Kotimaisia feelgoodeja

Paketissa on neljä erilaista kirjaa, joista kaksi ensimmäistä kuuntelin jo talvella, ja viimeiset nyt kesälukemistona. Laamakirja tapahtuukin talvella, Hakalahden kirja ei liity mihinkään vuodenaikaan, ja kaksi viimeistä ovat kesäisiä. Tässä ne ovat:

***

Niina Hakalahti: Hyvien ihmisten talo 

WSOY, 2024

Lukija: Minttu Mustakallio

Kesto: 6 h 43 min

Kun kuusikymppinen Mervi oli nähnyt myytävänä Tohtorilan, 1950-luvulla rakennetun lääkärintalon, hän oli välittömästi nähnyt sille käyttötarkoituksen. Hän oli esittänyt kutsun kaikille nuoruutensa opiskeluvuosien kommuunin asukkaille, ja yllättäen kaikki kahdeksan olivat vastanneet myöntävästi pyyntöön muodostaa uudelleen samanlainen yhteisö. Kaikki olivat muuttaneet omaa tahtiaan Tohtorilaan muutama vuosi sitten, paitsi Kaarina, jonka tytär Tuulia oli hiljattain muuttanut sinne hänen sijastaan Kaarinan yllättäen kuoltua. 

Mervin omat lapset, Pihla ja Turkka, olivat Tuuliaa vanhempia, lähenivät jo kolmeakymmentä. Hän olisi toivonut, että heillä olisi ollut lämpimämmät välit. Mervin sisko taas oli sotkeutunut uskonlahkoon, ja Mervi pelkäsi menettävänsä tämän kokonaan. 

Tuulia poti ainaista rahapulaa. Pätkätöitä, pätkäasumista, nyt onneksi yhteisö kiitos äidin, mutta toisaalta siellä oli paljon sääntöjä ja velvoitteita. Vuokranmaksukin alkoi jäädä rästiin. Onneksi Mervillä oli varmaan niin paljon rahaa, että hän tuskin huomaisi muutamia vuokrarästejä, eikö vanhemmilla ihmisillä aina ollut ylimääräistä? Rakastuminen sattumalta kohdattuun Abeen piristi sentään Tuulian mieltä. 

Omalla tahollaan Mervi tuskaili miten selviää kaikista lainanlyhennyksistään ja yhteisössä olikin selkeästi painetta nostaa jokaisen maksamaa korvausta. Tästä aiheutui napinaa, sillä kaikilla ei ollut työpaikkaa jolla kattaa kuluja. Mervi painoi pian kahta duunia, vielä hän jaksaisi, eikä Tohtorilan myyminen tullut kysymykseenkään. 

Oli kiva kuunnella kirjaa vanhemmista ihmisistä, eikä aina max kolmekymppisistä. Toisaalta mukana oli nuori Tuulia, jonka äiti oli enemmän muiden päähenkilöiden ikäluokkaa, ja tästähän saatiin sukupolvien välistä asettelua. Kaikki ei todellakaan sujunut sutjakkaasti kuten Mervi alussa kuvitteli, eikä ongelmia aiheuttanut pelkästään Tuulia. Mervi ei tiennyt, eikä osannut aavistaa miten paljon hänen nuorena tuntemansa ihmiset olivat vuosikymmenten aikana muuttuneet. Henkilöt saavat hyvin omia ajatuksiaan julki ja monesti samaa tapahtumaa tarkkaillaankin eri näkökulmista, siitä pidin ihan erityisesti.

Minttu Mustakallio oli loistava lukija tähän kirjaan!

Näistä neljästä kirjasta Hyvien ihmisten talo oli minun suosikkini. 

***

Iiris Leimu: Rakkautta, laamoja ja onnekkaita sattumia

Lind & co, 2023

Lukija: Maruska Verona

Kesto: 7 h 48 min

Melinda on markkinoinnin ja vaikuttamisen ammattilainen, jonka hänen paras ystävänsä haluaa kiireisen arjen vastapainoksi viedä äkkilähtölomalle. Sellainen irtaantuminen on aluksi Melindalle kauhistus, suorastaan mahdottomuus, mutta matkalle toki lähdetään. Elämysloma suuntautuu talvisen maaseudun rauhaan, mutta osoittautuukin työrupeamaksi laamatilalla. Melindaa tämä ei niin haittaa, sillä hän huomaa pian lämpimien tunteiden viriävän tilan komean, nuoren isännän kanssa. Toisaalta häntä odottaisi kaupungissa yrityspomo, joten Melindan on päätettävä glamourin ja mielenrauhan välillä.

Kirja oli minulle liian romantiikanhöttöinen, ja kun olin ennen sitä kuunnellut useamman hyvin juoni- ja sisältörikkaan joulukirjan, tuntui laamakirja melko harlekiinimaiselta niihin verrattuna. Kirjailija sanoo itsekin loppusanoissa, että "tämän tarinan kirjoittaminen oli varsinainen vastaisku korona-ankeudelle". 

***

Kirsi Pehkonen: Hiekkalinnoja Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #9

Karisto, 2024

Lukija: Elina Keinonen 

Kesto: 8 h 35 min

Selma ei ollut viiteen vuoteen käynyt Jylhäsalmella, mutta oli nyt tullut kesänviettoon enonsa Esan luokse. Jylhäsalmi oli Selmalle tuttuakin tutumpi lapsuuden kesiltä.

Selma laski jalkapohjansa hiekkamaaruohikolle ja kipristeli varpaitaan. Hiekka oli lämmintä, jalkapohjat muistivat pikkukivien ja ruohonkorsien tunnun vuosikymmentenkin jälkeen. Ja tykkäsivät siitä.

Ehkä äiti oli ollut oikeassa. Ehkä oli tosiaan hyvä ajatus tulla vähäksi aikaa Jylhäsalmelle ja enolaan. Paikkaan, jossa ei ollut yhden yhtä muistoa Joonaksesta tai mistään Joonakseen liittyvästä. Aikuiselämän entisestä arjesta.

Joonaksen kanssa oli ollut tarkoitus lähteä asuntoautolla Eurooppaa kiertämään, mutta juuri ennen lähtöä tapahtunut ero muutti suunnitelmat. Muuta ajateltavaa löytyy onneksi Jylhäsalmelta, myös niitä uusia sydämen muotoisia. 

Tämä oli sellainen keskiverto Jylhäsalmen osa, ei ehkä parhaimmistoa kuitenkaan, siitäkin huolimatta että tässä oli kivasti toinen aikataso mukana. 

Sarjan osien suhteen itselleni tuli sekaannus missä olen menossa ja oikeastaan minun olisi pitänyt kuunnella vasta osa viisi! Onneksi nämä eivät ole millään tapaa jatkuvajuonisia, joten ei haittaa, jatketaan vitosesta, ehkä tässä myöhemmin kesällä. 

***

Tuija Lehtinen: Mansikkakesä

Saga Egmont, 2024

Lukija: Susanna Hyvärinen 

Kesto: 3 h 1 min

Tiinan ukin serkku, kaukainen sukulainen siis, jätti yllättäen menestyksekkään mansikkatilansa perinnönjaossa Tiinalle. Tilaa olivat kärkkyneet ihan muut sukulaiset, jotka eivät uskoneet Tiinan selviävän edes yhdestä mansikkakesästä, saati tilan pyörittämisestä ammattimielessä. Tiina on tietenkin valmis tarttumaan toimeen, hän ei haasteita kaihda. Ja niitähän riittää, milloin on turhia rokulipäiviä sateen takia, milloin satoa tursuu ovista ja ikkunoista. Yksi haaste lisää on heidän kuskinsa, joka iskee silmänsä Tiinaan, ja aloittaa väsymättömät kosiskelut.

Mansikkakesä oli lyhyt tarina, äänikirjana vain kolmetuntinen, mutta toisaalta kyllä siinä riittävästi tapahtumia oli. Kuunneltavaksi se osui koska oli vapaana e-kirjastossa. Sata tuntia kuukaudessa oli tullut äänikirjapalvelussa täyteen, sen verran on tullut tämän kesän kylmyydessä viihdyttyä luurit korvilla. 

Moni kirja kaipaa tiivistämistä, tämä oli napakka kesäkirja, pieni viihteellinen välipala. 

Tuija Lehtinen on julkaissut 1980-luvun puolivälistä lähtien paljon kirjoja niin aikuisille kuin etenkin nuorille, ja niissä lukuisia sarjoja. Mitään sarjaa en usko lukeneeni, mutta kenties jonkin yksittäisen kirjan silloin hänen uransa alkuvuosina? Nyt varsinaisesti aikuisiällä tämä oli ensimmäinen. 

2 x (ainakin melkein) cozy crime - Christoffer Holst & Kirsi Pehkonen

Kuuntelin loppukesästä pari hellekeleille oikein passelia kirjaa, joista ensimmäinen on cozy crime dekkari tai toinen jonkinlainen sekoitus feelgoodia, chicklitiä ja hitusen salapoliisiromaaniakin. 

*** 

Christoffer Holst: Suviunelmia ja verenpunaa

WSOY, 2024

Alkuteos: Söta, röda sommardrömmar

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 8 h 16 min

Dannen eromonologi oli tullut Cillalle täysin puskista. Mies oli istunut ravintolapöydässä häntä vastapäätä ja sanonut, ettei rakastanut häntä enää. Mitä siihen voi vastata, kun on oltu yhdessä jo kolme vuotta? Parin viikon päästä muuttoauto oli hakenut miehen tavarat ja Cilla jäi miettimään miten tästä eteenpäin.

Bullholmen, "Pullasaari", oli pikkuinen saari jota Cilla kutsuisi kesän ajan uudeksi kodikseen. Cillan ja Dannen oli pitänyt säästää niin paljon kuin mahdollista, lyödä sitten säästönsä yhteen, ja ostaa oma kesäpaikka. Ensin Cilla oli luullut että kaikki haaveet kariutuivat eron myötä, ettei hän saisi mitään hankittua yksin, omilla pienillä säästöillään, mutta se ei onneksi pitänyt täysin paikkaansa. Kaksikymmenneliöinen mökki  siirtolapuutarhassa Tukholman saaristossa oli nyt hänen.

Jos jollakulla oli niin leveät hartiat, poliisi tai palomies ovat ainoat järkevät ammatit, tuumi Cilla tavatessaan ensimmäistä kertaa uuden mökkinaapurinsa pojan Adamin. Poliisina Adamilla olikin kohta kiireitä, sillä nuori, vasta lukionsa päättänyt tyttö löytyi rannasta murhattuna ja veteen upotettuna. Mitä ilmeisimmin Cilla oli viimeinen, joka on nähnyt tytön elossa. Ykkösepäilty, poikaystävä Benjamin, pidätettiin murhatutkintaa varten, olihan tappaja usein joku lähipiiristä. Toisaalta lähisuhdeväkivalta on yleensä myös raaempaa ja äkkipikaisempaa. 

Tällä kertaa lukija vaikutti tarinaan sillä tapaa, että minusta tuntui että Sanna Majurin rauhallinen lukutapa rauhoitti kirjaa ja tasoitti sen hauskoja tapahtumia. Itse luettuna se olisi ollut cozympaa crimea, nyt se tuntui enemmän Saana Havaksen tutkimuksilta; olinhan hiljattain kuunnellut uusimman osan Elina Backmanin sarjasta. Sellaiset sutkautukset kuten "milloinkahan viimeksi pesin hiukseni, kai Berliinin muuri oli jo sortunut?" kuulostavat niin erilaisilta jos ne lukee itse tai äänikirjaa lukee joku heleä-ääninen nuori nainen jonka yhdistää chick liteihin ja feelgoodeihin, verrattuna esimerkiksi juuri Sanna Majuriin. Samoin kävi muutaman "pelottavamman" kohdan kanssa. 

Niin paljon kuin Sanna Majurin äänestä ja lukutyylistä pidänkin, olisin tähän kirjaan valinnut eri tyyppisen lukijan. Pitää laittaa harkintaan lukea ihan paperikirjana kakkososa. Eli kyllä, tykkäsin kirjasta ja aion jatkaa sarjan parissa, näitä on kirjoitettu jo neljä osaa tähän mennessä. 

P.s. Jälleen kerran yksi kirja, ei aivan feelgood mutta kuitenkin cozy crime, jonka nimi on suomennettu muotoon "x ja y", vaikka alkuperäinen nimi ei sellainen ole. Argh. 

***

Kirsi Pehkonen: Etsivä löytää

#1 Siru Valpas 

Karisto, 2023

Lukija: Anni Kajos

Kesto: 5 h 3 min

Kun Sirun aviomies Jarkko osoittautui tyypilliseksi häntäheikiksi, Siru laittoi hetkessä kaiken uusiksi. Taakse jäivät niin mies, koti kuin työpaikkakin, mutta onneksi uusia odotti lähes kulman takana. Hän tuli puolivahingossa ostaneeksi etsintätoimisto Vitosen liiketoiminnan, ja huomasi perineensä firman mukana paitsi toimitilat ja asunnon, myös pakettiauton sekä Nurejevin, sellaisen jolla oli neljä tassua ja häntä, sekä vaativa naukuna. 

Onneksi firman perustaja Julius Vitonen oli jättänyt kaiken valmiiksi uutta yrittäjää varten, sillä ei aikaakaan kun Siru sai ensimmäisen asiakkaansa. Kun hän selvitti tapauksen käden käänteessä, hän luuli olevansa taitavakin etsijä, kunnes häntä itseään vedettiin höplästä. Miksi salaperäinen mies halusi penkoa Vitosen toimiston, mitä hän sieltä oikein kuvitteli löytävänsä?

Kirsi Pehkonen on monille kesäisten feelgoodien ystäville tuttu Jylhäsalmi-sarjastaan, jossa on tällä hetkellä jo yhdeksän osaa. Siru Valpaskin seikkailee jo toisessa, kesällä ilmestyneessä kirjassa. Tykkäsin kovasti lukijasta, jonka ääni sopii sarjaan hyvin. 

Feelgoodsarjojen jatko-osia

Tällä kertaa tarjoilen sarjojen jatko-osia neljän paketissa, tasapuolisesti kaksi kotimaista ja kaksi käännösromaania.

Melko tyypilliseen tapaan suomalaiset feelgoodit tapahtuvat maaseudulla ja käännöskirjat kaupungeissa, tällä kertaa kirjakauppakirja Lontoossa ja Avioliittodiili Tukholmassa sekä New Yorkissa. 

Aloitetaan heinäpeltojen katveesta.

***

Anu Joenpolvi: Helleöitä ja entisiä heiloja

Rantakylä #4

Karisto, 2024

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 8 h 10 min

Nellin Pauli-eno oli joutunut sairaalaan ja Nelli oli lupautunut hoitamaan sukulaismiehen pientä kanalaa. Sairaalareissu venähti, mutta onneksi Nellillä oli kesälomaa, ja toisaalta hän sai sattumankaupalla myös osa-aikatyön kahvilasta. Sen naapurina toimi autokorjaamo, jota pyöritti kahvilaa pitävän Valman Terho-poika. Siinä tuntui olevan harvinaisen yrmy ja vähäpuheinen nuorimies, hyvä kun edes vastaan kävellessä tervehti!

Nellin muihin hoidokkeihin kuuluivat Paulin kissa sekä Virkku-hevonen, joka lähti ikäisekseen varsin rivakasti kohti naapurissa olevaa Takkulan tilan hevoshakaa aina kun mahdollista. Karkulaisen perässä Nelli tutustui myös Takkulan kesärenkiin Matiakseen, ja saattoi komistukseen vähän ihastuakin. 

Juuri kun Nelli oli kotiutunut Paulin taloon ja saanut asiat suht mutkattomasti rullaamaan, Pikke-serkku miehensä ja lastensa kanssa kurvasi asuntoautollaan pihaan. Yllätysvieraita Nelli kaipasikin, etenkin ärsyttävän serkkunsa joka heti kärkeen tokaisi lapsilleen, että mennään sitten joku päivä uimaan. Joku päivä? Kauanko he oikein aikoivat viipyä?

Joenpolven kirja noudatti kaikkineen tyypillistä maalaisromantiikan kaavaa, eli melko yllätyksetöntä, mutta silti viihdyttävää. Lukijahan tietää heti kumpi miehistä Nellin tulee valita.

***

Kirsi Pehkonen: Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #7

Karisto, 2023

Lukija: Elisa Salo 

Kesto: 9 h 20 min

Jenni oli tehnyt muuttokuormansa Korkealasta vanhempiensa luokse Jylhäsalmelle, ja poikaystävä Rasse oli jäänyt Korkealaan. Tuskinpa hän kuulisi miehestä enää - mitä sanottavaa heillä edes olisi toisilleen.

Jennin äiti oli töissä sairaanhoitajana samalla vuodeosastolla, jossa Jenni heitti välillä keikkaa. Vakipaikkaakin oli jo tarjottu, muttei Jenni vielä tiennyt mikä haluaisi isona olla, eikä siksi halunnut sitoutua lähihoitajaksi, vaikka kokeekin että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa elämänsä vakaampaan järjestykseen. Kun hän sattumalta näkee kukkakaupan ikkunassa sinne etsittävän osa-aikaista kesätyöntekijää, Jenni tuntee vihdoin kohdanneensa sen aidon kutsumuksen. Sydämessäkin tuntuu aina pientä kipinää, kun hän törmää tiettyyn moottoripyöräpoikaan... 

Juuri kun edellisen osan jälkeen tuumailin minne ne paikalliset naiset oikein naitetaan, kaupunkiinko, oli seitsemännessä osassa tarjolla paikallisväriä. Jenni oli oman kylän tyttöjä, joka ei ole ollut koskaan lähtenyt asumaan naapurikunnan kirkonkylää kauemmas. Mutta siinä missä muut paikalliset (myös työikäiset eivätkä pelkästään ikäihmiset) puhuivat murteella, Jenni ei. Miksei? Ei hän ainakaan ollut koskaan poistunut kotiseutumurteensa vaikutusalueelta. 

Vaihtelu oli kuitenkin kivaa ja Jylhäsalmi vetää edelleen puoleensa!

Äänitys kuulosti jotenkin kovin erilaiselta ja lukijan ääni väkinäisemmältä kuin edellisessä osassa? Se jäi ihmetyttämään. 

Sitten siirrytään käännöskirjoihin.

***

Anna Keiler: Avioliittodiili

Lind & co, 2024

Lukija: Anna-Maija Koskinen

Kesto: 9 h 59 min

Frida oli työskennellyt muutaman viikon talousassistenttina asianajotoimisto Bergren & Schultzilla ja saanut huomata että etuliite talous- tuntui unohtuvan useimmilta yrityksen kahdestatoista työntekijästä ja häntä kohdeltiin kuin pahaista juoksutyttöä ja kahvinkeittäjää. Vaikka hän olikin vain äitiyslomansijaisena, hän teki silti parhaansa, kuten aina.

Fridan "entisestä elämästä" tuntui olevan ikuisuus, vaikka olikin vain kahdeksan kuukautta siitä, kun hän oli saanut ex-poikaystävänsä kiinni pettämisestä. Kreikassa vietetyn lomaviikon jälkeen hän oli alkanut seurustella Micken kanssa, ja he asuivatkin yhdessä. 

Micken sisar Christina odotti kahden keskenmenon jälkeen tyttövauvaa. Juuri Christinalta tuli idea siihen, että Micken pitäisi kosia Fridaa. Micke ei kauaa ajatusta mielessään pyöritellyt, vaan päätti ostaa Fridan syntymäpäivälahjaksi heille matkan New Yorkiin, jossa Micken toinen sisar Amanda asui perheensä kanssa. New York olisi myös mitä romanttisin paikka kosia, mutta yllättäen itse kosinta osoittautuikin haasteelliseksi. Lisää mutkia pariskunnan matkaan tuli siitä, että Micke otti talvisesongiksi työpaikan Åresta, kuudensadan kilometrin päässä Tukholmasta. Samassa ravintolassa oli töissä myös Micken ex, joka oli edelleen Mickestä kiinnostunut, joten Fridalla oli syytäkin olla mustasukkainen...

Lukija oli vaihtunut ykkösosasta, mikä on vähemmän kiva juttu, mutta haittasi ainakin minua vain alussa. Jos ykkös- ja kakkososan kuuntelussa olisi ollut pidempi väli, lukijaan ei olisi ehkä edes kiinnittänyt huomiota. Sarja on minulle mieleinen ja siinä on kivasti tapahtumia, joten toivottavasti sille tulee jatkoa. Ehdotan kolmannen osan nimeksi Vauvadiiliä! Kansikuva on ehdottomasti näistä neljästä onnistunein ja romanttisin.

*** 

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

#3 Bloomsburyn kirjakauppa 

Tammi, 2023

Alkuteos: Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop, 2018

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 12 h 28 min

Romanttiseen kirjallisuuteen erikoistuneessa kirjakaupassa kävi harvemmin miesasiakkaita. Niinpä Noah oli täydellinen yllätys Ninan työpäivän alkuun, mutta mies osoittautuikin liiketoiminta-analyytikoksi, jonka tehtävänä oli ryhtyä tarkkailemaan heidän toimintamallejaan.

Nina oli persoonallinen niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, hänellä oli tatuointeja, viisitoista lävistystä korvissa sekä tappi kielessä. 

Hän myöhästyi töistä harva se päivä, vaikka hän ja kirjakaupassa myös työskentelevä Verity olivat saaneet muuttaa yläkerran asuntoon sen jälkeen, kun kirjakaupan nykyinen omistaja Posey oli mennyt naimisiin Sebastianin kanssa. Mikä parasta, heidän ei tarvinnut maksaa ollenkaan vuokraa. Lavinia, jolta Posey oli kirjakaupan perinyt, oli aikoinaan palkannut Ninan Kirjatalliin, koska tällä oli näyttävä Hullu Hatuntekijä -tatuointi. Nyt Ninan ystävä teki hänelle yhtä isoa tatskaa Humiseva Harju -teemalla. 

Nina toivoi tapaavansa elämänsä rakkauden, jonka tulikin olla kuin suoraan Bronten Humisevasta harjusta. Tosielämän Hearhcliffit vain olivat vähissä. 

Ninan miesmaku oli pahat pojat, ei todellakaan Noahin kaltaiset pukumiehet. Miksi siis aluksi niin ärsyttävä kyylä Noah alkaa kiinnostaa häntä?

Pidän todella paljon Annie Darlingin tavasta kirjoittaa, se on sekä hauskaa että näppärää. Juoni koukutti kuuntelemaan aina vain lisää ja 12,5 tuntia tuntuikin menevän yhdessä hujauksessa. Tämänkin sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan, neljäs osa on jo ilmestynyt. 

3 x feelgoodia Ruotsista ja Suomesta

Paketissa tällä kertaa kolme feelgood-romaania, joista yksi sijoittuu Ruotsiin ja kaksi eri puolille Suomea, maalle ja kaupunkiin. Aloitetaan länsinaapurista. 

***

Eli Åhman Owetz: Remonttikohde

Harper Collins Nordic, 2022
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 9 h 17 min

Viisikymppinen Susanne Kallgren oli lopettanut työt arkkitehtitoimistossa vain kuukautta aiemmin ryhtyäkseen freelanceriksi, kun hänen entinen pomonsa antoi hänelle omaksi yhden heidän hylkäämistään kohteista. Iso toimisto ei koskaan ehtinyt ottaa vastaan kaikkia toimeksiantoja, joita sille tarjottiin. 

Susannella oli lähes 30 vuoden työkokemus ja hän oli innoissaan saadessaan heti niin ison kohteen, jossa vanhaa kengätehdasta oltiin muuttamassa kongressihotelliksi. Valitettavasti toimeksiantajien käsitys kohteen uudesta elämästä oli jotain arkkitehdille liki järkyttävää, niin ettei Susanne olisi loppujen lopuksi halunnut olla siinä mukana, muttei hänellä ollut varaa kieltäytyäkään.

Lisäksi kävi ilmi, että Susannen tulisi suunnitella uudestaan tehtaalle johtava pääkatu, jota ympäröivissä taloissa asui edelleen tehtaan vanhoja työntekijöitä. Voidakseen kunnolla tutustua alueeseen Susanne halusi muuttaa tyhjillään olevaan huoneistoon, mitä omistajapariskunta piti vähintään omituisena. Hän oli hädin tuskin päässyt entisen osuuskaupan yläkerrassa olevan asunnon ovesta sisään, kun sai tutustua jo ensimmäisiin asukkaisiin. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi paljastaa näille parillekymmenelle ihmiselle joilla ei ollut varaa ostaa minkäänlaista omaa kotia, että hänen tehtävänsä oli muokata taloista luksushuoneistoja rikkaille. 

Tämä oli ensimmäinen Owetzilta kuuntelemani kirja, ja onnekas sattuma. Olin nimittäin tuolloin pari päivää ilman äänikirjatilausta ja pahasti vieroitusoireisena kävin katsomassa kirjaston heti saatavilla olevien äänikirjojen valikoimaa. Se oli nopeasti läpi selattu ja Owetzin kirja oli kiinnostavin. Ilman kirjaston valikoimaa en olisi sitä todennäköisesti tullut valinneeksi, mikä olisi ollut harmi, sillä tämä oli yksi parhaista kevättalvella kuuntelemistani feelgoodeista! Vetävä juoni, monta kiinnostavaa henkilöä, hyvikset ja pahikset, yhteisöllisyys. Toimii!

***

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

Jylhäsalmi #4

Karisto, 2020
Lukija: Elina Keinonen
Kesto: 7 h 58 min

Reunamäen talo Jylhäsalmella oli ollut kymmenen vuotta tyhjillään. Aution talon piha oli villiintynyt, kaiken keskellä vain kapea kulku-ura, varmaankin kiinteistönvälittäjän jäljiltä. Maijulle se oli paapan talo lapsuusmuistoineen, talo jonka Maiju oli nyt luvannut serkkunsa Hennan kanssa tyhjentää myyntikuntoon.

Maijun pitäisi oikeastaan olla paraikaa reissussa Heikin kanssa. Heidän oli ollut tarkoitus kierrellä asuntoautolla pari kuukautta pitkin Eurooppaa, mutta vain vähän ennen reissun ajankohtaa oli tullut ero. Paapan talon siivous antoi sopivasti muuta ajateltavaa. 

Sanavalmis serkku ennättää luvata Maijun soittamaan haitaria paikalliseen pikkubändiin, Trio Tetanukseen, ennen kuin Maiju ennättää kieltäytyä. Että Trio mikä?!

Bändiä tarvitaan esiintymään tuloillaan oleviin häihin, ja niin Maiju pääsee tanssittamaan Riinan ja Oskun vieraita. Riinahan tuli sarjan ensimmäisessä osassa kahvila Lossariin kesätöihin. Pareja alkaa muodostua lisää niin, että eiköhän jatkossa saada tanssittaa vielä useampiakin häävieraita. 

On minulla vielä kiinni kirimistä Jylhäsalmissa, sillä jo yhdeksäs osa ilmestyy vielä tässä kuussa. Vaan eipä näissä mikään kiire ole, jokainen voi huoletta lukea sarjaa omassa tahdissaan. Eikä näitä välttämättä ole luettava ilmestymisjärjestyksessäkään. Kirjoissa usein viitataan johonkin kylälle aiemmin muuttaneeseen, mutta tunteeko heidän rakkaustarinansa, ei ole käytännössä merkitystä. Tunnustan, ettei yksittäisten osien juonet edes jää mieleeni pidemmäksi aikaa. 

Yksi kysymys minulla tästä parinmuodostuksesta olisi. Mihin ne jylhäsalmelaiset naiset naitetaan?

Olin viime kerralla harmitellut sitä, miten "paperista lukien" kaikki kolme nuorta naista olivat lausuneet paikallisen vanhemman väen leveästi savonmurteiset repliikit. Nyt kirjassa oli heti alkumetreiltä enemmän murretta kuin kolmessa edellisessä osassa yhteensä, joten luojan kiitos pääsen kehumaan sitä, miten hyvin Keinonen yritti, ja suoriutui tällä kertaa mallikkaasti. Eli hyvin sujuu, kun vaan yrittää! 

Jylhäsalmen sydänkesä eroaa aiemmista osista sillä, että tässä kulkee toinen tarinalinja menneessä ajassa, eli toisen maailmansodan aikana. Silloin maatilalla olivat töissä kolme vangittua neuvostosotilasta. Nuo pätkät vain olivat lyhyitä ja tulivat niin harvakseltaan, että muistin niiden olemassaolon vasta sitten kun kirja hetkeksi palasi menneeseen.

Seuraavan osan lukee sama Elina Keinonen, mutta sitten palataan taas ensimmäisen osan lukijaan. Aikamoista heittelehtimistä, kun on tottunut siihen, että pitkissäkin sarjoissa pysyy lukija samana. Toisaalta, kun päähenkilö on joka kerta eri, ei lukijan vaihtuminen niin haittaa. 

***

Mirella Mäkilä: Tampereella rempallaan

Se on moro #2

Otava, 2024

Lukija: Anna-Riikka Rajanen 

Kesto: 8 h 5 min 

Helsingistä takaisin juurilleen Tampereelle muuttanut Roosa oli saanut vakituisen työpaikan markkinointisuunnittelijana. Samaan aikaan uuden poikaystäväoletetun Lassin luomukahvilahanke oli alkanut muuttua todeksi Helsingissä, mikä tarkoitti sitä, että kaksi kiireistä nuorta olivat nähneet toisensa viimeksi yli kuukausi sitten.

Äiti oli kyllä vähän pettynyt, kun Roosa oli taas haksahtanut helsinkiläiseen, kyllä tamperelainen mies olisi paree!

Roosa asui yhdessä kaverinsa Veeran ja tämän labradorinnoutaja Bilen kanssa. Kun Roosa ja hänen Joonas-veljensä sitten perivät piskuisen paritalonpuolikkaan Petsamosta (siitä Tampereen kaupunginosasta!), oli aika itsestään selvää, että sinne muutti Roosa. Veerallakaan ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän muuttaisi mielellään yksiin tyttöystävänsä Elisan kanssa. 

Petsamon taloon päätyy myös Roosan ystävä Sirkku, ja yhdessä he päättävät vuokrata yläkerran huonetta Airbnb-majoittujille. Mukana vilisee myös kana tai kaksi, espanjalainen isä kahden aikuisen poikansa kanssa, sekä useampi talon mukana peritty pihatonttu. 

Jestas kun tämä oli hauska! Vielä parempi kuin ensimmäinen osa!

Anna-Riikka Rajanen lukijana antaa minulle kaksijakoiset fiilikset. Hän sopii kyllä ääneltään ja tyyliltään oikein hyvin näihin hauskoihin naisten viihderomaaneihin, mutta hänen tampereenmurteiset repliikkiinsä olivat kyllä niin korviariipivää kuunneltavaa, ei mahda mitään. Tuntuu että hän selvisi muutamasta espanjankielisestä lauseestakin paremmin. Saattaa kuitenkin olla, että muualla asuville kuuntelijoille, jotka eivät elä tälläisen puheenparren keskellä, Rajasen murre menee paremmin läpi. Olisi kiva kuulla tästä(kin) mielipiteitä!

2 x rojua - Nelli Hietala & Inkku Kärkkäinen

Tänään paketoidaan yhteen kaksi kirjaa, joiden sivuilla on paljon roinaa. Nelli Hietalan kirjassa perheen isä on tehnyt romusta taidetta, jota hänen perheensä ei ymmärrä. Inkku Kärkkäisen kirjassa päähenkilö konmarittaa työkseen. Molemmat aloittavat uuden sarjan, ja Kärkkäinen on myös esikoiskirjailija.

Nelli Hietala: Romurakkautta
#1 Sulkavaaran siskokset
Karisto, 2023
Lukija: Anni Tani
Kesto: 5 h 40 min


Jessi(ca) oli 38-vuotias, eronnut ja paossa pitkäksi venynyttä putkiremonttia. Pakopaikaksi hän oli valinnut nuoremman sisarensa Johannan kodin kaukana sivistyksestä.

Yksi syy siihen oli heidän puoli vuotta aiemmin kuolleen isänsä jäljiltä jäänyt talo. Ei se ollut minkään arvoinen, kuten eivät vastaavat tönöt siellä päin muutenkaan, mutta nyt isä oli ilmeisesti unohtanut tehdä lupaamansa testamentin, jossa olisi mustana valkoisella Jessin jo aiemmin saama auto ja Johannalle jäävä talo. Johannaakaan ei kiinnostanut niinkään talo, vaan sen ympärillä oleva pihamaa.

Kaikki oli alkanut yhdestä peräkärrynromusta. Äiti oli käskenyt viedä sen pois, isä oli maalannut siitä kovakuoriaisen. Ei aikaakaan, kun kyläläiset toivat lisää kaikenlaista romua, ja isä maalasi ja loi niistä uutta. Sana levisi, ja ihmiset tulivat katsomaan isän tekemää "taidetta".

Ei se heidän mielestään mitään taidetta ollut. Äiti kyllästyi ja muutti kirkonkylälle, tytöt tahtoivat mukaan. Mutta nyt Johanna halusi tehdä paikasta turistinähtävyyden.

Kirjaan oli keksitty kivasti erilainen miljöö ja varsinkin alkupuoli oli kiinnostava. Rakkaustarinaa en tällä kertaa oikein ostanut. 

***

Inkku Kärkkäinen: Kierrätystä ja kirsikankukkia

#1 Kirsikankukkia 

Myllylahti, 2024

Lukija: Heidi Kyrö

Kesto: 7 h 10 min

36-vuotias Minna Mattila on ammattijärjestäjä, joka ei kaipaa omaan elämäänsä sotkua aiheuttavia tekijöitä. Ei mitään liikkuvia osia, jotka sotkisivat feng shuin ja tarkkaan järjestetyn elämän palaset. 

Istun kahvikuppini kanssa kaari-ikkunani leveälle ikkunalaudalle, avaan Instagramin. 

Vauva, lapsi, koira. Jokaisella kaverillani on joku elävä olento joka toistuu kaikissa kuvissa. Otus joka vie määrättömän ajan vuorokaudesta, sotkee, tuo elämään ulottuvuuden jota en voi ymmärtää. Miksi kukaan lähtee tuohon vapaaehtoisesti?

Ei hänkään silti ollut täydellinen. Kirjat ovat ja pysyvät, vaikka hän yrittääkin katsoa itseään peiliin kirjakaupoissa. Lukuaikapalvelun myötä hän oli hieman pystynyt vähentämään kirjojen hilloamista, muttei kaikkea vain voinut muuttaa biteiksi. 

Kun hän oli viisi vuotta aiemmin perustanut yrityksensä Aarre & Roina, hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei häneltä odotettu pelkän tavarakaaoksen selättämistä, vaan parisuhdeneuvoja, ystävää yksinäiselle sekä lasten- ja koirankasvatusvinkkejä. 

Alalle hän oli päätynyt vahingossa, rakastuttuaan ensimmäisellä Japanin matkallaan näiden erilaisiin säilytysjärjestelmiin. Marie Kondosta ei kukaan ollut silloin vielä kuullutkaan. 

Monet Minnan asiakkaista ovat lapsiperheitä, joten heidän joukossaan sinkkumies Juha oli erikoinen poikkeus. Mies otti häneen yhteyttä, koska omistaa yli 300 tavaraa, mikä on aivan liikaa, kun haluaa osallistua sadan tavaran haasteeseen. Kaikki 362 tavaraansa mies oli listannut järjestelmällisesti Exceliin. Yleensä Minnan asiakkailla on tuhansia, jopa kymmeniätuhansia tavaroita, joista karsitaan muutama sata, joskus onnistuneesti enemmänkin. 

Tämän minimalistin kanssa Minna sitten päätyi suhteeseen.

Kierrätystä ja kirsikankukkia - mistä tämä muoti nimetä feelgoodit muotoon jotain ja jotain, silloinkin kun ne ovat käännöksiä, eikä alkuperäinen nimi ole siinä muodossa? Esimerkkinä tästä vaikkapa Milly Johnsonilta suomennetut kirjat sekä toisena kotimaisena parhaillaan luureissani kesken oleva Anu Joenpolven Helleöitä ja entisiä heiloja, sekä sarjan edelliset osat. 

K ja k oli oikein viihdyttävä ja Heidi Kyrö sille kiva lukija, jota kuuntelen mielelläni.

Kuten Romurakkautta, myös Kierrätystä ja kirsikankukkia on piristävän erilaiseen miljööseen sijoitettu. Feelgoodin ei aina tarvitse olla maallemuutto ja kahvilan tai majoituspaikan perustaminen tai sellaiseen töihin meno, ne on jo niin nähty. Vaaditaanko kirjailijalta enemmän uskallusta ja riskinottoa, jos miljöö ei olekaan mummonmökki ja soratie?

Rakkaustarinan osalta Kärkkäisen kirjassa heitettiin heti peliin erikoisempaa haastetta, kun yhteen laitettiin säästäväinen minimalisti ja ammattijärjestäjä, jonka oma koti saati ajatusmaailma ei silti ole viimeisen päälle konmaritettu. 

Rakkauden myötä Minnassa heräsi myös niitä tyypillisempiä ajatuksia, kuten voisiko hän hankkia miehen kanssa lemmikkieläimen - tai jopa lapsen? Siitä huolimatta näkökulma on tuore. 

Kun Minna alkoi miettiä voisiko hänen maailmaansa kuulua näitä "liikkuvia osia", hätkähdin. Ei kai kirja vain ala viestimään, ettei  yksikään nainen voi olla aidosti onnellinen, jos ei ole rakentanut pesää ja hankkinut lapsia, kuka mitenkin. En kuitenkaan, ainakaan liiaksi, kuullut tällaista propagandaa rivien välistä.

Jos vertaa vielä näitä kahta kirjaa keskenään, niin ne sijoittuvat hyvin erilaiseen maailmaan. Toisessa päähenkilö lähti perinteisesti kaupungista maalle, toisessa matkustettiin Helsingistä yhteen vähintäänkin Euroopan merkittävimmistä metropoleista, eli Lontooseen. Kiva kun löytyy vaihtoehtoja.

2 x Amanda Vaara - Villa Venla sarjan päätös

Kun Amanda Vaaran eli kirjailija Niina Hakalahden sarja Villa Venla alkoi vuonna 2017, suorastaan ahmin sen ensimmäisen osan, Pientä fiksausta vailla. Kirjassa Venla teki sen mistä olin itse pitkään ihan oikeasti haaveillut, eli osti vanhan koulun ja kunnosti sen kodikseen, sekä aloitti majatalon pitämisen. Sarja on nyt edennyt viimeiseen osaansa joka on peräti seitsemäs. 

Viisi ensimmäistä osaa luin paperikirjoina ja kuudennen kuuntelin viime vuonna, mutta juttu jäi keskeneräisenä julkaisujonoon. Koska olin päässyt näin pitkälle, halusin saada sarjan päätökseen, joten latasin Omalla tontilla luureihini. 

Tässä tulee aiempia osia ajatellen väkisinkin juonipaljastuksia sisältävä koonti näistä kahdesta viimeisestä osasta, sekä jutustelua sarjasta kokonaisuudessaan.

Amanda Vaara: Routavaurioita

Karisto, 2022

Villa Venla #6

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 6 h 04 min

Venla asusteli Ruusukartanossa kaksin Juhon kanssa, kun Petri oli tehnyt heidän puolestaan sen valinnan johon Venla ei ollut pystynyt, ja jättänyt hänet.

Venla puolestaan oli katkaissut välit Jörniin sen jälkeen kun Sini Hänninen -niminen nuori nainen oli soittanut hänelle ja kertonut, että hän ja Jörn odottivat vauvaa ja että he olivat aikeissa muuttaa yhteen. Jörn oli kyllä laittanut Venlalle viestejä joissa vakuutti ettei isyys ollut mahdollista, mutta Venlan reaktio kaikkeen oli laittaa Jörnille esto päälle.

Amanda Vaara: Omalla tontilla

Villa Venla #7

Karisto, 2023

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 6 h 18 min

Amandan oli hankala oppia muistamaan uutta kutsumanimeä, jota tytär halusi itsestään käytettävän. Entinen Eedla, nykyinen Edi etsi itseään ja paikkaansa maailmassa

Kovasti sitä omaa paikkaansa etsi edelleen myös Amanda itse, ja etenkin hän sai pähkäillä mieskuvioitaan. Viime aikoina hän oli tapaillut useampaakin tielleen osunutta kaksilahkeista, ja sitten oli tietenkin Jörn eli Juuso, hänen nuorimmaisensa isä, joka oli kovasti ainakin pyrkinyt olemaan läsnä pojan elämässä.

Ajatukseni sarjasta kokonaisuudessaan ovat yhteen sanaan kiteytettynä sekavat. 

Kun Villa Venla alkoi, olin tosiaan innoissani. Halusin lukea nimenomaan siitä Venlan taloprojektista ja alussa juonikuviot pitkälti pyörivätkin bisneksen rakentamisen ympärillä. Mutta eipä siinä kauaa mennyt, kun majoitustoiminta ym jäivät täysin taka-alalle ja pääroolin kirjoissa sai Venlan heittelehtivä rakkauselämä ja tulihan siinä hötäkässä saatua yllätysvauvakin. Monesti Venlan käyttäytyminen oli kaikkea muuta kuin ikäisensä mukaista ja ihmettelin, ja pakko sanoa, että myös harmittelin sitä, minne kirjailija Venlaa johdatteli. Sen mitä matkan varrella näin muiden lukijoiden kommentteja, olivat ne samansuuntaisia, ja näin monien ainakin "uhkaavan" jättää sarjan kesken. Itse pääsin maaliin, mutta tutkaillessani sitä, miten Venla kehittyi näiden vuosien aikana, niin hänen nyt päästyään maaliin niiltä osin mitä lukijat pääsevät Venlaa seuraamaan, enpä kehuisi hänen kasvaneen ihmisenä, ehkä pikemminkin selvinneen karikoista jotenkuten. 

Purnauksen jälkeen niihin ruusuihin. Olin kuitenkin siinä mielessä tyytyväinen viimeiseen osaan, siihen miten se sitoi vuosien elämäntarinat nippuun ja pidin positiivisesta, kuitenkin vähän avoimeksi jätetystä lopusta. Eli ei liian loppuunpureskeltua. Moni kirjailija ei enää tässä kohtaa malttaisi olla kirjoittamatta liian tiukkaan viritettyä tulevaisuutta kaikille, joten arvostan! Tästä eivät kaikki kommentoijat olleet käyttämässäni äänikirjapalvelussa pitäneet, vaan siellä oli myös pohdintaa siitä, että kirja loppui kesken eikä kerrottu prikulleen miten Venlan ja Ruusukartanon kävi. Ei kerrottu ei, mutta annettiin riittävästi vinkkiä, ja tavallaan lukijalle mahdollisuus päättää, saiko Venla näillä spekseillä ritarinsa valkoisella ratsulla. 

Tuuli Kivijoki: Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella

 Tuuli Kivijoki: Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella

Karisto, 2023

Lukija: Jenni Sainio

Kesto: 6 h 32 min

Kolmekymppinen Sofia peri veljensä kanssa heille lapsuudesta hyvin tutun mummonmökin. Sofia muisti, miten he olivat kulkeneet puolen kilometrin matkan metsän läpi rantaan, kun hän oli ollut pikkutyttö.

Siiri-tädin talo oli syrjemmässä, viiden kilometrin päässä Lemmenlahden keskustasta, ja Ilkka-veli olikin siksi ollut haluton päästämään Sofiaa mökille yksin. Siiri taas pohti mielellään asioitaan kaikessa rauhassa, olihan Sofia yhtäkkiä jäänyt sekä sinkuksi että työttömäksi, ja näin ollen vailla mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Hänen työpaikallaan oli käyty yt-neuvottelut ja koko taloustoimi ulkoistettu, siinä meni hänenkin työpaikkansa, muttei hän varsinaisesti sen perään itkenyt, kunhan keksisi toisen konstin elättää itsensä. Tuumailun ohessa hänen pitäisi käydä läpi tädiltä jääneet tavarat, myös ne henkilökohtaiset, ja saada siten talo myyntikuntoon. Kun sekä hän itse että veli asuivat pääkaupunkiseudulla, ei heistä olisi Keski-Suomessa saakka viikonloppujaan viettämään.

Sofia oli kova pohtimaan asioita. Välillä ne liittyivät häneen itseensä, kuten voisiko hän muuttaa asumaan mökkiin Lemmenlahdelle ja elättää itsensä esimerkiksi viljelemällä porkkanoita ja myymällä niitä torilla? Toisaalta hän oli myös löytänyt siivotessaan Siiri-tädin nuoruuden kirjeitä eräältä Olavilta, ja halusi sinnikkäästi selvittää mitä nuorelle rakkaudelle oli tapahtunut. 

Sofia mietti myös sitä, johtuiko hänen viihtymisensä Lemmenlahdella vain siitä, ettei hänen tarvitsisi olla kotona Helsingissä ottamassa itseään niskasta kiinni? 

Hetken aikaa Sofia leikitteli ajatuksella, että alkaisi kasvattaa tädin puutarhassa vihanneksia, joita sitten myisi torilla. Tai hän voisi perustaa maatilamyymälän. Mutta kuka sinne syrjäseudulle varta vasten hakeutuisi paria porkkanaa ostamaan? Ei kukaan. 

Oliko hän tosissaan muka aikeissa jäädä mökille? Sofia naurahti hullulle ajatukselle. Kahdessa viikossa hän kiipeilisi seiniä ja verhoja pitkin kuin sisälle suljettu kissa. Hyvin pian hän olisi valmis palaamaan kaupungin humuun. Sinne hän kuului. Muiden sekaan huomaamattomana, kuin lumihiutale tienvarren kinoksessa. 

Muitakin selityksiä oli, tietenkin Lemmenlahdella vietetyt muistorikkaat lapsuuden kesät, mutta myös kaksi tiettyä sinkkumiestä, kyläkahvilaa pitävä kirjailijanalku Elias sekä naapurissa asuva Ari, joka oli kirkonkylän koulun rehtori ja erittäin avulias, aurasi samalla tien Sofiallekin siinä missä omansa, sitä paitsi mies oli melkoisen puoleensavetävä. Enemmän häntä kuitenkin kiinnosti Elias. 

Kissan hankkiminen ei sinänsä ollut ollenkaan huonompi idea. Olisi niin mukavaa istuskella keinutuolissa lämmin mirri sylissä. Kuin vanha täti, Sofia hoksasi.

Oliko hän todellakin haudannut haaveet kumppanin löytämisestä? Siltä vaikutti. Henkisesti hän valmistautui erakoitumaan tädin mökille, siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, mutta töitä hänen olisi tehtävä elääkseen. Mitä työtä hän Lemmenlahden kaltaisella syrjäseudulla itselleen järjestäisi? 

Mieleen palautui rantakahvila. Mikä sen nimi olikaan, jokin runollinen, Eliakselle sopiva? Aallotar , hän viimein muisti. Elias varmaan omisti kahvilan ja oli ainakin päivällä ollut siellä yksin töissä. Sen lisäksi hän kirjoitti kirjoja. Miten hän oikein ennätti kaikkeen? 

Eliaksen kanssa kehkeytyi kipinää, mutta asiat menivät vähän solmuun. Mies pääsisi varmasti helpommalla valitsemalla paikallisen naisen, eikä sellaista jolla oli toinen jalka Helsingin kodin ovenraossa, mutta Sofiaa kismitti että kaikki oli ohi ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, ja hän kun viihtyi Eliaksen seurassa. Toisaalta oli myös Ari...

Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella ei ole joulukirja, vaan talvikirja, jossa joulu on hyvin pienesti sivuutetussa roolissa, eikä siitä paljon puhuta. Sitä voi siis oikein mainiosti lukea vielä näin lumiseen aikaan, niin kauan kunnes kunnolla keväiset kirjat alkavat houkuttaa. Siksi toisekseen se oli oikein mukiinmenevä oman genrensä edustaja, jonka seuraavan osan varmaankin kuuntelen. 

Oli kiinnostavaa kuunnella kirjaa siksikin, että olin nähnyt tuttujen bloggareiden kommentoivan kirjaa niin, että Sofia tekee väärän tai vähintäänkin oudon valinnan noiden kahden miehen välillä. Niinpä mietin kumman hän oikein valitsee ja ennen kaikkea, mitä mieltä olen itse tästä valinnasta. 

Ta-daa! Mielestäni Sofia valitsi - niin kuin odotinkin. Valinta saattaa johtua siitä, mitä kirjailija suunnittelee jatko-osiin, eli ei liian varman päälle. Toisen miehen kanssa ei kirjoitettu riittävästi kipinää, joten valinta ei ainakaan minua yllättänyt. Mutta jestas tämä tyttö oli kova plikka pohtimaan, pisti jo korvaan kun se oli poikkeuksellisen usein toistuvaa!

Tuuli Kivijoki on kirjailija Anu Patrakan alter ego. Patrakka on ennestään tunnettu Portugalin auringon alle sijoittuvista dekkareistaan. Itse en ole niitä kuunnellut, ehkä pitäisi.

P.s. Kanssabloggarit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten kaikissa kansikuvissa on henkilö, yleensä nainen, kuvattu takaapäin ja näitä tosiaan riittää. Jos kirjassa muutetaan mummonmökkiin, se on tietenkin punainen ja vaikuttaa siltä että tätä samaa punaista rintamamiestaloa on käytetty kahdessa hiljattain julkaistussa suoalaisessa talvi/joulukirjassa. Ainakin ne ovat prikulleen samannäköiset, vähän eri kuvakulmasta vain!

Naistenviikko - Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

Anu Joenpolvi: Tunteita ja tuulenpuuskia

Karisto, 2023

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 7 h 14 min

Riittaliisa oli viihtynyt sinkkuna jo pitkään, ja ainakin vakuutteli itselleen, että tilanne oli hyvä näin. Viimekesäinen yhden illan juttu käväisi joskus kutittelemassa vatsanpohjaa, mutta toisaalta Joel oli turvallisen kaukana, Rantakylässä.

Tuona päivänä puoli vuotta sitten oli vietetty Riittaliisan lapsuudenystävän Lauran, sekä tämän pitkäaikaisen poikaystävän Mikon häitä, joissa Riittaliisa oli ollut kaasona. Kaunissilmäinen mies oli kiinnittänyt hänen huomionsa; mies oli Mikon pikkuserkku Joel. Ruskeasilmä opiskeli koneinsinööriksi, ja oli Mikon mielestä vain nörtti pänttäämässä opintojensa parissa. Riittaliisa oli mieheen ihastunutkin, mutta juttu oli kuivunut siihen.

Riittaliisalle tarjoutui mahdollisuus ottaa vastaan työpaikka Rantakylän pitopalvelusta, ja hän mietti tovin voisiko ottaa sen vastaan törmäämättä kiusaantuneesti Joeliin. Lauran yllyttäessä Riittaliisaa ottamaan selvää Joelista ja miehen mahdollisista tunteista häntä kohtaan, suuntasi Riittaliisa eräänä talvisena päivänä matkalaukkuineen Rantakylään. Katon päänsä päälle hän sai isää huomattavasti vanhemman sisaren, jo seitsemänkymppisen Tuunin luota. 

Kuten olettaa saattoi, hän kohtasi Joelin, mutta toisaalta Riittaliisa törmäsi jatkuvasti myös komeaan, mustatukkaiseen ja -partaiseen mutta ah niin ärsyttävään Atteen. 

- On tainnut tulla lintsatuksi liukkaan kelin ajotunnilta? Älä ikinä paina jarrua, kun auto lähtee luisuun, äläkä tee äkkinäisiä ohjausliikkeitä. Painat kytkimen pohjaan ja kääntelet rattia tarpeen mukaan, mutta rauhallisesti. Tällaisella kelillä pitäisi muutenkin keskittyä ajamiseen eikä muuhun oheistoimintaan. Tai eväisiin.

Tuisku oli odottaessani ehtinyt kuorruttaa minut lumi­ukoksi ja päälle päätteeksi sain vielä nuhteet. Mikä Liikenneturvan luennoitsija mies luuli olevansa? Leimahdin. 

– Kääntelen rattia tarpeen mukaan? Minkä tarpeen? Eikä tuollaista litaniaa millään muista, kun auto lähtee käsistä. Minulla menee siinä tilanteessa polkimetkin sekaisin! Keskityin kyllä ihan ajamiseen. Sinä olit aivan liian lähellä, se hermostutti.

Mies hymyili äkkiä leveästi partansa keskeltä. 

– Vai menee polkimet sekaisin? Se on vaarallista. Eikä niin pienestä saa hermostua. Hyppää rattiin, mahdatko pysyä tiellä perille asti vai pitääkö lähteä saattamaan?

– Pysyn, kiitos vain tarjouksesta. Sinun “saattamisesi” tähden tuohon päädyinkin, kivahdin. Taisin olla kohtuuton, mutta minua nolotti ajovirheeni ja ärsytti omahyväinen saarnaaminen.

Mies tuhahti ja suuntasi autolleen. Siirsin kuljettajan penkin takaisin eteen ja odotin, että hän lähtee ensin. En halunnut enää ajaa edellä, pysyin sitten tiellä tai en. Maasturi seisoi hetken tyhjäkäynnillä, sitten se lähti liikkeelle ja takavalot katosivat hetkessä lumipyryyn. Muistin pullalaatikon, se oli kierähtänyt kyljelleen etuistuimen jalkatilaan. Kansi oli raottunut ja kumimatolla lojui hieman muhjuuntunut unelmatorttuviipale.

Lumisade oli koristanut Tähtelään johtavan tien ja sitä reunustavan riukuaidanteen häikäisevän kauniiksi. Pihaa ympäröivät puut olivat valkoisine oksineen kuin satu­kirjasta. Keittiön ikkunoissa paloi valo, Tuuni oli myös sytyttänyt minua varten ulkovalon. Vanha navettarakennus uinui kinosten keskellä, ajoin auton sen päätyyn katoksen alle. Siivosin nopeasti torttuviipaleen jämät nenä­liinaan auton jalkatilasta. Kimpaannuin uudelleen, kuvitteliko mies, että olin ahminut kääretorttua samalla kun taiteilin luistinradaksi muuttuneella tiellä 

Lukitsin autonovet ja lähdin taloa kohti. Minulla oli oma sisäänkäyntini takaoven kautta, mutta valitsin pääoven, koska aavistelin tädillä olevan iltateetä tarjolla.

– Selvisit sentään kotiin. Tuuni tuli minua vastaan eteisessä. Siniset silmät uurteisissa kasvoissa näyttivät huolestuneilta. – Tuiskua on luvattu koko yöksi.

– No selvisin, eihän tuo matka pitkä ole. Jämähdin kyllä hetkeksi tienposkeen, puuskahdin riisuessani saappaita. – Onneksi en sentään päätynyt ojaan asti. Sain vähän apua irtipääsyyn perässä tulleelta. Ja saarnan liukkaan kelin oikeaoppisesta hallitsemisesta.

– Jaaha, oliko joku tuttu?

– Enhän minä näitä tunne, se oli joku mustapartainen mies, Jeepillä ajoi. Ojensin Tuunille pullalaatikon. – Tuo kävi auton lattialla, katso onko siellä vielä jotain kelvollista. Terhi käski tuomaan ne sinulle.

– Kiitos. Tule teelle.

Menin ensin huuhtelemaan käteni vessan lavuaarin ääreen.

‒ Sanoitko musta parta? Ja Jeeppi? Tuuni huusi keittiöstä. – Se oli varmaan sitten Kuisman Atte. Hakalan Annikin tyttärenpoika, asuu Niitturannan tien päässä.

– En tiedä mikä Atte, mutta itseään täynnä se oli.

Katsoin itseäni peilistä. Kaiken maailman mestareihin oli kylätiellä näköjään helppo törmätä, mutta mies jonka tähden olin äskettäin Rantakylään päätynyt tuntui piiloutuneen minun silmiltäni.

Tänään alkaa perinteinen Naistenviikko, jossa kirjabloggaajat ovat aina mukana. Tällaiset hassut hömpät ovat pääasiassa naisille suunnattua kirjallisuutta, joten mikä olisikaan passelimpi aloitus kuin kotimainen maalaisromantiikka.

Itse kirja oli toistaiseksi vähiten mieleeni Rantakylään sijoittuvassa sarjassa. En oikein pidä tällaisista rakkaustarinoista, joissa pääpari vääntää väärinkäsitysten ja kommellusten keskellä "toiseksi viimeiselle" sivulle ja sitten rakastuu ja pariutuu täysin selittämättömästi. 

P.s. Vaikka puusuksia valmistetaan nykypäivänäkin, kyllähän muut materiaalit korvasivat ne jo ihan viimeistään 1970-luvulla. Riittaliisan kuvailemat, "hyvinkin yli 40 vuotta vanhat" (eli 1980-luvulta olevat) sukset kuulostivat pikemminkin sodanjälkeisiltä sivakoilta. "Puiset, pitkät ja paksut, tummanpunaisiksi maalatut." Tahtoisin nähdä ne!

Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja

Anu Joenpolvi: Rakkautta ja raekuuroja

#2 Rantakylä

Karisto, 2022

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 6 h 50 min

Marleena oli saanut kesätyön tuotekehittelijänä Haapasen leipomossa Rantakylässä. 

Luvatussa rivitaloasunnossa oli viime hetkellä tapahtunut vesivahinko, ja kunnalla oli osoittaa hänelle vain vanha opettajan asunto parikymmentä vuotta sitten tyhjilleen jääneeltä Tulusniemen kyläkoululta. 

Äiti ei ollut peitellyt pahastumistaan jättäessäni selittelyt minun ja Markuksen suhteen päättymisestä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. En vain ollut jaksanut alkaa vatvoa niitä hänen kanssaan käydessäni pikimmiten kotona ennen Rantakylään lähtöä. 

Lysähdin räikeän oranssinväriselle kukkakuvioiselle sohvalle, joka nökötti orpona muuten tyhjässä olohuoneessani. Se oli kotoa vintiltä löydetty sisustajan painajainen, mutta mukava paikka lötkötellä. 

Seinät tuntuivat huutavan hiljaisuutta. Tässä nyt oltiin, aivan vieraassa ympäristössä. Olin aika lailla myllännyt elämänkuvioni uusiksi.

Päätin kaivaa ensimmäiseksi kahvinkeittotarpeet esille. Olin varmistanut, että ne olivat mukana matkatavaroissa, vaikka muuta vielä puuttuisikin. Valutin keittiön hanasta vettä ja tarkastelin sitä, se näytti ja maistui kelvolliselta. Kahvinkeittimen rupatus toi ripauksen kodikkuutta ankeuteen. Sameanvihreään väriin kai vähitellen tottuisin, hymähdin mielessäni kulkiessani kahvimukeineni huoneita katsellen. 

Avasin keittiön ikkunan, ja tuomenkukkien vieno tuoksu lehahti vastaan, pellonreunat puut olivat täydessä kukassa. Kylältä päin kuului mopojen ääntä, teineillä oli meneillään iltapäiväajot koulupäivän jälkeen. Äänet tuntuivat lohdullisilta hiljaisuuden keskellä. 

Homeisen näköinen haalistuneen marjapuuronpunainen koulu, villiintynyt piha ja kokonaisuutta ympäröivä synkkä kuusikko. Soitto parhaalle ystävälle oli paikallaan, sen verran lohduttomalta olo uudessa kodissa tuntui. 

- Kaikki järjestyy, odota vain. Menee viikko ja olet jo kotiutunut, Elina lohdutteli. - Minusta sinä olet rohkea, hän tyrmäsi murehtimiseni siitä, olinko lopultakin vain paennut inhottavaa tilannetta ja olisiko sittenkin pitänyt jäädä tuttuun ja turvalliseen. - Sinähän voisit pistää vaikka sinne pystyyn jonkinlaisen söpön ja muodikkaan artesaanileipomon, kehittäisit maan parhaan juurileivän tai jotain! 

- Hieno idea, tämä paikka silmää hivelevine ympäristöineen olisi kuin sitä varten, tuhahdin. - Oikeasti tämä näyttää niin masentavalta että tuskin edes leipätaikina nousisi.

- Älä nyt, tuollainen vanha kansakoulu, sehän suorastaan humisee historiaa. Ja eikö se olekin siellä matkailijoiden valtareitin varrella? Voisit napata kesäturistien tulvasta jonkun taitavan saksalaisen tai ranskalaisen miehen kaveriksi leipomaan ja muutenkin... Eikö ne ihanteelliset tarinat menekin näin? Elina yllytti. - Montakohan tällaista mä olen lukenut lehdistä? Kohta sä sitten sisustat unelmakotia, hirsiseinät näkyviin ja sitä rataa. Pihalla kipittää vuohia ja maatiaiskanoja!

- Niinpä, minua alkoi jo naurattaa. - Niissä tarinoissa kaikki tuntuvat syntyneen remonttivasara kädessään. Minä olen harvinainen poikkeus.

- Sitten sinne tulee bussilasteittain marttoja vierailulle ja leipäostoksille, Elina jatkoi. - Se Jean-Jacques on kehittänyt huippuviinin jostain variksenmarjoista ja tekee ranskalaistyyppistä vuohenjuustoa. Sinä neulot törkeän hintaisia pipoja kutunvillasta. Teillä on maailman suloisimmat kiharapäiset lapset, sanotaanko Noel ja Emelie. Perheen tekemisistä luetaan sun ällöttävän imelästä maalaisblogista... Siis mähän kadehdin sua nyt jo!

Naapurikseen hän sai "Lomarannan kokkipojan", joka osoittautui läheisessä kesäravintolassa työskenteleväksi Jereksi. Marleena ei voinut olla miestä tunnistamatta, sen verran tämä puoliksi japanilainen, yhden illan jutuksi opiskeluvuosina jäänyt ihastus poikkesi keskiverto suomalaisesta maajussista. Miten eri tavalla Marleenan elämä olisikaan voinut edetä, mikäli Jere olisi tullut treffeille, joista he olivat yhteisen yönsä päätteeksi sopineet. 

Äidille olisi ehkä sittenkin pitänyt kertoa totuus hänen ja Markuksen suhteen päättymisestä, niin äiti ei olisi ohjannut Markusta suoraan hänen luokseen. Mies oli äkkirikastunut ja kaikenvoittavuuden huumassa hylännyt kaiken entisen, myös Marleenan, ja vaihtanut hänet tyylikkäämpään Eveliinaan. Paikoitellen mies osoitti jonkinlaisia katumuksen piirteitä, mutta nimesi seuraavassa lauseessa taas Eveliinan. Marleena ei muutenkaan jakanut Markuksen mielitekoja rahankäytöstä, modernista kivitalosta ja muskeliveneestä, olihan hän itse enemmän mummonmökki- ja järvenrantatyyppiä. 

- Kiirettä ei tietenkään kannata pitää, ehkä se unelmatalo unelmapaikassa löytyy ajan kanssa. Tai sitten se rakennetaan, sillä tavalla saa juuri sitä mitä haluaa.

Kivitalo, huonekorkeus, rantatontti, venelaituri... Kuuntelin vuodatusta vaiti ja söin kolmanneksen pitsastani. Se oli erinomaista, pohja oli ohut, rapeareunainen ja täytettä oli sopivasti. Ruokahaluni vain tuntui kadonneen, ja lopulta laskin aterimeni lautaselle.

- Entä Eveliina, vai kuka hän olikaan? kysyin tasaisesti katsoen häntä silmiin. - Tehän olette kai tapailleet. Etkö hänen mielipidettään aio kysyä? Sydämeni alkoi taas lyödä nopeammin. Minun oli saatava tietää missä mentiin.

- No ei hän oikeastaan tähän liity, Markus sanoi katsoen minuun leppoisasti pitsan paloittelun välissä. - Itsellenihän mä sen hankin. Vaikka onhan Eveliina innostunut. Se on kova sisustamaan ja sillä on hyvä maku. Ollaan suunniteltu, että käydään heinäkuussa asuntomessuilla. Sieltä voi saada hyviä ideoita ja... 

Vedin syvään henkeä. Kuinka törkeä hän saattoikaan olla. Kuuma viha kulki aaltoina lävitseni, kaikkein viimeiseksi halusin kuulla, mitä he olivat yhdessä suunnitelleet. Nousin tuolistani tuntien itseni robitiksi, jonka etäohjelmoinnissa oli mennyt jotain pikkuisen vikaan. Katsoen Markuksen hämmästyneisiin silmiin nostin jäävesilasini ja kumosin nopealla ranneliikkeellä sisällön hänen syliinsä.

- Kiitos pitsasta. Selviän kyllä yksin takaisin. 

Tunsin katseet selässäni harppoessani lattian poikki avoimelle ovelle.

Onneksi Rantakylässä oli kiinnostavia sinkkumiehiä, kuten Vuorentaustan Samuli, paikallinen leskeksi jäänyt luomuviljelijä jolla oli kaksi kouluikäistä lasta. Eikä Marleena voinut kiistää, etteikö Jere olisi edelleen saanut hänessä aikaan kihelmöintiä. Lisäjännitystä toi yllättävä tarve maatilan eläinten hoitajalle, ja Marleena pääsi jopa auttamaan uuden vasikan maailmaan.

Rakkautta ja raekuuroja tarjosi täydellisen kesäisen ja maalaisromanttisen räsymattofiiliksen ja täytti ääriään myöten kesäromantiikalle asettamani odotukset. Rakkaustarinan kehittymistä en sen sijaan aivan täysin ostanut.

Sopivasti juhannukseksi ilmestyy sarjan kolmas osa, Tunteita ja tuulenpuuskia, jossa Rantakylään saapuva häävieras jää töihin juhlapalveluun ja veikkaanpa että löytää myös uuden rakkauden.

Amanda Vaara: Ruusuja ja risuja

Amanda Vaara: Ruusuja ja risuja

Majatalo Villa Venla #5

Karisto, 2021

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 5 h 57 min

Venlasta tuntui aivan väärältä, että Ilona oli muuttanut pois naapuritalosta rivitaloon ja yhteen Ollin kanssa, mutta niin oli pyörätuolissa olevalle Ollille helpompaa. Ilonan Ville-poika vaimonsa Riikan ja lastensa Tinon ja Saran kanssa oli muuttanut naapuriin pysyvästi, mistä Venla ei pystynyt olemaan mielissään vaikka yrittikin nähdä asiat kaikkien kannalta positiivisesti. 

Ystävyys Ilonan kanssa oli ollut iso tekijä Venlan kotiutumisessa Villa Venlaan, minkä lisäksi Ville löysi jatkuvasti huomautettavaa, milloin siilien ruokinnasta ja talvipesistä joiden uskoi houkuttelevan rottia, milloin majoitustoiminnan laillisuudesta omakotitaloalueella.

Venlan kihlattu Petri asui vuokrayksiössään muutaman kilometrin päässä ja toivoi suhteen etenevän nopeammin kuin mihin Venla oli valmis. Venla kyllä tiesi että roikotti Petriä kuin löysässä hirressä, mutta siihen vaikutti myös Juhon isä Jörn, joka havitteli takaisin Venlan elämään.

Oli ollut häneltä hätiköityä luopua Kangasalan yhteistilasta ja myydä osuutensa jollekin hiton Eerikille. Petri oli varmasti suunnitellut asuvansa yksiössään vain hetken, oli luottanut siihen, että Venla olisi pehmennyt ja avannut oven omaan kotiinsa. 

Näin ei ollut käynyt, eikä kävisi ihan pian ainakaan. 

Venla nosti raskasta peittoa tuulettumaan mattojenpuistelutelineeseen. Ei, hän ei haluaisi Petriä asumaan saman katon alle. Ei vielä. Vieläkään.

Venla oli äitinsä kuoleman jälkeen tutustunut tämän sisareen Aulikkiin, jonka kanssa hänellä oli paljon enemmän yhteistä kuin koskaan äidin kanssa. Niinpä oli itsestään selvää, että Aulikki muutti kotinsa putkiremontin ajaksi Venlan luo. Apu jota Aulikki saattoi tarjota oli sekin erittäin tervetullutta. Aulikki esimerkiksi haki kaksivuotiaan Juhon aina keskustan uudesta päiväkodista jonne tämä oli Sadun hoidosta siirtynyt, eikä Venlan tarvinnut sen tähden katkaista työpäiväänsä. Onneksi poika viihtyi pienten ryhmässä ja tuntui ihastuneen samanikäiseen Miinaan, sillä Venla ei pidemmän päälle tahtonut altistaa Juhoa Sadun enkeli- ja yksisarvishöpinöille. 

Airbnb:n pyörittämisen lisäksi Venla otti satunnaisesti vastaan kiinteistönvälityskeikkoja entiseltä kollegaltaan Nooralta. Hänet oli helppo puhua esittelemään lähistöllä sijaitsevaa Ruusukartanoa. 

Korkeaksi venähtänyt ruusuaita ympäröi porttia. Kun Venla avasi isolla avaimella takorautaisen portin, jokin erikoinen tunne valtasi hänet. Tunteeseen sekoittui ruusujen tuoksua, sillä eteen avautuvassa ruusutarhassa varhaisimmat ruusulajit jo kukkivat. Puutarhaa oli hoidettu, mutta näki, ettei aivan hetkeen.

Venla oli toki tutkinut tarkkaan Nooran lähettämän aineiston kuvineen ja videoineen, mutta siitä huolimatta näky silmien edessä yllätti.

Viehättävästi rapistunut, vanhaan roosaan savyttyvä talokaunotar sai Venlan sydämen sykähtämään. Kartano tai mikä lie varsinaisesti olikaan, oli täynnä yksityiskohtia, esimerkiksi verannan lasiruudut olivat kuin taideteos itsessään - ja aivan kuin Venla olisi tuntenut paikan aina. Hän rakastui välittömästi.

Eedla joka täytti kirjassa 18, asui nykyään kommuunissa ystäviensä kanssa ja he tapasivat enää harvemmin. Nyt kun Eedlan kanssa meni paremmin, oli Laurista tullut leimahteleva teini.

Venlan ystävä Johanna sai kauan kaivatun vauvansa ja on ihan romuna väsymyksestä ja lapsen kasvoihin ilmestyneestä mansikkaluomesta. Taas Venla järjestelee omat asiansa ja Juhon hoidon niin että pääsee Johannaa auttamaan. 

Miesrintamalla Venla on ehdottamassa asumiskokeilua Jörnin kanssa, kun eräs nuori nainen soittaa hänelle puhelun, joka järkyttää Venlaa pahasti.

Mulle kävi vähän hassusti tämän sarjan kanssa, sillä varasin tästä seuraavan, uusimman osan koska luulin lukeneeni viitososan aiemmin. Mutta kun aloin lukea kuudetta, olin aivan kuutamolla. Mikä ihmeen Ruusukartano? Ei auttanut kuin laittaa viides osa luureihin, eikä tosiaan mikään juonenkäänteistä kuulostanut tutulta. Näin en sentään aiemmin muista käyneen, että minulla on aivan väärä mielikuva siitä mihin kohtaan sarjaa olen jäänyt!

Itse sarjasta sitten, kun Majatalo Villa Venla alkoi, en odottanut että se kehittyy loputtomaksi ihmissuhdesopaksi, enkä tästä käänteestä oikein pidä. Aloinhan tätä lukea, koska Venla muutti maalle ja perusti majatalon, eli teki juuri sen mitä itse olisin vielä viisi vuotta sitten halunnut tehdä. Harmi kyllä majatalosta ja sen vieraista puhutaan aina vain vähemmän. Kun Ilona saatiin naitettua Ollille joka kuului vielä niihin vieraisiin joihin kunnolla tutustuttiin, on vieraat kuitattu parilla lauseella. 

Mutta kaikkineen Venlaa voi vain kadehtia, onhan hänen oltava mahtava tyyppi, kun kaikki hänet tahtovat! Miehiä on jonossa joka sormelle, exää ja stalkkeri-Jannea myöten. Petri odottaa sisäänmuuttolupaa, Jörn tahtoo palata yhteen vaikka heti ja uusi ihastus on jo kytemässä, siitä en kirjoittanutkaan, mutta Ruusukartanolla oli hieno vene jonka oli tilaustyönä tehnyt eräs Eelis jolta Venla hankki myös muutamia lampaita, ja tämän Eeliksen kanssa on niin helppoa jutella jne. Tuskin tätä korttia jätetään kääntämättä Routavaurioita -osassa.

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - Kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

 

Juha-Pekka Koskinen: Savurenkaita - kun patruuna Bogdanoff tehtaan perusti

Karisto, 2022

Lukija: Martti Ranin

Kesto: 7 h 54 min

Gustavilla oli selkeä suunnitelma perittyään isänsä ja muutettuaan omaisuuden käteiseksi. Hän lähti kauas Hämeenlinnaan, osti tontin ja aikoi rakentaa sille tehtaan. Sitten oli tehtävä hyvä naimakauppa ja naitava näyttävä vaimo hyvästä suvusta. Hän oli tutustunut taidemaalari Johan Lagerstedtiin ja viihtyi tämän perheen parissa. 

"Olet siis sitä mieltä, että minun pitää valita suhteellisen varakas nainen, riippumatta siitä rakastanko häntä yhtään", Gustav kysyi Johanilta. 

"Aivan. Rahat voi tallettaa pankkiin eivätkä ne katoa, mutta rakkautta et voi tallettaa. Sitä voi olla alussa paljon, mutta et voi tallettaa sitä mihinkään. Kun se katoaa, se katoaa", Johan sanoi ja hymyili leveästi. 

"Mitä te sanotte, herra..."

"Minä sanon, että tämä pimputus tekee minut hulluksi. Birgitta, aiotko tehdä meidät yhtä kuuroiksi kuin äitisi on? Hän takoo cembaloa kuin seppä alastonta. Birgitta!"

Soitto taukosi ja kaksoset lopettivat laulunsa. He vilkaisivat toisiaan, kaivoivat essujensa taskuista piparit ja alkoivat nakertaa niitä kuin hiiret.

Ei aikaakaan, kun hääkutsut postitettiin. Gustav nai rahaa ja sai kontolleen paitsi erikoisen vaimon, myös tämän eksentriset sukulaiset ja kovaa vauhtia ränsistyvän perintökartanon. 

Suvun tarinaa kertoo Gustavin pojanpoika Gabriel, joka on ollut läheinen isoisänsä kanssa ja kuullut tältä yhtä ja toista menneiltä ajoilta. Nimittäin kaikkea aivan päätöntä ja usein hullunhauskaa. Toisaalta paikkakunnalla eli juoru, että patruunalla oli tietty tapansa kurittaa tupakkaenkeleitään... 

Olipahan melkoinen omituisten otusten kerho! Yllätyksiä tupsahteli jokaisen nurkan takaa ja onkin suoranaista vähättelyä sanoa, että viihdyin kirjan parissa. Tosin, olin nimestä alunperin ajatellut, että kirjalla olisi todellinen esikuva. Googlettamalla en Bogdanoff-nimistä tupakkatehtailijaa kuitenkaan löytänyt.

Tämä kirja on yksi hyvä osoitus siitä, miten hienoa on, kun vanhempiakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi. Kun katselin syysuutuuksia, sama trendi näyttää jatkuvan, sen verran monta tuttua, vanhempaa kirjaa äänikirjasovelluksen tulossa olevista bongasin. En olisi tullut Bogdanoffiin tarttuneeksi enää kirjaston hyllyltä, mutta näin se tuli kuunneltua ja hyvä niin. Minulle tuli kerrontatyylistä paljolti mieleen John Irvingin Kaikki isäni hotellit. 

Ehkä sinäkin löydät vielä tämän kirjan?