Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Alex Schulman: Kiirehdi rakkain

Nemo, 2023

Alkuteos: Skynda art älska, 2009

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Kuisma Eskola

Kesto: 5 h 59 min

Täällä mökillä näen isän kaikkialla. Muualla voin unohtaa hänet, mutta täällä hän on koko ajan mielessä. Joka millimetri täällä ja mökin vaiheilla kertoo tarinaa isästä. Tuskin uskon itsekään että olen taas täällä, näen ruuhen rannassa ja tiedän, että tänä iltana me emme laske yhdessä verkkoja.

Alex oli mennyt naimisiin ja tullut itse isäksi, ja se oli saanut padot aukeamaan. Kerralla oli tullut kaikkien niiden viiden vuoden kyyneleet, jotka olivat patoutuneet hänen sisälleen. Kun itkut oli itketty, hän päätti lähteä mökille, jossa ei ollut käynyt viiteen vuoteen. 

Viiteen vuoteen hän ei ollut halunnut ajatella isää, mutta isä tuntui olevan taas lähempänä ja Alex kaipasi häntä niin että teki kipeää. 

Kirjailija Alex Schulmanin isä oli yli viidenkymmenen, kun hän perusti uuden perheen huomattavasti nuoremman naisen, Lisetten kanssa. Ensimmäisestä liitosta oli syntynyt neljä lasta, uuteen liittoon kolme poikaa, joista Alex on keskimmäinen. Alexin syntyessä isä oli 57-vuotias. 

Olin mukana koko ajan, istuin aina isän vieressä, kun lehdistä tultiin haastattelemaan häntä. Olin pukenut ylleni AIK-paidan siltä varalta, että minuakin haluttaisiin kuvata. Usein haluttiinkin. On selvä, että haastattelija tahtoi kuulla isän pitkästä tv-urasta, mutta ikäero se vasta kiinnostikin. Minä olin kymmenen ja isäni oli melkein seitsemänkymmentä.

Isäni ja naispuolinen toimittaja joivat kahvia ja söivät Ballerina-keksejä. Isä sekoitti kuppiaan ja katsoi puhuessaan koko ajan pöytään. 

"Tuntuu kuin saisi elämässä uuden mahdollisuuden", hän sanoi. Niin hän sanoi aina, kun toimittajat kysyivät millaista oli perustaa toinen perhe niin myöhäisellä iällä. Kuin saisi toisen mahdollisuuden. Minulle tuli paha mieli aina kun kuulin sen. Tuntui kuin isä olisi epäonnistunut ensimmäisellä kerralla ja yritti nyt uudestaan. Aivan kuin minä ja veljeni olisimme osa jonkinlaista koetta, jonka tulosta emme olleet vielä saaneet tietää.

Väkisinkin kirjasta tuli mieleen Eloonjääneet, olihan siinä samanlainen perhe, kolme poikaa ja vanhemmat jotka viettivät kaikki kesät mökillä, jossa on kiviportaat. Molemmissa etenkin äiti viihtyi lasi lähettyvillä pitkin päivää, ja illemmalla siirryttiin väkevämpiin, ja pojat kaivoivat aikakapseleita pihamaalle. Yhden sellaisista aikuiset veljekset avasivatkin Eloonjääneissä. Paljon on toki eroavaisuuksiakin, eikä Eloonjääneet ole suoranaista autofiktiota, mutta nyt näkee mistä sekin ammentaa. 

Kiirehdi rakkain on enemmän muistelmatyylinen kuin sitä seuranneet kirjat, eikä jää epäselväksi, että isä oli Alexille se rakkaampi ja läheisempi vanhemmista. 

Vaikka Kiirehdi rakkain suomennettiin vasta nyt, se on itse asiassa Schulmanin kirjoista ensimmäinen. Kääntämättä on vielä toinen, vanhempi kirja, joka kertoo hänen vaimostaan, toivottavasti pääsemme lukemaan vielä senkin. 

Alex Schulman: Malman asema

Alex Schulman: Malman asema

Nemo, 2022

Suomennos: Jaana Nikula

Lukija: Kuisma Eskola

Kesto: 7 h 43 min

Juna kulkee Tukholmasta maaseudulle Malmaan kolmessa eri ajassa. 

Lapsena 1970-luvulla Harriet oli matkalla hautajaisiin isänsä kanssa.

Isä siristelee silmiään matalalta paistavassa aamuauringossa, ja Harriet seisoo hänen varjossaan laiturilla. He odottavat. Harriet etsii kiukun merkkejä isän katseesta ja eleistä. Harrietin on oltava tänään erityisen tarkkaavainen, koska matkaan on lähdetty hänen vuokseen ja siksi hän on kiitollisuudenvelassa isälle. On hänen syytään, että isä odottelee laiturilla, hellekin on hänen syytään ja aikainen liikkeellelähtö ja junan myöhästyminen ja kaikki mitä isä tästä lähtien joutuu kestämään, mutta isä on vaiti eikä hänen ilmeestään saa selvää.

2001 Oskar kulkee saman matkan vaimonsa Harrietin kanssa. He ovat riidelleet paljon viime aikoina, eikä Harriet ole juttutuulella. 

Eilen - heidän riidellessään ensin aamupäivällä ja sitten pitkin iltaa ja yötä - Oskar tuli ajatelleeksi miten pitkiä nuo sanattomat jaksot saattoivat olla. Muutama lause sai heidät huutamaan ja syytämään syytöksiä, mutta enimmäkseen he olivat vaiti, aivan kuin he molemmat olisivat huomanneet, ettei riitaa kannattanut ratkaista sanoilla. Viimein vaimo sytytti keittiössä kaksi kynttilää. Se oli outoa, aivan kuin hän olisi halunnut tehdä kodin viihtyisäksi kaiken tuhon keskellä. Hän kai kuvitteli, että he voisivat jatkaa mykkäkouluaan kuin ei mitään, syödä voileipää, lukea lehtiä. Aamuvarhaisella he olivat vieläkin olleet tuppisuina. He sulkivat kodin oven ja kulkivat vaitonaisina asemalle, ja nyt kun he istuvat junassa, he ovat vajonneet entistä syvemmälle hiljaisuuteen, ja jos tämä on suhteen loppu, se on äänetön loppu. 

Viimeiseksi Malmaan lähtee Yana, joka on Harrietin ja Oskarin tytär. Kuukautta aiemmin eräästä saattokodista oli soitettu, että Oskar oli heillä hoidossa.

Yana ei ollut tavannut isää kymmeneen vuoteen, he olivat olleet yhteydessä vain puhelimitse, Yanan syntymäpäivänä. Silloin isä aina soitti ja onnitteli, keskustelu oli kireää kuin sillankupeen teräsvaijeri. Yana ei ollut tippaakaan kiinnostunut isästä tämän elinaikana, eikä ollut nytkään, kun kuolema lähestyi. Mutta sinä iltapäivänä tuntui kuin hoitajan puhelun sisältö olisi pikkuhiljaa kirkastunut hänelle. Isä oli ilmoittanut Yanan lähiomaisekseen mikä oli tuntunut jollain tavoin hellältä eleeltä. Hän oli merkillisen imarreltu. Oliko tämä nyt isän tapa ojentaa sovinnon käsi? Näinkö isä halusi kertoa pyrkivänsä sopuun?

Kun isä kuolee, Yana löytää tämän tavaroista valokuva-albumin ja siitä kuvia äidistä mustiin pukeutuneena pikkutyttönä, Malman juna-aseman laiturilla. Saadakseen selvyyttä menneisyydestään Yana lähtee samalle matkalle. 

En voi kuin ihailla Schulmanin kykyä rakentaa jännitteitä kirjoihin jotka eivät ole dekkareita. Tämä ei ole omasta suvusta käsittääkseni, en ainakaan usko, mutta jotain tuttuahan kirjailijat poimivat mukaan sivuille, olisi kiinnostavaa tietää mitä se tässä tapauksessa on ollut. Seuraava suomennos onkin Schulmanin esikoinen, Kiirehdi rakkain, ja sekin on jo ilmestynyt. 

Sijoitan Malman aseman Helmet-haasteessa kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain. 

Alex Schulman: Eloonjääneet

Alex Schulman: Eloonjääneet

Nemo, 2021

Alkuteos: Överleverna, 2020

Suomennos: Jaana Nikula

Heitä on kolme veljestä, kaikki jo aikuisia, ja he palaavat yhdessä kesämökille, jossa eivät ole käyneet pariinkymmeneen vuoteen. Äidin toive oli ollut, että hänen tuhkansa siroteltaisiin mökille, ja nyt on tullut aika. Tämä nykyhetki kestää yhden vuorokauden, ja se kerrotaan lopusta alkuun, niin että aina paljastuu vähän lisää siitä, miten päädytään tilanteeseen josta kirja alkaa. Siinä poliisiauto ajaa hitaasti ruohottunutta traktorinuraa kohti mökin pihaa. 

Sinivalot vilkkuvat korkeiden oksien yllä.

Siinä välkkeessä on jotakin... järven yllä kohoavat siniset vuoret ja poliisien sinivalot ovat kuin suoraan taulusta. 

Poliisi astuu muutaman askeleen taloa kohti ja pysähtyy. Yhtäkkiä hän menee ymmälleen ja katselee näkymää. Kolme miestä istuu rinnakkain kiviportailla, jotka johtavat talon ulko-ovelle. He itkevät ja kaulailevat. Heillä on yllään puku ja solmio. Heidän vierellään nurmella on tuhkauurna. Hän saa katsekontaktin mieheen, joka nousee seisomaan. Kaksi muuta jää istumaan ja syleilemään toisiaan. He ovat märkiä ja rähjäisenoloisia, poliisi oivaltaa miksi ambulanssi on kutsuttu paikalle.

"Minun nimeni on Benjamin. Minä soitin."

Siihen, että he lakkasivat käymästä mökillä on syynsä, ja ne syyt pitävät sisällään lapsuuden traumoja. Veljeksistä keskimmäinen, Benjamin, käy edelleen terapiassa. He ovat myös etääntyneet toisistaan, eivätkä pidä enää yhteyttä.

Toisessa aikatasossa veljesten lapsuudessa yksi tietty kesä nousee merkitykselliseksi.

Pojat olivat "tallessa" mökillä kesän alusta loppuun, mutta samalla he olivat myös aika tavalla heitteillä. Veljesten suhde vanhempiinsa oli kaikkea muuta kuin helppo. Äiti oli ailahteleva, isä vaativa ja pelottavakin, ja molempien alkoholinkäyttö oli pitkälti kaiken takana. Vanhemmat istuivat päivät pitkät auringossa ja aina vierekkäin valkoisissa muovituoleissaan koska molemmat halusivat katsella järvelle. Vieressä oli kylmälaukku, joka piti vodkan sopivasti viileänä. Öisin tapeltiin, välillä niin rajusti, että Benjamin pelkäsi heidän eroavan. Perheeseen kuului myös pieni Molly-koira, joka oli aivan erityisesti äidin lelliikki.

Sinä tiettynä kesänä Pierre on seitsemän, ja hakee vielä kovasti äidin huomiota. Välillä äiti ottaa syliin, välillä käskee pois. Benjamin on yhdeksän ja tarkkailee jatkuvasti vanhempiensa mielialoja. Nils on kolmentoista ja pysyttelee omissa oloissaan. Heille oli asetettu rajoja, sinä kesänä isä halusi heidän olevan aamusta iltaan ulkona, eivätkä he esimerkiksi saaneet mennä syvälle metsään. 

He kulkivat syvemmälle metsään. Hän muisti myöhemmin, että Pierrellä oli valkoinen paita, joka lepatti vyötäröllä, vaikka äiti oli työntänyt sen huolellisesti housunkauluksen alle. Hän muisti, että polulla oli juuria, jotka muistuttivat vanhuksen sormia. Hän muisti, että he kuulivat käen kukkuvan jossakin mäntyjen välissä ja matkivat sitä. Hän muisti, että he raapivat puusta kaarnaa ja päästivät sen puroon joka juoksi metsäistä rinnettä pitkin järveen. He kapusivat rinnettä ylöspäin ja osuivat kapealle polulle, joka johti sähköasemalle vaikkei kukaan ollut erityisesti halunnut mennä sinne tai ei ollut ainakaan sanonut sitä ääneen. He kuulivat sähkön hurinan jo kaukaa, se oli kuin etäistä urkujen soittoa. Matala ääni voimistui ja syveni heidän lähestyessään ja pian he jo näkivät ison metallirakennelman huipun kimaltavan auringossa. 

Aikuinen Benjamin kantaa sisällään traumaa, tapahtumaa siitä kesästä, jotain mitä ei ole käsitelty ja hoidettu silloin kun ja sillä tavalla kuin olisi pitänyt. Menneistä on vaiettu, ja Benjamin muistaa jotkut tapahtumista omalla tavallaan. 

Jopas oli hurja tarina rikkinäisestä lapsuudesta, kolmen eri pojan, kaikilla omanlaisensa muistot tapahtumista. 

Kirjassa oli alusta loppuun kantava jännite ja sen rakenne oli erikoinen, erittäin toimiva, puhumattakaan lopusta jossa oli melkoinen twisti. Jonoon vain ne jotka väittävät, että tiesivät mitä on tulossa. 

Schulman on taitava kirjoittaja, ei tulisi mieleenkään jättää hänen kirjojaan väliin. Eloonjääneet luin kesällä 2021, ja raapustelin jutulle raamit ympärille myöhemmin.

Ennen Eloonjääneitä Schulmanilta oli suomennettu kaksi autofiktiivistä  kirjaa.

Unohda minut, 2017 kertoo hänen äitinsä alkoholismista. Olen sen lukenut, mutta bloggaus jäi tekemättä.

Polta nämä kirjeet, 2020, kertoo äidinisä Sven Stolpen tyranniasta.

Eloonjääneet ilmeisesti ammentaa joltain osin omista kokemuksista, muttei kuitenkaan ole samaan tapaan autofiktiivinen. Luojan kiitos.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Nemo, 2020

277 sivua

Alkuteos: Bränn alla mina brev, 2018

Suomennos: Jaana Nikula

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.  

Kun Alexin vaimo eräänä iltana riidan jälkeen toteaa, ettei enää tiedä miten pitkään jaksaa tällaista elämää, Alexkin tajuaa ettei näin voi jatkua tai Amanda jättää hänet. Vaikkei hän huuda lapsilleen, nämäkin tuntuvat jotenkin pelkäävän hänen vihaista reaktioitaan asioihin kuten sattuneisiin vahinkoihin, ja se tuntuu Alexista pahalta.

Alex on käynyt terapiassa jo kahdeksan vuotta, mutta uudella terapeutilla on uusia ideoita, hän laittaa Alexin piirtämään suvustaan perhekartan ja merkitsemään siihen erilaisin viivoin hyvät sekä myrskyisät perhesuhteet. Kartta avaa hänen silmänsä; kaikki vihamieliset suhteet kertyvät äidin puoleiseen sukuun ja kulminoituvat äidin isään, Sven Stolpeen. 

Minusta on jotenkin lohdullista ajatella teesiä, jonka mukaan viha on perittyä ja kulkee sukupolvelta toiselle, koska silloinhan minä olen siihen syytön eikä minun tarvitse olla niin ankara itselleni. Mutta samalla väittämässä on jotakin kohtalokasta ja epämiellyttävää, sillä jos viha ei ole minun, minä vain kannan sitä aikani kunnes se jatkaa eteenpäin ja siirtyy seuraavaan sukupolveen. 
Ajattelen lapsiani.
Vihasta on tehtävä loppu. 

Alex alkaa tutkia isoisäänsä ja tämän tuotantoa lähes maanisesti. Sven Stolpe on ollut tuottelias ja kuuluisa monen roolin mies, kirjailija, kääntäjä, kirjallisuudentutkija, etevä kielissä, oppinut mies. Hän on kirjoittanut satakunta kirjaa, mukaanlukien viisitoista romaania, mutta Alexia hänen tuotantonsa ei ole aiemmin kiinnostanut. Hänestä löytyy runsaasti talletettua materiaalia, erityisesti Uppsalan yliopiston kirjastosta, tuhansittain kirjeitä, valokuvia, muistiinpanoja, artikkeleita. Näissä nimikirjaimet OL tulevat vastaan jatkuvasti, OL on demoni joka on tuhonnut hänen elämänsä. Yhtäkkiä palaset loksahtavat kohdalleen. Hän ei ollut pelkästään vihollinen, hän oli arkkivihollinen. Hän, jonka nimeä emme saaneet koskaan mainita päivällispöydässä. OL on Olof Lagercrantz, Stolpeakin kuuluisampi kirjailija jonka arvostelemisesta isoisä oli tehnyt yhdenlaisen elämäntyönsä ja nyt Alex tajuaa, että Lagercrantzin ja hänen mumminsa välillä on ollut jotain.

Toinen heistä kulkee elämänmittaiseen pimeyteen.
Toinen ei lakkaa koskaan haaveilemasta.
Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Alex tilaa antikvariaateista kaikki Lagercrantzin kirjat ja löytää mummonsa niiden sivuilta, milloin ruusuksi naamioituna, milloin suorana viittauksena naiseen jonka tapasi kesällä 1932 rakastuen niin palavasti, että se muutti hänen elämänsä. 

Minä rakastan Olof Lagercrantzia ja Karin Stolpea. Rakastan heidän ensitapaamistaan, heidän uteliaisuuttaan ja varovaista lähestymistään. Rakastan heidän rakkauttaan. Ja rakastan heidän rohkeuttaan. Sillä he molemmat tietävät, että jossakin päin säätiötä istuu Sven Stolpe ja tarkastelee tapahtumia valppain, epäluuloisin silmin. 

Kirja kulkee kolmella aikatasoilla, nykyhetkessä, vuodessa 1988 jolloin Alex on kahdentoista ja käy usein viikonloppuisin mummin ja vaarin luona, sekä kutkuttavasti tuossa käänteentekevässä vuodessa 1932. Tuolloin Sven ja Karin viettivät kesää Sigtuna-säätiön kirjailijaresidenssissä, kuten myös Lagercrantz joka oli vasta 21-vuotias. Lukija tietää alusta lähtien, että Karin pysyi miehensä rinnalla tämän kuolemaan saakka. Jos kesän 1932 tapahtumat olivat yhtä merkityksellisiä myös Karinille, miksei hän koskaan jättänyt Sveniä, joka jo silloin, alle kolmekymppisenä, oli vaikea ja vaativa puoliso? 

Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi, "jolla oli Luojan hänelle luovuttamia ominaisuuksia" ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.
Huora ja madonna, lehdissä, kirjoissa, esseissä, vuodesta toiseen. 

On helppo ymmärtää, miksi kirjasta on näkynyt niin paljon ylistäviä kommentteja. Olisi mahdotonta väittää, etteikö tämä olisi ollut pakahduttava lukukokemus. Mitä ihmiset voivatkaan joutua kestämään, niin rakkauden kuin narsismin tähden. Vaikka kirja on romaani, kuten Schulman itsekin muistuttaa, kirjeet ja päiväkirjat ovat antaneet selkeän kuvan todellisista tapahtumista.

Schulman on kirjoittanut jo kahdeksan romaania. Niitä on suomennettu vasta kaksi, olen lukenut myös sen ensimmäisen, Schulmanin oman äidin alkoholismista kertovan Unohda minut, vaikken ole siitä blogannutkaan. Yksi kirjoista kertoo hänen isästään. Olisi kiinnostavaa saada suomeksi muitakin Schulmanin romaaneja, vaikka nämä omasta suvusta ammennetut ovat hyviä olleetkin.