Aikamatka historiallisiin romaaneihin vol 8

Jälleen aika paketoida neljä historiallista romaania. Tällä kertaa lähdetään liikkeelle Titanicilta ja päädytään 1950-luvulle peräti kahden kirjan sivuilla. Kolme kirjoista on suomalaiskirjailijoilta, neljäs Ruotsista. 

***

Mari Renko: Helmisormus kirjekuoressa

Bazar, 2025

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 12 h 15 min

Caroline Taylorin juuret olivat Suomessa, mutta päädyttyään Pielisen rannalle newyorkilaisnainen toivoi, että olisi pakannut matkalaukkuunsa edes yhdet järkevät, matalakantaiset kengät. Hänen määränpäätään ei ollut löytynyt matkailusivustoilta, eikä hän ollutkaan tullut Suomeen turistina. 

Carolinella oli mukanaan Suomesta kauan sitten lähetetty kirje sekä helmisormus, ja hän aikoi selvittää miten ne liittyvät hänen sukuunsa.

Toisessa aikatasossa vuonna 1912 Anna, hänen aviomiehensä Viljo sekä tämän sisko Maria miehensä kanssa lähtivät suurin toivein matkaan Titanicilla.

Annan täti oli muuttanut Amerikkaan jo Annan ollessa pikkutyttö, ja kirjeissään Liisa-täti oli vakuuttanut, että siellä laulamista rakastavasta tytöstä voisi tulla suuri tähti. Valitettavasti täti ehti menehtyä ennen kuin suunnitelmat kävivät toteen, mutta uusi toivo oli virinnyt Viljon muodossa, kun mies oli tarjonnut upean helmisormuksen lisäksi matkaa Atlantin yli.

Annan olisi pitänyt arvata että tarjoukseen oli koira haudattuna. Matkan maksoi Marian varakas liikemiespuoliso, eikä tietenkään siksi, että Anna pääsisi esiintymään suurille lavoille. Johan tarvitsi heidät töihin suureen puualan yritykseensä, joka ei sijainnut lähelläkään New Yorkin esiintymislavoja. 

Onneksi kirjan nykytaso oli ihan kiinnostava, sillä päinvastoin kuin vastaavissa romaaneissa yleensä, siinä vietettiin huomattavasti paljon enemmän aikaa kuin menneen kertomuksessa. Kirja tuntuikin mielestäni enemmän feelgoodilta kuin historialliselta romaanilta. Tämä ei kuitenkaan loppujen lopuksi haitannut, ja olen jo jatkanut loppukesästä ilmestyneen toisen osan parissa. Siinä historianosuus sijoittuu sotavuosiin ja teemana on lapsen saaminen yksin. 

***

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta 

Siltala, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 8 h 50 min

Ulrika elää pikkukaupungin pikkuvirhamiehen rouvan elämää, johon olennaisena osana kuuluu rouvien keskinäisessä kilpailussa pärjääminen. Myös Väinö-pojan tulevaisuus on tärkeä, onhan tästä suunnitteilla suvun ensimmäinen ylioppilas ja jopa maisterismies. 

Kun mies sitten ottaa ja kuolee ikään kuin kesken kaiken, joutuu Ulrika elättämään itsensä ja takaamaan poikansa tulevaisuuuden. Ei auta kuin ryhtyä palkkatyöhön, jolloin kilpailuasetelman huipulla oleva ystävätär keksii hänelle vaivaistalon johtajattaren pestin. Ulrika saa paikan ja suuntaa kohti kaikkea uutta ja oman elämän mullistavaa.

Ulrika ei ole mikään kaikista miellyttävin ihminen, mutta se ei vaikuttanut mitenkään kuuntelukokemukseeni, sillä pidin kirjasta todella paljon. Vaivaistalon asukkaisiin ja heidän elämäänsä oli kiinnostavaa tutustua, en muista että olisin aiemmin tällaiseen aiheeseen tai ainakaan näkökulmaan törmännyt. Toivottavasti Annolalta saadaan enemmänkin romaanikirjallisuutta jatkossa!

***

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Otava, 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 9 h 56 min

Elettiin Helsingin olympialaisia edeltävää kevättä, seitsenvuotias Eino uitti mummolassa kaarnalaivojaan. Virta on vaarallinen, eikä jokeen pudonnut poika mahda mitään sen voimaa vastaan, ei riitä edes äidin kurottava käsi. 

Esikoisen kuoleman jälkeen jotain menee Kertun ja Johanneksen välillä rikki, eikä sille ole sanoja eikä kosketusta. Anni-tytär elää leikkiensä maailmoissa, Johannes lähtee joka aamu peltotöihinsä ja taputtaa vuoden ikäistä Sakaria päälaelle todeten, että vielä siitä kunnon isäntä kasvaa. Vain Kerttu jää niin kiinni suruunsa, ettei pysty enää olemaan. 

Kuten Kertun äiti aikoinaan lähti siskonsa luo kaupunkiin, lähtee Kerttu Senni-tätinsä luo. Vaasa on iso ja ihmeellinen kyröläiselle, joka ei aiemmin ole kaupungissa käynyt. On huvituksia elokuvista kahviloihin, on vieraita ihmisiä, tanssitkin. Ettäkö joidenkin ihmisten elämä on koko ajan tällaista? Kerttu auttelee Sennin ompelimossa, mutta häntä pyydetään toiseenkin työpaikkaan, ja niin hän jää kaupunkiin. Ensin viikoksi, kahdeksi, sitten niin pitkäksi aikaa, että tuntisi pystyvänsä palaamaan. 

Kirja on jatkoa Nivukosken edelliseen romaaniin Kerran valo katoaa, jossa Kerttu ja Johannes alkavat kirjoitella kun Johannes on rintamalla, ja nuorukaisen kotilomalla rakastuvat. Suunnitelmat toteutuvat; katsotulle talon paikalle nousee oma pytinki ja kehdossa liekkuu vuorotellen uusi lapsi. 

Nivukosken tyyli on jo tuttua, ihailen hänen lauseitaan ja niiden yhtäaikaista vähäeleisyyttä ja rikkautta. 

Aihe ei kosketa itseäni niin syvältä kuin varmasti heitä joilla on omia lapsia, mutta kaipauksen, ja Kertun ja Johanneksen välisen suhteen kysymysmerkit tunnistan kyllä. Silti toivon, että kun tällaista tapahtuu oikeassa elämässä, vanhemmat pystyisivät jatkamaan niitä eläviä lapsiaan varten, eihän kirjankaan poika ainokainen ollut. Nykyään on tietysti tukeakin tarjolla ihan eri tavalla kuin Kertun surressa . 

***

Karin Wahlberg: Elämä jatkuu 

#2 Sairaalan varjossa 

Bouq Publishing, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 18 h 28 min

Evelinan aviomies kaipasi haastavan työnsä takia huomiota ja huolenpitoa, niin Evelina ainakin selitti itselleen miehensä äkkipikaisen käytöksen. Mutta miten pitkään nainen voi kestää viuhuvia nyrkkejä, entä miten pitkään sairaalassa uskotaan hänen törmäilevän jatkuvasti kaapinoviin?

Entä pahuksen Egon, miksi arvostetun lääkärin pitikin pettää Nancia juuri nyt, kun hän odotti heidän kolmatta lastaan ja he olivat rakennuttamassa taloa. Vihdoin he pääsisivät omaan rauhaan, asumaan pois sairaala-alueelta. Silti Egon tuoksuu vieraalle kielohajuvedelle ja viipyy töissä lähes nukkumaanmenooon saakka. 

Ulla sairasti ensimmäisessä osassa vakavan polion, ja entisen voimistelijan on vaikea hyväksyä kehonsa heikkoa toimivuutta. Onneksi apua saa sekä lääkäriltä että lääkintävoimistelijalta, mutta urahaaveet sairaanhoitajana täytyy unohtaa ja keksiä uusi, vähemmän fyysinen ammatti. Voisiko hänestäkin tulla lääkäri, vaikka naisen rooli sairaanhoidossa onkin olla hoitaja?

Olin jo hyvän aikaa odottanut ja suorastaan kyttäillyt koska tähän sarjaan saadaan toinen suomennos. En ole tyypiltäni sellainen joka seuraa sairaalasarjoja, minulta ovat katsomatta niin Syke kuin Teho-osasto, mutta tästä kirjasarjasta pidän kovasti. Alussa kiinnosti polioepidemia ja mikä sai jatkamaan toiseen osaan oli riittävä määrä eri näkökulmia, ei pelkästään sairaalan työntekijöitä. Toinen osa oli ehkä kuitenkin hiukan liian pitkä. Kolmas osakin jo tähän mennessä ilmestynyt. 

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa

Otava, 2022

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 10 h 58 min

Kuusen oksa kahahtaa, siivet lyövät pehmeästi ilmaan. Lintua ei näy.

Metsän hiljaisuudessa suloisinta on se, että voi kuvitella mitä tahansa. Paitsi jos on sota, silloin on pahinta kuvitella mitä tahansa.

1941 

Kertusta tuntui että veljet Toivo ja Taisto olivat ihan äsken olleet pikkupoikia, mutta muutama päivä sitten he olivat lähteneet sotimaan. Häntä hirvitti, jos nämäkin katoaisivat hänen elämästään kuten oli kadonnut isä, joka oli lähtenyt laivalla Amerikkaan ja luvannut, että he kohtaisivat vielä. 

Kalle-isä olisi halunnut, että he olisivat lähteneet yhdessä, mutta äiti oli luvannut omalle isälleen tämän kuolinvuoteella, että pitäisi tilan suvussa. Sen saman tilan peltoja, Kyrössä Pohjanmaalla, he nytkin viljelivät. Naisten panos vain kasvoi, kun veljet olivat rintamalla.

Kerttu sai postia jostain sieltä kaukaa, kun veli oli tuntemattomalle sotilaalle luvannut, että Kerttu kyllä vastaisi. Vaan oliko Johannes tyystin tuntematonkaan, oli hän sitä laskiaisena pulkkamäessä ohimennen vilkuillut, ja pikkuisen vino hymy sillä oli ollut. Ei montaakaan kirjettä, kun Johannes on Kertun mielessä yötä päivää, kesken arkiaskareiden ja heinätöiden. Kun Johannes vihdoin pääsee kotiin lomille, nuoret tapaavat salaa, mutta pian heistä tiedetään ja äitikin on sitä mieltä, että Johanneksesta Kerttu saa hyvän miehen. Suunnitellaan suuria kunhan Johannes saa vihkiloman, ja paikkaa ikioman talon perustuksille, jonka tuvassa Johannes näkee mielessään Kertun liekuttavan heidän esikoistaan. Elämä ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, etenkään sota-aikaan. 

Kerran valo katoaa on itsenäinen jatko-osa Nivukosken esikoiselle, Nopeasti piirretyt pilvet. Ajassa on siirrytty parikymmentä vuotta eteenpäin ja vanhimmat lapset ovat aikuistuneet, uusiakin pikkusisaruksiakin uuden aviomiehen kanssa saatu. Tämän kirjan voi hyvin lukea, vaikkei olisi esikoista lukenutkaan, mutta toki suosittelen järjestyksessä etenemistä ihan siksi että Nivukosken kirjat ovat niin hyviä. Tässäkin on rakkautta, ikävää ja surua, ja koko ajan arki kulkee aamusta seuraavaan ja silti on aina toivoa ja tulevaisuutta.

Kirja oli kirjoitettu niin mukaansa temmaten, että minä jännitin koko ajan: alussa sitä miten kahden suvun vanhemmat suhtautuvat nuorten aluksi salassa pidettyyn rakkauteen ja kohta perään sitä, miten Johanneksen käy. Tyypillisesti odotettiin sodan päättyvän nopeasti, nuoret tavatessaan puhuivat että ensi kesänä katsotaan talon paikkaa, seuraavana pikkuinen jo liekkuu kehdossa, ja samalla lukija tietää, miten pitkäksi sota venyi ja miten paljon uhreja se vaati. Eikä voi välttyä muistamasta, että sama vihollismaa sotii nyt Ukrainassa. 

Nivukosken tapa kirjoittaa on hyvin omanlaisensa ja kovasti mieleeni.

Laitan vielä linkit aiempiin kirjoihin. Mainingin varjon arvosteluun olin kirjoittanut, että jos osaisin kirjoittaa näin kauniisti, en muuta enää tekisikään. Allekirjoitan saman edelleen.

Nopeasti piirretyt pilvet

Mainingin varjo

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Otava, 2020

380 sivua

Lainasin kirjan Piki-kirjastosta.

Oli polku, oli alku, oli kesämekossa juokseva tyttö, oli polun varteen putoava liina. Mies kulki vakain askelin, sanoi oikeat sanat, poimi huivin, suudelman. Ja taivas kohosi niin korkealle, että se ylsi tuntemattomienkin päivien ylle.

Eletään 1900-luvun alkua, aikaa ennen kansalaissotaa. Evalina on nuori pappilan tytär joka tapaa markkinoilla Andersin, köyhän kalastajan, johon rakastuu. Nuoret alkavat tapailla salaa ja Evalina tietää, ettei ankara isä hyväksyisi Andersin kosintaa. Niinpä he päättävät karata, sillä he ovat nyt toisilleen koko elämä.

Evalina oli lähtenyt pappilasta aamuyöllä. Poiminut kampauspöydän laatikosta hopeakehyksisen peilinsä. Jättänyt kuistin oven raolleen, ettei kitisevien saranoiden ääni olisi herättänyt papaa. Aika ja etäisyydet olivat jo muuttuneet toisiksi. 26.2 metriä sekunnissa. Merenpinta muuttui valkoiseksi, Anders pälyili merta yhä levottomampana. Horisontti oli hävinnyt myrskyyn.

Andersilla ei ollut tiedossa muuta paikkaa minne nuorikkonsa viedä, kuin kaikkein syrjäisin, viimeinen pieni kalliosaari ennen ääretöntä merta, ei paljon luotoa kummoisempi pläntti kalliota jolla ei ollut muuta kuin hylkeenpyytäjien talvisin käyttämä alkeellinen mökki ja sauna. Kun talvi tulee ja mökkiä tarvitaan, Evalinan vanhemmat olisivat ehkä jo ehtineet vähän sopeutua tilanteeseen ja he voisivat palata mantereelle. Mutta ei huolta, Evalina rakastuu saareen heti, onhan koko maailma nyt heidän. Ei enää salaisia kohtaamisia puutarhan syrjäisillä poluilla pimenevinä kesäiltoina tai kellotapulin vintillä, missä Evalina oli antanut Andersille kaiken mitä rakastunut nainen voi antaa. 

Ei tällaista voinut olla olemassa. Ei yhtäkään kuiskausta, salaa avattua ovea, sydämentykytystä lattialankkujen naristessa. Ei täällä voinut sattua mitään pahaa. Maisema oli ääretön, siinä ei ollut yhtäkään salpaa tai kieltoon kohotettua kättä. Evalina tunsi tuulen tarttuvan hamekankaaseen, jokin hänessä oli jo toisin. 

Uudelle kotisaarelleen päästyä Evalina muistelee elämää pappilassa, jonne ovat jääneet tiukka isä, lempeä ja hassutteleva äiti ja rakas sisko, Sofia. Tälle Evalina kirjoittaa myös kirjeitä, joita ei koskaan lähetä. Evalinan on aluksi vaikea päästää irti kaikesta totutusta, iltapäivätee ja illallisaika, mutta Anders vain nauraa pitäisikö hänen tarkistaa kellosta onko Evalinalla nälkä. Taakse jäi myös maisteri joka oli antanut tytöille kotiopetusta, pikkupiiat ja Maria, joka hoiti pappilan taloutta. Taakse ovat jääneet mamin järjestämät huviretket joilla juodaan lasipulloissa hehkuvaa mansikkamehua ja syödään Marian leipomia korvapuusteja, mutta myös pelon ilmapiiri, papan kovat sanat ja leimahtava viha. Anders paistaa nuotiolla silakoita, Evalinankin pitäisi opetella perkaamaan kaloja ja sytyttämään tuli, sillä Anders joutuu välillä yöpymäänkin mantereella, käydessään siellä myymässä pyytämäänsä kalaa ja ostamassa heille tarvikkeita, jauhoja, tulitikkuja, kirjepaperia.


Jos osaisin kirjoittaa näin kauniisti, en muuta enää tekisikään.

Harvoin osuu kohdalle kirjaa, josta ei ole mitään kritisoitavaa, vain silkkaa nauttimista alusta loppuun, mutta Mainingin varjo on tällainen harvinaisuus. Evalinan maailmaan pienellä saarella ja nuoreen rakkauteen oli niin helppo uppoutua. Juoni ja suuret tapahtumat jäävät jopa hiukan toissijaisiksi kauniin kielen vallatessa lukijan ajatukset, mutta kyllä tässä riittää myös käänteitä, sillä kaikkihan me sen tiedämme. Alkuhuuman jälkeen seuraa arki ja lämpimän kesän jälkeen syystuulten tuiverrus. Mainingin varjossa sen arjenkin kehkeytymistä on kiinnostava seurata ja heti Evalinan ja Andersin luodolle saavuttua takaraivooni iski ajatus; minulla ei olisi ollut Evalinan rohkeutta, sillä mitä jos Andersille tapahtuisi jotain eikä kukaan tietäisi, missä Evalina on?

Tätä loppuun kirjoittaessani Elämäni biisi -sarjassa esitetään Myrskyluodon Maija, niin kaunis ja rakas sävelmä. Ei voisi olla täydellisempää ajoitusta <3

Huhti-touko-kesäkuun luetut

Huhti-kesäkuussa luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista seitsemän oli romaaneja ja yksi tietokirja. Minulla on edelleen menossa se oma tsemppaukseni, että lukisin myös miesten kirjoittamia kirjoja kun ne tahtovat jäädä niin vähiin. Alkuvuodesta tuli luettua kaksi, nyt jäi yhteen. Ensimmäisen puolen vuoden aikana 3/15. Ei varsinaisesti kehumista. Mutta katsotaanpa toisen neljänneksen lukemistoa.

Huhtikuu
Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä ****-
Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma *** 
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet ****+

Toukokuu
Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta ****-
Pauliina Rauhala: Synninkantajat **1/2
Heidi Jaatinen: Koski ***-

Kesäkuu
Melba Escobar: Kauneussalonki **
Kate Morton: Kellontekijän tytär ****


Saku Heinäsen Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä sijoittui kahteen eri aikaan ja aikakauteen joiden tapahtumia kerrotaan vuoron perään. Nelikymppinen Emilia on keskiluokkainen ruotsalaissuomalaisen kahden lapsen kotiäiti jolla on aikoinaan ollut urasuunnitelmia taiteen parissa. Nykyään hän "puuhastelee" valokuvaajana mutta haasteita työssä ei ole. Katri taas on lukion päättänyt tyttö joka on päässyt opiskelemaan haluamaansa korkeakouluun. Edessä on muutto Helsinkiin vaikka rokkaripoikaystävä haluaisi heidän lähtevän vähintään Tukholmaan, isompiin kuvioihin. Pidin kerronnasta, lopun twististä toisaalta olin kirjailijalle lähes kiukkuinen, joskin positiivisella tavalla, olisin lukenut kirjaa aivan eri tavalla jos olisin tuon tietyn asian tiennyt! 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Pohjalainen rakkaus oli yksinkertaista. Hellankuumaa kaurapuuroa ja aitan lattialle kimmahtanut puseronnappi.

- Pirät huolen äiteestä ja siskoosta.
Isä ojensi vapisevaa kättään Liisaa kohti.
- Ja tila, isä puristi heikosti Liisan kättä, - koita sinä pitää tila suvus.

Nämä viimeiset isän sanat Liisa pitää visusti mielessään ja ne määräävät tytön tulevaisuuden. Aikanaan hän kohtaa Kallen josta tulee kotivävy tilalle, mutta Kallelle ei kapea leipä riitä. 20-luvulla siirtolaisia lähti Amerikkaan pitkin Suomea, paljon juuri Pohjanmaalta. Kallekin innostuu rahan tekemisestä valtameren takana ja tuumaa että koko nelihenkinen perhe voisi sinne lähteä, mutta eihän Liisa voi, kun on kuolinvuoteella luvannut. 

Vuoden ensimmäinen tietokirjakin on nyt siis luettu, kun otin vippilainaan Nopolan sisarusten kirjoittaman Siskossyndrooman. Sinikka ja Tiina välillä "juttelevat" muistoistaan, välillä kirjoittavat vähän pidempiä osuuksia. Pääpaino on 50-luvun lopulla ja 60-lopulla eli lapsuudessa ja alakouluiässä. 70-luvullakin vieraillaan hieman kirjan loppupuolella. Runsas kuvitus koostuu mm tyttöjen piirustuksista, ystäväni-kirjojen sivuista, em. vuosikymmenten mainoksista (joissa osassa tytöt ovat itse esimerkiksi katsomassa televisiota tai ihailemassa Havi-kynttilän liekin lepatusta) sekä kotialbumin valokuvista. 

Henna Helmi Heinosen Pala omaa taivasta on 552-sivuinen tiikiskivi kolmesta aivan eri maailmoissa elävästä naisesta ja heidän läheisistään. On nuori bisnesnainen joka on juuri myynyt miljoonalla eurolla start up -yrityksensä, on kotirouva jolle kulissien pystyssä pitäminen on elämäntyö ja nuori äiti joka on haaveistaan huolimatta jämähtänyt hoitsuksi kotipalveluun. Hienosti kirjoitettu, eikä mitään liikaa. 

Pauliina Rauhalan toista romaania odotin ja jonotin kirjastosta suurin odotuksin. Olihan Taivaslaulu koskettava elämys niin kirjana kuin teatterin lavalla. Synninkantajat oli varmaan hieno kirja sekin, en sitä varsinaisesti kiistä. Minun kohdallani se vain lensi ohi pääni yläpuolelta ja vihelsi mennessään. Siinä oli hieman liikaa kaikkea ja toisaalta liian vähän sitä arkea joka oli Taivaslaulussa niin kauniilla tavalla läsnä. Lukeminen oli hidasta, siihen meni kaikkiaan kolmatta kuukautta. Kovin helposti tuli vastaani muita kirjoja jotka halusin lukea heti eikä kohta ja työnsi Synninkantajat sivuun.

Heidi Jaatisen 649-sivuinen Koski oli kiinnostava ensimmäiset noin 400 sivua, mutta sitten kyllästyin siihen ja loppuun lukeminen oli puurtamista kun Paavon sisällissotaretki ei ottanut edetäkseen eikä päättyäkseen. Muilta osin kyllä pidin Koskesta ja kun tämä on trilogian aloitus, lukenen seuraavankin osan. Vaikka kirja tapahtuu osittain sisällissodan aikaan ja tilan poika Paavo taistelee valkoisten joukoissa aina Kannaksella saakka, ei Koski kuitenkaan sotaromaani ole. Tarina alkaakin jo 1800-luvun lopulta, kun Tuure-isäntä jää leskeksi yksitoista lasta synnyttäneen Hilma-vaimon kuollessa ja ottaa nuorikokseen lastensa serkun Stiinan. Uusperheen äitinä ei ollut helppoa löytää paikkaansa tuohonkaan aikaan. Koski on saanut Savonia -palkinnon. 

Melba Escobarin dekkarin Kauneussalonki - manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia, lainasin pikavippinä mukaan Norjaan suuntautuneelle kesälomareissullemme. En yleensä lue dekkareita, mutta kun huomasin tapahtumien sijoittuvan Kolumbiaan halusin kurkistaa sen maailmaan ja jostain syystä, ehkä tuosta kirjan nimestä johtuen ajattelin että tässä joku kauneussalonkimamma selvittelee murhia yhtä leppoisasti kuin Angel Kigalin kakkukaupassa, mutta kaikkea muuta! Korruptio rehottaa ja naisia raiskataan, tunnelma on ahdistunut ja miesten hyvä veli -verkosto pelittää. Rakenteellisesti hassua oli se miten kertoja muuttui ihan lennosta, suunnilleen kesken lauseen. Ehkä se jonkinlaisena kuriositeettina tässä toimi, mutta älkää kirjailijat pliis alkako matkia tällaista tyyliä! En oikein tiedä kenelle tätä dekkaria suosittelisin, en ainakaan itselleni. 

Minulla on jäänyt lukematta jokunen Kate Mortonin viimeaikaisista suomennoksista, mutta Kellontekijän tyttäreen tartuin melko tuoreeltaan. Tuttuun tapaan kirjassa on nykyhetkessä elävä nuori nainen joka alkaa tutkia menneeseen sijoittuvaa tarinaa. Tällä kertaa tuo nykyhetken hahmo on häitään suunnitteleva Elodie joka työpaikallaan arkistossa löytää viktoriaanisen ajan valokuvan sekä luonnoslehtiön johon on hahmoteltu joen penkereellä olevaa kartanoa. Talo jää vaivaamaan Elodieta, sillä se on kovin tutun tuntuinen, kuin suoraan sadusta jota kauan sitten menehtynyt taiteilija-äiti hänelle kertoi. Niinpä Elodie tutkii asioiden yhteyksiä ja hänen tiensä vie kartanoon Thamesin varrella. Siellä vietti kesää 1862 joukko nuoria taiteilijoita jotka kohtaavat suuren tragedian. Kartanossa on myös kummitus! Tuttua Mortonia, ehkä jo vähän liiankin tuttua, mutta lukuromaanina hyvinkin neljän tähden arvoinen.

Heinäkuun kirjoista on tulossa ihan yksittäisiäkin arvioita, mutta paketoin silti taas seuraavan neljänneksen nippuun lokakuussa :-)