Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Wsoy, 2020

358 sivua

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Vuonna 1942 ei syntynyt paljoa lapsia kun miehet olivat rintamalla, mutta Essi ja Assi tulivat maailmaan, syntyivät Annin pikkusiskoiksi. Odottavat äidit saivat kyllä ylimääräisiä korttiannoksia, mutta aliravitun äidin kaksoset syntyivät pieninä ja heikkoina, eikä heidän alkuun kuviteltu pysyvän pitkääm hengissäkään. Muutenkin oli ollut järkytys kun terveyssisaren olettamat jälkeiset osoittautuivatkin toiseksi vauvaksi eikä isä siitäkään huolimatta saanut toivomaansa poikaa. Isosisko Anni oli syntynyt juuri ennen Mainilan laukauksia ja lapsiluku jäi näihin kolmeen.

Assi tunsi heti pienestä pitäen olevansa ylimääräinen, "sattunut syntymään". Esikoinen oli äidin tyttö, kiltti pikku apulainen joka juorusi äidille kaikki Assin tekemiset, ja 20 minuuttia nuoremmalla Essillä oli kuopuksen asema. Assi kaipasi äidin hyväksyntää, mutta läheisemmäksi hänelle tuli Purhosen täti, heitä usein äidin töissä ollessa hoitanut Karjalan evakko joka liekutti tyttöjä sylissään ja oli aidosti lapsirakas. Kun Assi yritti lähestyä äitiä, tällä oli tapana tokaista että mees nyt siitä kiehnäämästä. Assi itkikin pitkät itkut kun perhe muutti pikkukylästä kauppalaan Loimaalle ja Purhosen täti tuli enää kerran käymään. 

"Aina saa hävetä" on lausahdus joka toistuu usein. Mitä jos joku talossa saa tietää, että iso tyttö nukkuu häkkisängyssä? Kaikki nauravat hänelle. Aina saa hävetä. Tai silloin kun tarhassa leikkitäti käskee vaihtamaan värikynän oikeaan käteen ja piirustuksesta tulee kamala, tai Essi juoruaa Assin poranneen kun pojat kiusasivat koulussa.

Kiusaa takas, äiti naurahtaa. Ei Essi tommonen porukolli ole, äiti sanoo myöhemmin isälle, Assi kuulee sen ja taas on hävettävä, hän on hankala lapsi, tekee kaiken väärin, ja kädetkin on väärinpäin, hän on kokonaan väärä, ykspäinen porukolli. Hän ei ymmärrä, miten voisi muuttua ihan tavalliseksi. Että äiti olisi tyytyväinen ja tykkäisi.

Kaksoset ovat kolmetoistavuotiaita,  kun äiti kertoo vakavan uutisen. Hän joutuu sairaalaan leikkaukseen, koska hänellä on "kasvi vatsassa". Isä vie tytöt sairaalaan vieraisille, pyhävaatteissa ja puhtaissa kengissä. Assi ei muista, että kotona he olisivat koskaan olleet yhtä lähekkäin ja yhtä kilttejä toisilleen kuin siinä sairaalasängyn vieressä. Isä pitää äidin kättä kädessään, silittää sitä, onko sellaista nähty koskaan kotona? Ei ole. 

Vihdoin päästään rakentamaan omaa taloa, mutta se viekin sitten kaikki rahat. Äiti on tyytyväinen kun Anni menee kauppaopistoon, kaksosten lukionkäynti on taas turha menoerä. Koulu menee mitenkuten, ehdotkin tulee algebrasta. Ylioppilastutkintoon Assi kuitenkin pänttää, saa jopa äidinkielestä laudaturin. Poikaystävä Jarmo hakee Turun yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, joten sinne Assikin hakee ja molemmat saavat opiskelupaikan. On mahtavaa,  kun ei enää ole laiska, vastahankainen, nyrpeä ja opettajan kysymyksiä pelkäävä koululainen, joka tuijottaa tunnilla ikkunasta ulos, eikä uskalla viitata, vaikka tietäisikin oikean vastauksen. Ja äkkiä onkin aikuinen ihminen, jolle puhutaan kuin täyspäiselle aikuiselle ja jonka pitää itsenäisesti hoitaa opintonsa, olla läsnä luennoilla ja lukea tenrreihin niin, että pääsee niistä läpi. Jarmon kanssa Assi muuttaa Helsinkiin, vastahakoisesti tosin. Siellä hän tapaa Runoilijan, jonka kanssa liitto kestää pidempään kuin Jarmon, ja liitosta syntyy myös tytär. Runoilija rakastuu kuitenkin toiseen naiseen ja muuttaa Ruotsiin. Runoilija kirjoittaa Assille: "Ajattelen sinua hellyydellä nyt, kun emme enää ole toistemme tiellä." 

Assin "pelastaa" Miska, jonka kanssa muutetaan kohta Itä-Suomeen, kun mies saa sieltä nimismiehen viran. Assi on tehnyt uraa vapaana toimittajana ja muutonkin jälkeen kirjoittaa kolumneja. Vähitellen häntä pyydetään kirjoittamaan muutamaan muuhunkin lehteen, ja lopulta tulee se päivä, jona hän pystyy maksamaan osuuskauppaan koko kuukauden ruokalaskun omilla tuloillaan. 

Kirjan ehdottomasti parasta antia oli sen luoma ajankuva, kuten Variksen romaaneissa yleensäkin. Muutamaan otteeseen ajankuvaa elävöitettiin "lehtileikkeillä" sen hetkiseltä vuosikymmeneltä.

Kansanhuollon joululahjat 
Näin paljon enemmän nautintoja verrattuna tähänastisiin määriin on kansanhuolto lehtemme painoon mennessä luvannut henkeä kohti joulukuussa.
Kolme askia pillitupakkaa
puoli pakettia Sirkku-palasokeria
paketti kahviketta
15 karamellia
paketti jauhoja
purkki sakariinia
SK 1942

Jotenkin hienoa näin omakohtaisessa romaanissa on nähdä se, ettei Varis ole katkera menneille, vaikka on joutunut kokemaan niin paljon, niin lapsuudenperheensä kuin esimerkiksi Runoilijan taholta. Liitto oli myrskyisä, mutta välit säilyivät ja Runoilija kävi myöhemmin heillä monet kerrat kylässäkin. Lapsuusajoista voitaisiin nykypäivänä todeta, että kylmäkiskoisen äidin tarjoama kiintymyssuhde oli turvaton. Kaksosethan usein tukeutuvat toisiinsa ja olisi luullut noissa oloissa juuri niin käyvän, mutta Assi ja Essi tuntuivat jäävän kummallisen vieraiksi toisilleen ja Anni heille molemmille. 

Variksen teokset ovat mieleeni, mistä kertoo sekin, että tämä on jo neljäs lukemani. Lukulistalle pitää ehdottomasti lisätä vuonna 1994 ilmestynyt Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka kertoo Variksen ja Runoilijan, eli Pentti Saarikosken liitosta. Myös '99 ilmestynyt Maan päällä paikka yksi on olisi kiinnostava, sillä sekin kertoo Variksen lapsuusvuosista. 

Aiemmin lukemani ja bloggaamani Variksen kirjat ovat:

Että tuntisin eläväni (novellikokoelma)
Naisen paras ystävä 
Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila 

Wsoy, 240 sivua

Vuonna 1929 Turku juhlii 700-vuotista historiaansa. Juhlallisuuksiin haluaisi osallistua myös juuri ylioppilaaksi valmistunut Raakel, mutta hänen kesänsä ohjelma on aiemmilta vuosilta tuttu tylsistyminen äidin seuralaisena täysihoitolassa, Tallbergan pensionaatissa. Raakel on aloittamassa opiskelut yliopistossa, suomen kieltä, sivuaineena kirjallisuutta, vähän historiaakin ja vanhemmat ovat niin tyytyväisiä. Tytär ei tule päätymäään opettajaksi pieneen kirkonkylään vaan häntä odottaa lehtorin virka Turusta. 

Raakelia kylmää tulevaisuus kuihtuneena ikäneitona, tytönkamarinsa iankaikkisena asukkaana. Eikö edes isä toivo ainokaiselleen itsenäistä uraa ja elämää? Vaikka ainokainen onkin tyttö. Toisaalta ne vihjailevat avioliitosta, puhuvat tietyistä hyvien perheitten pojista suopeaan sävyyn, niitä hymyilyttää, kun hän punastuu.

Jonnekin Raakelkin sentään saa osallistua, Juhani-serkku on Turun taidemuseon amanuenssi joka lähettää heille kutsuja näyttelyiden avajaisiin. Aksel Korkeakorpi ei kuuluisuudestaan huolimatta Raakelia kiinnosta, varmaankin vanha setämies kun jo niin kuuluisakin. Niinpä tyttö yllättyy.

Taiteilija seisoo mahtipontisten maalaustensa keskellä pitkänä ja hoikkana ja epäsuomalaisen mustatukkaisena, tyylikkäästi mustaan ja vitivalkoiseen pukeutuneena eikä ollenkaan tunnu kuuluvan teostensa kanssa samaan maailmaan.

Kohtaamisesta alkaa romanssi josta seuraa ajalle tyypillisesti avioituminen nopeassa aikataulussa. Niin hautautuvat haaveet urasta tai edes opintojen jatkumisesta, sillä yliopiston sijaan Raakel löytää itsensä Akselin syrjäisestä ateljeekodista. Mies liehuu maailmalla, markkinoimassa töitään uusien työtilausten toiveessa mutta viihtyy myös huvituksissa. Maailma huvilan ympärillä kuohuu, Akselissa herää natsiaate.

Varikselle tyypillisen sujuvan ja minulle erittäin mieleisen kirjoitustyylin lisäksi kirjan alussa on kiehtova koukku, välähdys jostain tulevaisuuden kohtauksesta Raakelin ja Aleksin välillä. Pariskunta on saunan lauteilla joilla lausutaan ääneen jokin kysymys, jonka vastauksen seurauksena Aleksi lähtee. Kohtaus tulee kirjassa ajallaan, mutta sinne saakka saa lukija miettiä, mistä voisi olla kyse. Lisää tällaista! 

Palautin kirjan kirjastoon ennen kuin olin kuvannut sen, joten kuva tällä kertaa kustantajalta. 

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

Tuula-Liina Varis: Naisen paras ystävä

WSOY 2014,  187 sivua 

Hänen päässään takoi räikeä kova ääni. Minussa on kaikki voima. Minulla on kaikki valta. Minulla on kaikki valta. Valta ja voima, valta ja voima. Minä olen jumala.

Luin nyt jo toisen Variksen kirjan tälle kesälle. Tykästyin hänen novelleihinsa kun maratoonasin Että tuntisin eläväni, joten en voinut vastustaa kirjaston Vippihyllyssä näkemääni romaania Naisen paras ystävä. 

Mies on matkustanut itäsuomalaiseen pikkukaupunkiin etsimään Outia. Hän harhautuu kuitenkin baariin ja ajautuu juttelemaan neljännesmiljoonaa euroa käteisenä laukussaan kantavan naisen kanssa. Mikä tilaisuus. Jon ilman iitä, esittäytyy hän naiselle. Tämän kaupungin juuri virkaan valittu rikosylikonstaapeli. 

Reginallekin pitää laittaa sähköpostia, on selvitettävä välit. Outi on löydettävä, nainen on lähtenyt, jättänyt hänet. Häntä ei niin vain jätetä, ei vaikka Regina oli tullut Outin luokse häntä etsimään, miesystäväänsä. 

Oli tyydyttävää, jonkinlainen voitto saada toinen uskomaan ja luottamaan, rakastumaan ja alistumaan. Mikä iloinen yllätys itsellekin, että se aina ja aina vain onnistui. Hän oli niin taitava, että uskoi itsekin niihin henkilöihin, jotka oli luonut. Hän oli tehnyt itsestään porukan, jonka jokaisen jäsenen hän tunsi läpikotaisin, tuon ikuisesti toisiinsa liittyneen kaveripiirin, jossa kaikki ymmärsivät toisiaan ja toimivat yhteiseksi hyväksi. Hän oli tehnyt elämästään taidetta, suurromaanin, jonka kaikki henkilöt ovat hän, tekijä itse.

Jokin viehättää minua kovasti näissä romaaneissa, joissa eletään (vähintään) kaksoiselämää. Naisen paras ystävä on nopealukuista, sujuvaa tekstiä oleva suhteellisen ohut kirja, mutta mikään läpihuutojuttu se ei ole. Takakannessa kirjaa kutsutaan psykologiseksi trilleriksi. Niin jännittävänä en kirjaa pitänyt, mutta siinä oli kuitenkin jotain hyvin otteessaan pitävää jännitettä, vaikkakaan ei pelottavaa, enemmänkin kiehtovaa.

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni 

WSOY 2013, 179 sivua 

Olen urheasti yrittänyt lukea novellikokoelmia ja päästä niistä jyvälle. Siinä on ollut haasteensa. Päästyäni yhden henkilön ajatuksiin sisään, vaihtuu jo kertoja ja koko maailma ja taas aletaan alusta ja jään miettimään miksi kirjailija kirjoittaa näitä pätkiä, miksei jatka niitä romaaneiksi? Siksikö että hänellä on enemmän ideoita kuin aikaa kirjoittaa niistä? Tiedän olevani hakoteillä tämän ajatuksen kanssa, mutten ole parempaankaan taipunut.   Luettuani ensimmäisen, taitavasti kirjoitetun kokoelman Tuula-Liina Varikselta huomasin kuitenkin, ettei minulla ole minkäänlaisia vaikeuksia nauttia täysillä novelleista, kunhan niissä on jokin punainen lanka ja jonkinlainen jatkuvuus!  

Että tuntisin eläväni koostuu kahdeksasta novellista joista "Ester vuonna 1926" aloittaa kokoelman ja avaa samalla näkymän sukuun jonka historiaa ja lopussa nykypäivää novelleissa käydään läpi. Niinpä kokoelma on kuin sukukronikka useammasta näkökulmasta ja ajankohdasta käsin. Avausnovellissa Ester joutuu tekemään ison ratkaisun, eikä hän ole viimeinen, sillä novellien naisilta vaaditaan paljon. Heitä yhdistää vahvuus niin naisina kuin rakkaudessaan. Vahvuutta tarvitaan, sillä elämän valinnat eivät aina ole helppoja ja kirjan sivuille mahtuu monta kuolemaa. Naiset ovat äitejä, tyttäriä, sisaria, vaimoja, aina jollain tapaa linkitettyinä Esteriin saakka. Uuden novellin alkaessa meni usein hetki ennen kuin keksin kuka on kertoja ja mikä on tällä kertaa kytky sukuun, mutta voi sitä hienoa oivaltamisen tunnetta kun yhteyden hoksasi!

Kirjoittajana Tuula-Liina Varis on kovasti mieleeni. Novelleissa tapahtuu yllättäviä ja rankkojakin asioita; loppupuolella pääsi kerran ääneenkin että ohhoh, mutta sehän kertoo vain, että lukija on tullut yllätetyksi. Historiallisten romaanien ystävänä nautin eniten ensimmäisistä novelleista. Kuten nimestäkin näkee, Esterin tarina sijoittuu 20-luvulle, sitä seuraava, Sylvian tunteet, välirauhan aikaan. 

Minulla on lainassa jo toinenkin Variksen kokoelma, ja tulen tarttumaan siihen uteliaan kiinnostuneena.