Kirsi Pehkonen: Kotiapulainen

Kirsi Pehkonen: Kotiapulainen

Reuna, 2021

Lukija: Ilona Pilli

Kesto: 5 h 12 min

Vaikka Saara ja Heikki muuten sopivat toisilleen kuin paita ja peppu, pitkään toivottua lasta ei ollut syntynyt. Ikäviä uutisia saatiin myös lapsettomuusklinikalta. Heikin spermasta ei suurempia puutteita ollut löytynyt, mutta Saaran elimistö ei ollut kestänyt kevyintäkään hormonihoitoa. Ei auttanut, että Saara oli vielä nuori, hyvässä fyysisessä kunnossa ja piti huolta itsestään.

Kierron käynnistämisen kunnolla piti olla vaivattomin tapa jouduttaa raskaaksi tulemista. Mutta mitä hyötyä oli kenties norona virtaavasta kuukautisverestä ja todennäköisesti toimivasta ovulaatiosta, jos aiottu tuleva äiti makasi puolikuolleena kylppärin lattialla, oksensi, paskansi, tärisi ja vaikersi? Ei siinä ainakaan hedelmöitystä pääsisi luonnollisella menetelmällä tapahtumaan. 

Heikki oli lopulta sanonut kylppärin ovelta ääneen sen, mitä Saara yritti olla ajattelematta. "Onko tässä mitään järkeä? Ei tuota kestä katsoa."

Lääkäri vinkkasi kuitenkin tapaamaan vielä kokeneen kätilö Ruuskasen, jolla saattaisi olla takataskussaan joitain luomumenetelmiä kokeiltavaksi. 

Niinpä kului vain muutama päivä ja Saaran ja Heikin keittiössä istui työhaastattelussa 'kotiapulaisen' toimeen noin kolmevitonen perheenäiti, huomiota herättämättömän oloinen nainen, Ella Korhonen. Hedelmällisen Ellan oli tarkoitus luoda Saaran elimistöön suotuisat olosuhteet raskaudelle luonnonmukaisella, mutta vähän käytetyllä feromonihoidolla. 

Mitä ihmiset sanoisivat, jos heille ilmaantuisi kotiapulainen, Saara huomasi miettiä. Mitä Heikin äiti sanoisi? Että mihin te nyt piikaa tarvitsette, huoleton, lapseton pari. 

Ellalla oli kokemusta tällaisista toimeksiannoista, hänellä oli tälläkin hetkellä toinen lapseton pari asiakkaana ja hyvät näytöt, jo toistakymmentä onnistumista. Kohta järjestelyn muuttuessa heidän perheensä arjeksi Saarassa heräsi kuitenkin epäilyksiä. Oliko Ella todella sitä mitä antoi ymmärtää, vai oliko hänellä toisenlaisia motiiveja muuttaa heidän kotiinsa?

Mielenkiintoisia ajatuksia! Esimerkiksi, kun aikoinaan on eletty yhdessä isommissa yhdyskunnissa, onko silloin laumoissa ollut tällaisia Ellan kaltaisia 'feromoninaaraita', jotka ovat antaneet luonnonmukaista hoitoa koko heimolle yksinkertaisesti asumalla yhdessä?

Kirjasta jäi ristiriitainen lopputulema. Olin kuunnellut sitä kiinnostuneena, mutta ilmeisesti loppuratkaisu olisi pitänyt kuunnella uudestaan, sillä ilmeisesti minulta meni jotain oleellista ohi korvien. En nimittäin ollut aivan varma lopputwistin minäkertojan henkilöllisyydestä!

Seija Leivo: Kauluksessa kultainen hämähäkki

Seija Leivo: Kauluksessa kultainen hämähäkki 

Reuna 2016

287 sivua

Sukutarina lähtee liikkeelle vuoden 1868 nälkätalvesta, kun huonot säät olivat jälleen tuhonneet viljasadon ja ihmiset lähtivät viimeisillä voimillaan liikkeelle, etsimään ruokaa. Kulkutaudit iskivät nälästä ja taivaltamisesta heikkoihin ihmisiin. Jussilan perheestäkin tyyfus eli lavantauti vie pikkuveljen, mutta isosisko Liisa selviää. 22-vuotiaana Liisa saa tyttären jonka nimeksi annetaan Anni. Hän on kirjan päähenkilö ja kirjoittajan, Seija Leivon, isoäiti.

Elämä kuljettaa orvoksi jäävää Annia sukulaisten luota toisille, koti-Raahesta toiselle puolen Suomea Lappeenrantaan, taas takaisin Raaheen ja sieltä Vaasaan. Tutun elämän ja ystävien jättäminen ja uuteen astuminen ei ole aina helppoa, mutta Anni osaa suhtautua sukulaisten ystävällisyyteen nöyrästi ja hyväntuulisesti, eikä kapinoi vastaan. Työntekoon hän on tottunut jo pienestä, viisivuotiaana hän leipoi äidin apuna piparkakkuja myytäväksi ja opetteli lypsämään lehmää. 

Kultainen hämähäkki on Annin Liisa-äidin ainoa koru, aviomieheltä saatu rakas muisto. Kun Anni lähtee vähäisen omaisuutensa kanssa Lappeenrantaan kulkee äidiltä peritty rintarossi takin kauluksessa.

Anni tuijotti ohi lipuvaa maisemaa sivellen ajatuksissaan rintaneulaa, joka oli kiinnitettynä hänen kaulukseensa. Koru oli hänelle rakas. Se oli ollut äidin ainoa arvokas koru, pieni kultainen hämähäkki, joka kantoi selässään vaaleaa pisaran muotoista kuukiveä. Pisaran ympärillä oli monta pientä briljanttia, kuten äiti oli niitä kutsunut. 
Isä oli antanut korun äidille, kun heidät oli aikoinaan vihitty. Äiti ei ollut koskaan uskaltanut käyttää korua, koska oli pelännyt hukkaavansa sen navettaan tai perunapellolle. Pienenä Anni oli kuvitellut, että selkäpussissa kasvoivat hämähäkin poikaset, ja hän oli aika ajoin käynyt raottelemassa äidin korurasian kantta tarkistaakseen, joko ne olisivat syntyneet. 

Lukiessa tuntui mukavalta ajatella, että kirja kertoo kirjailijan omasta isoäidistä, toki fiktiolla höystettynä. Tavallaan tiesi ettei mitään epätodellista, epäuskottavaa voi tapahtua ja toisaalta niissä kohdin kun elämä kohteli Annia kovalla kädellä, jäi miettimään sitä että tuohon aikaan nuo asiat ovat olleet ihan todellista totta ja rajanveto köyhien / orpojen ja sen ns. paremman väen välillä on ollut raaka. Anninkin taivaan yllä häälyivät uhkaavat pilvet nimeltään orpokoti ja ihmisauksuuni. Huutolaislapsen osa olisi ollut vielä kurjempi. Vaikka Anni kokee orpoutensa ja köyhien sukujuuriensa johdosta nuoruudessaan ylenkatsetta paremman väen taholta, hän kohtaa onneksi myös aidon, vastoinkäymiset voittavan rakkauden. Annin tarina ansaitsi päästä kansien väliin.