Romaaneja Britteinsaarilta

Viime aikoina on tullut kuunneltua eri puolille Britteinsaaria sijoittuvia romaaneja, joten tässä sellaisia neljän paketti. 

Lähdetään liikkeelle 1970-luvun Belfastista, pysytään samassa ajassa mutta vaihdetaan Yorkshireen. Nykypäivän Lontoosta loppukevennyksenä toisen maailmansodan Cornwalliin. Ei sillä, että sotavuodet olisi loppukevennys, mutta kyllä niihinkin vuosiin rakkautta mahtui, samoin kansien väliin.

***

Louise Kennedy: Rikkomuksia

Kustantamo S & S, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 10 h 53 min

Belfast, 1975

Cushla oli nuori opettaja katolilaisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hänen isänsä on kuollut, äiti alkoholisoitunut ja veli Eamonn on perinyt vanhemmilta pubin jossa Cushlakin välillä auttelee tiskin takana. Asiakkaina kävi kaikenlaista väkeä, myös kuusi vuotta aiemmin kaupunkiin asettuneita englantilaissotilaita, joiden räävittömän käytöksen takia Cushlan Gina-äiti sai monet kerrat soittaa varuskunnan komentajalle. Sotilaspoliisi haki silloin miehet pois, mutta aina tuli uusia. 

Elettiin niitä pahimpia vuosia, joita eri uskonnolliset ja poliittiset kiistat aiheuttivat Belfastin kaltaisessa paikassa. Sekä protestantit että katolilaiset halusivat Irlannin pohjoisosan omaan leiriinsä, eli pysyvän osana Iso-Britanniaa tai liittyvän itsenäiseen Irlantiin. Lehtiotsikot huusivat autopommeista ja väkivaltaisista yhteenotoista, ja Cushlan koulussa aamunavauksen jälkeen kerättiin yhteen mitä tietoa oppilailla oli tapahtumista. 

Pubin pitäjä Eamonn halusi kaikki asiakkaat, myös protestantit, sillä kaikkien punnat olivat yhtä tervetulleita. Siksi Eamonn pyrkii olemaan poliittisesti sitoutumaton, ihan kuin se olisi mahdollista. Jos et ole meidän puolestamme, olet meitä vastaan sopii hyvin kuvaamaan tuon ajan Belfastia. 

Michaeliinkin Cushla tutustui pubissa. Mies on yli viidenkymmenen, asianajaja ja naimisissa oleva protestantti, voisiko enemmän mennä pieleen, mutta kun tuntee vetovoimaa ei sille paljon mahda. Cushla kyllä potkii vastaan näitä tunteitaan, toki hän ymmärtää miten ison riskin ottaa ja niitä "rikkomuksia" tässä kertyy kasakaupalla. 

Haasteellisen rakkaussuhteen ja jatkuvan vaaran tunnun lisäksi mukana on Cushlan oppilaat, etenkin tietty pikkupoika, jota Cushla pyrkii tukemaan. 

Minulla oli pieni epäilys, että onko kirjan tapahtumia haasteellista seurata, ehkä vuosia sitten lukemani Anna Burnsin Maitomies oli vielä mielessäni, kovin paljonhan tästä aihepiiristä ei ole kirjallisuutta suomeksi tarjolla. Rikkomuksia oli kuitenkin kiinnostavaa, koukuttavaa ajankuvaa, ja vaikka nuori opettajatar heittäytyi suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa, olin silti hänen puolellaan. Hyvin toteutettu kokonaisuus, joka vain parani loppua kohden. 

***

Jennie Godfrey: Epäilyttävien asioiden lista

Kirjapaja, 2025

Lukija: Anna-Riikka Rajanen 

Kesto: 12 h 40 min

Eletään vuotta 1979 ja Yorkshiressä riehuu naisia vihaava sarjamurhaaja. Toinen yleinen puheenaihe on juuri pääministeriksi valittu Margaret Thatcher, joka on yorkshirelaisten mielestä suora tie tuhoon. 12-vuotiaan Mivin perheeseen kuuluu isän ja puhumisen lopettaneen äidin lisäksi Jean-täti, joka on isän sisko. Yhdessä parhaan ystävänsä Sharonin kanssa tytöt saivat sarjamurhaajasta huolimatta kulkea keskenään kouluun, ja he alkoivat katsella kadulla vastaan tulevia miehiä sillä silmällä, voisiko tämä olla murhamies ja kerätä epäilyttävien asioiden listaa. Suurimmat epäilykset kohdistuivat vuorollaan lähes kaikkiin tuntomerkkeihin sopiviin oman lähipiirinsä miehiin, ja listaa läpi käydessään he joutuvat myös vaaratilanteisiin.

Ensimmäisenä olimme Sharonin kanssa juosseet kotiin laskemaan taskurahamme ostaaksemme uusimmat sanomalehdet kaupasta. Viiltäjän hahmo hallitsi yhä etusivuja, vaikka Margaret Thatcher olikin syrjäyttänyt hänet hetkiseksi. Viiltäjän varjo tuntui himmentävän keväisen auringonpaisteenkin." 

En yhtään aavistanut, että tässä kirjassa nousee esiin niin isoja teemoja ja että niitä käsitellään niin tunteella. Mukana on mm lähikauppaa pitävä, Pakistanista tullut Omar, jonka poika on tyttöjen luokalla. Poikaa syrjitään, sen nyt arvaa, mutta myös kauppaan kohdistuu jatkuvia tihutöitä. Sivuilta löytyy myös mm lähisuhdeväkivaltaa, radikalisoituvia pikkuteinejä ja pikkutyttöjen ahdistelua. Kirja ei ehkä sovi kaikkein herkimmille, mutta ainakaan itselleni se ei "ollut liikaa", vaikka nuo yllätyksenä tulivatkin. Juonikuvauksesta oli pikemminkin päätellyt, että tytöt haluavat olla kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjojen sankarittaret. 

***

Claire Powell: Yhdessä pöydässä 

Atena, 2023

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 10 h 23 min

Nicole oli varannut hieman myöhästyneen äitienpäivälounaan mukavasta ravintolasta, jonne oli hiljattain tuonut erään asiakkaansa. Tunnelma on kuitenkin outo ja jotenkin vaivaantunut. Äiti oli ollut edellisen viikon Espanjassa sisarensa luona, viivästys ei siis johtunut Nicolesta itsestään. Hän oli huomannut saavansa usein olla Maguiren perheen naruissa näissä tilanteissa, miten monta viestiä hän nytkin oli saanut lähettää varmistaakseen että kaikki ovat paikalla. 

Nicolesta oli erittäin outoa, että isä ja äiti olivat tulleet Lontooseen eri matkaa, ainahan he kulkivat yhdessä. Nicolesta tuntui että jotain oli vialla.

”Öh. Tätä ei todellakaan ole helppo sanoa”, Gerry sanoo katse naulittuna Lindaan. ”Teidän äitinne ja minä, me aiomme… öh… Tuota, me…”

Linda keskeyttää hänet. ”Me muutamme erilleen”, hän sanoo. Ja sitten, siltä varalta, ettei joku ymmärtäisi täysin, mitä hän tarkoittaa: ”Toisistamme.”

Nicolen tärykalvoille tapahtuu jotain, hetkellinen kuuroutuminen, kuin hän olisi sukeltanut uima-altaaseen.

Jamie tuhahtaa. Hän katsoo toisesta vanhemmasta toiseen ja sanoo: ”Te vitsailette, eikö niin?”

”Me emme ota avioeroa”, Gerry sanoo ja painaa kämmenensä pöytäliinaan.

”Emme juuri nyt, ei, mutta…”

”Mutta näin se on. Äitinne ja minä vietämme jonkin aikaa erillämme.

Olemme, miten se nyt sanotaan… asumuserossa.”

Lucy painaa käden suulleen sanomatta mitään. Nicole ei tiedä, mihin katsoa. Ravintola näyttää kutistuneen heidän ympärillään. Hän katsoo Jamiea, jonka silmät ovat epäluuloisesti sirrillään.

”Oikeasti?” Jamie kysyy. ”En vieläkään tiedä, lasketteko leikkiä.”

”Olen pahoillani, kulta”, sanoo Linda.

”Miksi?” Nicole kysyy. ”Mitä on tapahtunut?”

”Ei ole tapahtunut mitään. Olemme vain… tulleet siihen tulokseen, että me… emme enää tee toisiamme kovin onnellisiksi. Minusta asian voi ilmaista niin, vai mitä Gerry?”

”Niin minustakin”, sanoo Gerry. Hän katsoo alas lautaseensa ilme keskittyneenä, aivan kuin kummastellen kanaleikettään.

Okei, ovathan he kaikki aikuisia, mutta vanhempien eropäätös sekoittaa silti vallitsevan tasapainon. Miksi ylipäätään erota enää kuusikymmentä täytettään, kun kaiken luulisi jo olevan pysyvää. Kaikesta tulee vain niin sotkuista, kun on omaksuttu omat roolit jotka tuntuvat tietyllä tapaa kiinteiltä, vaikka ihmiset niissä ovat ihan keskeneräisiä. Eikö kasvua voi kuitenkin tapahtua ihan missä elämänvaiheessa tahansa. 

Kiinnitin kirjaan aikoinaan huomiota sen kannen takia, onhan se aika erilainen ja kuvaava. Ei jessus noita minun vanhempia! Minen vaan jaksa niitä!

Kirjassa on silti paljon enemmän kuin tuo aloituspäivällinen. Teemoja lähestytään pitkälti yhteisten ruokailuhetkien kautta, ihmiset vain vaihtuvat. Salaisuuksia on enemmänkin, ja siinä missä vanhemmat eroavat, on Nicolen Jamie-veli menossa naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. 

***

Liz Fenwick: Salainen ranta 

WSOY, 2025

Lukija: Johanna Kokko 

Kesto: 15 h 25 min

Ainoa keino auttaa äitiä ja Olliea oli voittaa sota. Siihen tarvittiin parempia karttoja.

Meredith "Merry" Tremayne oli jättänyt taakseen Cornwallin, jossa äiti edelleen hoitaa heidän maatilaansa isän kuoltua. Lontoossa Merry työskenteli merivoimien maanalaisessa bunkkerissa, jossa hän oli yksi taitavimmista kartanpiirtäjistä. Ilmakuvien perusteella pyrittiin päivittämään olemassaoleviin karttoihin uudet varustukset, kuten tykistöasemat, mutta merkitsemään myös muutokset, kuten tuhottu silta. 

Merryn vei takaisin Cornwalliin kaksikin asiaa. Ensinnäkin hänen pomonsa antoi hänelle uuden työtehtävän joka liitti hänet osaksi yksikköä, joka tekee salaisia tutkimusretkiä Ranskan rannikolle. Kartat olivat erittäin tärkeitä nyt, kun huhuttiin maihinnousun suunnittelusta Ranskan rannikolle. Ryhmän tehtäviin kuului myös vakoilijoiden kuljettaminen Ranskaan ja takaisin. 

Toinen syy miksi Merry oli halunnut Cornwalliin oli se pelottava asia, että Merryn äiti oli kadonnut. Tällä oli aiemminkin ollut tapana unohtua omille teilleen yöksi tai pariksi ollessaan maalausretkillään, mutta nyt tämä oli jo niin kateissa, että poliisikin etsi häntä. Onko Merryn ranskalainen äiti palannut synnyinmaahansa nyt, kun oli jäänyt leskeksi?

Merry oli jo vuosia sitten tehnyt päätöksen olla menemättä naimisiin, sillä naisen oli valittava perhe tai ura. Molempia ei voinut saada, ja Merrylle tärkeintä olisi ura Oxfordissa kunhan sota päättyisi. Siihen ei voinut vaikuttaa edes komea amerikkalaissotilas, joka on selvästi kiinnostunut hänestä. Kun tuo komistus löytyykin yhtäkkiä Cornwallista, laitetaan Merryn päättäväisyys koetukselle.

Kirja oli omaan makuuni turhan romanttinen; sillä sen jälkeen kun pari laitettiin yhteen, niitä kohtauksia sitten riitti ja riitti. Ja riitti. En valitsisi juuri tätä kirjaa ajankuvaan päästäkseni, on parempiakin. Romantiikannälkään kyllä.

 

Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola

Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 

Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 9 h 54 min

- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.

- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 

Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet

Teos, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.

3 x avioliitto kriisissä

Yhtäkkiä alkoi tulla vastaan useampia kirjoja, joissa kriiseillään av(i)oliitossa kuka mistäkin syystä. Eivätkä nämä olleet edes ainoat lajinsa kirjat jotka nyt loppukesästä / alkusyksystä kuuntelin ja ainakin kaksi on vielä mahdollisella listallani, mutta keräsin nämä kolme yhteen, koska kaikki olivat kotimaisia romaaneja. Päähenkilöiden suhtautumista puolisoonsa, perheeseen, sitoutumiseen, mahdollisen eron jälkeiseen elämään ym tällaisessa kirjallisuudessa tuleviin asioihin on helpompi vertailla toisiinsa, kun mukaan ei tule eri kulttuurien piirteitä. 

Daniela Knif: Purkautumispiste

Tammi, 2023

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 9 h 29 min

Moona ja Jori olivat käyneet pitkästä aikaa ulkona parin tuttavapariskunnan kanssa, eikä Jori voinut olla kiinnittämättä katsettaan Marillaan. Nainen oli pitkä ja laiha, kuin prässätty kesäkukka. Hän oli samalla kertaa sekä vangitseva ja vetovoimainen, että hieman pelottava. Siinä missä Jorin oma vaimo oli hillitty ja klassisen tyylikäs, viesti Marillan olemus pikemminkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Jori ei tarvitse kovinkaan kummoista syytä ollakseen naiseen yhteydessä, ja kohta viestitellään niin tiheästi, että Moonalle on valehdeltava töissä olevan iso ja tärkeä projekti meneillään...

Marilla annosteli hänelle nautintoa yhä rohkeammin, lähetteli avoimen vihjailevia kuvia. Hän ehdotteli myös tapaamista, muistutti, että kaikesta voisi tehdä totta. Sovittaisiin vain koska ja missä.

Jori ja Moona olivat olleet jo pitkään naimisissa. Jorin äiti ei ollut koskaan oikein hyväksynyt Moonaa, ja viimeinen niitti oli ollut se, kun Moona oli perustanut oman maahantuontiyrityksen. Eilan mielestä miehen tuli olla perheen pää ja elättäjä, ja Moona osoitti omilla toimillaan ettei hänen pojastaan ollut siihen. 

Eila oli muutenkin perinteinen, holhoava kanaemo, ja Jorin veli Risto käytti tätä siekailematta hyväkseen. Alkoholisoitunut taiteilijaveli oli muuttanut äidin luo kuin täyden palvelun majataloon. Veli tiesi mistä kortista vetää, oli muka tullut uskoon ja lopettanut juomisen. Äiti uskoi Ristoa koska halusi uskoa, mutta Jori tiesi paremmin. Toisaalta, hän ei tiennyt mistään mitään. 

Kirja kertoo sekä Jorin että Moonan elämästä molempien näkökulmasta ja vähän myöhemmin myös Risto saa kertoa miten on ajautunut tilanteeseen jossa asuu äitinsä hoteissa. Rakkaustarinahan siinäkin on mukana, kaikkineen kirja on hyvin ihmissuhdepainotteinen. Pidin paljon sekä juonesta että rakenteesta kun Riston elämää avattiin vaiheissa ja takautuvasti, siinä missä Jorin ja Moonan suhde sopi paremmin lineaarisesti kulkevaksi. Pidin myös siitä, että samoihin tapahtumiin saatiin useamman ihmisen näkökulma. Lämmin suositus kun kaipaat tämän tyyppistä kirjaa, vaikkei kaikkia Moonan tekemisiä kannata niin realistisina pitääkään...

***

Annamari Marttinen: Ero

Tammi, 2024

(Julkaistu alunperin 2011)

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 9 h 16 min

Ellen ja Kimmo ovat olleet naimisissa 19 vuotta, mutta liitto on alkanut rakoilla. Kolmatta osapuolta tarinaan ei liity, kyse on vain rakkauden päättymisestä. Fyysinen läheisyys on kadonnut aikaa sitten ja se on etenkin Kimmosta kiinni, mutta eron on puheeksi ottanut aina Ellen, niin myös tällä kertaa. Ja tällä kertaa he myös lähtevät liitosta, vaikka Ellen oli ollut varma ettei pystyisi siihen.

Mä en ikinä pysty tuohon, hän oli ajatellut. En pysty eroamaan, musta ei ole siihen. Ero oli ollut kuin valtava vuoristo, loputon, tutkimaton ja luoksepääsemätön. Se sisälsi lapset, talon, lainan, laskut, valokuvat, häälahjat, joita vielä oli jäljellä, ainakin taidelasimaljakko ja Oiva Toikan lintu, sosiaaliviraston lastenvalvojan, käräjäoikeuden kanslistin, naapurit, Kimmon vanhemmat, Saaran, ystävät, kaverit, työkaverit, opettajat, parivuoteen, sormukset.

Kun sitä kaikkea ajatteli, hengitys salpautui, rinnassa tieto siitä, ettei koskaan pystyisi murtamaan palastakaan siitä, astumaan askeltakaan. 

Mutta sitten se vain tapahtuu. Ellenin yllättää se, että abivuottaan viettävä esikoinen Viljami tuntuu ottavan asian kipeimmin, ja kolmasluokkalinen kuopus haluaa vain selkeyden siihen, miten mikäkin asia hoidetaan jatkossa. 

Marttinen valitsee useimmiten aiheikseen hyvin arkisia asioita ja käsitteleekin niitä hyvin selkeästi ja ilman kummempia krumeluureja. Tässä onkin mielestäni Marttisen kirjojen vahvuus. Niihin on helppo mennä mukaan, ja vaikken esimerkiksi Eroon voi samaistua tai saada vertaistukea, tuli omaan mieleeni ystäväperhe joka kävi eron läpi. 

Mitä mä olen oikein tehnyt? hän ajatteli. Missä Kimmo oli? Sillä hetkellä? Hän kuvitteli tämän omaan asuntoonsa, syömässä yksin pienen pöydän ääressä, jotakin valmisruokaako? Hän ajatteli Kimmon kauppaan eineshyllyn eteen valitsemaan ruoan. Kaupassa hän oli joskus kiinnittänyt huomiota yksinäisiin miehiin eineshyllyjen edessä. Jäänyt vaivihkaa katsomaan, miten nämä hetken rasioita katseltuaan valitsivat Saarioisten kanaviillokin. Nyt hänen oma miehensä oli yksi näistä.

Marttisen erokirja oli näistä kaikista kolmesta tunnelmaltaan surullisin. Moona kävi läpi kaikkea sitä mihin en ikinä haluaisi joutua, eron jälkeisestä yksinäisyydestä irtosuhteisiin vieraiden miesten ja selvästi heidän puolisoidensa lakanoissa. Lisää kohtaloita avautuu eroryhmästä, johon Moona ilmoittautui. 

Se on näistä kolmesta perinteisintä kaavaa noudattava ja paikoitellen suorastaan ahdistavan realistinen, ja vaikutti ainakin itseeni niin, että jos ikinäkoskaan olen ajatellut eroavani, tämän kuunneltuani ei tulisi mieleenkään.

***

Tiina Katriina Tikkanen: Ei mitään hätää
Atena, 2023
Lukija: Anniina Piiparinen
Kesto: 4 h 2 min

Nelikymppiset Oskari ja Taina ovat kaksospoikien, Otson ja Onnin, vanhemmat joilla oli eri näkemys siitä, onko lapsiluku täynnä. Oskarin mielestä nykyiseen maailman- ja luonnontilanteeseen ei pitänyt toivoa enää kolmatta lasta, mutta Taina oli alkanut ajatella toisin. 

Miksi edes puhuimme tästä? Minusta ei ollut enää tätä päivää, että kaksosten äiti halusi lisää lapsia. Johtuiko se siitä, että hän oli kotoisin pienestä satakuntalaisesta kylästä? Hänhän oli joskus maininnut, kuinka anopin pitämällä grillikioskilla elettiin kylässä tapahtuneista syntymistä ja kuolemista.

Oli myös mahdollista, että Taina halusi äidiksi, jotta pääsisi paistattelemaan vatsa pystyssä kaupungille, imemään huomiota ohikulkijoilta. Vaimoni kärsi kauniin ihmisen surullisesta kirouksesta. Pienestä tytöstä lähtien hän oli tottunut saamaan ulkonäöstään kehuja, mutta niiden määrä vähentyi vuosi vuodelta. Helpoin keino palata keskipisteeksi olisi pamahtaa paksuksi.

Siitä molemmat olivat yhtä mieltä, että he eivät koskaan eroaisi. Kaikesta saattoi puhua, ja he olivat kyllä nähneet millaisia erolapsista kasvoi. Jokin kuitenkin kaihersi, ja Oskarikin vaistosi sen. 

Silmäni osuivat vahingossa päiväkirjaan. Näkökentässäni ehti vilahtaa hänen sinne kirjoittamansa sana.

Avioerofantasia.

Hän lopettikin kirjoittamisen ja painoi puhelimen näyttöä sydämelleen kuin stetoskooppia. Oliko hän tajunnut, että olin nähnyt? Hän ei sanonut mitään.

Se mikä ei äänikirjassa käynyt ilmi, oli kirjan erikoinen rakenne, tai no, kävi tavallaan koska teksti oli Tainan osuuksissa poukkoilevampaa. Vasta E-kirjasta kerratessani näin, että Tainan kertoma oli poimittu ilmeisesti päiväkirjasta ja oli vain muutaman rivin mittaista, mikä selittää paljon. Näin jälkikäteen ajatellen tämä kirja kannattaisi lukea ihan itse. 

Muutenkin kirja oli vähän hankalampi hahmottaa, aikamoinen vastakohta vaikkapa Marttisen kirjan selkeydelle. Siitä jäi myös vähiten mieleeni viikkojen kuluessa. 

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Atena, 2022

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 6 h

Helsinkiläiset ekonomit Lotta ja Riku ovat kiireisiä työ- ja perhe-elämän pyörittäjiä. Lotta oli halunnut palata työpaikalleen deskiin Alman täytettyä vuoden, etteivät nuoremmat ja nälkäisemmät veisi hänen töitään. Rikukin oli ollut sitä mieltä, että töihin paluu tekisi Lotalle hyvää, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ollut. Lottahan oli se, joka heräsi kesken uniensa kaikkiin kuopuksen tarpeisiin, ja Riku se, joka heräsi 5.30 vain ehtiäkseen salille ennen työpäivää. Lapsilla mies sai kätevästi perusteltua isomman auton hankinnan ja jättäytymisen pois niiltä epämiellyttävimmiltä työmatkoilta joille ei muutenkaan halunnut lähteä.

Lotalle oli ollut jo kauan selvää, mitä hän elämältä haluaa, ja sen jälkeen hän oli siihen määrätietoisesti pyrkinyt. Hän alkoi siirtää joka kuukausi mukavan summan palkastaan osakesäästötililleen. Toinen varhainen ja viisas päätös oli ollut olla ystävystymättä liikaa työtovereiden kanssa. Merkityksellistä oli nähdä riittävän kauas, myös konkreettisesti.

Kun astuimme Rikun kanssa tähän asuntoon ensimmäistä kertaa, olisin voinut viheltää. Kuitenkin vain vilkaisin häntä nopeasti, ja vilkaisu riitti vahvistamaan ajatukseni. Hänkin oli innoissaan. Vedimme välittäjän tarjoamat pehmeät sisätossut jalkoihinme niin välinpitämättömän näköisinä kuin suinkin pystyimme. 

Kun astuin hidastelluin askelin tulevan kotimme huoneesta toiseen, asuin jo siellä. Mielelläni olisin huiskaissut yhdellä kädenheilautuksella välittäjän ja Rikunkin ulos.

Silmieni edessä siintävä meri oli koruton, maisemaa eivät pehmentäneet lehtipuut eivätkä jäätelökioskit. Vain yksi tikkujalkainen kylmänveden uimari haaristeli rantaan pyyhkeeseensä tarttuen. Minäkin tulisin tekemään tuota, ajattelin. 

Lotan Lapissa asuvia vanhempia Einoa ja Vuokkoa tarvitaan lastenhoitajiksi, kun Lotta ja Riku lähtevät lomalle. He kokevat olonsa arvotaiteella sisustetussa Merisataman asunnossa vieraaksi, he tykkäävät enemmän siitä kun tyttären perhe tulee käymään heidän luonaan pohjoisessa. Silloin lapsenlapsiinkin saa paremmin kontaktia.

Lotta halusi, että viemme Alman päiväkotiin, vaikka olisimme voineet ihan hyvin viettää mukavan vapaapäivän kolmestaan. Ylimääräiset vapaapäivät kuitenkin häiritsevät Lotan mukaan Alman ryhmäytymistä, hän kun tutustuu toisiin kuulemma niin hitaasti. Me noudatamme totta kai Lotan toivetta, vaikka Vuokko jupiseekin, että harvassa ovat ne päivät, jotka saamme lapsenlapsiemme kanssa viettää. Hän olisi halunnut nähdä, miten Alma toimii, kun hän ei voi tukeutua koko aikaa Aatokseen.

“Ryhmäytyminen ja ryhmäytyminen, kyllä Almala on täsä elämäsä vielä vuosikymmeniä aikaa ryhmäytyä. Sitä paitti kaikki eivät ryhmäy’y koskhan, eikä siinä ole minun mielestäni mithän väärää.”

Kaupunkikodissa kaikki on niin outoa, kaapinoviakaan ei saa mitenkään auki, kun niissä ei ole ripoja. Onneksi Vuokko oli pakannut mukaan murukahvia, sitä työtason nurkassa tuijottavaa kahvikonetta he eivät uskaltaisi käyttää. 

Me emme tehneet Einon kanssa matkoja, kun lapset olivat pieniä. Tai teimme, mutta lapset olivat mukana ja matkailimme kotimaassa. Pakkasimme teltan, makuupussin ja muut tarvikkeemme, ja huristimme, minne nokka näytti, usein ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Minä istua tönötin etupenkillä kartan kanssa, ja Eino ajoi ikkuna auki, käsivarsi ulkona, nortti suupielessään, silloin hän vielä tupakoi. 

Lukija tietää, että Lotta ja Riku eivät lähteneet lomalle yhdessä. Toinen suuntasi Roomaan, toinen ystävineen Berliiniin. Heillä oli erilaiset toiveet, ja kun kerrankin pääsivät kokonaiseksi viikonlopuksi irti arjestaan, kumpikaan ei halunnut joustaa. Pandemia oli kirjassa vahvasti läsnä ja vaikutti heidän kaikkien elämään, ja avasi myös silmiä. 

Olin törmännyt kirjaan äänikirjasovelluksessa moneen otteeseen ja aina sen juoni on kiinnostanut, mutta koska sitä kuvataan "episodiromaaniksi" olin mieltänyt sen irrallisiksi tekstinpätkiksi joista en veikkasin etten ymmärtäisi paljonkaan. Vihdoin ajattelin kokeilla, ja pah! Kyllä tässä ihan yhtenäinen juoni on ja tapahtumat etenevät jopa lineaarisesti, kolmen eri henkilön:  Lotan, Einon ja Vuokon näkökulmasta. En ymmärtänyt mitä se episodimaisuus tämän kirjan kohdalla tarkoitti. 

Elsa Saisio luki kirjan erittäin hyvällä rytmillä ja suoriutui murrerepliikeistäkin erinomaisin arvosanoin. Kaiken kaikkiaan Tämäkin hämärä katoaa oli luonteikasta kuunneltavaa. 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 

Anna Soudakova: Varjele varjoani

 Atena, 2022

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 7 h 44 min

Kun Georgi ja Vera menivät heti 1980-luvun alussa Leningradissa naimisiin, Vera muutti Georgin luo komunalkaan. Georgin kanssa 7 m2 asunnossa asunut äiti muutti silloin maaseudulle, ja vaikka Georgi olikin huolissaan miten äiti pärjää ilman Leningradin kulttuurielämää, ja vaikka tietyistä elintarvikkeista kuten lihasta oli kaupungissa puutetta, huolehti äiti siitä, että Georgilla ja Veralla riitti säilykkeitä ja hilloja. 

Ei aikaakaan, kun tytär Nina ilmoitti tulostaan. Tyttö oli vasta parin viikon ikäinen, kun Georgi joutui taas lähtemään tutkimusmatkalle Siperiaan. 

Kun neuvolan hoitaja tuli kotikäynnille, Veralla oli takkuinen tukka, harmaat silmänaluset ja märät läntit kainaloissa. Hoitaja sanoi, että hänen piti ryhdistäytyä, ettei tässä ollut tarkoituskaan nukkua. Oli muodostettava rytmi ja pidettävä siitä kiinni. Jos lapsi itkee, eikä ole vielä ruoka-aika, sitten vain annetaan itkeä. Ja jos nukkuu ruoka-ajan alkaessa, silloin herätetään. Ja teidän pitää myös muistaa syödä, äiti. Lihaa ja maitotuotteita. Näyttäkää jääkaappinne. Ensi kerralla, kun tulen, teillä on oltava lihaa, muuten joudun tekemään teistä merkinnän. Ja hoitakaa itsenne kuntoon! Millainen roolimalli olette, kun näytätte tuolta? Muistakaa joka hetki, että olette nyt äiti. Tytön äiti. Ai sattuu? Mitä te sitten kuvittelitte? Kaikki käyvät saman läpi, kipeät nännit, väsymyksen, ruokahaluttomuuden. Nyt vain otatte itseänne niskasta kiinni ja lakkaatte valittamasta. Tulen viikon päästä punnitsemaan lapsen. 

Vera teki työtä käskettyä. Hän eli kolmen tunnin sykleissä, torkahteli, hyssytteli, herätteli, puri hampaat yhteen ja asetteli Ninan maiskuttavaan suuhun ruvilla olevaa nänniä, itki ääneti, pakotti itsensä syömään kirpeää rahkaa ja Maria Andrejevanan kanansydänkeittoa, kylvetti, pesi kylpyvedessä harsot ja liinat, kuivatti niitä Onenatarhassa ja silitti loput bakteerit pois kuumalla raudalla keskellä yötä pitäen kelloa silmällä, laskien minuutteja seuraavan syklin alkamiseen. Kerran päivässä hän asetteli tyttärensä puhtaalle, juuri silitetylle liinalle sohvalle viereensä, seurasi sormenpäällään pienten kasvojen ääriviivoja. Rakasti. Vannoi tulevansa hyväksi, paremmaksi. Kirjoitti näistä hyvistä hetkistä monisivuisia kirjeitä Siperiaan. 

Myöhemmin työpaikkoja suljettiin ja Georgin seuraava tutkinusmatkakin peruuntui määrärahan puutteessa. Ihmiset kävivät tehtaissa töissä, vaikkeivät olleet saaneet palkkojaan kuukausiin. Elettiin sillä, mitä onnistuttiin saamaan. 

Suomesta luvattiin inkeriläisille paluumuuttajille töitä, se houkutti. 

Veran isoisä oli ollut kaukaa viisas ja muuttanut Karjalaan ennen kuin inkeriläisten pakkomuutot Siperiaan alkoivat. Sukunimen Susi hän oli vaihtanut Volkoviksi ja ollut kolhoosissa töissä, sillä he olivat säästyneet. Veran äiti ei halunnut kuulla sanaakaan inkeriläisistä juuristaan, hän halusi edelleen kieltää kaikki yhteydet Suomeen, vihollisvaltioon. Saadakseen vaadittavat paperit kuntoon Vera matkusti maaseudulle menneisyydestä avoimesti kertovan Helmi-tädin luo, vaikkei vieläkään uskonut, että he todella muuttaisivat vieraaseen maahan. 

Toisessa osassa pieni perhe on muuttanut Suomeen ja päätynyt kaksioon Turussa. Ensin kaikki on hienoa, he ovat onnekkaita ja esittelevät mielellään uutta kotiaan ystäville, joita pääsee Suomessa käymään. 

Ystävät olivat hämmästelleet Suomessa näkemäänsä: kaikki oli tarkkaa ja säännönmukaista ja ihmiset tylsän lainkuuliaisia, säästivät vettä, lajittelivat roskia, punnitsivat hedelmät oikein, parkkeerasivat keskelle ruutua. Heidän mielestään Verasta ja Georgista oli tullut niin länsimaisia, ettei heitä olisi enää voinut päästää takaisin kotiin, koska he eivät olisi selviytyneet siellä. Miten he edes pystyivät elämään tällaisessa steriilissä ympäristössä, missä ei tapahtunut mitään ja missä tiesi varmaksi, mitä huominen tuo tullessaan? Kun Vera oli tiedustellut oliko Tomkan ja Natašjan elämän sekasorto, kaaos ja epätoivo sitten parempi vaihtoehto, ystävät olivat huudahtaneet viinihuuruissaan, että oli. Ainakin se oli jännittävää, ja sellaista elämän kuuluikin olla - kutkuttavaa. He eivät olleet suostuneet puhumaan palkkamurhista, porraskäytävän ulko-ovien tahrautumisesta vereen, varakkaiden perheiden lasten kaappauksista, ja siitä etteivät lapset enää leikkineet pihoilla. Epäkohtia ei ollut, jos niitä ei ajatellut. 

Elämä ei kuitenkaan osoittaudu niin yksinkertaiseksi kuin Vera ja Georgi kuvittelivat. Vera pääsee harjoittelijaksi museoon, eli oman alansa töihin. Pitkälle koulutettu Georgikin pääsee tavallaan alalleen, mutta vain mapittamaan muiden tekemää työtä.  

Georgi puolestaan keräsi jäljellä olevan tarmonsa mapittamisjaksonsa jälkeen ja meni kysymään laitoksen johtajalta, voisiko hän päästä näytteidenkerääjäksi tai laboratorionhoitajaksi, tietenkin vain harjoittelun muodossa. Vastaukseksi hän sai kehotuksen jatkaa Suomen kielen opiskelua ja miettiä vakavasti englannin kielen kursseja. Kielitaidoton geotieteiden tohtori ei ollut minkään arvoinen. Georgi palasi kotiin, heitti asiakirjamappinsa ja toivonsa nurkkaan, veti kumisaappaat jalkaan, otti virvelinsä ja lähti kalaan.

Ja niin he joutuivat palaamaan kerta toisensa jälkeen sosiaalitoimiston virkailijan vastaanotolle. Vera oli äänessä sen verran kuin osasi, vaikka hänkin olisi halunnut hautautua poolokauluksensa suojaan niin kuin Georgi. Häpeä oli joka kerta ääretön, eikä se keventynyt, vaikka käyntejä kertyi. Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä he olivat jääneet paitsi. 

Käyntien jälkeen Georgi istui aina keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli savuketta sormiensa välissä, tuijotti eteensä, meni sitten parvekkeelle, jolla ei edelleenkään ollut kukkia. 

Vera inhosi niitä iltoja enemmän kuin almujen pyytämistä. Hän odotti vuoteessa, että Georgi tulisi sisään, käpertyisi peiton alle ja kääntäisi hänelle selkänsä. Ja kun Georgi nytkähti muutaman kerran vaipuessaan rauhattomaan uneensa, Vera nousi ja käveli edelleen vaalean, onton asunnon läpi suonväriseen kylpyhuoneeseen. 

Hän päästi veden lorisemaan ammeeseen ja ulisi. Hän itki epätoivoista tuskaansa, kunnes ääni juuttui kurkkuun. Sitten hän istui vielä ammeen laidalla ja yritti saada rinnan täyttymään ilmalla, veren virtaamaan, mielen rauhoittumaan. 

Kolmannessa osassa kertojaääneksi vaihtuu Nina, joka kasvaa kahden kulttuurin välissä, tietämättä aina mihin kuuluu. Lukion jälkeen hän jatkaa yliopistoon ja tapaa siellä suomalaisen Ossin. 

Neljännessä osassa ollaan nykyhetkessä jossa heillä on perhe, pieni Irma-tyttö ja vanhempi poika nimeltään Pietari. Kun Ukrainaan hyökätään, Pietari haluaa entistä vähemmän erottua joukosta ja tulla yhdistetyksi venäläisiin. Vaikka Georgi vaatii poikaa puhumaan heille vain venäjää ja lukemaan vain venäläistä kirjallisuutta, Pietaria hävettää äitinsä kieli. 

Pietari ottaa ensiaskeleitaan, kun Nina oli lähtenyt aamuisin kirjastoon. Puolen vuoden kuluttua ympäristön vaikutusta maahanmuuttajaidentiteettiä käsitellyt gradu oli ollut valmis. Nina oli lukenut sitä varten satoja artikkeleita, haastatellut tuttuja, jotka hädin tuskin olivat ymmärtäneet hänen kysymyksiään itsensä määrittämisestä, hän oli taistellut paperille ontuvan analyysin löytämättä vastausta kysymykseensä: Mikä oli hänen paikkansa? Mikä loppujen lopuksi oli ihmisen paikka?

Valmistumisensa jälkeen hän oli saanut lyhytkestoisia, usein naurettavan huonopalkkaisia ja melkein aina turhia työsopimuksia, ja työtä tehdessä energia oli huvennut jo uuden työn etsimiseen sekä työttömyyden pelkäämiseen. Hän oli ollut mukana suurtakin huomiota saaneissa hankkeissa, joissa kourallinen asiantuntijoita oli kokoontunut pohtimaan kotouttamisen tehostamista. Näiden projektien tehtävä oli näyttänyt hyvältä hakemuksissa ja raporteissa, joissa oli puhuttu parempien olosuhteiden luomisesta, yhteiskunnallisuuden lisäämisestä, yhdenvertaisuudesta ja haasteiden voittamisesta. Loputtomissa palavereissa Nina olisi halunnut kuitenkin nousta seisomaan ja kysyä, tiesikö kukaan, mitä hienoilla sanoilla tarkoitettiin ja miten kukin heistä ne ymmärsi. Ketä he auttoivat? Ketä olivat ne toiset, jotka kaipasivat tätä hanketta? Samaan aikaan terveyskeskuksissa, neuvoloissa, koulujen vanhempainvarteissa oli istunut hänen kanssaan samaan aikaan Suomeen muuttaneita, jotka olivat ottaneet sosiaalisen tuen vastaan ilmaisten tulkkien välityksellä. Mitä oikeasti kuului lähiöissä itsekseen kukoistaville naapurustoille, joista jokaisella oli oma kielensä sekä itse luotu selviytymiskeinojen verkostonsa? Siellä hienosti muotoillut esitteet olisivat päätyneet parhaassa tapauksessa paperinkeräykseen. Mutta hän oli pysynyt hiljaa. Hän oli ollut pelkkä vastavalmistunut tutkimusapulainen. 

Tammikuu lähti minulla käyntiin itäslaavilaisissa tunnelmissa, kun kuuntelin ensin Ukrainaan sijoittuvan Kysykää Mialta ja kohta perään tämän Soudakovan kirjan, joka kertoo kolmen sukupolven tarinaa maahanmuutosta. 

Alku komunalkassa oli erittäin kiinnostavaa kuunnella. Vaikka monesta oli puutetta, kuten lihasta, sitten jopa vodkasta, oli ihmisten välillä lämpöä ja välittämistä. Huomasi, että isä aurinkoisen aika oli jäänyt taa, kun koko ajan ei tarvinnut pelätä kyttääviä naapureita, jotka tekisivät ilmiantoja milloin mistäkin, aiheesta tai aiheetta. 

Perheen Suomeen muutto herätti paljon erilaisia ajatuksia monesta suunnasta. Harmittamaan jäi esimerkiksi se, miten paljon tietotaitoa tässä maassa on haaskattu, kun vieraskieliset ammattilaiset ovat päätyneet "mapittajiksi" ja lääkärit luuttuamaan vessoja samaan aikaan kun meillä on podettu lääkäripulaa. Ja todennäköisesti haaskataan edelleen. Kuitenkin juuri maahanmuuttajien pitäisi saada äänensä kuuluviin, heidän pitäisi kokemusasiantuntijoina olla mukana laatimassa kotiuttamisohjeita, kertomassa mitä he olisivat kaivanneet. Kauniit ajatukset sievine kuvineen kiiltäväpintaiselle paperille printattuna eivät auta siellä, missä kaivataan konkreettisia tekoja nyt, tänään ja huomenna eikä jossain epämääräisessä tulevaisuudessa. 

Lukuhaaste: Kirjahyllyn aarteet 3

Kirjasähkökäyrän Mai haastaa kolmatta kertaa lukemaan omaan kirjahyllyyn hukkuneita ja unohtuneita kirjoja, jotka voivat olla todellisia aarteita vaikkei niihin olekaan tullut tartuttua.

Haasteaikaa oli tammikuu ja helmikuu. Tammikuu oli taputeltu eikä mulla ollut oikeastaan mitään raportoitavaa. Mutta.

Syys-joulukuussa en lukenut yhtään fyysistä kirjaa. Tammikuussa tein ryhdistäytymisliikkeen, niinhän tammikuussa on tapana. Niinpä irrottauduin välillä luureistani ja luin peräti kolme paperikirjaa. Aloitin viihdyttävällä historiallisella rakkausromaanilla, jatkoin 1972 ilmestyneellä, unohduksiin painuneella aikalaiskuvauksella ja päätin klassikkohaasteeseen lukemallani näytelmällä. Helmikuussa minulla oli vakaa aikomus tarttua siihen hyllyä lämmittävään arvostelukappaleeseen. 

Sitten itse kirjaan. Minä nimittäin luin sen! Ja ihan ajoissa, jutun kirjoittaminen vain tökkii.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Atena, 2021

247 sivua

Kirjan sain arvostelukappaleena. 

Kirja lähti liikkeelle vuodesta 1972, jolloin Anni on pikkutyttö ja äitinsä, joka on kotirouva, ostaa uuden sohvan jonka nimeksi tulee hauskaisesti Pöly-Esteri. Äiti kuitenkin kuolee pian ja he jäävät kolmestaan, Anni, isoveli Isko ja isä Hemminki. Iskolla on selkeä päämäärä elämässä ja hän kirjoittaa ylioppilaaksi. Isä koittaa parhaansa mukaan kasvattaa lapset kunnon aikuisiksi. 

Anni ajautuu tilanteeseen josta syntyy 9 kuukauden kuluttua Onni. Myöhemmin Anni lähtee kalankäsittelylaitokselle Norjaan, josta tuliaisina on Asta. Mitä kaikkea kietoutuu tämän erikoisen perheen ympärille ympärille, lue itse! 

Luvassa on silloin oivaltavaa tekstiä, mustahtavaa ja ihastuttavan persoonallista huumoria, joka laittoi hyväksyvästi hymähtelemään ja välillä päästämään äännähdyksenkin. Esimerkkejä huumorin tyylistä olisi roppakaupalla, tässä yksi.

”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”

Aiemmin ilmestynyt Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä oli myös hänen näköisensä novellikokoelma, tässä linkki juttuuni siitä.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena, 2020

Suomennos: 

Lukija: Markus Ilkka Uolevi

Kesto: 5 h 54 min
Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Leningrad, 1936.

Juri on täyttänyt viisi, Maria-sisko on vähän isompi. Isän katse liukuu Jurin nukkuvaa silhuettia pitkin, ohittaa isovanhemmat, pysähtyy hetkeksi Mariaan, jähmettyy ikuisuudeksi äitiin. Siinä isä vielä on, elävänä, lämpimänä. Ihan helposti Maria voisi rientää tämän syliin, tarttua takinhelmaan ja vaatia jäämään, muttei tee niin.
"Tämä on väärinkäsitys, palaan kohta takaisin," isä rauhoittelee heitä. 
Muutaman päivän kuluttua on syyskuun ensimmäinen, eikä äiti palaa töistä.

Harmaapukuiset miehet kiertelevät heidän kodissaan, laittavat sinettejä tavaroihin jotka viedään heiltä. Naapurit piileskelevät, vaari viipyy iltamyöhään tiedusteluretkillään. Kaikki pelkäävät. Juri ja isovanhemmat karkotetaan Tashkentiin Uzbekistaniin. Juri, juristin ja maantiedon opettajan poika, on viisivuotiaana leimattu isänmaan vihollisen jälkeläiseksi.

Leningrad, 1945
Sota on päättynyt ja Juri ja Maria ovat takaisin Leningradissa. Sodan aikana oli tehtaissa pulaa työntekijöistä eikä taustoja tutkittu niin tarkasti, joten Mariankin käsipari kelpasi raatamaan yhteisen hyvän eteen.

Voitonpuisto tervehtii heitä vihreillä latvoillaan kadun toisella puolella. Juri luulee, että he ovat menossa juuri sinne ja hän haluaisi näyttää Marialle sen lehmuksen, jonka hän istutti ennen kesälomansa alkua luokkansa kanssa. 
Kuoppien kaivaminen puita varten pelotti ja puistatti. Puiston alue toimi piirityksen aikana krematoriona ja hautausmaana yli sadalletuhannelle leningradilaiselle. Onneksi lapio ei osunut luihin. Jurin nuori lehmus on saanut kasvupaikkansa hyvin lannoitetusta maaperästä.

Petroskoi, 1959
Juri on oppinut paikkansa maailmassa isänmaan vihollisten poikana. Hän saa vain sellaisia töitä, joissa tarvitaan työteliästä käsiparia. Toiveet urasta armeijan palveluksessa on torpattu välittömästi. 

Kun aurinkoisän elämä katkesi kuusi vuotta sitten, pelon ja kauhun maailmanjärjestys romahti ja murtuessaan sekoitti koko valtakunnan. Kukaan ei tiennyt enää paikkaansa tai miten kuuluisi ajatella, tai mitä sai sanoa, saiko nyt puhua. Mutta pikku hiljaa Juri huomasi hengittävänsä helpommin, varjot alkoivat vaalentua, pelko kutistua. Hän häpesi yhä kovemmin sitä, että oli epäillyt vanhempiensa syyttömyyttä. Uuden sileäpäisen kansanisän ystävällinen hymy sai jään sulamaan ja aiheutti suojasään, joka levisi pikku hiljaa koko valtakuntaan ja sammutti lopulta aurinkoisän paisteen. 


Kansan keskuudessa alkaa kiertää varovasti kuiskattu uusi sana, rehabilitointi. On tapahtunut lähes ihme, myös Juri hakee oikeutta vanhemmilleen. 

1992 Pietari
Neuvostoliitto oli vuotta aiemmin hajonnut ja Juri oli saanut lopullisen selvityksen siitä, mistä hänen vanhempiaan oli syytetty ja mikä oli ollut heidän kohtalonsa, mukana pahoittelut siitä mitä Neuvostoliitto oli kansalaisilleen tehnyt. Karjalan männyt sen olisivatkin osanneet kertoa jo vuosikymmeniä aiemmin, sillä männyt näkivät sen kaiken. 

Juri oli vuosikymmenten mittaan edennyt traktoritehtaan insinööristä akatemian opettajaksi ja saavuttanut dosentuurin, ammatillisen lakipisteensä. Hänen tyttärensä perheineen oli muuttanut töihin Suomeen, kun presidentti Koivisto oli sen mahdollistanut, eikä heidän luonaan kyläillyt Tanja enää halunnut jättää heitä sinne ja palata Venäjälle. Vaimo halusi jäädä asumaan länsimaahan, josta heille on aina kerrottu, että ihmiset ovat siellä niin paljon onnettomampia etteivät edes itse ymmärrä sitä.

Suomi. Se kuulemma muistuttaa Karjalaa ja Juri rakastaa Karjalaa, sen järviä, kallioita ja ilmaa. Sen mäntyjä, jotka kurottavat taivaaseen. Hiiteen kaikki muu. He aloittavat Tanjan kanssa elämän uudestaan Sonjan ja tämän perheen lähellä, antavat aikaansa Marialle, ovat paikalla kun tyttö tulee koulusta kotiin. 

Mitä männyt näkevät on kaunis ja surullinen, mutta toiveikas ainakin kun sen toiveikkuuden esiin kaivamiseen näkee vaivaa. Neuvostoliiton kansalainen siihen lie vuosikymmenten saatossa tottunut, Jurikaan ei saanut mitään tarjottimella.  

Kirja etenee hyppäyksittäin harpaten välillä muutaman vuoden, välillä useamman. Valitsin tähän muutaman kohdan ikään kuin tuokiokuvina sieltä täältä. Tuntuu, että juonen tai tapahtumien auki keriminen tarkemmin spoilaisi liikaa. Lue itse, suosittelen. 

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Atena, 2020

207 sivua

Alkuteos: Notes to Self, 2018

Suomennos: Karoliina Timonen

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Mistä Pinen on vaikea puhua?

Kirjan kuusi nopealukuista kertomusta käsittelevät muun muassa Pinen isän alkoholismia, vanhempien (asumus)eroa, omaa huumeidenkäyttöään, teinikapinaansa, lapsettomuuttaan ja kuukautisiaan. Viimeistä lukuunottamatta näitä kaikkia aiheita sisältäviä romaaneja julkaistaan vähän väliä, ainakin meillä Suomessa. Pine on irlantilainen, ehkä heillä, yhteiskunnassa jossa avioero on sallittu vasta vuodesta 1996 ja abortti 2019, näistä asioista on vielä tänä päivänäkin haastavampaa puhua ääneen - tai kirjoittaa. Pine oli viiden, kun hänen vanhempansa muuttivat erilleen.

Suurin osa muista perheistä oli erilaisia kuin meidän. Siihen aikaan ihmiset pysyivät yhdessä lasten takia, perheen takia, avioliittoinstituution takia. Kun vanhempani, heille tyypillisen omituisesti, järjestivät »erojuhlat» kertoakseen suhteensa loppumisesta, yksi heidän ystävistään polvistui eteishallin lattialle ja rukoili heitä pysymään yhdessä. Ja vaikka pariskunnat olivat muuttaneet erilleen, he olivat silti yhdistettyjä, toisiinsa sidottuja, yhä naimisissa, Ei ollut muita vaihtoehtoja. Avioero oli kielletty Irlannin perustuslaissa.

Näitä kohtia pidinkin kaikkein kiinnostavimpina, tuon tekopyhyyden huipentuman, katolisen määräysvallan, sääntöjä jotka mennen tullen päihittävät ihmisten oman määräysvallan yksilöinä. Ylipäätään olisin kirjailijan kuukautisveren valumisen tai teinivuosien kännisekoilujen sijaan mieluummin lukenutkin enemmän irlantilaisesta yhteiskunnasta ja siitä miten sen osana kasvaminen on muovannut ihmistä.

Toinen kiinnostava osuus kirjassa - omasta täysin subjektiivisesta näkökulmastani - oli kohdat, joissa Emilie siskonsa kanssa välillä ihan kirjaimellisestikin hoiti alkoholisoitunutta isäänsä, joka alkoholistille tyypilliseen tapaan omasi sangen narsistisen näkökulman sairastumiseensa. Korfulaisen sairaalan meininki, muun muassa suojavarusteiden vähyys, oli sisaruksille järkytys ja siihen on helppo samaistua. Koin oman järkytykseni hyvin pienenä pintaraapaisuna Italian puolella, kun lomamatkalla Caprilla, 90-luvun puolivälissä, onnistuin saamaan polveni sijoiltaan ja jouduin istumaan muutaman tunnin pyörätuolissa caprilaisen sairaalan käytävällä. Katselin järkyttyneenä käytävän seiniä, joista puuttui isoja, pois varisseita kohtia laastia ja ajattelin, ettei minulle, luojan kiitos, tehdä tässä sairaalassa mitään toimenpiteitä. Olisin ollut kauhuissani. Loppulomani oli tietenkin pilalla kun en pystynyt poistumaan hotellista, mutta osasin suhteuttaa. Lasini oli loikuttuaankin puoliksi täynnä. 

Ehkä täysin erilaisessa kulttuurissa kasvaneen Pinen vaikeus puhua yllä mainituista asioista johtuu häpeästä ja siksi en löydä niihin enempää tarttumapintaa? Suomalaisilla on alkoholistisukulaisia vaikka muille jakaa, lapsettomuudesta meillä on kirjoitettu avoimesti paljon ennen tämän kirjan julkaisua. Naistenlehdissä julkkiksetkin avautuvat kilpaa yksityisasioistaan, kaikki julkisuushan on hyvää julkisuutta ja tarpeen pinnalla pysyttelemiseen. Kun vielä kuukautissidemainoksissa vaihdetaan sininen neste verenpunaiseen, on viimeinenkin vallankumous käyty. 

Loppuvuodesta bloggausjonoon kertyneet, osa 1

Laitetaanpas loputkin järjestykseen, että saadaan palauttaa kirjat kirjastoon ja taas kiertoon seuraaville lukijoille.

Jarkko Tontti: Perintö
Otava 2018, 251 sivua
Henrik ja Anna-Leena ovat aikuisia sisaruksia jotka eivät ole vuosiin olleet juurikaan toistensa kanssa tekemisissä. Anna-Leena on ollut äidin silmäterä ja Henrik perheen kapinallinen. Heidän isänsä kuoli jo varhain ja nyt äitikin on menehtynyt. Äidin jäämistöstä löytyy kasa sinikantisia vihkoja, jotka Henrik löytää ensin ja nappaa itselleen. Niistä hänelle alkaa selvitä asioita joista Anna-Leena on tiennyt aina.

Olin lähettänyt Henrikille sähköpostiviestin ja kysynyt oliko äidin tavaroista löytynyt sinikantisia vihkoja. Kirjoitin hätäpäissäni, että ne olivat minun kouluaikaisia vihkojani 
"Ne jäivät jostain syystä äidille vuosia sitten. Mielellään ottaisin ne nyt takaisin. Ne ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun."
Se oli surkea huijausyritys.
Henrik ei ollut vastannut. Voi kuinka yllättävää. Se oli yksi hänen monista tavoistaan välttää vastuuta ja sysätä asiat muiden hoidettavaksi. 
Minun on pakko hankkia vihot takaisin. Henrik ei saa lukea niitä, ei, ei missään tapauksessa. Enn uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea äiti oli niihin kirjoittanut. Mitä jos Henrik saisi tietää?

Kiinnostavaa sukudraamaa, varsinkin kun sisarellekin alkaa paljastua äidistä yllättäviä asioita, hänhän luuli tietävänsä äidistä kaiken...

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018, 300 sivua
Yejide ja Akin ovat nigerialainen aviopari, jolle ei ole kuulunut lasta. He ovat molemmat perinteisistä, moniavioisista perheistä. Siitä huolimatta Yejidelle on yllätys, että Akinin suku painostaa Akinin ottamaan toisen vaimon. 

Olin odottanut heidän puhuvan lapsettomuudestani. Olin aseistautunut miljoonilla hymyillä. Anteeksipyytävillä hymyillä, säälikää minua -hymyillä, luotan Herraan -hymyillä -- kaikilla mahdollisilla tekohymyillä, joiden turvin voi selviytyä iltapäivästä ihmisten kanssa, jotka väittävät tahtovansa parastani, mutta tökkivätkin avointa haavani tikulla. Minulla oli hymyt valmiina. Olin valmis kuuntelemaan, kun he käskisivät minua tekemään jotain tilanteelleni. Odotin kuulevani jotain uudesta pastorista, jonka luona voisin käydä; uudesta vuoresta, jolle voisin kiivetä rukoilemaan, tai jossain kaukaisessa kylässä tai kaupungissa asuvasta vanhasta yrttiparantajasta, jolta voisin kysyä neuvoa. Olin aseistanut huuleni hymyillä, silmäni soveliaalla kyynelten kiillolla ja ja nenän niiskauksilla. Olin valmis sulkemaan hiussalonkini seuraavaksi viikoksi ja lähtemään etsimään ihmettä anoppi vanavedessäni. En ollut odottanut huoneeseen toista hymyilevää naista, keltaista naista, jolla oli verenpunainen suu ja joka virnuili kuin uusi morsian.

Kerrassaan mainio romaani joka valottaa modernien nigerialaisten kaupunkilaisten elämää vanhojen tapojen ja perinteiden ristiaallokossa. Ylitti odotukseni moninkertaisesti.

Eveliina Talvitie: Kovakuorinen 
Into Kustannus 2019, 227 sivua
1960-luvulla rakennetussa porilaisessa betonilähiössä kasvoivat Mira ja Eeva, 70-luvun lapset, toistensa parhaat ystävät. Lähiölapsuus, alkoholia suurkuluttavat vanhemmat, kylmä, litsareita jakava äiti... tytöt eivät saa parhaita mahdollisia lähtökohtia elämälleen, mutta pärjäävät. Mirasta tulee näyttelijä, Eevasta paitsi toimittaja, myös se rankan elämän koulima kovakuorinen johon romaanin nimi viittaa. Välillä kirjassa on pätkiä joita kirjoittaa Mies, harvinaisen itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva sellainen, jonka henkilöllisyys paljastuu vasta kirjan lopussa. Silloin paljastuu myös miksi Eeva käy välillä psykiatrilla mielentilatutkimuksissa. Selvää on, että hän on tehnyt jotain rikollista, miksi, kenelle? 

Älä jää lumeen makaamaan, muru.

Kovakuorinen on niitä vangitsevia kirjoja joita et raaskisi kädestään laskea. Kysymyksiä on niin monta, kuka se omahyväinen mieskin on ja miten se liittyy Eevaan ja Miraan?

Lisätäänpäs tänne vielä yksi joka ei tullut kuvakollaasin mukaan, eli Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä, jonka luin viime syksynä. Siinä päähenkilöinä ovat kaksi nuorta aikuista, Ilmo ja Titi, jotka kohtaavat Ilmon äidin luona. Ilmon tyttöystävä Laura on jättänyt tämän ja Ilmo kantaa vähäisen omaisuutensa repussa äidin nurkkiin. Riitalla on taipumusta ottaa hoteisiinsa huolenpitoa tarvitsevia nuoria ja tällä kertaa heillä majailee Titi. 

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, jossa 13-lapsisen perheen äiti on jaksamisen äärirajoilla, siitä huolimatta että vanhemmat sisarukset auttavat nuorempien hoidossa. Äidillä on harvoin aidosti aikaa Titille, ja tyttö oireilee syömättömyydellä. Sairaalajakson jälkeen äiti päästää Titin koulun ilmaisutaidon kerhoon, vaikka sellainen onkin uskoon sopimatonta. Titi jää teatterin polulle ja päätyy Riitan ohjattavaksi. 

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perustotuuksia

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena Kustannus, 2016
Lukija Krista Putkonen-Örn
Kesto 4:50:06

Kaikki alkoi kun seitsemän vuotta kestänyt parisuhde päättyi. Suhteen alussa nainen oli ollut lukiolaistyttö joka uskoi tietävänsä kaiken ja joka sai kotoa mallin että tunteita ei näytetä, mistään ei puhuta ja suhteet epäonnistuvat. Nainen rakastui nallekarhuun joka valitettavasti osoittautui samanlaiseksi kuin oma isä, mieheksi jonka mielestä asioista ei tarvitse puhua ja nainen itse äidikseen, joka puhui silloinkin kun ei olisi pitänyt. Rakkautta oli, samoin seksiä. Nainen olisi halunnut enemmän, mutta luuli että sellaisia suhteet olivat. Nallekarhu oli turvallinen, mutta toisaalta mykkä pehmolelu johon nainen turhaantui. Vuosia nainen mietti, että hänen täytyi päättää suhde niin kauan kun oli mahdollista pelastaa heidät molemmat, ennen kuin naisesta olisi tullut nalkuttava, kimittävä hirviö joka pyrkii vain kaikin voimin muuttamaan Nallekarhunsa. 

Sitten koitti ilta jona päätös syntyi. Nainen oli keikalla Tavastialla ja kohtasi miehen, jonka kanssa vietti illan ja seuraavan darrapäivän. Miehen nimi oli Pasi, ja naisesta tuntui että oli nauranut tämän seurassa enemmän kuin koko elämänsä aikana. Halaaminen oli ainoa fyysinen kontakti, mutta muuten säkenöi ja liekehti. Pasi sai naisen tuntemaan itsensä seksikkääksi, eläväksi, ihan erilaiseksi ihmiseksi ja Pasi sai naisen myös ymmärtämään, että hänen pitää erota Nallekarhusta, sillä Nallekarhun kanssa hän oli vain ystävä. 

Mutta kahden väärän ihmisen suhde on kuin jyrkkää alamäkeä valuva katujyrä, joka vetää tasaiseksi kaiken mikä on saatu kasattua pystyyn. Ja liian usein ei itse tajua mitä tapahtuu. Sitä vain ajattelee että me selviämme tästä. Unohtaa ettei suhteen kuulu tuntua sellaiselta että taistellaan yhdessä, tehdään selkä verellä töitä, puurretaan hiki pinnassa, kädet rakoilla ja jalat maitohapoilla. Sen ei kuulu  tuntua taistelulta, jossa kaksi ihmistä seisoo vastakkain miekat ojossa ja molemmat toivovat voittavansa. Sellaisessa suhteessa väsyy, ja kun väsyy tulee kiukkuiseksi. Sitten ei osaakaan enää käyttäytyä, vaan alkaa ärsyyntyä ja sättiä toista. Ja jos itsessään ei kykene näkemään mitään korjattavaa, kaikki on todellakin mennyt pahasti pieleen.

Vaikkei nainen eronnut Pasin takia, nainen näki tämän Disney-prinssinään. Kun tarpeeksi haluaa, näkee kaikki ne merkit jotka suhteesta haluaa löytää vakuuttaakseen itsensä siitä, että tämä on Se Oikea. Juttu Pasin kanssa kestää puoli vuotta. Tosin jos Pasilta olisi kysynyt, varsinaista suhdetta ei edes ollut. Ja kun Pasi "unohtaa" vastata viesteihin, nainen kantaa yksin muuttolaatikkonsa ja jukkapalmunsa uuteen opiskelijayksiöönsä ja aloittaa uuden merkittävän vaiheen elämässään. Sinkkuelämän. 

Pasin jälkeen alkaakin mennä lujaa ja nainen uskoo elävänsä sitä glamoursinkkuelämää mitä kaikki kadehtivat. Ensimmäinen random mies löytyy baarista sulkemisaikaan ja näin naisen elämässä piipahtavat yhden yön kerrallaan muun muassa Taksimies, Pienimunainen mies ja Nännikarvamies. Näinhän 25-vuotiaan sinkkunaisen kuuluu elää?

Mielikuvituspoikaystävä on ensimmäinen kuuntelemani äänikirja ellei lasketa Antti Holman Kauheimmat runot -teosta jonka kuuntelin heti sen ilmestyttyä koska Holma luki sen itse enkä ole varainainen runoihminen. Olin pitkään miettinyt että haluaisin testata äänikirjaa, ihan romaania, miltä tuntuisi tämä kuuntelemalla lukeminen, varsinkin minulle jolle se kirjan fyysinen kädessä pitäminen, sen kannet ja sivujen käänteleminen ovat todella tärkeitä asioita siinä lukemisen kokonaisuudessa. 

Sitten sain kuulokkeet aivan varoittamatta.  Kirjaston äänikirjavalikoimassa oli hyvin vähän vapaita nimikkeitä ja minun piti päästä testaamaan heti jotain nyt, eikä just kohta. Myönnän, etten todennäköisesti olisi tarttunut tähän sinkkukirjaan ellen olisi etsinyt nimenomaan vapaata äänikirjaa. Olen ollut viimeiset 17 vuotta parisuhteessa, joten minun sinkkuajoistani on vierähtänyt jo pidempikin tovi, eikä minulla tähän tarttumapintaa ollut, enkä tuntenut kirjaa tai sen kirjoittajaa ennestään. 

Tässä on paljon pohdintaa ja asiaa, mutta toisinaan se jää jos nyt ei suoranaisesti karkean niin melko reteän kielenkäytön taakse piiloon. Vaikka kirjan alussa varoitetaankin, että tässä puhutaan seksistä ja vaginasta kaikin mahdollisin alatyylisin sanoin, niin pidin sanavalintoja joissain kohdin lähinnä huomionkalasteluna.

Aivan erityisen positiivisena puolestaan jäi mieleen tarina Jussista, jonka pikkuveli oli kehitysvammainen. Tästäkin hän kertoo seksuaalisuuden kautta, mutta ymmärtäväisemmin kuin tämän omat perheenjäsenet.

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Atena 2017

212 sivua

Ruotsinkielinen alkuteos: Det är något som inte stämmer, 2015

Suomennos: Riie Heikkilä

On syyskuun alku, mutta ilmassa on jo lähestyvän talven tuntua. Tukholmalainen Petra on juuri lentänyt Jällivaaraan ja on jatkamassa matkaa helikopterilla Sarekin kansallispuistoon, mukanaan kissansa Kapteeni Kuono, ruokalaatikko ja matkalaukku. Siellä Petraa odottaa Ráhnukka, Ruotsin matkailijayhdistyksen tunturimökki jossa vaeltajat voivat yöpyä korvausta vastaan. Petra on hakeutunut mökkivahdiksi aiemman mökkivahdin loukkaannuttua ja sesongin loppuun, seuraavat kolme viikkoa, hän tulee asumaan kahden päivän vaellusmatkan päässä seuraavasta ihmisasutuksesta. Näiden viikkojen aikana hän ei voi käyttää nettiä tai kännykkää, ei katsoa televisiota. Aurinkopaneelit sentään tuottavat tarvittavan sähkön läppärille, sillä kirjoittaa hän aikoo. Kaksikymmentä päivää myöhemmin hän haluaa nousta helikopteriin mukanaan käsikirjoitus uuteen kirjaansa. Aihekin on valmiina ja se on Petran ja hänen Anders-miehensä kipeä avioero.

He olivat onnellinen pariskunta, kirjailija ja tunnettu tv-kasvo. Heidän onnensa kruunasi kaksi suloista poikaa, Nisse ja Sigge, vielä tarhaikäiset. Heillä oli koti Tukholmassa ja mökki Ingarön saarella. Juuri Ingarössa Petra huomasi, ettei kaikki ole hyvin heidän välillään, vaikka hän on aina ollut, kuten kirjan nimikin kertoo, niin varma heistä ja heidän kestävästä onnestaan. 

Erosta on kulunut jo vuosi, mutta Petra ei ole pystynyt jatkamaan omaa elämäänsä. Hän velloo edelleen menneessä, muistelee sitä vuotta jolloin kaikki merkittävä tapahtuu ensimmäisen kerran ilman Andersia. Joulu ilman Andersia, ensimmäinen hääpäivä ilman Andersia, lasten syntymäpäivät ilman Andersia. 

Vaikka Petra kaipaa rauhaa, on sitä Ráhnukassa ehkä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mökissä yöpyvät turistit toki tarjoavat juttuseuraa, mutta ihmiset osaavat olla hankalia. Luonto ympärillä on Petralle Tukholman vastakohtana uutta, mutta kiinnostavaa. Vain se häiritsee, että kaikki varoittavat häntä liikkumasta tiettyyn suuntaan. Viereiselle Taalujärvelle ei ole menemistä ja pikkuhiljaa Petralle aukeaa mitä siellä on tapahunut.

Taalujärven tragedian onkin ilmeisesti tarkoitus luoda romaaniin jännitettä, varsinkin kun kirja alkaa lyhyellä kohtauksella jossa Petra pakenee jotain, juoksee sakeassa sumussa vaikkei enää jaksaisi, on huolissaan lapsistaan. 

Takakannessa ja sivuliepeessä on ruotsalaislehtien kehuvia arvioita siitä, miten Haagin avioerokertomus on "kirvelevin lukemani avioerokokemus" tai "saa sanattomaksi, osaisinpa kuvailla tunteita kuin hän". Nyt täytyy myöntää, etten saanut tästä irti ihan yhtä paljon. Lainasin kirjan pikavippinä, nopealla päätöksellä, ja aloin lukea samantien, ottamatta sen kummemmin selvää kirjasta tai kirjailijasta. Kun en edes kansiliepeitä ensin käynyt läpi, en ensi alkuun tullut edes ajatelleeksi sitä minkä kaikki muut lukijat ilmeisesti ovat tiedostaneet ennen kirjaan tarttumista, eli sen että kyseessä on Martina Haagin oman avioeron auki kirjoittaminen. Ehkä se teki omasta lukukokemuksestani vaisumman, toisaalta ehkä se, etten ole suomalaislukijana nähnyt niitä lehtijuttuja ja avioeroa kirkuvia otsikoita, jotka ovat ruotsalaisille tuttuja. Martina Haagin nimen olin kuullut aiemminkin, mutten ollut lukenut hänen aiempia romaanejaan. Tämä avioeroromaanin perusteella ei ole kovin isoa mielenkiintoa niitä käsiini etsiäkään. Jotenkin kirjasta jäi sellainen loppufiilis, että se antaa eniten kirjailijalle itselleen.