2 x Vieraat kulttuurit: Leila Slimani & Kamila Shamsie

Tällä kertaa vuorossa yhteispostaus kahdesta ei eurooppalaisesta kirjasta, jotka ovat pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien Poltetut varjot, sekä marokkolaiset juuret omaavan Leila Slimanin trilogian toinen osa Katsokaa kun tanssimme.

Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme

WSOY, 2023

Suomennos: Sampsa Peltonen 

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 7 min

Katsokaa kun tanssimme jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin trilogian aloitusosa päättyi. Ranskalainen Mathilde oli mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa ja elänyt tämän rinnalla töitä paiskien ja parempaa elämää tavoitellen. Siinä ohessa he olivat saaneet pojan ja tyttären. Maatila olikin vuosien aherruksen jälkeen alkanut tuottaa.

Aminesta oli tullut hieno herra, kunnioitettu mies, joka järjesti vastaanottoja uima-altaansa äärellä paperilyhdyin koristellussa puutarhassaan. Porvarismies, joka vietti uuttavuotta muiden rikkaiden seurassa ja juhli siekailematta kullanvärinen pahvitötterö päässä pikkutakki serpentiinin ja konfetin peitossa. 

Amine huokui rahaa ja ylpeyttä. Hän oli teettänyt mittatilauspukuja ja opetellut tanssimaan valssia ja mamboa. Hänen sängyssään oli maannut puoli kaupunkia. Äiti Mouilalan kuoleman jälkeen Amine oli käyttänyt tämän vanhaa taloa Berrimassa majapaikkana, jonne hän vei rakastajattaria muhinoimaan melkein homeisilla sohvilla. Joskus Amine ajoi auton keskelle auringonkukkapeltoja paikkaan, jossa kuvitteli olevansa näkymätön, ja nuoleskeli siellä jonkun tylsistyneen vaimoihmisen ryntäitä. Kerran hän oli ajanut iltamista kotiin sellaisessa kunnossa, että oli törmännyt oliivipuuhun. »En ollut humalassa, väsynyt vain», hän oli väittänyt. »Silmät menivät hetkeksi kiinni kun haukottelin.»

Aicha-tytär oli ollut Strasbourgissa opiskelemassa lääkäriksi, eivätkä he olleet nähneet tätä moneen vuoteen. 

Kun Amine meni kotiin palaavaa tytärtään lentokentälle vastaan, järkytys oli melkoinen. Amine oli alkuun tuijottanut pitkässä suoristetussa tukassa ja minihameessa kulkevaa nuorta naista kuin herkkupalaa, kunnes tämä oli ottanut pois aurinkolasinsa ja Amine oli tajunnut tuon seksikkään olennon olevan hänen oma tyttärensä. Aichan itsevarmuus suli isän tuomitsevan katseen alle, ja istuessaan hiljaa autossa matkalla kotiin, hän yritti vaivihkaa kiskoa hamettaan alaspäin. Mikä oli muotia Ranskassa, ei todellakaan ollut soveliasta Marokossa. 

Nuori polvi pääsi opiskelemaan, ja siksi heillä oli mahdollisuus kohota elämässä ylöspäin. Keskiluokkaiset opiskelijat, käsityöläisten ja kauppiaiden lapset, haaveilivat pääsevänsä korkeisiin asemiin kuten ministeriksi, ja rakentavansa uuteen, muodikkaaseen Rabatin kaupunkiin talon uima-altaineen. Uima-altaista oli muutenkin tullut menestyksen symboli, kaikki paremmat perheet Aichan kotiseudullakin rakensivat sellaisen. Jopa Amine oli rakennuttanut heille uima-altaan Aichan opiskeluvuosien aikana. 

Opiskelemaan lähdettiin Ranskaan, ja nuorisokulttuuri kopioitiin joko Ranskasta tai Hollywoodista, sillä 1950-60-lukujen amerikkalaiselokuvia ihailtiin. Marokkolaispojatkin halusivat olla marlonbrandoja. Marokolla oli tarjota vain vanha kitulias paimentolaiskulttuurinsa tai sulttaanien ylellisyys, eikä kumpikaan kiinnostanut nuorta polvea. 

CASABLANCAN JA Rabatin välissä on kahdeksankymmenen kilometrin pituinen ranta-alue, jolle marsalkka Lyautey haaveili rakennuttavansa Ranskan Kalifornian. Hänen mielestään juuri valtameren piti olla Marokon voiman ja vaurauden lähde, eikä hän ymmärtänyt, miksi maan asukkaat olivat niin pitkään eläneet ikään kuin selin mereen. Pääkaupungiksi Lyautey määräsi Rabatin, jolloin kunnianarvoisa Fès sai jäädä historiaan. Casablanca oli tuolloin piskuinen satamakaupunki, ja sen tilalle marsalkka halusi rakennuttaa koko modernin Marokon keulakuvan. Se kuvaisi Marokkoa, jonka asukkaat tekevät rahaa ja nauttivat elämästä. Marokko jättäisi taakseen kuninkaallisten kaupunkien nostalgian, tukahduttavat medinat ja ikkunattomat riadit, joiden muurien sisäpuolella asui kokonaisia sukuja perinteiseen elämänmuotoonsa jämähtäneinä. Aivan, tähän valtameren rannalle saisi nousta kaupunki valloittajille, edelläkävijöille, liikemiehille, iloluontoisille naisille ja eksotiikannälkäisille turisteille. Työläisten ja miljardöörien kaupunki, jossa olisi leveitä puistokatuja ja niiden molemmin puolin palmuja, ravintoloita, elokuvateattereita ja virheettömän valkoisia art déco -asuintaloja. Manner-Ranskan parhaat arkkitehdit loihtisivat sinne betonisia kerrostaloja, joissa on hissit, keskuslämmitykset, pysäköintihallit ja kaikki. Kaupunki saisi olla kuin keltaisessa valossa kylpevä elokuvastudion lavaste, jossa asukkaat toimivat heitä varten laaditun käsikirjoituksen mukaan. Ei enää vatsakkaita paššoja, laiskanpulskeita sulttaaneja eikä ummehtuneisiin palatseihin suljettuja kaapuihin verhottuja naisia. Ei enää heimosotia, maalaisten nälänhätiä eikä vuorten suojissa viihtyvää häveliäisyyden ja vanhoillisuuden kulttuuria. Rannikosta tulisi uusi rajamaa, ja kaikki kunnianhimoiset ihmiset unelmoisivat Marokon läntisimmän alueen valloittamisesta. 

Samaan aikaan kun köyhä maa eli vallankumouksen partaalla, yliopistolla kävi ranskalaisia luennoimassa Proustista. Casablancan kahviloissa nuoret lukivat Le Mondia ja löivät vetoa hevosista joita eivät koskaan nähneet, sillä ne juoksivat Pariisissa. Kuka olisi se suunnannäyttäjä, joka kehittäisi heidän omaa kulttuuriaan, ja halusiko eliitti edes sivistää koko kansaa? 

Kirjan aluksi esiteltiin henkilöt ja kerrottiin hiukan heidän taustastaan ja siinä samalla sai lyhykäisen kertauksen ensimmäisen kirjan oleellisimmista tapahtumista. Kirjoitin ylös kuka on kuka, mikä oli äänikirjaa kuunnellessa hyvä, sillä jouduin alussa useamman kerran lunttaamaan kuka olikaan kenen tytär, kenen veli jne

Katsokaa kun tanssimme tarjosi ensimmäisen osan tavoin koukuttavaa tarinankerrontaa ja kiinnostavaa, itselle vierasta arabikulttuuria eri maantieteellisestä sijainnista kuin yleensä. Ylipäätään tältä aikakaudelta (tai miltään muultakaan ajanjaksolta) ei Pohjois-Afrikan maista ole juurikaan luettavaa tarjolla, varsinkaan suomeksi käännettynä. Enkä todellakaan sano, että lukekaa tätä, kun ei muutakaan ole, vaan lukekaa tätä sarjaa, sillä se on hyvä!

Oli mielenkiintoista huomata, miten samanlaista tietynlainen sukupolvien välinen murros on ollut tuona ajanjaksona, vaikka kulttuurierot ovat olleet valtavat Suomen ja Marokon välillä ja ovat toki edelleenkin. Minut yllätti, miten samanlaisia kiistan aiheet ovat kuitenkin olleet; Aminen ja Salimin väliset riidat olisi voitu hieman muokattuina käydä suomalaisessakin ruokapöydässä kuusikymmentä vuotta sitten.

Amine saattoi sanoa pojalleen kutakuinkin niin, että "jos tuollainen maleksinta jatkuu, kirjoitukset eivät mene toisellakaan yrityksellä läpi. Siihen löytyy ratkaisu, pannaan sinut asepalvelukseen. Sinun iässäsi minä olin jo sodassa!" Eihän tästä puutu kuin "hiihdin joka aamu kouluun kesät talvet pelkkää ylämäkeä". Samaan aikaan äiti kantaa valmistamansa ruuan pöytään, pysyy hiljaa eikä puutu asiaan, toivoo vain, että isä ja poika lakkaisivat riitelemästä, ja entä poika, hän vain  pyörittelee silmiään isän puheille. Äiti toivoo, että saisi vähän rauhallisempia vuosia kaiken sen jälkeen mitä he ovat lastensa eteen tehneet. Hän pyykkäsi, siivosi ja kokkasi, hän oli jo yli neljänkymmenen ja tunsi itsensä ikuiseksi Tuhkimoksi. Entä miten hänet näkee Amine: lehtiä lueskelevana ja leivoksia mutustelevana kotirouvana.

Kiitokset että tätä sarjaa meille käännetään, mutta miksi ihmeessä ette lue näitä? Bloginäkyvyys on ollut aika vähäistä, ehkä kirjagramin puolella on enemmän näkyvyyttä, en tiedä, koska en sitä seuraa. 

Lukijana Krista Putkonen-Örn on aivan täydellinen valinta sarjan ääneksi.

*****

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Äänikirja: Gummerus, 2023 (lukukirjana 2010)

Alkuteos: Burnt Shadows, 2009

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 14 h 46 min

 

Siitä lähtien kun Saksa oli antautunut liittoutuneille toukokuussa 1945, nagasakilainen nuoripari, saksalainen Konrad ja japanilainen Hiroko, olivat tapailleet enää vähemmän näkyvästi. Neljä kuukautta myöhemmin noin 45000 ihmistä kuoli ydinpommin räjähdyksen voimasta. Hiroko selvisi, saaden mustan linnun kaltaiset paloarvet selkäänsä, mutta Konrad oli yksi menehtyneistä. 

Hiroko ei voinut jäädä Nagasakiin, joten hän päätyi Delhiin, jossa Konradin sisarpuoli Elizabeth asuu miehensä Richardin kanssa. Brittiläinen siirtomaavalta oli tuolloin väistymässä Intiasta, ja meneillään olivat neuvottelut Pakistanin valtion muodostamisesta. Monet muslimiperheet jakautuivat, osa suurista sisarusparvista päätti jäädä Intiaan, osa lähteä Pakistaniin. Yhteen näistä perheistä kuuluu Richardin ja Elizabethin palvelija, 24-vuotias Sajjiid. Hirokon on helpompi tutustua mieheen kuin yläluokkaiseen isäntäväkeen, ja he rakastuvat. 

Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana – yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana; yhtäällä Sajjadin usko, että naapurit hyväksyisivät Hirokon, jos hän käyttäisi samanlaisia vaatteita kuin he ja viettäisi samoja uskonnollisia juhlapyhiä, toisaalla Hirokon vakaumus, että naapurit pitäisivät sitä teeskentelynä ja että heidän tulisi oppia hyväksymään hänet hänen omilla ehdoillaan; yhtäällä Sajjadin vakaumus, että miehen tulee elättää vaimonsa, toisaalla Hirokon määrätietoinen halu työskennellä opettajana; yhtäällä Sajjadin pyrkimys elämän helppouteen, toisaalla Hirokon vaistomainen taipumus kapinointiin. Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin – vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi. Lisäksi, Sajjad oli huomauttanut kun Hiroko oli kerran puhunut hänelle asiasta, asialle oli eduksi, että he olivat mielestään toisilleen parempaa seuraa kuin kukaan muu maailmassa. On toki muutakin, mikä on asialle eduksi, Hiroko oli kuiskannut myöhään yöllä.

Hiroko ja Sajjid päätyvät mutkan kautta asumaan Pakistaniin, mutta kirja hyppää silloin jo 1980-luvulle. He ovat saaneet yhden lapsen, pojan nimeltään Raza. Isä ja poika eivät (tässäkään kirjassa) ole erityisen hyvissä väleissä, ja Raza kokee isän odotukset liian suuriksi. Hän epäonnistuu yliopiston pääsykokeissa ja ajautuu ystävystymään erään afgaaninuorukaisen kanssa, väittäen itsekin olevansa afgaani. Näin he päätyvät afgaanisotilaiden koulutusleirille, jonka myötä kuvaan tulee terrorismi ja sitä vastaan taisteleva CIA. Hiroko on tarinassa mukana vielä vanhuuden päivillään, mutta loppupuolella pääosaan nousee Raza ja nuorukaisen hapuilu eri kulttuurien välillä. Loppukohtaus on jännittävä, kuin kansainvälisestä trilleristä. 

Vaikka sekä äiti että poika kokevat nuorina suuria, mullistavia kohtaloita, heidän elämänsä ovat niin kovin erilaisia, ja kun miettii miten kirja päättyi, on jo tavallaan vaikea muistaa millaisissa tunnelmissa se alkoi, saati sitten Delhin tapahtumia. Shamsien kirjat eivät koskaan ole helppoja, eikä niiltä heppoista asioiden käsittelyä odotakaan, mutta loppuvaiheiden takia tämä kirja tuntui rankimmalta niistä, mitä olen häneltä lukenut. 

Laitan linkit noihin aiemmin lukemiini tähän lopuksi, sekä juttuuni Leila Slimanin trilogian ykkösosasta. Vaikka Slimanin kirjoissakin on mukana politiikkaa, tohdin niitä suositella myös ihan luku- ja sukuromaaneina. 

Leila Slimani: Toisten maa

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

Gummerus, 2023

Alkuteos: Best of Friends, 2022

Lukija: Irene Omwami

Kesto: 10 h 15 min

Karachi, 1988

Riemu sulki heidät sisäänsä, heidät sekä heidän ystävyytensä, sekä varmuuden, että mitä tahansa maailmassa tapahtuisikaan, aina olisi olemassa yksi ihminen, Pohjantähti, ankkuri, toinen minä joka tunsi sinut jokaista atomia myöten, jokaista heikkoutta myöten, ja oli silti päättänyt seistä kanssasi ja rinnallasi läpi kaiken sen, mitä elämä vielä tiellesi heittäisi. Läpi jokaisen sydänsurun, pettymyksen ja pimeän hetken. Aina tämä ystävyys, aina sen valo. 

Neljätoistavuotiaat Maryam ja Zahra olivat parhaat ystävät. Koulussa heidän luokallaan oli vain kuusi muuta tyttöä, mutta kaksikymmentäkaksi poikaa. 

Elämä Karachissa oli alkanut käydä taas levottomammaksi. Puheissakin piti noudattaa tiettyä varovaisuutta, vaikkeivät tytöt uskoneetkaan kenenkään heidän luokkakaverinsa perheen todellisuudessa kannattavan presidenttiä, sotilasjuntan johtajaa kenraali Ziaa, joka oli astunut valtaan kun tytöt olivat kolmevuotiaita. 

Maryam suhtautui opiskeluun melko huolettomasti, sillä hänen vanhempiensa rahat avaisivat kyllä hänelle tien johonkin huippuyliopistoista, eikä hän oikeastaan välittänyt mihin niistä päätyisi. Hänen perheensä omasikin koulun selkeästi korkeimman sosiaalisen aseman, ja amerikkalainen yliopisto tarkoitti Maryamille vain yhtä välivaihetta matkalla luksusnahkatuotteita myyvän perheyrityksen johtoon. Asemansa vuoksi he kuuluivat perheisiin, jotka viettivät kesät ulkomailla, ja he olivat juuri olleet kaksi kuukautta Lontoossa. 

Perheyrityksen johdossa oli edelleen 70-vuotias isoisä, joka koulii Maryamia imperiumin johtoon; eihän tytön isästäkään siihen ollut, sen enempää kuin siittämään yhtään poikalasta. 

Zahra taas ei aikonut enää koskaan palata Karachiin, kun kerran pääsisi sieltä pois. Hänen vanhempansa olivat "kunnollisia, työtätekeviä ihmisiä", kuten Maryamin äiti oli joskus hieman alentuvasti sanonut; hänen äitinsä oli erään toisen, ei niin tärkeän koulun rehtori, ja isänsä tv:n viikoittaisen krikettiohjelman juontaja jolla oli kyllä faninsa.

Eräänä iltana koko Pakistanin pysäyttää radioiden ja tv-ruutujen ääreen uutinen: presidentti Zia on kuollut lento-onnettomuudessa. 

Vapaat vaalit voivat pitkästä aikaa toteutua, ja tapahtuu jotain muslimimaassa ennenkuulumatonta. Pääministeriksi nousee nainen, Benazir Bhutto. Tytöt uskovat, että tämän jälkeen kaikki maailmassa on mahdollista myös heille.

Lontoo, 2019

Guardian

23. maaliskuuta 2019

Zahra Ali: ”Olen ollut omakohtaisesti todistamassa, miten autoritaarinen hallintojärjestelmä toimii, ja siksi olen tästä hallituksesta niin huolissani.”

Kansalaisvapausjärjestön johtaja kertoo Ison-Britannian vapauksien puolesta taistelemisesta, kuuluisista ystävistään sekä rakkaudestaan Lontoota kohtaan.

Mieleen tulee väistämättä pantteri, kun Zahra Ali astuu sisään Kansalaisvapausjärjestön kokoushuoneeseen. Hän on pukeutunut mustaan polvikorkuisista saappaista jakkuun asti, hänen hiuksensa ovat tummat ja kiiltävät ja pitkien jäsenten liikkeet määrätietoisia. Onneksi minä en ole hänen saaliinsa; hän tuli eilen illalla kylläiseksi turvallisuusministeristä

Newsnight -ohjelmassa. Tuo kohtaaminen lähes kirkui tehkää minusta meemi! jo ennen kuin se oli ohi. Ali sanoo, ettei tiedä sosiaalisessa mediassa saamastaan huomiosta, koska ei seuraa sitä. ”Liikaa hälyä”, hän toteaa siihen tyypillisen hillittyyn tapaan, jolla puhuu tappouhkauksista ja nettiprovosoinnista, noista masentavista mutta väistämättömistä puolista maahanmuuttajan ja musliminaisen elämää. Alista tuli kymmenen vuotta sitten Ison-Britannian omatunnon ääni, kun hän astui valtiomme vanhimman kansalaisvapausorganisaation johtoon.

”En ikinä suunnitellut jääväni tähän työhön näin pitkäksi aikaa, mutta jos rehellisiä ollaan, en voi kuvitella parempaa työpaikkaa. Joten pysyn tässä pestissä niin kauan kuin he kelpuuttavat minut”, hän sanoo siemaillen teetä, jonka hän juo – omien sanojensa mukaan – ”Pakistanilaistyyliin” eli erittäin vahvana, runsaalla maidolla ja lusikallisella sokeria. Ali luopui menestyksekkäästä urastaan ihmisoikeuksiin ja maahanmuuttoon erikoistuneena asianajajana liittyäkseen KVJ:hin vuonna 2009. ”Yksityiselämässäni tapahtui muutos, joka sai minut kliseistä kyllä miettimään, mitä muita muutoksia voisin tehdä.” 

Tuo yksityiselämän muutos oli kuusi vuotta kestäneen avioliiton päättyminen siihen, kun Zahran puolisolle tarjottiin New Yorkissa työpaikkaa, josta hän ei voinut kieltäytyä. Zahra itse on asunut Englannissa koko aikuisikänsä, aina siitä lähtien kun sai stipendin Cambridgeen. 

Maryam on perustajaosakas eräässä Lontoon johtavista pääomasijoitusyhtiöistä, joka keskittyy teknologia-alan startupeihin. Hän uskoo naisten tulevaisuuteen, hän uskoo nyt kymmenvuotiaan tyttärensä lyövän vielä lasikattoja pirstaleiksi. 

Hänen vanhempansa ovat muuttamassa takaisin Karachiin kolmenkymmenen Lontoon vuoden jälkeen, eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella siitä. Heillä ei ole erityisen lämpöiset välit, johtuen siitä miten nihkeästi vanhemmat ovat suhtautuneet hänen valintoihinsa elämän varrella. 

Kirjaa kuunnellessani ja sen edettyä nykyhetkeen, pienen hetken olin wau, ovatpa he menestyneitä, mutta seuraava ajatus olikin, että onpas uskottavaa. Olkoot, että he tulivat hyvistä perheistä, olkoot, että he olivat määrätietoista, hivenen ärsyttää rivien välistä tuleva asenne siitä, että se riittää päätymään eri alojen johtajiksi, ikään kuin elämällä ei olisi vahva taipumus muuttaa tehtyjä suunnitelmia. Zahrasta olisi hyvinkin voinut tulla "lähiömutsi", joka kampanjoi tasa-arvokysymysten eteen alemmalla käytännön tasolla kuin kansalaisvapausjärjestön johtaja, joita voi olla vain yksi kerrallaan. Mutta kun olin kuunnellut kirjan kokonaan, näin kyllä sen, ettei loppuratkaisuun olisi voitu päätyä ilman näitä asemia. 

Zahra ja Maryam olivat rakentaneet elämänsä hyvinkin vastakkaisille arvoille mitä tulee elämän valintoihin, esimerkiksi toinen kannattaa Britannian nykyhallitusta ja tekee tietyllä tapaa yhteistyötä sen kanssa, toinen on sen toimia vastaan, ja silti he ovat edelleen läheisiä. 

Syyksi tähän annetaan lapsuuden ystävyys. Shamsie kuvaa sitä siteeksi joka on koko lailla kantavinta maailmassa. 

En pysty samaistumaan tähän, en ole kymmeniin vuosiin ollut tekemisissä yhdenkään lapsuuden aikaisen ystäväni kanssa. Itse asiassa he jäivät aina kun muutimme toiselle paikkakunnalle, mikä tapahtui vuoden parin välein ikävuosieni 11-19 välillä. (Vieläköhän nykyvanhemmat repivät lapsiaan jatkuvasti uuteen kouluun, heittävät uusien lasten pariin etsimään taas uudet ystävät ja uuden paikkansa tuohon tapaan, toivottavasti eivät. Ei tehnyt hyvää.) Olen aina vähän kadehtinut miestäni, joka on aina asunut kilometrin säteellä. Olemme asuneet yhdessä nyt 18 vuotta talossa, jonka hänen vanhempansa rakensivat, kun hän oli lukiossa. Ei hänkään tapaa kuin yhtä lapsuuden kaveria, mutta silti hänellä on aivan erilainen yhteys lapsuutensa maailmaan kuin minulla, joka en osaa edes kuvitella millaista se voisi olla, jos olisi voinut juurtua johonkin paikkaan. Eniten olenkin juurtunut tänne, hänen lapsuuden maisemiinsa, mutta toisaalta minun olisi ollut helpompaa kotiutua, mikäli olisimme molemmat lähteneet yhtä puhtaalta pöydältä. Täällä minä olen ollut se kaikille vain yksi uusi ihminen, jolle kaikki ovat uusia, eikä kukaan jaa tunnetta kanssani. Sama kuin olla lomalla yksin ja palata kotiin kertomaan siitä muille, versus se, että koit sen toisen ihmisen kanssa. 

Mutta takaisin kirjaan. Pidin sen alkuosaa todella kiehtovana ja koukuttavana, vahvaa viittä tähteä. Karachin osuuden päätteeksi, keskellä kirjaa, tapahtui jotain mikä korosti Pakistanin patriarkaalisuutta vaikka kuinka olisi ollut nainen vastavalmittuna pääministerinä, ja siitä kirjailija oli päättänyt tehdä käännekohdan. Sitten hypättiin tuo 30 vuotta eteenpäin, eikä laskeutuminen moisen aikamatkan jälkeen ollut kuopaton. Minulta meni pitkään ennen kuin tavoitin alkuosan neljätoistavuotiaat tytöt, totta puhuen viime metreille. 

Toisessa osassa käsitellään esimerkiksi Britannian hallituspolitiikkaa, maahanmuuttajia, islamofobiaa, rasismia ja syrjintää, bisnesmaailmaa ja uutta teknologiaa joka mahdollistaa edellisiä, mutta myös päähenkilöidensä yksityiselämän palasia kuten erilaisia ihmissuhteita ja seksuaalisuutta. Koin toisen osan pitkään irrallisena, kuin olisin aloittanut uuden kirjan, ja tämä teki harvinaisen vaikeaksi antaa kirjalle oikea tähtimäärä. Alku oli tosiaan täyttä viittä tähteä, joka tipahti Lontoossa kolmeen. Loppu kohosi taas neljään, en voi juonta paljastamatta sanoa miksi, mutta ei oikeastaan siksi mitä tapahtui, vaan siksi mitä se tapahtuma laittoi ajattelemaan, ja tässä kirjassa ehkä parasta oli se, että se herätti paljon erilaisia ajatuksia, vastakkainasettelua omassa mielessäni. 

Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi lukenut Shamsien kirjoja, tämä oli nyt kolmas. Tässä linkit aiempiin:

Kartanpiirtäjä

Jumala joka kivessä

Sara MacDonald: In a Kingdom by the Sea

 Sara MacDonald: In a Kingdom by the Sea

HarperCollins, 2019

Lukija: Esther Wane

Kesto: 12 h 1 min

2009, Lontoo. Gabby on tottunut siihen, että hänen miehensä on jatkuvasti töissä jossain päin maailmaa. Heidän poikansa, joille äiti on aina ollut arjen pyörittäjä siinä missä isä hulppeiden lomamatkojen organisoija, ovat nyt yliopistossa Skotlannissa ja Gabby on esittänyt Mikelle toiveen, että tämä hakeutuisi vihdoin töihin Englantiin. Niinpä Miken ilmoitus 54-vuotissyntymäpäivillään uudesta työstä Karachissa, Pakistanissa, on Gabbylle pienoinen järkytys.  

Gabby muisteli mielellään lapsuuttaan Cornwallissa, jonne he olivat mamanin, papan ja isosisko Dominiquen kanssa 1960-luvun lopulla muuttaneet. Gabby oli ollut silloin viiden ja innoissaan, kymmenvuotias Dominique oli ensin kiukutellut lähtöä Lontoosta. Kun Gabby oli kymmenen, tapahtui jotain vakavaa mitä Gabby ei ymmärtänyt, mutta äiti lähetti sen jälkeen Dominiquen asumaan Laura-tädin luokse Pariisiin. 

Perheen yhteisen joululoman päätteeksi Mike vie Gabbyn Karachiin juhlimaan uutta vuotta. Gabbyn ystävät ovat vähintäänkin huolissaan, eikö Karachi olekin maailman vaarallisimpia kaupunkeja? Miken hotelli, Shalimar, on ainakin turvallinen. Heidänkin autonsa tutkitaan portilla pommien varalta ja matkatavarat läpivalaistaan. Yllättäen Mike pyytää Gabbya muuttamaan luokseen Karachiin ja koska Gabby kääntää työkseen kirjoja, hän pystyy järjestämään työnsä ja ihastuttuaan Karachiin lomamatkalla päättää suostua Miken ehdotukseen. Ehkä he tällä tavoin lähentyisivät jälleen parisuhteessaan.

Mike ei lupauksistaan huolimatta muutu, vaan tekee pitkiä työpäiviä ja Gabby on paljon yksin. Hän ei voi poistua ominpäin hotellialueelta, joka kyllä on viehättävä puutarhoineen, uima-allasalueineen js lukuisine ravintoloineen. Siellä on jopa pieni kirjakauppa. Gabby ymmärtää pian, että elämä viiden tähden hotellin ulkopuolella on aivan toista, unelma paremmasta versus karu totuus.

This is the dark half of Pakistan. The one I do not see. I am behind the safe walls of the hotel but on the streets of Karachi real life goes on. Raw and bitter and violent. Poverty, religion and the feudal system dictate what a life is worth. A poor woman on her own has no protection and is worth little. 

I am a woman living in a five-star-hotel. I know nothing of the world lived by millions of Pakistanis. The waiters, chefs, receptionists and pool boys all have different faces and real lives away from the hotel. 

Yksinäiset päivänsä Gabby viettää uima-altaalla ja käännöstöissään, mutta saa myös uusia ystäviä esimerkiksi hotellin henkilökunnasta. Sergei, venäläinen avustustyöntekijä, näkee Gabbyn potentiaalin ja tarjoaa naiselle töitä.

Pommi-iskuaallon jälkeinen hiljaisuus on kuitenkin arkista hälyä riipivämpi, kun kaupunkiin säädetään ulkonaliikkumiskielto. Kun Mike tulee vielä rikkoneeksi kirjoittamatonta sääntöä ryhtymällä suhteeseen musliminaisen kanssa on siitä monia seurauksia.

Kauniisti kirjoitettu kirja tarjosi kiinnostavan näkökulman yhteen maailman sotaisimmista maista ja näkökulmaa siihen, että maa vanhoine perinteineen on muutakin kuin ne levottomuudet joista me sen tunnemme. Mike ja Gabby tekevät esimerkiksi matkan pohjoisen vuoristoon, josta kirjassa oli kaunista luontokuvausta, vaikka silläkin matkalla oli vaaran hetkensä. Myös lapsuuden Cornwall esittäytyi kauniina ja tunnelmallisena mihin Dominiqueen liittyvät tapahtumat loivat ruman vastakohdan, johon tarinan edetessä saatiin lisää valaistusta. Gabby joutui katsomaan lapsuuttaan ja sen tärkeitä ihmisiä uusin silmin. Lukijan eläytyminen ja kirjan kerronta yhdessä saivat aikaan sen, että näin mielessäni kaikki paikat, niin Karachin miljoonakaupungin kuin pohjoisen vuoriston ja tunsin olevani mukana tapahtumissa.

Kirja jakautuu oikeastaan kolmeen osaan, ensin Gabbyn elämään Lontoossa, sitten yhdessä miehensä kanssa Karachissa ja lopulta uuden elämän rakentamiseen josta tulee yksi kirjan teemoista. Tähän liittyy uusia ihmisiä ja muun muassa Pakistania 2010 koetelleet tulvat joissa avustusjärjestöjä tarvittiin. Tämä kolmas osa tuntui kyllä vähän turhan irralliselta Mikesta ja Gabbysta kertovaan aikaan verrattuna. Kahden ensimmäisen osion aikana kirja olikin täyden viiden tähden elämys, loppuosa pudotti yhden tähden Goodreadsistä pois, mutta neljä jää vieläkin jäljelle, omiin merkintöihin tähtiä 4,5.

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä 

Gummerus 2015, 384 sivua 

Suomennos: Raimo Salminen 

Englanninkielinen alkuteos A God In Every Stone 2014

Vivian elää nuoruutensa hyvitellen isälleen sitä, että tämän ainokainen syntyi tytöksi. Isän mieleen on tytär, joka on naisellinen käytökseltään, mutta miehinen ymmärrykseltään. Niinpä isä opettaa Viviania kuin poikaa ja tytön varttuessa järjestää tälle myös mahdollisuuden opiskella historiaa ja egyptologiaa yliopistossa. 1900-luvun alussa tämä on vielä hyvin poikkeuksellista. 

Kesällä 1914 Vivian on mukana arkeologisilla kaivauksilla Labrandassa, nykyisen Turkin alueella, yhdessä Vivianin isän turkkilaisen nuoruudenystävän Tahsin Beyn ja muutaman saksalaisen arkeologin kanssa. Kesän päättyessä he sopivat jatkavansa kaivauksilla jälleen seuraavana kesänä, paitsi Tahsinin Vivian tulisi kohtaamaan jo jouluna Lontoossa kun mies tulee pyytämään ystävältään tämän tyttären kättä. Voidakseen jatkaa arkeologina Vivian tietää, että hänen on naitava arkeologi. Konstantinopoliin päästyään ryhmä kuulee kuitenkin järkyttävän uutisen: Saksa ja Englanti ovat sodassa keskenään. Ryhmä hajaantuu ja Vivianin ja Tasminin tiet erkanevat. Mutta sota on varmasti jouluksi ohi, uskoo Tahsin. 

Joulun jälkeen perhe saa Tahsinilta tervehdyksen, jossa on erityisterveiset Vivianille. Jos se vain olisi mahdollista, Tahsin toivoisi pääsevänsä tutkimaan Peshawaria. Ehkä Sinulla on tilaisuus tehdä se ennen minua?

Viv polvistui liejussa ja alkoi luonnostella holvikäytävän koristeena olevaa Buddhan stukkofiguuria. Piirroksesta oli valmiina alle puolet, kun hän keskeytti työn, pudotti kynänsä maahan ja alkoi selata muistikirjan aiempia sivuja. Muistoja joka sivulla. Yhtäkkiä kaikki tuntui kestämättömältä. Kaikki tässä unohdetussa, murenevassa paikassa jonka arvokkaat esineet oli kuljetettu museoon, niin että jäljellä oli enää puoliksi kaluttuja luita, oli kestämätöntä. Hän halusi Tahsin Beyn tänne voidakseen takoa tätä nyrkillä. Mitä sinä tarkoitit lähettäessäsi sellaisen viestin ja pakottaessasi minut tänne, missä olen unelmiesi vankina. Ei se luultavasti edes ole täällä! Viv kauhaisi kätensä täyteen liejua ja viskasi sen päin stukkobuddhaa. Jollakin tapaa se tuotti niin suurta tyydytystä, että hän toisti saman yhä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein lopetti, hänen hiuksensa olivat sekaisin ja paita oli liimautunut kosteaan ihoon. Buddha vastasi hänen katseeseensa käsi koholla. Hän kosketti sen sormenpäitä omillaan.  

Samaan aikaan kun Vivian matkasi Tahsinin viestin innoittamana Peshawarinlaaksoon (silloiseen brittien hallitsemaan Intiaan joka on nykyisin Pakistania), brittiläis-intialaisessa 40. rykmentissä palvelleella pataanilla Qayyum Gulilla oli sama suunta takaisin kotiseudulleen. Sotiessaan Englannin puolesta, tuon maan jota nuorukainen ei koskaan ollut nähnytkään, hän oli haavoittunut ja menettänyt toisen silmänsä kuuluisassa Ypresin taistelussa. 

Odotin arkeologisille kaivauksille sijoittuvaa romaania ja kuvausta brittien elämästä siirtomaavallan aikaisessa Intiassa ja veikkasin, että luvassa on siirtomaaherruuden kyseenalaistamista ja jonkinlaista kapinointia, mutta petyin kun tajusin arkeologian olleen vain pieni sivujuonne jolla Viv saatiin matkustamaan Peshawariin.

Mutta sitten kertomus vei mukanaan, tai ainakin osittain, vai veikö sittenkään? Qayyumin osuudet olivat turhan pitkiä ja Vivianista joka aluksi viehätti minua vaikka toimikin Tahsinin tulevaisuutta ajatellen kuin naiivi pikkutyttö, varttui nainen josta en pidemmän päälle erityisemmin pitänyt. Olisi helpompaa pitää romaanista jos pitäisi edes yhdestä sen päähenkilöstä. Ja tämä lienee se syy, miksen tällä kertaa "päässyt moraalisesti sisään" tähän Peshawarin verilöylyyn jota koko kirjan loppuosa puitiin. Minusta tuntuu pahalta, etten jaksanut paneutua, en edes googlettaa taustoja kuten lähes poikkeuksetta teen vastaavanlaisissa tilanteissa. Niinpä jäin enemmän harmittelemaan sitä miten alun diadeemin etsintä, Tahsinin intohimo, ikään kuin unohtui tai ainakin muuttui merkityksettömäksi ja loppu oli vain levottomuuksia. Jos edes Vivianin ja Qayyumin elämät olisivat kietoutuneet tiiviimmin yhteen! Viimeiset 50 sivua pitivät yllä hienoa jännitettä, mutta sitä edeltävät lähes sata sivua olivat aika puurtamista. 

Olen lukenut Shamsielta aiemmin Kartanpiirtäjän joka oli mielestäni paljon eheämpi ja tasapainoisempi kokonaisuus.  

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

 

 

Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Gummerus 2011, 392 sivua

Alkuteos: Kartography 2002, Englanti

 

Kartanpiirtäjä on Pakistaniin sijoittuva romaani kahden ystäväperheen, heidän lastensa sekä lastensa ystävien elämästä sodan repimässä maassa. Raheen ja Karim ovat parhaat ystävykset jo kehdosta lähtien, he lukevat toistensa ajatukset, lopettavat toistensa lauseet ja huvittelevat suoltamalla loputtomia anagrammeja. Paita ja peppu siis. Kirjan alussa, vuonna 1986, he ovat huolettomia 13-vuotiaita joiden koulu on levottomuuksien takia jäänyt kesälomalle ennen aikojaan. Kun vanhemmat lähettävät vastahakoiset nuoret maaseudulle turvaan kahakoita, Karim innostuu kartoista. Raheen ei ymmärrä miksi Karim tahtoo yhtäkkiä tietää Karachin katujen nimiä, ennenkin on ihmiset opastettu perille maamerkkien avulla.

 

 un Raheen joutuu autoajelulla ystävänsä kanssa hengenvaaralliseen tilanteeseen, Karimin isä tekee sen mitä on puhunut jo pitkään, muuttaa perheensä turvaan Lontooseen. Nuoret kirjoittelevat aluksi ahkerasti, mutta Karachissa edelleen asuvalla ja sieltä pois muuttaneella on pian hyvin erilaiset näkökulmat levottomuuksiin. Siihen mennessä kun Raheen muuttaa opiskelemaan Yhdysvaltoihin, heidän välinsä ovat jo käytännössä katkenneet. Viimeisistä kirjeistä ja puheluista on kulunut vuosia.

 

"Karim..." Ajatus että tässä se nyt oli, sovintoyritys oli päättynyt, teki fyysisesti kipeää.

"Mitä?"

"Miksi sinä soitit?"

Langan päässä tuli taas hiljaista, mutta hengitys sentään kuului. Sano se. Sano: Koska minulla oli ikävä sinua.

"Koska halusin tietää... voitaisiinko me puhua huomaamatta palimpsestia."

"Että mitä?" Karim oli loittonemassa, kuulin kuinka hän häipyi jonnekin, vai olinko se minä? Miksi me olimme kuvitelleet, että meille riittäisi puhua keskeneräisin lausein? Mitä me olimme menettäneet kun olimme sanoneet toistemme lauseet loppuun ja olettaneet, että tietäisimme aina mihin suuntaan toisen ajatus oli menossa? Kuinka monta sanaa oli meidän välillämme jäänyt sanomatta ja ymmärtämättä silloin, kun olisimme vielä helposti voineet korjata tilanteen?

"Lukemattomia sanakerroksia niiden lauseiden alla ja takana, joita me toisillemme sanotaan."

"Karim, ole kiltti, älä katoa." Suolaiset vanat valuivat silmieni alle ja tippuivat kuulokkeeseen.

"Siinä mieleni sopukassa, joka muistaa elämän vain ajalta ennen neljättätoista ikävuotta, minä rakastan sinua ikuisesti, Raheen."

Hän sulki puhelimen niin hiljaa, etten edes kuullut naksahdusta.

 

Kun heidän yhteinen ystävänsä Sonia on menossa naimisiin, Raheen ja Karim kohtaavat jälleen Karachissa. Sonian häiden alla Raheenille selviää myös syy siihen miksi 70-luvun alussa, silloisen Itä-Pakistanin itsenäistyessä Bangladeshiksi, kihloissa olleet Karimin isä ja Raheenin äiti sekä Karimin äiti ja Raheenin isä ovat vaihtaneet puolisoita keskenään. Totuus on Raheenille sietämätöntä kestää ja anteeksianto tuntuu mahdottomalta.

 

Kartanpiirtäjän tarina parhaiden ystävysten erilleen kasvamisesta voisi tapahtua missä maailman kolkassa tahansa. Koska ollaan Pakistanissa, etnisten ja uskonnollisten erimielisyyksien kärjistyessä uudelleen vihamielisyydeksi, vanhat arvet repeytyvät ja uusi sukupolvi ajautuu erimielisyyksiin vanhempiensa tekojen tähden. Jo alussa vihjataan että kihlausten purkautuminen liittyy Karimin äitiin ja hänen etniseen alkuperäänsä (joka on bengali), mutta tarkempaa selitystä lukija saa odottaa pitkään.

 

Lukijana en täysin ymmärtänyt sitä, miksi muutto Englantiin muutti Karimin aivan toiseksi ihmiseksi. Aivan kuin poika olisi unohtanut todellisen Karachin heti kun lentokoneeseen astui. Väärinkäsitysten kehä joka Raheenia ja Karimia ympäröi tuntui ulospääsemättömältä ja Raheenin alati kasvava kiihkeys asiaan kuin asiaan sai minut paikoitellen tuskastumaan yhdessä heidän kanssaan.

 

Minä rakastan tätä kaupunkia, Karim, kaiken sen hulluuden ja monimutkaisuuden takia. En tarkoita, etten olisi ennenkin rakastanut. Mutta ennen rakastin niin kuin lapsi, jonka rakkaus joko päättyy tai vahvistuu ymmärryksen kasvaessa.

Näen sinut jossain siellä lukemassa rivien välistä.

Tule kotiin, muukalainen.

Tule kotiin, ajatusteni selvittäjä.

Tule kotiin ja kerro: mitä teen tällä särkyvällä sydämelläni? 

 

En halunnut laskea kirjaa käsistäni. Janosin kuulla mitä silloin 1971 oikein oli tapahtunut ja miten kaikki neljä, Raheenin ja Karimin vanhemmat, silti olivat säilyneet ystävinä? Miksi kihlaparit haluavat erota mutta tahtovat lastensa kasvavan yhdessä? Suuren salaisuuden vihdoin paljastuttua olin yllättynyt. Siinäkö se oli? Tuonko takia? Onko se tuo nopeasti kuohahtava temperamentti jota tasaisempi pohjalainen ei taas ymmärrä? Ja mitä nämä viimeiset 70 sivua tässä tekevät? Miksi viimeiset sivut ovat täynnä kolmeen pisteeseen päättyviä lauseita?

Karachin kaupungin ja sen elämänrytmin kuvaus oli todentuntuista, levottomuuksien kuvailu tuntui elävältä. Oli helppoa muuntaa teksti kuviksi mielessään. Pidin Shamsien kerronnan tyylistä. Jollain hassulla tavalla hän sai minut ymmärtämään Raheenin rakkauden kotikaupunkiaan kohtaan kaikkine sen vikoineen, kaikkien sen asukkaidenkin vikojen kanssa. Veli nousee veljeä vastaan, mutta Karachista Karachina Shamsie piirtää mielenkiintoisen kuvan. Ei jää epäilyksen häivää etteikö Karachi olisi kirjailijalle rakas kaupunki. Mutta siinä missä koin tuntevani Raheenin ja pääsin sisälle Karachiin, en oikein päässyt kiinni Raheenin ja Karimin vanhempien ajatuksiin, varsinkaan siihen miksi se yksi tietty tapaus muutti kaiken heidän elämässään niin että pariskunnat muotoiltiin uusiksi. Jollain tapaa myös vieraannuin Karimista siinä samalla kuin Raheenkin. Kuten voi huomata kysymysmerkkejä jäi kosolti ilmaan. Toisaalta se on merkki siitä että kirja oli kiinnostava, eihän sitä muuten olisi jäänyt pohtimaan.