Dekkareiden jatko-osia vol 5

Tänään tarjolla dekkareiden jatko-osia, jotka olen kuunnellut tooodella kauan sitten, elikkäs viime vuoden puolella. En kuuntele neljää kirjaa viikossa, joten periaatteessa saan viime vuoden jumitusta kirittyä kiinni koko ajan, mutta harmillisen hitaasti..... 

***

Lynn Messina: Pahaenteinen palatsi
#6 Beatrice Hyde-Claire ratkaisee
Aula & Co, 2025
Lukija: Rosanna Kemppi 
Kesto: 14 h 56 min

(Ihan ensiksi huomautus ja talteen itselleni, etten löydä muistiinpanoja viidennestä osasta, vaikka olen sen kuunnellut. Äänikirjapalveluun olen kommentoinut, että paikoin jaaritteleva ja sanoilla kikkaileva.)

Bea ja Kesgraven herttua oli vihitty lyhyen seurustelun jälkeen, ja Bea oli muuttanut upeaan kartanoon joka oli nyt hänenkin kotinsa. Asiat eivät kuitenkaan olleet niin yksinkertaisia, vaan Bea tiesi että hänen oli ansaittava taloudenhoitajan, hovimestarin ja siinä ohessa muunkin palvelusväen kunnioitus. Muuten nämä saattaisivat päätyä vihaamaan häntä, etenkin kun koko Lontoo oli sitä mieltä, ettei Bean kaltainen mitättömyys ollut voinut saada herttuaa naimisiin muuten kuin viekkaudella ja petoksella. 
Bea kuuli vahingossa hovimestarin ja tämän alaisen välisen keskustelun, josta kävi ilmi kaksi asiaa. Hovimestari ei uskonut Bean ratkaiseen yhtään rikosta ja toiseksi: naapurin kuuluisa kokki on kuollut julmalla tavalla. Vaikka Bea onkin ainakin melkein luvannut tuoreelle aviomiehelleen pysyä erossa murhatapauksista, hänen on aivan pakko saada tietää lisää...

Tämä oli varmaan huonoin tähän astisista osista, vaikka samaa ajattelin jo viimeksi. Sanailu on hauskaa, ei siinä mitään, mutta tarina oli aikamoinen "nyhjää tyhjästä", eli todella pienistä ympyröistä rakennettu. Kuin poliitikko olisi kirjoittanut dekkarin, eli puhu paljon mutta älä sano mitään. En tiedä jaksanko enää tätä sarjaa, riippuu kai millainen juoni ja tapahtumapaikka seuraavassa on. Se, että olen kuunnellut jo kuusi osaa, kertoo varmaan eniten siitä, miten epätoivoisesti haluaisin pitää tästä sarjasta...

***
 

Carin Hjulström: Vain pisara verta 

#2 Taimitarhamurhat

Tammi, 2024

Lukija: Kirsti Valve 

Kesto: 11 h 52 min

Veljenpoikansa taimitarhalle pieneen Säbyholmiin asettunut Siri Ehrensvärd ei halua palata Tukholmaan, vaikka hänen entinen pomonsa ja rakastajansa, teatterinjohtaja Egil Borg on tarjonnut hänelle upeaa comebackroolia. Tarjous on houkutteleva, mutta silloin hänen olisi pakko kohdata paitsi Egil, myös hänen uusi naisensa ja heidän vastasyntynyt lapsensa. Olisi myös palattava siihen kulissien takaiseen ainaiseen kilpailutilanteeseen kuka onkaan nyt pomojen ja kriitikkojen suosiossa, ja ennen kaikkea kuljettava yksin niitä samoja tukholmalaiskatuja, joita oli yli kolmenkymmenen vuoden ajan kulkenut Egil rinnallaan. 

Taimitarhalle jääminen ei sekään ollut täysin yksiselitteistä, sillä sen omistuksessa oli pientä epäselvyyttä. Tai kohtalaista. Anton oli nimittäin voittanut sen pokeripelissä, ja vaikka asia oli tapahtumahetkellä ruutupaperille kirjattu, luovuttaja oli ollut tuhannen päissään. Tapaus vaati vähintään juristin apua, nyt kun nuorukainen oli vapautunut vankilasta ja vaati taimitarhaa takaisin. Kaiken tämän sotkun keskellä Sirin ja Antonin oli varustauduttava uuteen kasvukauteen, nyt kun heillä oli jo enemmän tietotaitoa ja useampi vakituinen tilauskin. 

Varsinainen rikostarina alkaa siitä kun iäkäs asianajaja Isak Beyer tuupertuu kuolleen vaimonsa haudalle, mutta osoittautuu että häntä oli siinä "autettu". Motiiviksi aletaan epäillä vanhuksen syntyperää eli juutalaisuutta, sillä hän on vuosikymmenten ajan työskennellyt natsirikollisten kiinni saamiseksi. Paikallispoliisi Olle tarvitsee taas Sirin ja muiden kyläläisten apua selvittääkseen rikoksen. 

Taimitarhamurhat on todella minun mieleistäni viihdettä. Siitä on aikaa kun tämän osan kuuntelin, samoin osat 3, 4 ja 5. On vain jäänyt postausjonossa jälkeen... Suosittelen sarjaa cozy crimen ystäville.

***

Anneli Kanto: Kaivatut

Noora Näkijä #3

Crime Time, 2024

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 7 h 20 min

Elli Nurmikunnas, taiteilijanimeltään Noora Näkijä, oli ollut vuoden verran nyt lukion toista luokkaa käyvän Aavan huoltaja. Oli ollut aluksi outoa, mutta mukavaa että hänellä oli kämppis, ja tyttö otti koulunkäynnin tunnollisesti. Aava oli ollut kesälomalla pohjoisessa, mutta kaipasi kotiin palattuaan ystäväänsä, afgaanityttö Minaa, joka ei ollut vastannut hänen viesteihinsä pitkään aikaan.

Mina oli tullut Suomeen isänsä kanssa sen jälkeen kun äiti ja sisar oli tapettu. Isä pelkäsi tyttärensä turvallisuuden puolesta, ja oli sen tähden halunnut , että tytär näyttäisi mahdollisimman tavalliselta suomalaistytöltä. Huivin pois jättäminen oli ollut Minalle vaikeaa. 

He olivat saaneet kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa, ja olivat maassa nyt paperittomina. Niinpä Mina ei voinut enää käydä kouluakaan.

Hän oli saanut kaksi ystävää, koulusta Aavan ja nuorisotalolta Jessin, joka varasti kaupoista ja oli isän mielestä muutenkin huonoa seuraa Minalle. 

Noora auttoi Aavaa tavoittamaan Minan isän Farsadin, joka kertoi tytön lähteneen viettämään viikonloppua Jessin kanssa, ei ollut kysynyt lupaa, jättänyt vain lapun. Sen jälkeen Mina ei ollut palannut kotiin. Poliisille Farsad ei halunnut puhuttavan, sillä jos hänet karkotetaan, hänen on ihan mahdotonta saada enää yhteyttä tyttäreensä. 

Anna Saksman on ollut hyvä ääni tälle sarjalle, joka on sinänsä ollut ihan ok viihdettä, mutta toivoisin silti, että Kanto palaisi sinne Rottien pyhimyksen ja Pyövelin maailmoihin. Hänen taidot menee mielestäni vähän haaskuun dekkareiden parissa, niitä on tarjolla niin paljon. 

***

Alan Bradley: Kolmasti naukui kirjava kissa

#8 Flavia de Luce

Bazar, 2020

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 9 h 22 min

Ei kuolleita tarvitse pelätä, ajattelin. Vaan eläviä. Ainoastaan elävät voivat painaa toisen maahan kuolleiden joukkoon. 

Flavia odotti näkevänsä muutaman ilmapallon ja "Tervetuloa kotiin Flavia" - -kyltin, mutta Kanadasta palaajaa oli vastassa vain uskollinen Dogger. Isä oli sairastunut influenssaan ja joutunut sairaalaan ja kotona selvisi, että rakas Esmeralda-kana, joka usein seurasi Flavian kokeita laboratoriossa, oli päätynyt paistiksi. Olipa riemuisa kotiinpaluu.

Kaiken lisäksi Flavia ei päässyt edes näkemään isää sairaalassa, kun tältä kiellettiin vierailut. Niinpä Flavialla oli paljon ylimääräistä aikaa alkaa penkoa kuolemantapausta, johon hän törmää ollessaan kirkkoherran rouvan asialla. Vanha puunveistäjä on murhattu erikoisella tavalla ja talossa on vieras kissa, joka on siellä kuitenkin kuin kotonaan.

En erityisemmin perusta noidista yms, mutta tässä osassa, kuten edellisessäkin, oli mukana "hiven" samankaltaista epäuskottavuutta, siis yliluonnollisen muodossa. Toivoisin että tästä jatkettaisiin jo tavallisiin kuolevaisiin, pun intended. Miten se muuten sanotaan suomeksi?

 ***

2 x laitetaanko lapsia alulle? - Saara Cantell & Camilla Nissinen

Nyt on lisääntymisen aika, ainakin näissä kotimaisissa romaaneissa. 

***

Saara Cantell: Tuulensuojaan

Tammi, 2024

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 10 h 36 min

Avopari Laura ja Henri ovat olleet yhdessä jo kahdeksan vuotta. Kaikki tuntuu olevan elämässä kohdillaan, omistusasunto ja vakituiset työpaikat, joten Laura päättää ottaa puheeksi lasten hankinnan ajankohtaisuuden, mutta saa Henriltä kaikkea muuta kuin odottamansa vastauksen. Kyllä, he olivat tavatessaan olleet samaa mieltä siitä, että lapset ovat tervetulleita. Mutta siinä missä he olivat luopuneet lentämisestä ja lihansyönnistä, Henri oli käsittänyt heidän luopuneen myös maailman liikakansoittamisesta. Laura on tyrmistynyt. Miten Henri saattaa määrittää niin perustavanlaatuisen fyysisen tarpeen kuin oma lapsi, joksikin listaksi plussia ja miinuksia?

”Me puhutaan nyt lapsesta, ei mistään ruokavaliosta tai matkustamisesta! Me puhutaan meidän lapsesta!”

Henri katsoo Lauraa surullisena, kasvoillaan sama kärsivällinen ilme kuin aina silloin, kun hän joutuu selittämään jotakin itseään yksinkertaisemmalle ihmiselle. Laura inhoaa sitä ilmettä.

”Kyllähän sä tajuat, ettei tällaiseen maailmaan voi synnyttää lisää ihmisiä. Tai siis ei varsinkaan Suomen kaltaiseen rikkaaseen valtioon.”

Hetken Laura pystyy vain tuijottamaan avopuolisoaan. Tämä tulkitsee sen ilmeisesti niin, että argumentti on purrut, koska jatkaa aiempaa rauhallisemmin: ”Laura, maapallon kantokyky on ylitetty aikaa sitten. En mä voi mitenkään perustella itselleni, että tekisin ilmastokriisin ja lajikatojen kourissa kärvistelevään maailmaan yhtään uutta kuluttajaa. Mä olen ihan oikeasti ollut siinä käsityksessä, että me ollaan kasvettu tähän päätökseen yhdessä.”

Laura pudistaa päätään turhautuneena.

”Miten sä voit sanoa noin! Musta tuntuu, että mua on huijattu, että kaikki nämä vuodet sä olet antanut mun uskoa, että… että on vaan ajan kysymys, milloin me –”

Huomasin pian kirjan alussa, miten erilaisia olemme Lauran kanssa, mutta toisaalta, jos kirjan hahmoihin samaistuminen on mieleistä, on omasta persoonasta hyvin vastakkaisten henkilöiden näkökulmat yhtä lailla antoisia. 

Lapsena lähes kaikki Lauran ystävät hehkuttivat koiran- ja kissanpentujen söpöyttä, pupujen pehmoista suloisuutta ja sitä miten ihanalta kädessä lepäävän hamsterin pienen sydämen syke tuntui. Ne, joilla ei ollut mahdollisuutta omaan lemmikkieläimeen, kävivät ulkoiluttamassa naapurin koiraa tai viettivät vapaa-aikansa talleilla hevosia hoitaen. Laurasta eläimet, varsinkin nisäkkäiden pennut, olivat ihan kivoja, mutta hänelle riitti niiden katselu luontoelokuvista. Hän ei ollut koskaan erityisen eläinhullu. Sen sijaan vauvat saivat hänen sydämensä sulamaan. Vauvojen huumaava tuoksu, niiden pehmeiden pikkuriikkisten jäsenten täydellisyys ja kasvojen lukemattomat, maitonirvanasta vatsankipristelyihin vaihtelevat ilmeet lumosivat hänet jo nuorena.

Laura ei ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät pidä vauvoista. Tai pikkulapsista. Sillä melkein parasta vauvoissa on se, että kasvaessaan ne muuttuvat koko ajan vain hellyttävämmiksi. Pienten lasten tapa hahmottaa maailmaa hassuilla mutta viisailla kysymyksillään, huojuvalla taapertelullaan ja salamannopealla innostumisellaan on huikean kiehtova. Kaikki mikä ihmisessä on parasta, aidointa ja ihaninta, on lapsissa avoimesti esillä.

***

Camilla Nissinen: Rihmasto

Tammi, 2025

Lukija: Heidi Ajanto

Kesto: 8 h 58 min

Alma ja Johannes olivat yrittäneet lasta pitkään, ja saaneet vihdoin tytön jonka nimeksi antoivat Lotta. Johannekselle vanhemman rooliin solahtaminen oli käynyt vaivattomasti, mutta Alma tuskaili ristiriitaisten ohjeiden karikossa. Pitikö pinnasängyn pinnoihin laittaa suojus, vai tukahduttiko se lapsen hengitysilman?

Oliko se nyt niin, että imettäessä saa syödä mitä vain? Johannes kysyy ja tavaa sormen avulla purnukan ravintosisältöä. – Ja mitä sosetta nyt piti antaa? Muistatko miten se meni? Mitä ne siellä neuvolassa sanoivat?

Aivoni tahmovat läpi harmaan ja märän. Kuulen kysymykset, mutta niiden merkityksen ymmärtäminen on hankalaa. Otan purkin Johanneksen kädestä, tuijotan sitä, yritän hahmottaa yksittäisiä sanoja. Jotain olimme ruuasta neuvolassa puhuneet, ehkä jotain rasvoista tai pellavansiemenistä, A-vitamiinista tai maksasta. Mitä se oli ollut ja oliko siitä puhuttu viime kerralla vai kuukausi sitten?

Kaikki meni inhottavasti päässä sekaisin. Eilinen, viime vuosi, huominen ja tuleva yö – kaikki yhtä samaa isoa aaltoa, jonka läpi piti sukeltaa hengitystä pidätellen.

Tuijotan Johanneksen läpi ja pudistan päätäni.

Vauvan lisäksi Almalla on toinen huolehdittava, äidinisä Ilmari joka haluaa sitkeästi asua kotona, vaikka muistisairaus alkaa olla vaaraksi. 

Pitkissä takaumissa seurataan kahta aikatasoa. On Alman lapsuus 1960-luvulla, jolloin hän viettää pitkiä aikoja Ilmari-pappansa luona, koska äiti tuo hänet sinne hoidettavaksi, vaikka Ilmarilla on omatkin työnsä joihin pientä tyttöä on vaikea sovittaa mukaan. Alma ikävöi äitiään, odottaa soittoa lankapuhelimen vieressä kuin uskollinen koira isäntäänsä. Koska äiti on aina rakas, vaikka olisi millainen. 

Välillä piipahdetaan vielä kauempana, 1930-luvulla. 

Takaumajakso, jossa näitä kahta vuoroteltiin käymättä välillä nykyhetkessä, oli niin pitkä että unohdin jo nykyhetken olemassaolon. Kirja oli kyllä muuten hyvä, mutta jotenkin tuo aikatasoissa liikkuminen teki minulle tällä kertaa haasteita, enkä oikein päässyt aikuisen Alman pään sisälle. Muilta osin pidin kyllä kirjasta paljon, ja se herätti ajatuksia. Nissisen esikoinen, Meitä vastaan rikkoneet, oli hieno kirja Jehovan todistajien elämästä, sellaiseen Nikkinen on itsekin syntynyt. 

***

Itsehän en ole koskaan yli viidenkymmenen elinvuoteni aikana potenut edes ohimenevää vauvakuumetta, enkä ole ystävien vauvoja saadessa ollut ensimmäisenä ojentamassa käsiäni vauvan syliin saadakseni. Kun serkkuni syntyi ollessani 13-vuotias, kävin häntä "hoitamassa" kerran viikossa, mutta kyllä siinä tärkeämpää oli saada viettää aikaa tätini kanssa. En tiedä ymmärsivätkö äitini ja tätini tuota koskaan. Minähän olin aina toivonut, että äidin sisko ja hänen miehensä olisivat olleet minun vanhempani.

Silti on mukavaa lukea välillä ihan erilaisista ihmisistä, heistä joihin ei koe samaistumista. 

Historiallisia romaaneja vol 5

Tänään kaikki neljä romaania ovat suomalaisten kirjailijoiden kynästä lähtöisin, vaikka niissä seikkaillaankin ulkomaita myöten. Kaksi kirjoista on itsenäisiä, yksi aloittaa sarjan ja neljäs on trilogian päätösosa. Yhtään esikoiskirjailijaa joukkoon ei mahtunut, vaan kaikki ovat jo enemmän tai vähemmän konkareita. 

Aikajärjestyksessä liikkeelle lähdetään 1910-luvun Suomesta päätyen Italiaan, mutta loppuaika pysytään Suomessa.

***

Ann-Christin Antell: Valkea lilja

Gummerus, 2025

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 11 h 10 min

Lilyn piti tehdä suuri päätös elämässään. Hän opiskeli Turussa piirustusta ja haaveili taiteilijan ammatista. Hänellä oli toinenkin vaihtoehto elämänsä kululle, sillä rakas ystävä Nicklas oli juuri kosinut häntä. Lily voisi varmaan maalata Nicklaksen vaimonakin, mutta tiesi ettei voisi samalla tavoin omistautua taiteelle. Olisi huolehdittava kodista ja taloudesta, myöhemmin myös lapsista. Toisaalta Nicklasta kiltimpää ja ystävällisempää aviomiestä oli vaikeaa kuvitella, joten kannattiko tilaisuutta päästää menemään ohi? Vaan miksi tämän piti kosia juuri ennen hänen suurta seikkailuaan! Lilyn isoäiti oli lähdössä Firenzeen saamaan kylpylähoitoja, ja Lily tämän seuraneidiksi. 

Pidin paljon Antellin ensimmäisestä sarjasta, joten olihan tähän uuteenkin tutustuttava. Se osoittautui kelpo viihteeksi, jota laajensi mukavasti matka Italiaan. Tutun kaupungin katuja oli mielessään kiva kuljeskella. Toisen osan veikkaan kertovan Lilyn sisaresta, ja koska heitä on kaksi, veikkaan tästäkin trilogiaa.

***

Anneli Kanto: Veriruusut

Gummerus, 2020

Lukija: Erja Manto

Kesto: 14 h 24 min

Tehdas hallitsi Myllykylän asukkaiden elämää kapalosta kuolinpaitaan.

Kun hevoskuski Fransin tytär Sigrid oli täyttänyt viidentoista, käynyt neljä luokkaa kansakoulua ja päässyt ripille, isä ehdotti että tämä voisi kysyä töitä tehtaalta. Työura alkaa, ja uusien ystävien mukana Sigrid päätyy punaisten toimintaan, lopulta mukaan naisten asetta kantavaan paikalliskaartiin. 

Minun on pitänyt kuunnella Veriruusut jo vuosia sitten, mutta olin päässyt  unohtamaan sen olemassaolon. Nyt äänikirjapalvelu tarjosi sitä kuunneltavakseni, ja kun lukija on ihana Erja Manto, näytepätkä sai minut vakuuttuneeksi. 

Kirja oli erittäin koukuttava, lopussa raadollinen mutta pidin realistisena. Suosittelen kaikille, ellet ole jo lukenut. Oman maan sisällissota kannattaa edes suunnilleen tuntea. 

***

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024

Lukijat: Eeva Soivio, Kristo Salminen

Kesto: 17 h 57 min

Tarvajoki oli maanviljelystä ja karjanhoidosta elävä, lähes kymmenentuhannen asukkaan kunta, mutta näistäkin tuhatkunta oli lähtenyt Amerikkaan. Räätäin tytär Vilja haaveili, että voisi opettaa muita lukemaan ja kirjoittamaan, ja oli kuullut, että Jyväskylän seminaariin otetaan naisiakin opiskelemaan. 

Nykyään jo eläkkeellä oleva komisario Juho Iivonen oli ollut vasta 28-vuotias, uraansa aloitteleva poliisimies, kun hänet oli lähetetty Tarvajoelle tutkimaan ei vain yhtä rikosta, vaan kokonaista rikosten vyyhtiä. Tuolloin elettiin vuotta 1938, mutta jo vuosikymmeniä aiemmin samalla pikkupaikkakunnalla on tapahtunut järkyttäviä asioita. Opettajan sisar, jota alettiin Vilja-tädiksi kutsua, oli tuolloin järkkynyt mieleltään, ja hänen elinpiirinsä oli kutistunut kansakoulun pihapiiriin, omaan huoneeseen yläkerrassa sekä alakerran saliin, johon hän tulee vain kun paikalla ei ole liian montaa vierasta ihmistä. 

Yläkerran ikkunastaan Vilja näkee kylän tapahtumat tarkemmin kuin kukaan tajuaa... Iso rooli kirjassa on myös Iivosella, jota haastatellaan Tarvajoen tapahtumista. 

JUHO IIVONEN VASTAA:

Mistäkö kaikki alkoi?

Käräjäoikeuden tapahtumia Tarvajoella kesällä 1938 ei voi ymmärtää irrallaan poliisitutkinnan vaiheista. Niin kuin ei annettuja tuomioitakaan.

Saanko ehdottaa? Mentäisiinkö järjestelmällisesti? Niin juuri, niin kuin kuulusteluissa. Se auttaa niin sanotusti pysymään asiassa. Asiat asioina, ei niitä tunteilu selkiytä.

Tein tällaisen listan itselleni jäsennykseksi. Haluatteko vilkaista? Voitaisiin tietysti mennä senkin mukaan.

Aloitatte vain tuosta.

Koko nimeni? Juho Viljami Iivonen. Komisario, nyt eläkkeellä. Kotipaikkakunta Vantaa.

Kyllä, siihen aikaan 28-vuotias.

Kyllä. Se oli ensimmäinen tehtäväni lääninetsivänä.

Käräjät on hieno romaani, jota on jo monessa blogipostauksessa näkynytkin. Suosittelen tutustumaan! Tekstin jakaminen kahdelle lukijalle oli hyvä toteutus.

***

Silja-Elisa Laitonen: Taakka 

Suvirantatrilogia, osa 3

Tammi, 2025

Lukija: Katja Aakkula 

Kesto: 13 h 54 min

Sarjassa on edetty 1950-luvulle, ja harvinaisessa naispoliisin ammatissa toimiva Raakel oli saanut ylennyksen, ainakin tavallaan. Hänet oli siirretty jaostoon, jossa tutkittiin tietynlaisia rikoksia, kuten sikiönlähdetyksiä, lapsemurhia, haureutta ja väkisinmakuita. Muunlaisia rikoksia naiset eivät edelleenkään saaneet tutkia. 

Raakelin äidille Gretalle oli annettu asunnoksi "surkea rotanloukku", kuten hän itse nykyistä kotiaan kutsui. Raakel oli selvästi vedättänyt häntä puolison perinnönjaossa Armaksen kuoltua. Jos hän olisi saanut sen mitä aviovaimolle kuului, hän olisi lähtenyt Baden-Badeniin. 

Greta ei muistanut milloin oli viimeksi poistunut kotia kauemmas, milloin käynyt rannalla, tehnyt mitään muuta kuin odottanut iltaa. Lääkkeiden rytmitys oli ainut tahti mitä hän enää seurasi tässä maailmassa. Muutamat kerrat hän oli ollut hoitojaksolla mutta se oli ollut niin kamalaa, että hän mieluummin yritti pitää itsensä edes jotenkin kasassa. Lapinlahden mielisairaala oli täynnä kaiken maailman kuvatuksia, jotka luulivat itsestään liikoja. Greta ei sietänyt katsella heitä.

Hän siirtyi ikkunan eteen, Nelly oli pessyt sen huonosti. Taas.

Tätäkö varten hän oli uhrannut oman elämänsä? Ainut tytär teki töitä huorien ja varkaiden keskuudessa kuin mikäkin työväenluokkainen, vaikka Greta oli luonut edellytykset aivan muunlaiselle elämälle. 

Oliko tyttö sittenkin perinyt sen kansankerroksen luonteen, johon Greta itse oli syntynyt ja jota Armaksen geenit eivät voineet peitota?

Taakka on mielestäni ehdottomasti onnistunein ja hienoin trilogian osista. Nyt kun on kuunnellut kaikki kolme, ne tuntuvat melko eri tyyppisiltä, jäin miettimään miten tarkoituksellista se on? Toki Rakel kokee kasvun aikuiseksi naiseksi mikä näkyy ja pitääkin näkyä, joskin minun oli vaikea hyväksyä kaikkia hänen valintojaan. 

2 x Afrikka - Chimamanda Ngozi Adichie & Abdulrazak Gurnah

Saimme juuri uuden nobelistin, jolta on jo aiemmin suomennettu teoksia, ja vaikka Han Kangin Vegetaristi onkin tällä hetkellä hurjan suosittu, tai ehkä juuri siksi, päätin ottaa kuunteluun vuoden 2021 Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin romaanin Kivisydän. Halusin kuulla Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä -kirjan jälkeen lisää vieraasta kulttuurista Englantiin muuttaneiden ajatuksia.

Adichien kirjan kuuntelin jo helteiden väistyttyä, sillä syksyisin kaipaan vahvempaa luettavaa. 

***

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Otava, 2022

(lukukirja Otava 2010)

Alkuteos: Purple Hibiscus, 2003

Lukija: Irene Omwani

Kesto: 9 h 54 min

Eugene on harras katolilainen. Hän omistaa yhden Nigerian merkittävimmistä sanomalehdistä sekä useita tehtaita, joissa tuotetaan esimerkiksi parempilaatuisia keksejä, joten perhe on varakas. 

Perheen lapset, tytär Kambili ja poika Jaja ovat yläkouluikäisiä. Isä odottaa heidän olevan aina luokkansa parhaat, toiseksi jääminen ei kelpaa, ei isälle, eikä Jumalalle. Perheessä on muutenkin tiukka kuri. Isä on laatinut heille tarkan aikataulun, jonka mukaisesti lapset viettävät kaiken aikansa koulun ulkopuolella. Siinä ei ole vapaata esimerkiksi television katselulle tai harrastuksille, sen sijaan tunnit täyttyvät läksyjen parissa sekä tietenkin rukoillen.

Kaiken minkä teen, teen sinun omaksi parhaaksesi, oli isällä tapana sanoa, kun hän rankaisi lapsiaan. Nuorempana "vain" piiskaten, sittemmin myös rusikoimalla Kambilin sairaalakuntoon. Äiti taas sai lukuisia keskenmenoja pahoinpitelyjen takia.

Vain muutama ihminen perheen ulkopuolella tiesi mitä seinien sisäpuolella tapahtuu, ja yksi heistä jolla on edes jonkinlainen aavistus, on isän sisar Ifeoma. Isä ei haluaisi lastensa viettävän paljonkaan aikaa serkkujensa luona, sillä vaikka perhe on kristitty, heillä ollaan Eugenen mielestä lepsuja kurin suhteen. Sen myös Jaja ja Kambili huomaavat saadessaan vihdoin viettää muutaman viikon heidän kanssaan toisessa kaupungissa. Aluksi he ovat hämmentyneitä, että voikin olla olemassa niin toisenlaista elämää, jossa säännöt ovat erilaisia, eikä niiden noudattaminen perustu kurituksen voimalla luotuun pelkoon.

Tätinsä luona ollessaan Kambili tutustui myös nuoreen pappiin, isä Amadiin, ja vaikka niin nuoremmat kuin vanhemmatkin naiset kiehnäsivät isä Amadiin ympärillä kuin mehiläiset hunajapurkilla, hän alkoi hakeutua Kambilin seuraan. 

Kerran kun mies vei hänet seuraamaan miten valmensi nuoria korkeushyppääjiä, Kambili oivalsi jotain uutta.

Aina kun poikien silmä vältti, hän nosti rimaa pykälän verran ja huusi: ”Vielä kerran, valmiina, nyt!” Pojat ylittivät riman yksi toisensa jälkeen. Isä Amadi ehti nostaa sitä vielä pari kertaa ennen kuin pojat äkkäsivät hänen metkunsa ja alkoivat huudella: ”Hei! Hei! Fada!” Isä Amadi nauroi ja sanoi, että he pystyivät ylittämään riman korkeammalta kuin uskoivatkaan. Ja hän oli juuri todistanut sen.

Tajusin yhtäkkiä, että juuri samoin Ifeoma-täti menetteli serkkujeni kanssa. Hän nosti tasaisesti rimaa sekä siinä, miten hän heille puhui, että mitä hän heiltä odotti. Hän teki niin jatkuvasti, varmana siitä että serkut pääsisivät riman yli. Ja he tosiaan pääsivät. Me Jajan kanssa selvisimme aivan muista syistä. Me emme päässeet riman yli siksi, että uskoimme pystyvämme siihen, vaan siksi, että pelkäsimme kuollaksemme että emme pystyisi.

”Mistä moinen synkkä ilme”, isä Amadi kysyi istah­taessaan viereeni. Hänen hartiansa hipaisi omaani. Hänestä leyhähti hien uusi ja partaveden tuttu tuoksu.

”Ei mistään.”

”Kerro siitä ’ei mistään’.”

”Te uskotte noihin poikiin”, suustani pulpahti.

”Niin uskon”, isä Amadi sanoi.

Tädin puutarhassa kasvavat purppuranpunaiset hibiskukset eivät ole ainoa asia joka tuo uutta väriä sisarusten elämään. Isän despotismi ei voi jatkua loputtomiin.

Olihan tämä aika hurjaa kuunneltavaa tuon perheväkivallan takia, ja kuvaus on taitavasti tuotu lukijan iholle saakka. Melkoinen esikoisromaani. Entistä inhottavampaa perheenpään vallankäytöstä teki hänen vahva yhteiskunnallinen asemansa arvostettuna lehtimiehenä, vapaustaistelijana ja kirkon isänä. Paperillahan mies oli täydellinen. Onneksi välillä näkyi toivonpilkahduksia, muuten olisi voinut olla liikaa jopa minulle, joka mielestäni kestän fiktiossa paljonkin, ja yleinen tunnelma toki muuttui kun nuoret pääsivät tätinsä luokse. Odotin alkupuolella jatkuvasti milloin paha oikein saa palkkansa ja miten se tulee tapahtumaan, mutta samalla pidin kirjasta paljon ja viihdyin sen parissa. Koin siinä olevan myös lukuromaaninaisia piirteitä, etenkin silloin kun kerrottiin ruuista, väreistä ja tuoksuista, sekä elämästä kodin ulkopuolella. 

***

Abdulrazak Gurnah: Kivisydän

Tammen Keltainen kirjasto, 2024

Alkuteos: Gravel Heart, 2017

Suomennos: Einari Aaltonen

Lukija: Jukka Pitkänen

Kesto: 11 h

Isäni ei halunnut minua. Sain tietää sen nuorena, jo ennen kuin ymmärsin mistä jäin paitsi, ja kauan ennen kuin osasin arvata syytä siihen. Jossakin mielessä se, etten ymmärtänyt, oli siunaus. Jos olisin saanut tietää vasta vanhempana, olisin ehkä hyväksynyt kaiken helpommin, mutta siinä tapauksessa olisin luultavasti turvautunut teeskentelyyn ja vihaan. 

Kun Salim oli seitsemänvuotias, hänen isänsä lähti kotoa. Vain pariksi päiväksi, sanoi äiti, mutta se oli yksi lukuisista valheista joita seuraisi. 

Isä ei lähtenyt kauas, vaan muutti lähellä olevan puodin takahuoneeseen ja kävi työssä pienessä torikojussa. Enimmäkseen hän kuitenkin vietti aikansa huoneessaan jonne aluksi äiti ja myöhemmin poika veivät hänelle päivittäisen lounaskorin. Isä oli harvasanainen, monesti vain kiitti ja otti ruuan vastaan. Minkäänlaista selitystä sille, mikä välirikon oli aiheuttanut, ei Salim vanhemmiltaan saanut. 

Kun poika varttui, äidin veli eli Amir-eno ja tämän vaimo Asha-täti ottivat Salimin luokseen Lontooseen, koska heidän mielestään hänelle täytyi saada kunnon yliopistokoulutus, eikä sellaiseen ollut mahdollisuutta Sansibarilla. Luonnollisesti Amir-eno maksoi kaiken, joskin teki selväksi että myöhemmin Salimin pitäisi tehdä myös töitä opintojen ohessa, ja päätti siksi, että kaupallinen ala olisi sopivin. Nuorukainen itse olisi mieluiten opiskellut kirjallisuutta, mutta ymmärsi, että häneltä ei kysyttäisi.

En ollut tottunut sellaiseen äänensävyyn enkä tiuskimiseen, komenteluun ja perättömiin syytöksiin. 

"Kuvitteletko sinä että sinulla on käytössäsi palvelija?" hän tivasi kun en tehnyt tarpeeksi nopeasti hänen antamaansa tehtävää. Joskus hän puhui minulle lempeän uskoutuvaan sävyyn aivan kuin olisin ollut hänen pikkuveljensä, ja joskus hän puolestaan puhui kuin olisin ollut laiska palvelija, tai torui minua jostain töppäyksestä poikansa ja tyttärensä kuulleen kuin olisin ollut tarkkaamaton aijah, lapsenkaitsija. Sen jälkeen hän ei vähään aikaan sanonut minulle mitään, aivan kuin hän olisi ollut nyreissään. Ehkä läsnäoloni horjutti enoni ja Asha-tädin elämää. Ehkä minä olin häiriötekijä. 

Haasteita ilmenee odotetusti paitsi enon kotiin, myös läntiseen yhteiskuntaan sulautumisessa. Kirjailija itse on lähtenyt Sansibarista 18-vuotiaana, poliittisena pakolaisena vuoden 1963 vallankumouksen aikana, joten Kivisydämessä on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä, joskaan se ei ole autofiktiota. Salim lähtee saarelta eri syistä ja ajankohtakin on huomattavasti myöhäisempi. 

Kentin yliopistossa akateemisen uransa tehnyt Gurnah on englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori. Kivisydän on nobelistin kirjaksi hyvinkin helppolukuista ja sujuvasti etenevää nykykirjallisuutta. 

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Salim elää lapsuuttaan saarella, toisessa totuttelee elämään lännessä ja kolmannessa hän palaa Sansibarille oltuaan pois lähes vuosikymmenen. Viimeisessä osassa äänessä on enimmäkseen Salimin isä ja salaisuudetkin selviävät. Toivoin todellakin sitä kuunnellessani, että se on täyttä fiktiota. 

Kaikkineen kirja oli upea sekoitus vähän kaikkea sukutarinasta eri yhteiskunnallisiin kerroksiin ja tässäkin vallankäyttö on isossa roolissa vaikken sitä vielä kirjan ensimmäisessä osassa nähnytkään. Niin oli varmaan tarkoituskin. Minulle tulee kirjan päätyttyä harvoin sitä tunnetta, että haluaisin lukea sen uudestaan, mutta Kivisydän on sellainen harvinaisuus. Helppotajuisuus on ehkä eräänlainen huijaus, sillä kirjassa on runsaasti eri ulottuvuuksia, ja veikkaanpa että etenkin loppuratkaisun jo tiedossa ollessa kiinnittäisin toisella kerralla enemmän huomiota yksityiskohtiin ja ylipäätään eri asioihin. Hieno kirja kaiken kaikkiaan, sellainen josta tulee tunne, että onpa hyvä että juuri tämän valitsin. Mietin pitäisikö ottaa kuunteluun Paratiisi, mutta maaliskuussa julkaistava Hylkääminen kiinnostaa juoneltaan sekä ajankohdaltaan eniten, joten ehkä odotan sitä. 

3 x avioliitto kriisissä

Yhtäkkiä alkoi tulla vastaan useampia kirjoja, joissa kriiseillään av(i)oliitossa kuka mistäkin syystä. Eivätkä nämä olleet edes ainoat lajinsa kirjat jotka nyt loppukesästä / alkusyksystä kuuntelin ja ainakin kaksi on vielä mahdollisella listallani, mutta keräsin nämä kolme yhteen, koska kaikki olivat kotimaisia romaaneja. Päähenkilöiden suhtautumista puolisoonsa, perheeseen, sitoutumiseen, mahdollisen eron jälkeiseen elämään ym tällaisessa kirjallisuudessa tuleviin asioihin on helpompi vertailla toisiinsa, kun mukaan ei tule eri kulttuurien piirteitä. 

Daniela Knif: Purkautumispiste

Tammi, 2023

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 9 h 29 min

Moona ja Jori olivat käyneet pitkästä aikaa ulkona parin tuttavapariskunnan kanssa, eikä Jori voinut olla kiinnittämättä katsettaan Marillaan. Nainen oli pitkä ja laiha, kuin prässätty kesäkukka. Hän oli samalla kertaa sekä vangitseva ja vetovoimainen, että hieman pelottava. Siinä missä Jorin oma vaimo oli hillitty ja klassisen tyylikäs, viesti Marillan olemus pikemminkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jori ei tarvitse kovinkaan kummoista syytä ollakseen naiseen yhteydessä, ja kohta viestitellään niin tiheästi, että Moonalle on valehdeltava töissä olevan iso ja tärkeä projekti meneillään...

Marilla annosteli hänelle nautintoa yhä rohkeammin, lähetteli avoimen vihjailevia kuvia. Hän ehdotteli myös tapaamista, muistutti, että kaikesta voisi tehdä totta. Sovittaisiin vain koska ja missä.

Jori ja Moona olivat olleet jo pitkään naimisissa. Jorin äiti ei ollut koskaan oikein hyväksynyt Moonaa, ja viimeinen niitti oli ollut se, kun Moona oli perustanut oman maahantuontiyrityksen. Eilan mielestä miehen tuli olla perheen pää ja elättäjä, ja Moona osoitti omilla toimillaan ettei hänen pojastaan ollut siihen. 

Eila oli muutenkin perinteinen, holhoava kanaemo, ja Jorin veli Risto käytti tätä siekailematta hyväkseen. Alkoholisoitunut taiteilijaveli oli muuttanut äidin luo kuin täyden palvelun majataloon. Veli tiesi mistä kortista vetää, oli muka tullut uskoon ja lopettanut juomisen. Äiti uskoi Ristoa koska halusi uskoa, mutta Jori tiesi paremmin. Toisaalta, hän ei tiennyt mistään mitään. 

Kirja kertoo sekä Jorin että Moonan elämästä molempien näkökulmasta ja vähän myöhemmin myös Risto saa kertoa miten on ajautunut tilanteeseen jossa asuu äitinsä hoteissa. Rakkaustarinahan siinäkin on mukana, kaikkineen kirja on hyvin ihmissuhdepainotteinen. Pidin paljon sekä juonesta että rakenteesta kun Riston elämää avattiin vaiheissa ja takautuvasti, siinä missä Jorin ja Moonan suhde sopi paremmin lineaarisesti kulkevaksi. Pidin myös siitä, että samoihin tapahtumiin saatiin useamman ihmisen näkökulma. Lämmin suositus kun kaipaat tämän tyyppistä kirjaa, vaikkei kaikkia Moonan tekemisiä kannata niin realistisina pitääkään...

***

Annamari Marttinen: Ero

Tammi, 2024

(Julkaistu alunperin 2011)

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 9 h 16 min

Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa 19 vuotta, mutta liitto on alkanut rakoilla. Kolmatta osapuolta tarinaan ei liity, kyse on vain rakkauden päättymisestä. Fyysinen läheisyys on kadonnut aikaa sitten ja se on etenkin Kimmosta kiinni, mutta eron on puheeksi ottanut aina Ellen, niin myös tällä kertaa. Ja tällä kertaa he myös lähtevät liitosta, vaikka Ellen oli ollut varma ettei pystyisi siihen.

Mä en ikinä pysty tuohon, hän oli ajatellut. En pysty eroamaan, musta ei ole siihen. Ero oli ollut kuin valtava vuoristo, loputon, tutkimaton ja luoksepääsemätön. Se sisälsi lapset, talon, lainan, laskut, valokuvat, häälahjat, joita vielä oli jäljellä, ainakin taidelasimaljakko ja Oiva Toikan lintu, sosiaaliviraston lastenvalvojan, käräjäoikeuden kanslistin, naapurit, Kimmon vanhemmat, Saaran, ystävät, kaverit, työkaverit, opettajat, parivuoteen, sormukset.

Kun sitä kaikkea ajatteli, hengitys salpautui, rinnassa tieto siitä, ettei koskaan pystyisi murtamaan palastakaan siitä, astumaan askeltakaan. 

Mutta sitten se vain tapahtuu. Ellenin yllättää se, että abivuottaan viettävä esikoinen Viljami tuntuu ottavan asian kipeimmin, ja kolmasluokkalinen kuopus haluaa vain selkeyden siihen, miten mikäkin asia hoidetaan jatkossa. 

Marttinen valitsee useimmiten aiheikseen hyvin arkisia asioita ja käsitteleekin niitä hyvin selkeästi ja ilman kummempia krumeluureja. Tässä onkin mielestäni Marttisen kirjojen vahvuus. Niihin on helppo mennä mukaan, ja vaikken esimerkiksi Eroon voi samaistua tai saada vertaistukea, tuli omaan mieleeni ystäväperhe joka kävi eron läpi. 

Mitä mä olen oikein tehnyt? hän ajatteli. Missä Kimmo oli? Sillä hetkellä? Hän kuvitteli tämän omaan asuntoonsa, syömässä yksin pienen pöydän ääressä, jotakin valmisruokaako? Hän ajatteli Kimmon kauppaan eineshyllyn eteen valitsemaan ruoan. Kaupassa hän oli joskus kiinnittänyt huomiota yksinäisiin miehiin eineshyllyjen edessä. Jäänyt vaivihkaa katsomaan, miten nämä hetken rasioita katseltuaan valitsivat Saarioisten kanaviillokin. Nyt hänen oma miehensä oli yksi näistä.

Marttisen erokirja oli näistä kaikista kolmesta tunnelmaltaan surullisin. Moona kävi läpi kaikkea sitä mihin en ikinä haluaisi joutua, eron jälkeisestä yksinäisyydestä irtosuhteisiin vieraiden miesten ja selvästi heidän puolisoidensa lakanoissa. Lisää kohtaloita avautuu eroryhmästä, johon Moona ilmoittautui. 

Se on näistä kolmesta perinteisintä kaavaa noudattava ja paikoitellen suorastaan ahdistavan realistinen, ja vaikutti ainakin itseeni niin, että jos ikinäkoskaan olen ajatellut eroavani, tämän kuunneltuani ei tulisi mieleenkään.

***

Tiina Katriina Tikkanen: Ei mitään hätää
Atena, 2023
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 4 h 2 min

Nelikymppiset Oskari ja Taina ovat kaksospoikien, Otson ja Onnin, vanhemmat joilla oli eri näkemys siitä, onko lapsiluku täynnä. Oskarin mielestä nykyiseen maailman- ja luonnontilanteeseen ei pitänyt toivoa enää kolmatta lasta, mutta Taina oli alkanut ajatella toisin. 

Miksi edes puhuimme tästä? Minusta ei ollut enää tätä päivää, että kaksosten äiti halusi lisää lapsia. Johtuiko se siitä, että hän oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä? Hänhän oli joskus maininnut, kuinka anopin pitämällä grillikioskilla elettiin kylässä tapahtuneista syntymistä ja kuolemista.

Oli myös mahdollista, että Taina halusi äidiksi, jotta pääsisi paistattelemaan vatsa pystyssä kaupungille, imemään huomiota ohikulkijoilta. Vaimoni kärsi kauniin ihmisen surullisesta kirouksesta. Pienestä tytöstä lähtien hän oli tottunut saamaan ulkonäöstään kehuja, mutta niiden määrä vähentyi vuosi vuodelta. Helpoin keino palata keskipisteeksi olisi pamahtaa paksuksi.

Siitä molemmat olivat yhtä mieltä, että he eivät koskaan eroaisi. Kaikesta saattoi puhua, ja he olivat kyllä nähneet millaisia erolapsista kasvoi. Jokin kuitenkin kaihersi, ja Oskarikin vaistosi sen. 

Silmäni osuivat vahingossa päiväkirjaan. Näkökentässäni ehti vilahtaa hänen sinne kirjoittamansa sana.

Avioerofantasia.

Hän lopettikin kirjoittamisen ja painoi puhelimen näyttöä sydämelleen kuin stetoskooppia. Oliko hän tajunnut, että olin nähnyt? Hän ei sanonut mitään.

Se mikä ei äänikirjassa käynyt ilmi, oli kirjan erikoinen rakenne, tai no, kävi tavallaan koska teksti oli Tainan osuuksissa poukkoilevampaa. Vasta E-kirjasta kerratessani näin, että Tainan kertoma oli poimittu ilmeisesti päiväkirjasta ja oli vain muutaman rivin mittaista, mikä selittää paljon. Näin jälkikäteen ajatellen tämä kirja kannattaisi lukea ihan itse. 

Muutenkin kirja oli vähän hankalampi hahmottaa, aikamoinen vastakohta vaikkapa Marttisen kirjan selkeydelle. Siitä jäi myös vähiten mieleeni viikkojen kuluessa. 

Feelgoodsarjojen jatko-osia

Tällä kertaa tarjoilen sarjojen jatko-osia neljän paketissa, tasapuolisesti kaksi kotimaista ja kaksi käännösromaania.

Melko tyypilliseen tapaan suomalaiset feelgoodit tapahtuvat maaseudulla ja käännöskirjat kaupungeissa, tällä kertaa kirjakauppakirja Lontoossa ja Avioliittodiili Tukholmassa sekä New Yorkissa. 

Aloitetaan heinäpeltojen katveesta.

***

Anu Joenpolvi: Helleöitä ja entisiä heiloja

Rantakylä #4

Karisto, 2024

Lukija: Mervi Takatalo

Kesto: 8 h 10 min

Nellin Pauli-eno oli joutunut sairaalaan ja Nelli oli lupautunut hoitamaan sukulaismiehen pientä kanalaa. Sairaalareissu venähti, mutta onneksi Nellillä oli kesälomaa, ja toisaalta hän sai sattumankaupalla myös osa-aikatyön kahvilasta. Sen naapurina toimi autokorjaamo, jota pyöritti kahvilaa pitävän Valman Terho-poika. Siinä tuntui olevan harvinaisen yrmy ja vähäpuheinen nuorimies, hyvä kun edes vastaan kävellessä tervehti!

Nellin muihin hoidokkeihin kuuluivat Paulin kissa sekä Virkku-hevonen, joka lähti ikäisekseen varsin rivakasti kohti naapurissa olevaa Takkulan tilan hevoshakaa aina kun mahdollista. Karkulaisen perässä Nelli tutustui myös Takkulan kesärenkiin Matiakseen, ja saattoi komistukseen vähän ihastuakin. 

Juuri kun Nelli oli kotiutunut Paulin taloon ja saanut asiat suht mutkattomasti rullaamaan, Pikke-serkku miehensä ja lastensa kanssa kurvasi asuntoautollaan pihaan. Yllätysvieraita Nelli kaipasikin, etenkin ärsyttävän serkkunsa joka heti kärkeen tokaisi lapsilleen, että mennään sitten joku päivä uimaan. Joku päivä? Kauanko he oikein aikoivat viipyä?

Joenpolven kirja noudatti kaikkineen tyypillistä maalaisromantiikan kaavaa, eli melko yllätyksetöntä, mutta silti viihdyttävää. Lukijahan tietää heti kumpi miehistä Nellin tulee valita.

***

Kirsi Pehkonen: Unikoita ja unelmia Jylhäsalmella

Jylhäsalmi #7

Karisto, 2023

Lukija: Elisa Salo 

Kesto: 9 h 20 min

Jenni oli tehnyt muuttokuormansa Korkealasta vanhempiensa luokse Jylhäsalmelle, ja poikaystävä Rasse oli jäänyt Korkealaan. Tuskinpa hän kuulisi miehestä enää - mitä sanottavaa heillä edes olisi toisilleen.

Jennin äiti oli töissä sairaanhoitajana samalla vuodeosastolla, jossa Jenni heitti välillä keikkaa. Vakipaikkaakin oli jo tarjottu, muttei Jenni vielä tiennyt mikä haluaisi isona olla, eikä siksi halunnut sitoutua lähihoitajaksi, vaikka kokeekin että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja laittaa elämänsä vakaampaan järjestykseen. Kun hän sattumalta näkee kukkakaupan ikkunassa sinne etsittävän osa-aikaista kesätyöntekijää, Jenni tuntee vihdoin kohdanneensa sen aidon kutsumuksen. Sydämessäkin tuntuu aina pientä kipinää, kun hän törmää tiettyyn moottoripyöräpoikaan... 

Juuri kun edellisen osan jälkeen tuumailin minne ne paikalliset naiset oikein naitetaan, kaupunkiinko, oli seitsemännessä osassa tarjolla paikallisväriä. Jenni oli oman kylän tyttöjä, joka ei ole ollut koskaan lähtenyt asumaan naapurikunnan kirkonkylää kauemmas. Mutta siinä missä muut paikalliset (myös työikäiset eivätkä pelkästään ikäihmiset) puhuivat murteella, Jenni ei. Miksei? Ei hän ainakaan ollut koskaan poistunut kotiseutumurteensa vaikutusalueelta. 

Vaihtelu oli kuitenkin kivaa ja Jylhäsalmi vetää edelleen puoleensa!

Äänitys kuulosti jotenkin kovin erilaiselta ja lukijan ääni väkinäisemmältä kuin edellisessä osassa? Se jäi ihmetyttämään. 

Sitten siirrytään käännöskirjoihin.

***

Anna Keiler: Avioliittodiili

Lind & co, 2024

Lukija: Anna-Maija Koskinen

Kesto: 9 h 59 min

Frida oli työskennellyt muutaman viikon talousassistenttina asianajotoimisto Bergren & Schultzilla ja saanut huomata että etuliite talous- tuntui unohtuvan useimmilta yrityksen kahdestatoista työntekijästä ja häntä kohdeltiin kuin pahaista juoksutyttöä ja kahvinkeittäjää. Vaikka hän olikin vain äitiyslomansijaisena, hän teki silti parhaansa, kuten aina.

Fridan "entisestä elämästä" tuntui olevan ikuisuus, vaikka olikin vain kahdeksan kuukautta siitä, kun hän oli saanut ex-poikaystävänsä kiinni pettämisestä. Kreikassa vietetyn lomaviikon jälkeen hän oli alkanut seurustella Micken kanssa, ja he asuivatkin yhdessä. 

Micken sisar Christina odotti kahden keskenmenon jälkeen tyttövauvaa. Juuri Christinalta tuli idea siihen, että Micken pitäisi kosia Fridaa. Micke ei kauaa ajatusta mielessään pyöritellyt, vaan päätti ostaa Fridan syntymäpäivälahjaksi heille matkan New Yorkiin, jossa Micken toinen sisar Amanda asui perheensä kanssa. New York olisi myös mitä romanttisin paikka kosia, mutta yllättäen itse kosinta osoittautuikin haasteelliseksi. Lisää mutkia pariskunnan matkaan tuli siitä, että Micke otti talvisesongiksi työpaikan Åresta, kuudensadan kilometrin päässä Tukholmasta. Samassa ravintolassa oli töissä myös Micken ex, joka oli edelleen Mickestä kiinnostunut, joten Fridalla oli syytäkin olla mustasukkainen...

Lukija oli vaihtunut ykkösosasta, mikä on vähemmän kiva juttu, mutta haittasi ainakin minua vain alussa. Jos ykkös- ja kakkososan kuuntelussa olisi ollut pidempi väli, lukijaan ei olisi ehkä edes kiinnittänyt huomiota. Sarja on minulle mieleinen ja siinä on kivasti tapahtumia, joten toivottavasti sille tulee jatkoa. Ehdotan kolmannen osan nimeksi Vauvadiiliä! Kansikuva on ehdottomasti näistä neljästä onnistunein ja romanttisin.

*** 

Annie Darling: Hullua rakkautta Bloomsburyn kirjakaupassa

#3 Bloomsburyn kirjakauppa 

Tammi, 2023

Alkuteos: Crazy in Love at the Lonely Hearts Bookshop, 2018

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 12 h 28 min

Romanttiseen kirjallisuuteen erikoistuneessa kirjakaupassa kävi harvemmin miesasiakkaita. Niinpä Noah oli täydellinen yllätys Ninan työpäivän alkuun, mutta mies osoittautuikin liiketoiminta-analyytikoksi, jonka tehtävänä oli ryhtyä tarkkailemaan heidän toimintamallejaan.

Nina oli persoonallinen niin luonteeltaan kuin ulkonäöltään, hänellä oli tatuointeja, viisitoista lävistystä korvissa sekä tappi kielessä. 

Hän myöhästyi töistä harva se päivä, vaikka hän ja kirjakaupassa myös työskentelevä Verity olivat saaneet muuttaa yläkerran asuntoon sen jälkeen, kun kirjakaupan nykyinen omistaja Posey oli mennyt naimisiin Sebastianin kanssa. Mikä parasta, heidän ei tarvinnut maksaa ollenkaan vuokraa. Lavinia, jolta Posey oli kirjakaupan perinyt, oli aikoinaan palkannut Ninan Kirjatalliin, koska tällä oli näyttävä Hullu Hatuntekijä -tatuointi. Nyt Ninan ystävä teki hänelle yhtä isoa tatskaa Humiseva Harju -teemalla. 

Nina toivoi tapaavansa elämänsä rakkauden, jonka tulikin olla kuin suoraan Bronten Humisevasta harjusta. Tosielämän Hearhcliffit vain olivat vähissä. 

Ninan miesmaku oli pahat pojat, ei todellakaan Noahin kaltaiset pukumiehet. Miksi siis aluksi niin ärsyttävä kyylä Noah alkaa kiinnostaa häntä?

Pidän todella paljon Annie Darlingin tavasta kirjoittaa, se on sekä hauskaa että näppärää. Juoni koukutti kuuntelemaan aina vain lisää ja 12,5 tuntia tuntuikin menevän yhdessä hujauksessa. Tämänkin sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan, neljäs osa on jo ilmestynyt. 

Naistenviikko - 2 x uusia feelgoodeja: Milly Johnson & Anni Niskanen

Tässä pari keväällä julkaistua feelgoodromaania, jotka kuuntelin heti tuoreeltaan, mutta juuttuivat sitten postausjonoon. Valitsin nämä naistenviikolle, sillä niiden juonet pyörivät viikon idean mukaisesti hyvin vahvasti naisten ympärillä ja ovat lisäksi tämän hetkisiin säihin sopivaa kevyttä viihdettä, passelia kesähellelukemistoa. 

Milly Johnsonilta on kirjoja suomennettu jo useampia, kun taas Anni Niskanen on esikoiskirjailija.

***

Milly Johnson: Kaiken keskellä elämä

Bazar, 2024

Lukija: Linda Wiklund

Kesto: 12 h 56 min

Mennessään naimisiin Brucen kanssa 24 vuotta sitten, Shay oli vannonut ettei hänestä tulisi äitinsä kopiota, toisin sanoen naista jonka oma identiteetti peittyisi vaimon, äidin ja tyttären roolien alle. 

Heillä oli syntynyt kaksi lasta, joista nyt 23-vuotias poika Sunny oli muuttanut yhteen kihlattunsa Carolinen kanssa ja nuorempi tytär Courtney oli hänkin hiljattain pakannut tavaransa ja muuttanut kimppakämppään parhaan ystävänsä kanssa. Courtney oli samalla ilmoittanut muuttaneensa nimensä Strawberry Blueksi, mikä sai Shayn edelleen pyörittelemään silmiään. 

Shaylla oli sisko Paula, mutta Shay huolehti käytännössä yksin heidän seitsemänkymppisestä äidistään Robertasta. 

Äidin muisti pätki aina vain enemmän, mutta lääkäri oli sanonut, että kunhan hän muisti tärkeimmät asiat, kuten hellan levyjen sammuttamisen ja ovien lukitsemisen, ei niin haitannut, vaikka pääministerin nimi tai kahdentoista kertotaulu olisivat päässeet unohtumaan. Sitä paitsi hänellä oli ihania naapureita, jotka pitivät toisiaan silmällä. Kirjaimellisesti. Näiden kyttääjien rinnalla armeijan erikoisjoukotkin kalpenivat.

Kustantajan sivuilla kirja kiteytetään näin:

"Milly Johnsonin Kaiken keskellä elämä katsoo lempeästi suoraan kohti keski-iän kriisiä. Se on lämmin ja toiveikas romaani elämän arvaamattomuudesta, aluista ja lopuista, petoksista ja anteeksiannosta." Allekirjoitan tämän. Kirja on siinä mielessä vaihtelua, että siinä on tosiaan keski-ikäinen päähenkilö, joka ei kipuile miehen löytämistä ja perheen perustamista, vaan hänellä on jo aikuisehkot lapset. Kirjassa on surua (äiti) sekä ilmi käyviä salaisuuksia. Perusvarmaa Milly Johnsonia, mutta edelleen kaipaisin jotain yhtä spesiaalia kuin oli Kirsikoita ja joulun taikaa. 

***

Anni Niskanen: Hunajaa ja houkutuksia

#1 Lehmuslahti

Tammi, 2024

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 8 h 38 min 

Petterin vanhemmat olivat pyörittäneet pientä majataloa Lehmuslahdella, pikkukylässä lähellä itärajaa. Nyt he olivat kuitenkin halunneet jäädä eläkkeelle ja muuttaa Espanjaan, joten Petteri oli ottanut ohjat käsiinsä ja niin sukupolvenvaihdos oli toteutettu. 

Ensimmäiseksi Petteri oli soittanut ystävälleen Aavalle, ja tarjonnut tälle töitä. Petteri itse hoitaisi ruuanlaiton ja taloudenhoidon, Aava saisi hoitaa aktiviteetit ja somen. Pari osa-aikaistakin oli jo palkattu. 

Palkka ei ollut huima, mutta työsuhde-etuihin kuuluvat asuminen ja ruoka säästäisivät sievoisen summan. Eihän tähän tilaisuuteen voinut olla tarttumatta!

Neljä vuotta aiemmin Aava oli intoa puhkuen muuttanut Berliiniin, jossa vaihtovuoden aikana tavattu poikaystävä oli kuin ovi uuteen maailmaan. Oli muutettu samoin tein yhteen ja Aava oli opiskellut matkailua sekä saksan kieltä. Sitten kävi kuten usein käy: sukset menivät ristiin ja tavarat jakoon. 

Petteri oli soittanut juuri otollisella hetkellä. Majataloa oltiin remontoimassa läpikotaisin ennen uutta avaamista, ja työt olivat jo hyvässä vauhdissa.

Aava ja Petteri kulkivat terassin kautta rantaan vievälle polulle. Petteri kehui puusaunan lempeitä löylyjä, joita Aavakin pääsisi pian testaamaan.

Rantasaunaa oli kunnostettu vain uusimalla lauteet. Muuten tunnelmallinen, savulta ja koivunlehdiltä tuoksuva pieni rakennus oli saanut jäädä rauhaan Petterin uudistusinnolta. Aava ihasteli patinoituneita puuseiniä hartaudella.

Saunan yhteyteen tulisi vielä kesän aikana palju, sillä sellainen lisäisi Petterin mielestä paikan vetovoimaa tiettyjen asiakasryhmien keskuudessa. Aava itse ei välittänyt paljussa istumisesta mutta myönsi, että sille varmasti löytyisi kysyntää. Monien mielestä oli laatuaikaa parhaimmillaan lillua porisevassa vedessä kavereiden kanssa kuin perunat kattilassa.

Varsinaisen peseytymisen asiakkaat hoitaisivat joko saunassa tai majatalon sisällä olevissa kylpyhuoneissa, joiden sadevesisuihkuja Aava oli katsellut kaihoten.

”Henkilökunnan tilat ja keittiö ovat valmiita, ruokasali maalausta vaille valmis. Aula on jo remontoitu, yläkerta melkein. Yhteismajoituksen puolella pitää vielä maalata ikkunanpuitteita ja listoja”, Petteri luetteli heidän istuessaan rantasaunan portailla. ”Ensi viikolla pitäisi päästä sisustamaan, jos kaikki menee hyvin.” Äänessä oli epäröintiä, joka kiinnitti Aavan huomion.

”Miten niin jos?” Aava kysyi.

”Meillä on ollut… pieniä vastoinkäymisiä”, Petteri mutisi. ”Ei mitään vakavaa, mutta kaikkea pientä. Tavaroita on hävinnyt, maaliämpäreitä kaatunut yön aikana lattialle, vaikka niiden piti olla kiinni, sellaista. Kerran oli ikkunaruutu rikki.”

”Majatalossa siis kummittelee”, Aava vitsaili. ”Vanha opettajatar palaa työpaikalleen.”

”Niinpä kai”, Petteri naurahti.

Mutta ne mehiläiset, joista Petteri oli niin ylpeä, kammottivat Aavaa, kuten kaikki muutkin öttiäiset. Petteri oli innostunut kaikista hunajatuotteista joita voisi vieraille kaupitella ja Aava kannatti tämän ideoita, mutta mies saisi hoitaa hunajapesät ilman häntä. 

Kesän mittaan tapahtuu kaikenlaista, niin majatalossa kuin keskeisten henkilöiden yksityiselämässäkin.

Hunajaa ja houkutuksia ei erottunut siitä tusinasta vastaavasta. Vaikka Petteri on majatalon uusi omistaja, päähenkilö on ehdottomasti Aava, ja kirjan miehiä tutkaillaan hänen kauttaan. 

Alussa oli vain juhlaa juhlan perään ja ajattelinkin jo, että parikymppisten biletyskirjako tämä onkin, kunnes alettiin saada muutakin sisältöä., eli miessotkuja. En oikein usko, että kuuntelen tätä sarjaa pidemmälle, kun on niin monta muutakin, koukuttavampaa. Kirja on selvästi suunnattu nuoremmille kuin keski-ikäisille lukijoille.

Dekkariviikko - Carin Hjulström: Pikku murha vain

Carin Hjulström: Pikku murha vain

#1 Taimitarhamurhat 

Tammi, 2024

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 12 h 52 min

Siri Ehrensvärd oli kuuttakymmentä lähestyvä kuuluisa näyttelijätär. Hänet tunnettiin niin Kungliga Dramatiska Teaternin lavalta (viimeksi kiitetty rooli Hamletin äitinä suurella näyttämöllä ja seisovat aplodit joka näytöksen päätteeksi, tietenkin) kuin elokuvista ja mainoksista. 

Hänen miesystävänsä, naimisissa oleva samaisen teatterin johtaja, oli osoittautunut petturiksi, ja Siri oli päättänyt karistaa Tukholman pölyt ainakin hetkeksi jaloistaan. 

Hän päätti majoittua joksikin aikaa veljenpoikansa Antonin luokse, selittäen tälle syyksi kotinsa putkiremontin.

Antonin koti osoittautui kahden pienen makuuhuoneen taloksi, joka oli juuri niin sotkuinen kuin Siri oli pelännyt. Pienen talon yhteydessä oli toimintansa lopettanut taimitarha, jonka Anton oli ostanut, vaikkei nuorukainen tiennytkään kasvien hengissä pitämisestä mitään. Paikka oli kuitenkin viehättävä ja useimmat ihmiset mukavia. Poikkeuksiakin löytyi, kuten vieressä olevan linnan rouva, Viveca Lagercrantz, joka oli ärsyttävän itseriittoisen oloinen. 

Linna oli paikallinen matkailuvetonaula. Alueella oli paljon riistaa, peuroja, hirviä, villisikoja, isoja lintuja, ja linnassa järjestettiin kyseenalaisia luksusjahteja. Kaikki eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet, ja jahteja vastaan osoitettiin mieltä.

Muutaman kilometrin päässä korkea puusto peitti näköalan, eikä itse linnaa näkynyt. Oli kuitenkin selvä, että Thorestalla oli alueella vahva asema. Siri otti kiitollisena vastaan tilaisuuden uppoutua toisten ongelmiin, sillä omat tuntuivat juuri nyt ylipääsemättömiltä.

”Millä tavalla nykymaailmassa ansaitaan rahaa linnan ylläpitoon?” hän kysyi hetken päästä.

”Kymppitonnin kysymys, jos minulta kysytään”, Petter Stridh nauroi. ”Leikki leikkinä. Ei ole salaisuus, että Thorestalla on verovelkaa ja maksuhäiriöitä monen vuoden ajalta. Siitä on kirjoiteltu paikallislehdessäkin, joten en juoruile mitään salassa pidettävää.”

”Sääli. Vanhat kartanot ovat hieno elementti maisemassa”, Siri sanoi.

Keskustelu taukosi hetkeksi. Hiljaisuus oli kuin värähtelevä kupla, jonka Anton lopulta rikkoi.

”Mitä tänään on ohjelmassa?”

”Ensisijaisesti metsästysmaiden tarkastusta.”

”Kivenheiton päässä oli banderolli, jonka mukaan metsästys on lopetettava”, Anton sanoi.

”Tiedän. Siellä asuu Samuel Skogsberg, joka pommittaa minua kirjeillä ja puheluilla, koska hänen mielestään minun pitäisi viipymättä lakkauttaa kaikki metsästys koko Upplands-Bron alueella. Täysin epärealistista."

Siri tutustui nopeasti muihin paikallisiin, ja poliisimies Olle Magnusson oli Sirin mielestä komea, aivan kuin Robert Redford elokuvassa Minun Afrikkani. Olleen Siri tutustui paremmin, kun kylästä löytyi ruumis.

Mies joka virui niityllä, takaraivossaan veriset raapimajäljet, oli metsästyksenvalvoja Petter Stridh. Hetkeä aiemmin hän oli ollut linnassa keskustelemassa pyyntiasioista. Ruumiin löysi paikallinen erakko, Hullu-Titti. Kun Siri Antonin avustuksella ryhtyi penkomaan asioita, hän kuuli että linnanväen tytär oli Samuel Skogsbergin tyttöystävä ja itsekin luonnonsuojelija, siispä vanhempiensa elinkeinoa vastaan. Samuel Skogsberg ei kuitenkaan ollut läheskään ainoa, jolla oli syytä inhota linnanväkeä, kuten pian kävi ilmi. 

Pikku murha vain oli cozy crimea aivan sieltä parhaasta päästä! Vetävä juoni ja kivoja twistejä. Tykkäsin Siristä ja Antonista päöhenkilöinä ja toisaalta sopivana kontrastina oli itsetietoinen ja ärhäkkä linnanrouva. Luonnonsuojeluasiaa oli hiukan mukana, muttei ollenkaan paasaavasti. Kirsikkana kakun päällä Kirsti Valveen ääntä on niin miellyttävä kuunnella. 

Hjulström on Ruotsissa suosittu tv-juontaja ja toimittaja, joka on aiemmin kirjoittanut "romanttisia bestsellereitä". Pikku murha vain on ensimmäinen hänen kirjoittamansa dekkari ja samalla ensimmäinen suomennettu teos. Lisää kiitos!

Tänään päättyy kesäkuinen dekkariviikko, joka omalta osaltani kutistui suunnitellusta kolmesta postauksesta kahteen. Molempia kirjoja voin suositella, alkuviikon postaushan oli Kaarina Griffithsin Lintumiehestä, linkki siihen tässä. 

Dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Kirsin kirjanurkka.

2 x jännitystä Britteinsaarilla: Elly Griffiths & Alan Bradley

Krista Putkonen-Örn on miellyttävällä ja eläväisellä äänellään yksi suomalaisista suosikeistani äänikirjojen lukijana. 

Hän lukee monille tuttua lempisarjaani arkeologi Ruth Gallowaysta, joka auttaa poliisia murhatutkimuksissa. Hän lukee myös toista, hyvin eri tyylistä Englantiin sijoittuvaa dekkarisarjaa, joka ilmestyi ennen kuin itse laajensin kirjavalintojani dekkareihin, ja siksi olenkin tässä jo päättyneessä sarjassa vasta puolivälin paikkeilla. Tämä jälkimmäinen sarja sijoittuu Englannin maaseudulle 1950-luvulla, ja siinä rikosten ratkomisessa auttaa 11-vuotias kemiavelho, perheensä nuorin lapsi Flavia de Luce. 

Aloitetaan kuitenkin Elly Griffithsin sarjan toiseksi viimeisestä osasta.

Elly Griffiths: Lukittu huone

Ruth Galloway #14

Tammi, 2023

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 10 h 26 min

Ei kivimuurit tyrmää tee

Ei kahleet vankilaa

52-vuotias Samantha Wilson oli löydetty kuolleena kotoaan, vieressään tyhjä lääkepurkki. Löytäjä oli hänen aikuinen poikansa Brady, joka oli tullut käymään koska äiti ei vastannut puhelimeen. Yksi asia kuitenkin häiritsee ylitse muiden, ja se oli mikrossa ollut valmisruoka. Laittaako joku mikroaterian lämpiämään ja käy sitten sängylle makaamaan napsiakseen purkillisen pillereitä joilla päättää päivänsä?

Komisario Nelson ryhtyy tutkimaan kuolemantapausta ja tiimi löytää muita vastaavia itsemurhalta vaikuttaneita tapauksia, joissa on yksi yhdistävä tekijä, tietty laihdutusklinikka. 

Ruthin ja Nelsonin tytär Kate on nyt yhdentoista ja alakoulun viimeisellä luokalla. Nelsonin vaimo Michelle oli heidän kuopuksensa Georgien kanssa Blackpoolissa maailmanlaajuisen koronapandemian takia. 

Ruth tutustuu uuteen naapuriinsa, sairaanhoitaja Zoeen. Eletään kevättä 2020 ja koulut sulkeutuvat pandemian takia. Ruth pitää luentoja netissä, samoin Kate saa tehtäviä omalta opettajaltaan. Päivät saavat ihan uudet rutiinit, ja ihan pienen nytkähdyksen eteenpäin saa myös Nelsonin ja Ruthin "suhde", ainakin tavallaan. Eiväthän he toisiaan unohtaneet ole... 

Muitakin uusia tuttavuuksia syntyy, kun Ruth saa uusia ensimmäisen vuoden opiskelijoita, näiden joukossa nuori mies nimeltään Joe. Hänessä on jotain outoa...

Pidin tästä vähiten koko sarjan kirjoista. Koronan vaikutukset arkeen olivat hyvin vahvasti läsnä koko kirjan läpi, mikä ei enää näin paljon sulkujen ja etäisyyksien pitämisen ym päätyttyä ollut erityisen kiva lisä kirjaan. Jos koronan aiheuttamat toimenpiteet olisi mukana vain silloin tällöin mainittuna niin ihan ok, mutta Lukitussa huoneessa esimerkiksi turvavälit ja maskit tuotiin esiin aina kun ihmiset kohtasivat. Esimerkkinä miten Ruth ikävöi ystäviään jo viikko sulun alkamisen jälkeen ja olisi halunnut ehdottaa Cathbadille ja Judylle yhteistä "turvaetäisyyskävelyä", eikä vain yksinkertaisesti kävelylle lähtemistä. Tai Ruthin ollessa Tanyan kyydissä: Tanyalla on punainen maski jossa on sinisiä ja valkoisia tähtiä. Vaikutelma on tunnelmaan nähden sopimattoman kepeä. Ruth on unohtanut ottaa maskin mukaan. Hän avaa ikkunaa vaivihkaa ja yrittää olla hengittämättä Tanyan suuntaan. 

Kahden metrin turvavälikin mainittiin kirjassa varmaan parikymmentä kertaa. Vähintään. 

Korona-ajan muistelu ei ahdista minua, mutta puolet pois tästä hokemisesta, niin olisi saanut paremmin keskittyä rikostarinaan joka nyt jäi sekavaksi, ja vaikeaksi muistaa ketä ne kaikki henkilöt olivatkaan.

Seuraava osa on viimeinen, näin olen ymmärtänyt. Todella toivon, että pidän siitä, mutta se jännittää minua, etenkin kun en erityisemmin pitänyt tästä toiseksi viimeisestä. Se on jo ilmestynyt, mutta olen sitä säästellyt....

***

Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

#6 Flavia de Luce

Bazar, 2020 (lukukirja 2014)

Alkuteos: The Dead in Their Vaulted Arches, 2014

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 8 h 48 min

Kirkkoherra oli siirtynyt seuraavaan kohtaan: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät.”

Hänen puhuessaan mieleeni juolahti mitä mainioin ajatus!

Miksi vainajia ei voisi sulkea lasilevyistä rakennettuihin laatikoihin ja haudata läpinäkyvän lattian alle hautaholviin? Sillä tavalla Jumala näkisi heidät, ja lisäksi jälkeläiset voisivat leppoisan sunnuntaikävelyn lomassa helposti käydä tarkistamassa, missä vaiheessa esi-isien muuttuminen mullaksi on.

Ratkaisu vaikutti kerrassaan täydelliseltä, tosin sitä vain ihmettelin, miksi kukaan ei ollut keksinyt sitä aiemmin. Pitäisi muistaa kertoa ideasta kirkkoherralle sitten kun tulisi sopivampi hetki.

Edellisosa, Loppusoinnun kaiku kalmistossa, oli jäänyt huisiin cliffhangeriin. Flavian äiti, tuo kiipeilyonnettomuudessa kadonnut nainen jota Flavia ei edes muista ja jonka todennäköisestä kuolemasta sisaret avoimesti häntä syyttävät, oli löytynyt! Tässä kohtaa jäi avoimeksi millainen äiti Englantiin saapuisi.

Äiti tuli arkussa. Kun perhe oli sitä vastassa, junan lähestyessä laituria vieras mies lähestyi Flaviaa ja kuiskasi tälle jotain omituista peltokanalinnusta sekä vaarassa olevasta metsänvartijasta, mutta kokonaisuus jäi tytölle hieman epäselväksi. Uudestaankaan Flavia ei voinut sitä kysyä, sillä seuraavassa hetkessä mies makasi kuolleena junan alla. Flavia oli varma, että mies työnnettiin kuolemaansa. 

Annoin tälle osalle vain kolme tähteä, perustellen sitä sillä, että KLEL oli minulle sarjan vähiten kiinnostava osa toistaiseksi. Jotenkin se jäi tapahtumaköyhäksi verrattuna aiempiin osiin, johtuen varmasti ainakin osittain siitä, että Flavia oli aiempaa vakavampi, kuten oli koko kirjakin. Ja mikäs ihme sekään oli, olihan keskeisenä tapahtumana hautajaiset. 

Olen antanut itseni ymmärtää, että Flavia siirretään jonkinlaiseen tyttökouluun toiselle mantereelle. Olikohan kyseessä Kanada, jossa kirjailija Bradley itse asuu... Syynä on luultavasti Flavian tämänkertainen tempaus, niin hyvää kuin hän tälläkin kertaa tarkoitti. Uskon kuitenkin että isäukolla on välillä kestämistä kuopuksensa kanssa. Hyvä muutenkin saada vaihtelua tapahtumapaikkoihin, kun Flavian kotikyläkin on niin pieni.