyt Elleniä hämäristä yhteyksistä?

Minulle selvisi vasta jonkin matkaa kirjaa luettuani, että Sodan jälkeen sarastus on jatko-osa Latvalan romaanille Taivaanrantojen maalari, joka sijoittuu 1910-30 -luvuille. Juurikin Mandin kelvoton aviomies on tuo taivaanrannanmaalari. Tämän uusimman pystyy toki lukemaan itsenäisenä romaanina mutta siinä on vähän väliä viittauksia aiempiin tapahtumiin mikä oli siinä mielessä äesyttävää, että olisin mielelläni lukenut tuon Taivaanrannan maalarin ensin, joten jos on mielenkiintoa lukea molemmat kirjat, niin kannattaa aloittaa siitä vanhemmasta.

Kirjassa on kevyesti vanhanaikaisen salapoliisiromaanin piirteitä, kun Mandi tutkii Elleniin liittyviä johtolankoja. Alussa meinasin jopa hieman tuskastua siihen, että Mandiin ja muihin päähenkilöihin tutustumisen sijaan Mandi ravaa pitkin kaupunkia Elleniä etsimässä. Ärsytys tuli varmaankin siitä, etten ole lukenut ensimmäistä osaa jossa Mandi olisi tullut tutuksi.

Enimmäkseen teksti on arkista kerrontaa, mutta lähtee välillä laukalle, mikä tuntui vähän hassulta eikä välttämättä sopinut Mandin ajatusmaailmaan. Että Mandi miettii tuon Ellenin salaperäisen seilorin luona käymistä, istahtaa keittiönpöydän ääreen kahvikuppi seuranaan ja sitten huiskutellaan jo "ajatuspitsiä"?

Suomen valtuuskunta on lähdössä Pariisiin neuvottelemaan rauhansopimuksesta, lehti paljastaa. Mandin katse istahtaa otsikkoon, ja hän huiskuttaa ajatuspitsiä matkaan lähtijöille: terveisiä Pariisiin. Laivan kannelta vilkutetaan takaisin, ja eikös otsikko irtoa sivulta, lähtee liihottamaan kohti ruokahuoneen kattoa, tekee silmukan ja lentää ohi ikkunasyvennyksen kasvikeitaan. Mandi seuraa kirjaimien nauhaa ja kuvittelee, että rauhanvaltuuskunta on sinfoniaorkesteri juhlallisissa frakeissaan. Pian suomalaiset soittavat kuuluisien kapellimestareiden johdolla, pientä Suomea kuullaan maailman jättiorkesterissa, ja varmasti kaikki liikuttuvat kuulluista sävelistä. Riitasointujakin on, mutta toivon melodiat peittävät ne alleen.

Kaikkiaan kirja on kyllä aivan paikallaan, eihän näistä uudelleenrakennuksen vuosista kovin paljon ole romaaneja kirjoitettu. Voisin hyvin lukea enemmänkin.