Romaaneja meiltä ja naapurista

Hei kanssabloggarit ja mahdolliset muut uteliaat! Tällä kertaa paketissa on neljä romaania, joista kolme on kotimaisia ja yksi ruotsalaiskirjailijan näppikseltä. Ajallisesti liikutaan 1920-luvulta nykypäivään, ja mikä ilahduttaa, tuo kauimmas historiaan sijoittuva Vedenmorsian pysyy siellä tiiviisti koko kirjan ajan, eikä nykytasoa ole. Nykyään tämä on harvinaista herkkua, mutta oikein nautinnollista että saa keskittyä vain yhteen aikakauteen. Sijaintien puolesta taas liikutaan aina Saksaan ja Ukrainaan saakka. 

***

Emmi Maaranen: Vedenmorsian 

Avain, 2025

Lukija: Katja Lukkarinen 

Kesto: 8 h 38 min

Helsinki, 1926

Elsa ja Aada olivat aloittaneet palvelijattarina hienossa huvilassa Helsingissä, jonne Elsa oli tullut paremman elämän toivossa. Huvilan emäntäpiika oli juuri sellainen joka halusi päteä kaikessa, ja määräsi tytöille tehtäviä aamusta iltaan. 

Talon isäntä, kolmissakymmenissä oleva maisteri Rosenberg, joka oli ammatiltaan lakimies, oli äärettömän kiinnostunut hyönteisistä. Huoneiden seinillä oli lasin alla olevissa kokoelmissa perhosia, sudenkorentoja ja kuoriaisia, joita maisteri itse oli kerännyt matkoiltaan. Oli lähes kunniaksi, kun Elsa sai tovin kuluttua luvan pyyhkiä pölyt vitriineistä. Lisäksi hän sai vastuulleen viherkasveista huolehtimisen. 

Elsa ja Aada ystävystyivät ja kävivät vähäisenä vapaa-aikanaan muun muassa elävissä kuvissa, joka oli Elsalle uutta. Aada alkoi kuitenkin pikkuhiljaa etääntyä Elsasta, ilman että Elsa ymmärsi syytä siihen. 

Elsassa alkoi itää haave uudesta, itsenäisemmästä työpaikasta, jossa työ tosiaan päättyisi tietyllä kellonlyömällä, ja samalla tarjoutui mahdollisuus omaan asuntoon. Siellä vieraili usein myös Elsan elämään astellut rakkaus, jonka myötä Elsa odotti saavansa ikioman perheen. Aada taas haaveili lähdöstä Amerikkaan, ja säästi rahaa laivalippuihin. 

Kirja oli ensinnäkin ihana ajankuvaus, ei liian kevyt eli ei viihdekirjallisuutta. Oli muuttuva maailma, kasvava Helsinki uusine kivitaloineen, toisaalta viinatrokarit ja isot luokkaerot. Henkilöt olivat kiinnostavia ja kuuntelin Vedenmorsianta erittäin koukuttuneena tarinaan. Toisekseen koko ajan mukana oli tuo mystinen veden pinnan alla oleva nainen, selvästi ruumis, mutta kenen, ja mitä hänelle on tapahtunut? Nainen puhuu omalla vuorollaan minämuodossa, koko ajan selvemmin, ja kun hänet löydetään merestä, aletaan myös rikosta tutkia, sillä on tapahtunut murha. Kirja ei ole dekkari, mutta siinä on oivallinen jännite.

***

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka 

Otava, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 12 h 39 min

Suurenmoinen matka suuntautuu Saksaan, ja ajankohta on toinen maailmansota. Itse Hitler on kutsunut ryhmän suomalaisia rouvashenkilöitä tutustumaan uljaaseen Saksanmaahan, jonka eteen valitut naiset ovat antaneet joko poikansa tai puolisonsa. Useimmat matkaan lähteneistä, kuten päähenkilö Alma, ovat haltioissaan kaikesta kokemastaan kun heitä kuljetetaan eri puolilla Saksaa, mutta myös kriittisempi soraääni kuuluu. Samalla lukijalle paljastetaan toista todellisuutta, kun joidenkin tie viekin makoisan illallisen sijaan samaan aikaan kohti keskitysleiriä. Tämä luo onnistuneesti juuri sitä mitä näkökulmaeroilla haetaankin. 

Nykyhetkessä Ilona on toiminut lentoemäntänä jo parikymmentä vuotta, joten siinä missä saksanmatka oli isoäidille ainutlaatuinen elämys, on se Ilonalle työtä ja arkea. Välillä siihen kuuluvat kiire, koneen ahtaus ja yöpymishotellien tukkeutuneet viemärit, välillä kivojen mutta alati vaihtuvien työkavereiden seura. 

Yksityiselämässä riittää huolia, etenkin jo kotoa muuttaneen pojan tähden. Tämän venäläinen isä ei ole juuri koskaan ollut kuvioissa, mutta poikaa on silti ryssitelty eri tahoilta. Kun sen tekee jälleen tyttöystävän isä, kiehahtaa pojan sisimmässä niin, että hän karkaa Ukrainaan ja pyrkii rintamalle. 

Vuoksenmaa osaa kirjoittaa niin, että koukutun. Olen kuunnellut myös hänen esikoisensa Pimeät tunnit, joka sijoittui öljykriisin aikaan. Hyvin erilaisia aiheita siis, mutta näitä yhdistää se, että kirjat olisi helppo nähdä elokuvina, jotka menisin mielelläni katsomaan. 

***

Ella-Maria Nutti: Pohjoisessa kahvi on juotu mustana

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Erja Manto 

Kesto: 4 h 1 min

Agnetan pitäisi kertoa tärkeä asia tyttärelleen Tildalle. Hänellä on ehkä enää muutama viikko elinaikaa, aikaa ei ole siis paljon. Mutta he ovat etäisiä, ja tyttärelle puhuminen on vaikeaa, jos asia on yhtään muuta kuin perus kuulumisten vaihtoa. 

Puhelimessa ei ainakaan voi sanoa, että kuolee pian. Niinpä Agneta kutsuu itsensä viikonlopuksi kylään tyttären luo Tukholmaan. Junamatka Jällivaarasta on pitkä, siinä ehtii miettiä kaikenlaista. Huomaako tytär heti, ettei kaikki ole kunnossa? Vai huomaako harventuneet hiukset ja harmaantuneen ihon vain, kun tietää olevansa kuolemansairas? Mitä jos tytär alkaa itkeä holtittomasti, mitä jos tämä ei itke ollenkaan?

Ruotsalaiskirjailijan esikoista on luettu blogeissa jo paljon. Minulle siihen tarttuminen on kestänyt koska samaan aikaan sekä halusin lukea vaikeasta äiti-tytär-suhteesta, että pelkäsin tarttua aiheeseen. Äitini kuoltua kevättalvella 2022 meillä oli etäiset välit ja, noh, eihän niitä enää millään korjata. Huono omatuntoko se on joka toi äidin uniini aivan jatkuvasti, edelleen näen hänestä usein unia. Ei niissä mitään ikävää tapahdu, emme riitele, emme joudu ikäviin tilanteisiin, mutta onhan se merkki jostain, että hän niissä on mukana ihan jatkuvasti. Äidin ollessa vielä elossa hän oli harvemmin mukana unissani. 

Kirja oli mieleinen, ja toinenkin suomennos on ehdottomasti kuuntelulistallani. Siinä on pääosissa myös saamelaisuus ja pohjoisen luonto, joten erittäin houkutteleva kirja. Kansi vain vaikuttaa siltä, että se tapahtuu lumiseen aikaan, joten odottanee minulla vielä pidemmälle syksyyn. 

***

Emmi Pesonen: Kuvittelin tuntevani

Gummerus, 2025

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 7 h 16 min

Lotta ja Leo olivat olleet naimisissa yli 20 vuotta, mutta he olivat edelleen toistensa parhaat ystävät. He jakoivat kaiken, niin onnellisimmat kuin kurjimmat asiat, ja siksi he jatkoivat yhdessä vaikka ystävät ympärillä erosivat.

Kesken keväisten juhlien Lotta kuulee vahingossa vessassa keskustelun, josta poimii miehensä nimen, sanoja kuten pettää, ja vihdoin pidemmän lausahduksen: voi Lotta-parkaa, en ole voinut kunnolla katsoa häntä koko iltana. 

Lotta uskoo viimeiseen asti tulkinneensa väärin, mutta kysyessään asiasta Leolta, mies myöntää pettämisen heti. Susanna. Kohta puolitoista vuotta. Lottaa oksetti. Miten sä voit tehdä mulle, lastesi äidille näin?

Lotta kaipasi tilaa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Hän suuntasi perheen kesäpaikkaan saareen, mukanaan vain perheen iäkäs koira. Leo ikävöi häntä lukuisin viestein ja soitoin, joihin Lotta useimmiten ei vastaa. Leon valinta on selvä, hän tahtoo pitää perheen koossa, mutta Lotta ei voi niin vain antaa anteeksi. Sitten hän tapaa aivan sattumalta vanhan opiskelukaverin, jonka kanssa on myös seurustellut silloin nuorena, ja kutsuu tämän saareen.

Pesosen kirja oli mielestäni todella luontevaa tekstiä repliikkejä myöden, ja antoi tapahtumista sellaisen mielikuvan, että kaikki olisi voinut tapahtua ihan oikeasti. Olen lukenut viisi vuotta sitten häneltä kirjan Maailman kaunein sana, ja pitänyt siitäkin. 

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Anneli Jordahl: Karhunkaatajan tyttäret

Johnny Kniga, 2023

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Krista Kosonen

Kesto: 11 h 51 min

Seitsemän outona pidetyn tytön isä oli ollut kuuluisa karhunkaataja, joka oli lopulta kuollut karhun raatelemana. Tyttäret eivät olleet käyneet kouluja, ja paikalliset supisivat heistä kaikenlaista: tokkopa yksikään osasi edes lukea, eivätkä he varmasti osaisi käyttää kännykkää. 

Tytöt asuivat erillään kaikista muista ihmisistä, sillä niin heidän vanhempansa olivat opettaneet. Piti pakoilla yhtä lailla voutia, poliisia ja sosiaaliviranomaisia, siksi lapset eivät voineet käydä kouluakaan. Luku- ja kirjoitustaito eivät olleet ollenkaan niin tärkeitä elämässä, kuin hyvä lihaskunto ja luonnossa selviytymisen taidot. Muunlaisesta elämästä tytöt eivät edes tienneet, sillä he olivat oppineet karttamaan kontakteja, eivätkä koskaan käyneet kaupungissa, mitä nyt nuorin oli saanut käydä hetken koulua ja oppinut vähän lukemaan, mutta unohtanut jo suurimman osan siitäkin.

Kun sitten äitikin kuoli, orvoiksi jääneiden tyttöjen elämä muuttui väkisinkin. Heillä oli selviytymisen taitoja ja vaikka he olivat riitaisa sisarussarja, he olivat myös hitsautuneet yhteen, he olivat klaani, kuten he itse sanoivat. Tytöillä oli tiukat ja hyvin ennakkoluuloiset mielipiteet paitsi ympäröivästä maailmasta, myös vieraista ihmisistä. He olivat rivoja sekä puheissaan että käytökseltään, he joivat paljon viinaa ja kuvailivat himojaan eläimellisinä. Heillä oli selkeä johtaja, joka kertoi (tai pikemminkin saneli) millä tavoin he selviäisivät elämästä jatkossa, ja he menivät vielä syvemmälle metsään.

Tämä toimi hetken, kunnes klaani alkoi hajoilla. Tytöt tarvitsivat muita ihmisiä pärjätäkseen, ja he alkoivat käydä markkinoilla kolmen kuukauden välein myymässä muun muassa tekemiään eläinten taljoja sekä yhden heistä tekemiä savieläimiä, ja ostamassa saamillaan rahoilla ruokaa, vaatteita ja viinaa, sillä viinalla he usein korvasivat ruuan. 

Näillä reissuilla osa heistä alkoi saada vaikutteita muusta maailmasta, ja ymmärtää miten erilaista heidänkin elämänsä voisi olla, jos he niin päättäisivät.

.

Olipahan erilainen kirja, mutta tykkäsin! 

Lähdin kuuntelemaan tätä ruotsalaisen kirjailijan Seitsemästä veljeksestä nykypäivään siirrettyä tarinaa uteliaana, siirtyen samalla tietoisesti pois omalta mukavuusalueeltani. 

Tyttöjen tarina vei minua mennessään, kuuntelin sitä aina kun vain ehdin. Se oli jännittävä ja kiehtova, eikä se tietenkään voisi olla totta, eli kirja on eräänlaista fantasiaa. 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Antiikkikauppiaan kuolema

 

Anders de la Motte & Måns Nilsson: Antiikkikauppiaan kuolema

#2 Kesäparatiisin murhat

Johnny Kniga, 2023

Lukija: Tuukka Haapaniemi

Kesto: 12 h 23 min

Viisikymppinen tukholmalainen rikoskomisario Peter Vinston oli edelleen sairauslomalla ja viettänyt siitä jo neljä viikkoa Österlenissä tyttärensä Amandan, ex-vaimonsa Christinan ja tämän nykyisen miehen, linnanherra Poppen seurassa. Vinston oli kieltämättä alkanut viihtyä Österlenissä kaikista seudun vioista huolimatta. Hän oli heti Österleniin tultuaan auttanut paikallista poliisia julkkisasunnonvälittäjän murhan selvittämisessä, mutta kaipasi jo kovasti töihin, rikoksia ratkomaan. 

Alkamassa olivat Degerbergien antiikkimessut, jonne odotettiin yli kolmeasataa myyjää ja kilometrin verran kojuja. Antiikki ei Vinstonia kiinnostanut, mutta hän oli pitkästynyt joten mikä ettei, ja Amanda oli sitä paitsi töissä messualueen jäätelökioskissa. Poppe ja Christina sen sijaan aikoivat kulkea messualueen päästä päähän, minkä lisäksi Ruotsin oma Antiikkia antiikkia -ohjelmaa kuvattaisiin Poppen 1300-luvulla rakennetussa linnassa. Sen juontaja Fabian oli Poppen vanha opiskelukaveri ja Fabian olikin tullut hyvissä ajoin heidän vieraakseen. 

”Täällä myyvät kaikki kuolinpesien tyhjentäjistä tavallisiin ihmisiin ja keräilijöihin, jotka ovat harventaneet kokoelmaansa myyntiin”, Christina valaisi ja pysähtyi kojulle, jossa myytiin 1950- ja 60-luvun posliinia. Oli lautasia ja kuppeja, joissa oli värikkäitä koristeaiheita kukista raitoihin ja pilkkuihin. Vinston tunnisti astiaston, jossa oli isoja vihreitä lehtiä.

”Stig Lindbergin astiasto, kertakaikkisesti ikoninen”, Christina selitti ja osoitti teekuppeja, joissa oli mustavalkoiset raidat. ”Noiden nimi puolestaan on Zebra ja ne maksavat tuhat kruunua per kuppi.”

Vinston arveli että useimmilla myyjillä kauppa kävi hyvin. Joka puolella ojennettiin seteleitä ja tehtiin kännykkäsiirtoja. Niiden vastineeksi ostajat saivat sanomalehtipaperiin pakattuja kalleuksia.

Hän näki kauempana Simrishamnin poliisin partiomiehet Svenskin ja Öhlanderin, jotka käyskentelivät ihmisten joukossa. Parivaljakko huomasi hänet ja tervehti. On hyvä että he ovat jalkautuneet ihmisten joukkoon ja näkyvät paikalla, Vinston ajatteli. Antiikkimessujen kaltaisessa tapahtumassa kävi tuhansia ihmisiä ja se veti puoleensa taskuvarkaita.

”Keräiletkö sinä jotain, Peter?” Poppe kysyi.

”Ehkä vain pitämättä jääneitä lomapäiviä?” Christina sanoi merkitsevästi kohottamatta katsettaan kojusta, jossa myytiin suojaruukkuja.

Vinston rykäisi kiusaantuneena piikittelystä.

”Ei, en keräile.”

”Minähän keräilen sikarileikkureita”, Poppe kertoi. ”Kerro ihmeessä, jos näet täällä sellaisia.”

Rikokset eivät valitettavasti jääneet taskuvarkauksiin. Menehtynyt mies oli kuusikymppinen Lennart "Nalle" Persson, Österlenin pahamaineisin kuolinpesien ostaja, antiikkipiirien oma korppikotka. Kun Vinston ja paikallinen nuori tutkija Tove Esping, jonka kanssa Vinston oli tutkinut murhatun kiinteistövälittäjän tapausta, alkoivat yhdessä tutkia Nallen kuolemaan johtaneita syitä, he huomaavat, että lukuisilla ihmisillä oli motiivi päästää kiero mies päiviltä. Yrityksen omisti Nallen vaimo Sussi, ja sekä hänellä että heidän pojallaan Jimmyllä oli omat syynsä vihata miestä. 

Teknisen tutkinnan johtajalla oli tavalliseen tapaansa valkea haalari ja kumihansikkaat. Hän kulki kumarassa ja otti isolla järjestelmäkameralla valokuvia märästä maasta, eteni askel askeleelta.

Vinstonin ja Espingin huomattuaan Borén oikaisi selkänsä ja pudisti tuikeana päätään.

”Oikea hemmetin painajainen”, Borén sanoi. ”En itse asiassa usko että olen ollut pahemmassa rikospaikassa. Kengänjälkiä on jättänyt useampi tuhat ihmistä ja sormenjälkiä myyntiteltan esineissä varmaan samantapainen määrä.”

Hän hieroi kämmenselällä otsaansa.

”Ja minun oli tarkoitus litkiä laatikkoviiniä ja katsella Midsomerin murhia. Nyt on kuitenkin tarpeen omistaa tälle koko ilta ja yö. Viemme koko asuntoauton tekniseen tutkintaan, se on helpointa. Yöksi on luvattu lisää sadetta. Kropan avaus on jossain kohtaa ensi viikon alussa, mutta mietin ettei sillä ehkä ole ihan mahdottoman kiire? Kuolinsyyhän on melko selvä.”

Hän nyökkäsi kohti teräaseen kädensijaa, joka pisti esiin telttakankaasta.

”Onko sotilaspuukossa sormenjälkiä?” Esping kysyi lähinnä jotain sanoakseen.

”Juhlatikarissa”, Vinston korjasi. ”Ja on, kyllä siinä on. Muun muassa minun sormenjälkeni, pahoin pelkään. Pitelin sitä kädessäni vain hetkeä ennen murhaa.”

”Niinpä tietysti pitelit”, Esping huokaisi.

Ensin Vinston näpelöi murha-asetta, sitten hän oli mukana ruumiin löytymisen hetkellä ja otti johdon poliisitehtävässä. Eikö hän koskaan pääsisi Peter Vinstonista eroon?

Messuille oli kerääntynyt lukuisia isompia ja pienempiä antiikkialan tekijöitä, ja pian voitiin päätellä, että Nalle oli surmattu pienen mutta arvokkaan kiinalaisen posliiniastian tähden.

 Eikä Nalle jäänyt antiikkimessujen ainoaksi uhriksi...

Jokin tässä sarjassa ja sen tunnelmassa kiehtoo minua, mutta tätä osaa olisin jonkin verran tiivistänyt. Twistit ja niihin käytetty aika olivat paikallaan, mutta muuten asiat olisivat voineet loksahdella paikoilleen napakamminkin. Yli 12 tuntia on jo aika paljon dekkarille, ja vaatii silloin erityisen kiinnostavaa juonen kieputtelua. Tästä huolimatta tulen todennäköisesti jatkamaan sarjan parissa.

Anders de la Motte, Måns Nilsson: Kuolema asuntonäytössä

Anders de la Motte, Måns Nilsson: Kuolema asuntonäytössä

#1 Kesäparatiisin murhat

Johnny Kniga, 2022

Lukija: Tuukka Haapaniemi

Kesto: 11 h 21 min

Kuusi viikkoa sitten 

Rapsipeltojen reunustamaa mutkittelevaa tietä ajoi auto, joka päätyi kuution muotoisen, teräksestä, betonista ja lasista rakennetun lukaalin pihaan. Autosta kannettiin taloon suuri, ongenkoukun muotoinen veistos.

Avaran eteisen takana levittäytyi valtaisa keittiö, jonka kodinkoneet olivat ruostumatonta terästä ja keittiötasot sileää kiveä. Näkymättömistä kaiuttimista kantautui vaimeaa musiikkia. Elin astui porrastasanteelle, jonka alapuolella avautui olohuone.

Jessie seisoi alhaalla ja ihaili juuri tullutta metalliveistosta. Se oli yli kaksi metriä pitkä, käsivarren paksuinen ja esitti mahtavaa ongenkoukkua. Veistoksen jalusta piti koukkua pystyssä niin että varsiosa oli meren suunnassa ja koukunkärki osoitti kohti porrastasannetta, jolla Elin seisoi. Koukku muistutti isoa taaksepäin kallistunutta j-kirjainta.

"Suurenmoinen, eikö?” Jessie liu’utti kättään metallipinnalla koukun siimasilmukasta veistoksen mutkaan ja siitä eteenpäin kohti kärkeä ja sen massiivista väkästä. ”The Hook! Valmiina koukuttamaan asiakkaamme. Pyydystämään median mielenkiinnon.”

Nykyhetki 

Tukholmalaisen rikoskomisario Peter Vinstonin tyyliin kuuluivat harmaat pulisongit, kolmiosaiset puvut ja Saabit, joten hän piti erityisen hyvää huolta autostaan, joka olisi hänen harmikseen erittäin todennäköisesti viimeinen lajiaan. 

Vinston oli tavannut psykologivaimonsa Christinan lähes kahdeksantoista vuotta sitten, ja erosta oli nyt seitsemän vuotta. Christina oli sittemmin mennyt uusiin naimisiin aatelismiehen, Poppe Löwenshjelmin kanssa, ja heidän tyttärensä Amandan 16-vuotissyntymäpäiväjuhlia vietettiin Poppen linnassa, joka oli kuin suoraan Disneyn elokuvasta. Vinston sopikin sen kulisseihin paremmin kuin yksikään muu sen vieraista.

Hänellä oli italialaisesta silkistä valmistettu kolmiosainen vaaleanharmaa puku. Hän oli vaihtanut valkoisen paidan vaaleansiniseen ja valinnut sen seuraksi sopivasti kesäisen solmion, jonka tupla-Windsor-solmua hän asetteli loppusilaukseksi. Kokonaisuuden viimeistelivät mustat huolellisesti puhdistetut englantilaiset puolibroguekengät, joihin hänellä itse asiassa ei olisi ollut poliisinpalkallaan varaa. Toisaalta miehellä oli kyllä vaarallisempiakin paheita kuin tyylikkäät kengät. Siitä jopa Christina olisi samaa mieltä.

Elin Sidenvall, Jessie Anderssonin assistentti, tunsi olonsa vähän väliä levottomaksi, kuin heitä olisi tarkkailtu ja hänelle ja Jessielle tahdottaisiin pahaa. Tunnetta lisäsi lehdessä ollut yleisönosastokirjoitus, jossa nimimerkki Nicolovius oli ruotinut Jessien laajaa rakennushanketta, eikä kirjoitus ollut ensimmäinen.

Tilinteon päivä lähestyy ja syylliset maksavat kalliisti ahneudestaan.

Tove Esping, paikallinen poliisi ja vielä tuore tutkijan virassaan, sai tutkittavakseen Jessien kuolemantapauksen. Nainen oli pudonnut rappukäytävästä suoraan ongenkoukkuveistokseen joka oli lävistänyt hänet. Paikkakunnalle Amandan juhliin tullut Vinston tulee houkutelluksi mukaan tutkintaan, Tove kun on niin kokematon ja Vinston taas valtakunnallisesti meritoitunut tukholmalainen. Toven oman mielipiteen Vinstonin tarpeellisuudesta voi arvata...

Koska rakennushanke oli niin vihattu, epäiltyjä murhaankin riitti. Tietenkin Elin, mutta oli lukuisia muitakin. Oli esimerkiksi Margit, seitsemänkymppinen kyläyhdistyksen puheenjohtaja, konkariaktivisti joka oli elämänsä aikana ehtinyt vastustaa niin ydinvoimalaa kuin troolikalastustakin. Oli Amerikasta palannut pariskunta, jääkiekkoilijamies Nicklas Modig ja hänen vaimonsa, somevaikuttaja Daniela, joiden avioliitto rakoili ja Jessie liittyi siihenkin. Oli Jonna Osterman, paikallislehden toimittaja, joka teki kaikkensa pitääkseen pienen lehtensä hengissä, ja oli kärppänä paikalla aina kun jotain tapahtui. Oli sähkömies Fredrik, joka oli suivaantunut saatuaan Jessieltä potkut. Ja ihan vaan "muutama" muu. Monella oli oma syynsä vihata Jessieä, mutta jonkun viha ajoi murhaan asti.

Kesäparatiisin murhien ensimmäinen osa oli kiinnostavasti erilaisia ihmisiä pyörittelevä suhteellisen cozy murhamysteeri Agatha Christien tyyliin. Vinstonista tulee väkisinkin mieleen iki-ihana Hercule Poirot, eikä se haittaa. Miestä tulee olemaan mielenkiintoista seurata jatko-osissa. Mitä en tullut maininneeksi, Vinstonilla on myös terveyshuolia, joiden vuoksi Tukholman pomo oli määrännyt hänet tauolle tutkimuksistaan, mutta eihän sellainen onnistu edes kesäparatiisissa. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Sähkömies

 Mikko-Pekka Heikkinen: Sähkömies

Johnny Kniga, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 7h 13min

Tarmo Koski ei voinut seurata sivusta kuinka maailma tuhoutuu. Hän ei myöskään ollut mies, joka toisi mielipiteensä julki osallistumalla ilmastomarssille ja menisi sen jälkeen tyytyväisenä nukkumaan. Hän oli toiminnan mies, muutosvoima, hän oli Sähkömies. 

Minä olen jääkaupungin kostaja, hiilihorteesta herättäjä, kasvihuoneen kaataja, uuden ajanlaskun airut. Arkkivihollisena ilmastonmuutos.

Jokainen solu, tuma ja synapsi hehkui. 

Minä olen Sähkömies.

Päivisin hän oli sähköasentaja, öisin hän hyödynsi taitojaan maapallon hyväksi. Sähkömies aloitti sabotoimalla pieniä kohteita hetkeksi epäkuntoon, mutta hänellä oli suurempia tavoitteita. Pikkuhiljaa hän alkoi saada näkyvyyttä paikallislehden otsikoissa, joissa hänet nimettiin Sähkömieheksi ja ekoterroristiksi samassa lauseessa. 

"Kuka on mystinen sähkömies?"

Sanat seisoivat tabletin ruudulla keittiön pöydällä leviterasian ja juustokimpaleen välissä. Otsikon yläpuolella pyöri uudestaan ja uudestaan viidentoista sekunnin mittainen video, jossa mustanpuhuva hahmo kiipesi ränniä, tavoitti katonreunan ja katosi näkyvistä. Zoomattu kuva kuhisi rakeita ja vavahteli. Lukijan video, Ilta-Sanomat kertoi nettisivullaan. 

Tarmo säikähti. Sisuksissa vihlaisi kuin matala jännite. Se muistutti lapsuuden luokkaretkestä maatilalle, jossa Tarmo uteliaisuuttaan pissasi sähköpaimeneen, muuttui sillä sekunnilla maadoitustolpaksi ja johti aitalangan virran kehonsa kautta ketoon. 

Toki hän oli ounastellut päätyvänsä uutisen aiheeksi ennen pitkää. 

Nyt tosipaikka vavahdutti. Tarmo pidätti hengitystään. 

Ja miksi ihmeessä oli tehty juttu? Iskustahan tuli huti!

Teksti kertoi "naamiovandaalin" yrittäneen vaurioittaa kylmäasemaa Helsingin Kyläsaaressa ja paenneen kiipeämällä omintakeisesti toimistorakennuksen katolle. Toimittaja luonnehti mysteeriniehen liikkeitä "akrobaattisen sulaviksi". Sentään.

Tarmolla oli haasteensa myös pienemmässä mittakaavassa: kotona. Vuosi sitten hän oli muuttanut yhteen Marjaanan kanssa ja saanut samalla kaksi muuta asuinkumppania, 15-vuotiaan pojan Maxin sekä belgianpaimenkoira Mortin. Pahatapaisia kaikki kolme, tuntui että valistus hiilijalanjäljestä meni heidän kohdallaan hukkaan. 

Kiinnijääminen oli aina mahdollista, joko nopealiikkeisen vartijan tai uteliaan Maxin toimesta. Siihen Tarmo ei ollut kuitenkaan osannut varautua, että hänet saatettaisiin paikallistaa. 

Viesti oli valvottanut öisin, pelottanut aamuisin, pakottanut vilkuilemaan olan yli Porvoonkadulla. Olenko tulossa hulluiksi? Ovatko varotoimeni pettäneet?

Arvoisa Tarmo Koski,

Minä tiedän kuka sinä olet. Meidän täytyy keskustella. Tule Hanasaareen. Naamion kanssa tai ilman.

Luottamuksella,

Hiili-Marke 

Kun sähköt menevät Helsingistä ja Tarmo tutustuu Hiili-Markeen joka asuu Hanasaaren hiilivuoressa, Tarmo ymmärtää että hänen täytyy pelastaa Helsinki ja sen tehdäkseen hänen on toimittava periaatettaan vastaan. Kansalaistottelemattomuuden sijaan hänen on kytkettävä kaupunkiin sähköt. 

Tiesin heti Helmet-haasteen julkaisun jälkeen, että kohta supersankarista tulisi olemaan haastava. En ole periaatteessa lukenut haasteeseen yhtään kirjaa vain pakon edessä, ellen löydä mitään mikä edes hitusen kiinnostaa, joten olin lykännyt kohdan täyttämistä viime tippaan. Sähkömies on siinä mielessä vuoden paras löytö! 

Kirjan alku on täynnä ilmastoasiaa, mutta liika informatiivisuus on kompensoitu osuvalla huumorilla, samaan tapaan kuin aiemmin tänä vuonna kuuntelemassani Piia Heikkisen Ekotripissä. Myös vakavat hetkensä löytyy, esimerkiksi kun selviää miksi Tarmosta tuli Sähkömies. Keskivaiheilla, kun Tarmo ryhtyi pelastamaan Helsinkiä kriittisen infrastruktuurin kriisistä, kirja muuttui turhan tekniseksi ja sen osion kuunteleminen oli melko tuskaista. Loppupuolella Tarmo ryhtyi toistaiseksi suurimpaan supersankaritekoonsa ja vaikkei Sähkömies voi koko maailmaa pelastaa, pelasti kirjailija kuitenkin kokonaisuuden hyvän juonenkäänteen ansiosta. Kirja ei nouse vuoden top-listalle, mutta juoni tulee jäämään mieleen.

Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton

Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton

Johnny Kniga, 2021

Lukija: Armi Toivanen

Kesto: 6 h 25 min

Huomenna hän aloittaa tämän vuoden ihan alusta. Ensi viikolla hän alkaa tehdä vatsalihasliikkeitä, monta sataa päivässä ja ihan joka päivä, vaihtaa viinin mehuun, jättää ruokavaliostaan sokerit ja jauhot, alkaa pilateksen ja meditoida, irtautuu Pekasta joka ei jostain käsittämättömästä syystä osaa rakastua häneen ja ylipäätään ryhtyy naiseksi jonka onni tulee sisältäpäin eikä riipu yhdestäkään miehestä.

Sinirinne on iso koulu, yli 60 opettajaa ja kahdeksan avustajaa. Hänen luokkansa opettaja Karita on "kävelevä ruoska". Heillä on luokassa myös henkilökohtainen avustaja Matilda. Ellei hän pitäisi oppilaistaan niin paljon, hän olisi jo sanonut itsensä irti omasta koulunkäyntiavustajan työstään. 

Vähintään joka viidennen lapsen vanhempi kärsii mielenterveysongelmista. Kuinka moni vanhempi sen lisäksi sairastaa köyhyyttä, sosiaalisten taitojen puutetta tai rasismia? 

Kun tulin alalle töihin, kaikki oli perheiden vika. Samalla tavalla kuin anorektikon tulisi vain syödä tai masentuneen piristyä, olisi perheiden pitänyt vain osata kasvattaa paremmin. 

Hän on nähnyt työssään niin monia lapsia, joita on pahoinpidelty vaikkei koskaan lyöty, näen verbaaliset mustelmat, huomiotta jättämisestä jääneet naarmut, tuhahdukset, ylikävelyt, kaikki epävarmuuden variaatiot. Näen lapsia, joista vanhemmat eivät halua päästää irti, tai päästävät liian aikaisin. 

Hän näkee niin paljon kaikkea mihin koulunkäyntiavustaja ei pysty puuttumaan ja mihin tarvittaisiin niin paljon eri ammattilaisia, että ehtii kulua loputon määrä maanantain ja perjantain välisiä viikkoja ennen kuin mitään oikeasti tapahtuu ja mitä hän tekee sen aikaa? Hän hymyilee, koittaa olla viimeiseen asti hermostumatta, luovuttamatta, vaikka "nopeammin Mars asutetaan". 

Perheneuvolan keksin, sellaisen joka jatkuisi läpi koko elämän, ei pelkästään kolmevuotiaaksi asti. Jatkuva neuvola pitäisi huolta, ettei kukaan kasvaisi kaltoinkohdeltuna.

Neuvolassa käsiteltäisiin perheen dynamiikkaa, neuvottaisiin ravintoon ja talouteen liittyvissä asioissa, ohjattaisiin kuinka tulla toimeen puolison sukulaisten kanssa ja kerrottaisiin miten tämän kaiken voi tehdä niin, että avioliitto tai oma pää ei hajoa. 

Hänellä on onneksi muutama hyvä ystävä, joiden kanssa voi puhua kaikesta, vaikka toisten työasiat harvoin kiinnostavatkaan.

Anni laulaa Huora-nimisessä yhtyeessä. Ei se ollut mikään oikea laulaja, mutta lauloi silti. Se oli myös aikoinaan ollut koulunkäyntiavustajana erityiskouluissa. Pystyin puhumaan sille töistä ja se ymmärsi täysin mistä puhun. Niitä ihmisiä on vähän.

Ihan ensin haluan todeta, että Armi Toivanen oli hyvä valinta lukijaksi. Toiseksi, etten muista aiemmin lukeneeni kirjaa, jossa kirjailija itse kuuluu päähenkilön ystäväpiiriin. Ei siis autofiktiota punkbändi Huoran laulajalta, Anni Lötjöseltä, niinkö?

Kirjan kolmessa osassa oli selkeästi eri teemat. Ensimmäisessä nimetön päähenkilö oli töissä koulunkäyntiavustajana, toisessa kesätöissä raksalla ja ystävän kanssa lomalla Barcelonassa. Kolmannessa hän masentuu, käy terapiassa ja jättäytyy työttömäksi. Välillä hän vaihtaa miestä, välillä aikoo muuttaa asumaan Barcelonaan, välillä on niin masentunut ettei saa mitään aikaiseksi vaikka luulee, että työttömänä on aikaa ja tarmoa kaikkeen siihen mihin työpäivien jälkeen ei. 

Omat mielipiteeni kirjasta vaihtelivat harvinaisen paljon sitä kuunnellessani. Välillä, etenkin alussa, olin hyvinkin kiinnostunut ja pidin tekstiä etenkin esikoiskirjaksi fiksusti ja näpsäkästi kirjoitettuna. Osiota, jossa päähenkilö juoksee terapiassa ja toistaa siellä käytyä dialogia, olisi tehnyt mieli pikakelata koska se oli enemmän self helpiä kuin feelgoodit joissa vielä kestän sen kunhan juoni on muuten kiinnostava. Kaiken kaikkiaan loppufiilis on ähky ja kirja tuntui pidemmältä kuin 6,5 tuntia. Ehkä olen liian vanha tähän kirjaan, ehkä oman sukupolveni kasvatti ei kerta kaikkiaan pysy perässä kolmekymppisen maailmassa jossa tykitetään vauhdilla joka suunnasta ja yhtä aikaa? Minulle jäi väkisinkin fiilis, että päähenkilö suoritti ihan liikaa ja tekisi mieli sanoa, että tuollaisella itsensä kuormittamisella päätyy väkisinkin terapiaan. Olisin halunnut huutaa hänelle niin monta kertaa, että jarruta jo ennen kuin menet mutkassa nurin, istu, paina pää polviin ja vedä henkeä! Onneksi hänen lääkärinsä suostui kirjoittamaan terapiaa niiden ainaisten pilleripurkkien sijaan. Mieleeni tuli esimerkiksi Saara Turusen kaksi ensimmäistä kirjaa (eli ne mitkä olen lukenut, jatko ei enää ole tuttua), ne potenssiin tositosimonta, niin pääsee ehkä tämän vauhtiin kiinni. 

Vaikka kritisoinkin, Lötjönen kirjoitti osuvasti monesta nyky-yhteiskunnan varjopuolesta, yhden poimiakseni esimerkiksi älypuhelimista, siitä miten lapset katoavat niiden maailmaan niin että opettajien ja avustajien on vaikea murtautua heidän tajuntaansa. Miten kännykät entisestään lisäävät keskittymisongelmia, heikentävät motorisia taitoja ja lisäävät kiusaamista. Keskustelua on jo aiemmin herännyt siitä, miten nykykoululaisten suomen kielen taito, sanasto ja kirjallisen tekstin tuottaminen ovat kurimuksessa, kun kaiken voi korvata emojilla. Facebookissa näkee välillä kuin vitseinä kuvakaappauksia vanhempien ja lasten välisestä viestinnästä jossa mihin vaan saa vastauksena emojin, mutta jos sitä jää yhtään miettimään, ei siinä mitään järin hauskaa ole. Silti klikkaan postaukseen nauruhymiön. Rutiinillako?

Anne Tyler: Äkäpussi

Anne Tyler: Äkäpussi

Johnny Kniga, 2018
Suomennos: Tarja Lipponen
Alkuteos: Vinegar girl, 2016

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 6 h 44 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Kate Battista asui yhdessä pikkusiskonsa ja hajamielisen, koelaboratoriossa työskentelevän tohtori-isänsä kanssa. Pikkusisko Pupu oli 15-vuotias ja kävi vielä lukiota. Heidän äitinsä oli kuollut kun Pupu oli ollut vain vuoden ikäinen.

Kate itse oli töissä lastentarhan apulaisena vaikkei järin lapsirakas ollutkaan ja sen lisäksi hän pyöritti pitkälti heidän yhteistä arkeaan. Ura lasten parissa ei ollut Katelle mikään unelmatyö, mutta sinne hän oli päätynyt omakohtaisesti todistettuaan, että yliopistostakin voi saada potkut liian suulaasta käytöksestä. Samassa lastentarhassa itse työskentelevä täti oli järjestänyt Katelle paikan, jonka Kate paremman puutteessa oli ottanut vastaan, mutta siitä oli nyt jo kuusi vuotta. Kate ei saanut aina kovin positiivista palautetta lastentarhassakaan, sillä hän oli välillä turhan nenäkäs, ja itsehillinnän ja tahdikkuuden suhteen Katella oli erityisesti kehittymisen varaa.

Isän tutkimusassistenttina labrassa oli kolmen viime vuoden ajan toiminut Pjotr, joka oli päässyt maahan erityisosaamisviisumilla. Ne myönnetään juurikin kolmeksi vuodeksi ja aika oli käymässä vähiin. Isä ei haluaisi luopua pätevästä assistentistaan, etenkään nyt kun suuri läpimurto on aivan hollilla.

"Voisimme muuttaa hänen statustaan muotoon 'naimisissa'. Amerikkalaisen kanssa."
"Pjotr on siis naimisissa amerikkalaisen kanssa?" 
"No ei aivan vielä", isä sanoi. Hän seurasi taas tytärtään ruokailuhuoneeseen.
"Mutta hän on verraten hyvännäköinen, luullakseni. Eikö sinustakin? Kaikki ne samassa rakennuksessa työskentelevät tytöt näyttävät löytävän kaikenlaisia syitä päästäkseen hänen kanssaan juttusille."

Valitettavasti keskustelut tyttöjen kanssa eivät tuntuneet johtavan avioliittoon asti, joten isä oli saanut mielestään loistavan idean joka saa aluksi Katen raivoihinsa.

"Nyt kerrot minkä kunniaksi me juomme", hän sanoi ja ojensi kaksi pölyistä viinilasia.
"No sille, kun Pjotr sanoi että nyt sinä pidät hänestä." 
"Sanoo vai."
"Hän kertoi, että te kaksi istuitte yhdessä takapihalla ja sinä tarjosit hänelle herkullisen lounaan ja sinulla ja hänellä oli mukava keskustelu."
"No jaa, kaipa kaiken tuon voi sanoa enemmän ja vähemmän tapahtuneen, tavallaan", Kate sanoi.
"Ja? Mitä sitten?"
"Kaipa hänellä on toivoa, hän ajattelee että asia järjestyy."
"Vai sillä tavalla hän ajattelee. Joutaisi hirteen koko mies, mokoma mielipuoli."

Jos Äkäpussista tulee mieleesi William Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään, se on tarkoituskin. Tylerin kirja kuuluu laajempaan sarjaan, jossa kahdeksan kirjailijaa laittoi Shakespearen tunnetuimpia teoksia uuteen, nykypäiväiseen kuosiin. 

Alkuperäisessä näytelmässä on kolme eri juonikuviota, mutta Tyler on valinnut niistä yhden, juuri tämän äkäpussin kesyttämisen ja muokannut siitä kiinnostavasti erilaisen version. Esimerkiksi tuo Katen naittaminen viisumitarpeen takia oli mielestäni hyvin kehitelty, nykypäivänä olisikin ehkä vähän haastavaa saada tuikitavallisen, valkoihoisen amerikkalaistytön pakkoavioliitto kuulostamaan uskottavalta. Pjotr asenteineen on sangen stereotyyppisen oloinen itä-eurooppalainen maahanmuuttaja, mutta toisaalta jotenkin symppis. Plussaa siitä ettei kirjaa oltu venytetty liian pitkäksi. Äänikirjassa jopa Pjotrin venäläisaksenttiset repliikit toimivat yllättävän hyvin, kaiken kaikkiaan positiivinen kuuntelukokemus.

Kahdeksasta sarjan kirjasta on ilmestynyt jo seitsemän, suomennettuja on toistaiseksi viisi, kuudennen Johnny Kniga julkaisee marraskuussa. Esimerkiksi Macbethin on laittanut uusiksi Jo Nesbø, jonka Macbeth on, kuinkas muutenkaan, poliisipäällikkö. Itselläni odottaa lukupinossa Jeanette Wintersonin Aikakuilu, joka pohjaa Talviseen tarinaan.

 

Sami Rajakylä: Pankkipoika

Sami Rajakylä: Pankkipoika

216 sivua

Johnny Kniga, 2016

Esko Peltonen on 35-vuotias, kolme vuotta sitten Kouvolasta Helsinkiin muuttanut mies joka on töissä Hypermarketissa, isossa kauppaketjussa jossa on myös pankkipalvelut. Esko istuukin vain satunnaisesti kassalla ja tekee vuoroja enimmäkseen infossa ja Hyperpankin tiskillä. 

Esko ajatteli irtisanoutumista. Ajatus tuli otettua mukaan töihin siinä missä kotiavaimet. Työ oli aina merkinnyt Eskon elämässä järjetöntä rangaistusta. Jokapäiväisellä kärsimyksellään hän sovitti varsinaisten pahantekijöiden, kasvottomien yhtiömiesten ja -naisten synnit. Järjestelmä oli rikkaiden rakentama, rikkaita varten. 

Eskolla on oma asunto Laajasalossa, mutta enimmäkseen hän asuu naisystävänsä, politiikan toimittaja Annen asunnolla Kampissa. Omille kämpilleen Esko pakenee silloin kun haluaa kaljoitella rauhassa, Anne kun ei katso edes satunnaisia oluttuoppeja hyvällä vaan vahtii niin Eskon syömisiä että juomisia ja patistaa tätä lenkkeilemään. 

Eskon elämässä on siis päällisin puolin palikat kohdillaan, on töitä ja on naisystävä. Molemmat vain vaativat Eskolta liikaa. Hypermarket luo jatkuvalla alimiehityksellään tauotonta kiirettä, Anne taas vaatii loputtomasti seksiä. 

Töissä pakkosyötetylle salihousupornolle oli puoltaviakin näkökulmia. Toukokuussa Anne sai 28,5% enemmän seksiä talvikauteen verrattuna. Mitä sitten, vaikka Esko ajattelikin rakastelun aikana jotain kaupassa näkemäänsä naista. Rouvalle riitti että mies hoiti hommat, kunhan ei hoitanut niitä liian nopeasti. 
Tietenkään Annelle mikään määrä seksiä (mihin Esko kykeni) ei ollut tarpeeksi: mitä enemmän nainen sai, sitä enemmän nainen halusi, ja varsinkin aamuisin Eskon oli usein hätisteltävä seksinnälkäinen akka pois kimpusta. Parisuhteessa ei ollut mitään syytä passata hyvää aamupalaa rakastelun vuoksi. Niin kauan kun Anne sai panon tai kaksi viikossa ja mies säännölliset ateriansa, asiat olisivat hyvin. 
Riittäisikö se loppuelämäksi, Esko usein itsekseen pohti. Pitäisikö sitoutua, muuttaa kirjat, ostaa sormus ja kosia?

Pankkipoikaa ei tarvitse lukea montaakaan sivua päätelläkseen missä vähemmän fiktiivinen Esko olisi töissä. Itse asiassa Rajakylä itse on töissä Prismassa vastaavissa hommissa. Viime syksynä hän oli lehtihaastattelun mukaan parin kuukauden vapaalla kirjoittaakseen kolmatta romaaniaan ja leukaili, ettei vielä tiennyt onko esimies lukenut hänen romaaniaan. 

Esko riutuu töissään "hirviöasiakkaiden" kynsissä niin kovasti, että kauhistelin lukiessa ovatko Prisman pankkipalveluiden ja infopisteen asiakkaat todellisuudessakin niin kohtuuttomia kuin Eskon Hypermarketissa kohtaamat asiakkaat? Kun asioin kyseisessä pankissa melkoisen aikaavievän asian takia kohta kirjan luettuani, mietin Pankkipoikaa ja taisin kiitellä ystävällistä asiakaspalvelijaa vielä normaaliakin vuolaammin...

Rajakylä on haastatteluissa kertonut kirjoittavansa nykyaikaisten työläisromaanien trilogiaa. Rajakylän esikoisessa päähenkilö oli pöytälaatikkorunoilija, naista haikaileva, liikaa viinan perään oleva Kelan virkailija. Mikähän on Rajamäen kolmannen romaanipäähenkilön ammatti? Bussikuski? Sairaanhoitaja? Kuka kohtaa veemäisiä asiakkaita? Portsari? Baarimikko? Taksikuski? Poliisi? 

Rajakylän tyyli kirjoittaa on hyvin arkinen ja huumori on mustanpuoleista. 

30 sivua ennen kirjan loppua kirjoitin muistiinpanon: "Minulla ei ole mitään käsitystä mihin tämä kirja voisi päättyä. Toistaiseksi se on ollut Eskon työpäivien ja vapaa-ajan kuvailua ilman mitään kummempaa juonellista kehitystä." Pankkipoika onkin enemmän tuokiokuva Eskon elämästä kuin juonellinen eteneminen a:sta b:hen.

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

 

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija

Julkaisija: Johnny Kniga 2013, 186 sivua

 

Keijo on KELA:n virkailija, töissä Helsingin Vuosaaressa. Työ on tylsää, asiakkaat välttämätön paha, palkkakin voisi olla parempi. Ainakin Keijon isän mielestä, jota kiinnostaa pojassaan lähinnä tämän urakehitys. Keijoa taas kiinnostaa naiset, kalja, elämän tärkeiden asioiden mietiskely, naiset, runojen kirjoittaminen, naiset ja erityisesti heidän takamuksensa. Kummankohan Keijo loppujen lopuksi valitsisi jos saisi kuin tarjottimella jomman kumman: tyttöystävän vai runoteoksensa julkaistuksi? Keijo kyllä julkaiseekin töitään, netissä, toisten wannabekirjailijoiden arvosteltaviksi. Keskellä työpäivääkin pitää käydä vilaisemassa ovatko viime yönä syntyneet säkeet saaneet lukijoita ja kommentit, ovatko ne puolesta vai vastaan?

 

"Kirjoittaakseen kerran loistavasti on kirjoitettava hyvin pitkään erittäin huonosti" toteaa Keijo. Rajakylä on kirjoittanut hauskan, humoristisen mutta tavallaan myös kriittisen, jopa pienen kasvutarinan sisältävän romaanin. Keijo on kiinnostava hahmo, koskaan ei tiedä mitä mies seuraavaksi aikoo tai käy pohtimaan, mutta sen selvittäminen kiinnostaa lukijaa.