Aikamatka historiallisiin romaaneihin vol 8

Jälleen aika paketoida neljä historiallista romaania. Tällä kertaa lähdetään liikkeelle Titanicilta ja päädytään 1950-luvulle peräti kahden kirjan sivuilla. Kolme kirjoista on suomalaiskirjailijoilta, neljäs Ruotsista. 

***

Mari Renko: Helmisormus kirjekuoressa

Bazar, 2025

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 12 h 15 min

Caroline Taylorin juuret olivat Suomessa, mutta päädyttyään Pielisen rannalle newyorkilaisnainen toivoi, että olisi pakannut matkalaukkuunsa edes yhdet järkevät, matalakantaiset kengät. Hänen määränpäätään ei ollut löytynyt matkailusivustoilta, eikä hän ollutkaan tullut Suomeen turistina. 

Carolinella oli mukanaan Suomesta kauan sitten lähetetty kirje sekä helmisormus, ja hän aikoi selvittää miten ne liittyvät hänen sukuunsa.

Toisessa aikatasossa vuonna 1912 Anna, hänen aviomiehensä Viljo sekä tämän sisko Maria miehensä kanssa lähtivät suurin toivein matkaan Titanicilla.

Annan täti oli muuttanut Amerikkaan jo Annan ollessa pikkutyttö, ja kirjeissään Liisa-täti oli vakuuttanut, että siellä laulamista rakastavasta tytöstä voisi tulla suuri tähti. Valitettavasti täti ehti menehtyä ennen kuin suunnitelmat kävivät toteen, mutta uusi toivo oli virinnyt Viljon muodossa, kun mies oli tarjonnut upean helmisormuksen lisäksi matkaa Atlantin yli.

Annan olisi pitänyt arvata että tarjoukseen oli koira haudattuna. Matkan maksoi Marian varakas liikemiespuoliso, eikä tietenkään siksi, että Anna pääsisi esiintymään suurille lavoille. Johan tarvitsi heidät töihin suureen puualan yritykseensä, joka ei sijainnut lähelläkään New Yorkin esiintymislavoja. 

Onneksi kirjan nykytaso oli ihan kiinnostava, sillä päinvastoin kuin vastaavissa romaaneissa yleensä, siinä vietettiin huomattavasti paljon enemmän aikaa kuin menneen kertomuksessa. Kirja tuntuikin mielestäni enemmän feelgoodilta kuin historialliselta romaanilta. Tämä ei kuitenkaan loppujen lopuksi haitannut, ja olen jo jatkanut loppukesästä ilmestyneen toisen osan parissa. Siinä historianosuus sijoittuu sotavuosiin ja teemana on lapsen saaminen yksin. 

***

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta 

Siltala, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 8 h 50 min

Ulrika elää pikkukaupungin pikkuvirhamiehen rouvan elämää, johon olennaisena osana kuuluu rouvien keskinäisessä kilpailussa pärjääminen. Myös Väinö-pojan tulevaisuus on tärkeä, onhan tästä suunnitteilla suvun ensimmäinen ylioppilas ja jopa maisterismies. 

Kun mies sitten ottaa ja kuolee ikään kuin kesken kaiken, joutuu Ulrika elättämään itsensä ja takaamaan poikansa tulevaisuuuden. Ei auta kuin ryhtyä palkkatyöhön, jolloin kilpailuasetelman huipulla oleva ystävätär keksii hänelle vaivaistalon johtajattaren pestin. Ulrika saa paikan ja suuntaa kohti kaikkea uutta ja oman elämän mullistavaa.

Ulrika ei ole mikään kaikista miellyttävin ihminen, mutta se ei vaikuttanut mitenkään kuuntelukokemukseeni, sillä pidin kirjasta todella paljon. Vaivaistalon asukkaisiin ja heidän elämäänsä oli kiinnostavaa tutustua, en muista että olisin aiemmin tällaiseen aiheeseen tai ainakaan näkökulmaan törmännyt. Toivottavasti Annolalta saadaan enemmänkin romaanikirjallisuutta jatkossa!

***

Paula Nivukoski: Pimeät päivät, valkeat yöt

Otava, 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 9 h 56 min

Elettiin Helsingin olympialaisia edeltävää kevättä, seitsenvuotias Eino uitti mummolassa kaarnalaivojaan. Virta on vaarallinen, eikä jokeen pudonnut poika mahda mitään sen voimaa vastaan, ei riitä edes äidin kurottava käsi. 

Esikoisen kuoleman jälkeen jotain menee Kertun ja Johanneksen välillä rikki, eikä sille ole sanoja eikä kosketusta. Anni-tytär elää leikkiensä maailmoissa, Johannes lähtee joka aamu peltotöihinsä ja taputtaa vuoden ikäistä Sakaria päälaelle todeten, että vielä siitä kunnon isäntä kasvaa. Vain Kerttu jää niin kiinni suruunsa, ettei pysty enää olemaan. 

Kuten Kertun äiti aikoinaan lähti siskonsa luo kaupunkiin, lähtee Kerttu Senni-tätinsä luo. Vaasa on iso ja ihmeellinen kyröläiselle, joka ei aiemmin ole kaupungissa käynyt. On huvituksia elokuvista kahviloihin, on vieraita ihmisiä, tanssitkin. Ettäkö joidenkin ihmisten elämä on koko ajan tällaista? Kerttu auttelee Sennin ompelimossa, mutta häntä pyydetään toiseenkin työpaikkaan, ja niin hän jää kaupunkiin. Ensin viikoksi, kahdeksi, sitten niin pitkäksi aikaa, että tuntisi pystyvänsä palaamaan. 

Kirja on jatkoa Nivukosken edelliseen romaaniin Kerran valo katoaa, jossa Kerttu ja Johannes alkavat kirjoitella kun Johannes on rintamalla, ja nuorukaisen kotilomalla rakastuvat. Suunnitelmat toteutuvat; katsotulle talon paikalle nousee oma pytinki ja kehdossa liekkuu vuorotellen uusi lapsi. 

Nivukosken tyyli on jo tuttua, ihailen hänen lauseitaan ja niiden yhtäaikaista vähäeleisyyttä ja rikkautta. 

Aihe ei kosketa itseäni niin syvältä kuin varmasti heitä joilla on omia lapsia, mutta kaipauksen, ja Kertun ja Johanneksen välisen suhteen kysymysmerkit tunnistan kyllä. Silti toivon, että kun tällaista tapahtuu oikeassa elämässä, vanhemmat pystyisivät jatkamaan niitä eläviä lapsiaan varten, eihän kirjankaan poika ainokainen ollut. Nykyään on tietysti tukeakin tarjolla ihan eri tavalla kuin Kertun surressa . 

***

Karin Wahlberg: Elämä jatkuu 

#2 Sairaalan varjossa 

Bouq Publishing, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 18 h 28 min

Evelinan aviomies kaipasi haastavan työnsä takia huomiota ja huolenpitoa, niin Evelina ainakin selitti itselleen miehensä äkkipikaisen käytöksen. Mutta miten pitkään nainen voi kestää viuhuvia nyrkkejä, entä miten pitkään sairaalassa uskotaan hänen törmäilevän jatkuvasti kaapinoviin?

Entä pahuksen Egon, miksi arvostetun lääkärin pitikin pettää Nancia juuri nyt, kun hän odotti heidän kolmatta lastaan ja he olivat rakennuttamassa taloa. Vihdoin he pääsisivät omaan rauhaan, asumaan pois sairaala-alueelta. Silti Egon tuoksuu vieraalle kielohajuvedelle ja viipyy töissä lähes nukkumaanmenooon saakka. 

Ulla sairasti ensimmäisessä osassa vakavan polion, ja entisen voimistelijan on vaikea hyväksyä kehonsa heikkoa toimivuutta. Onneksi apua saa sekä lääkäriltä että lääkintävoimistelijalta, mutta urahaaveet sairaanhoitajana täytyy unohtaa ja keksiä uusi, vähemmän fyysinen ammatti. Voisiko hänestäkin tulla lääkäri, vaikka naisen rooli sairaanhoidossa onkin olla hoitaja?

Olin jo hyvän aikaa odottanut ja suorastaan kyttäillyt koska tähän sarjaan saadaan toinen suomennos. En ole tyypiltäni sellainen joka seuraa sairaalasarjoja, minulta ovat katsomatta niin Syke kuin Teho-osasto, mutta tästä kirjasarjasta pidän kovasti. Alussa kiinnosti polioepidemia ja mikä sai jatkamaan toiseen osaan oli riittävä määrä eri näkökulmia, ei pelkästään sairaalan työntekijöitä. Toinen osa oli ehkä kuitenkin hiukan liian pitkä. Kolmas osakin jo tähän mennessä ilmestynyt. 

2 x oppilaitoksessa - Karin Wahlberg & Jenny Colgan

Tulipa kuunneltua suht peräkkäin kaksi kirjaa, joissa molemmissa opiskelu ja oppilaitos olivat keskeisessä roolissa. Molemmat aloittavat sarjan, ja lopputulemani oli se, että ruotsalaissarjan jatkoa odotan, mutta brittiläinen ei suuremmin sytyttänyt. 

***

Karin Wahlberg: Vielä on toivoa

Bookbeat, 2024

Alkuteos: Om finns det hopp, 2013

#1 Sairaalan varjossa

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 18 h 3 min

Oli vuosi 1953 ja Ruotsissa elettiin polioepidemian kourissa. Ella-Kristin ja hänen huonetoverinsa Stina opiskelivat sairaanhoitajattariksi. Syyslukukausi oli alkamassa; heillä oli ollut kolmen viikon kesäloma, mutta osa tytöistä oli ollut senkin ajan töissä toimeentulonsa takia. Rehtori varoitti tyttöjä polioepidemian huipusta jota odotettiin alkusyksyyn, muttei halunnut pelotella heitä liikaa, menisiväthän he pian harjoitteluun sairaalan eri osastoille. Ella-Kristin päätyi korvapolille, mutta Stinan paikka oli sillä vaarallisimmalla, eli tartuntatautien osastolla, jossa toimi apulaislääkärinä myös Ella-Kristinin rakastettu, Carl Emilsson. 

Ulla ja Birgitta, Gittan, kävivät vielä tyttökoulua. He olivat parhaita ystäviä, vaikka tulivatkin aivan erilaista perheistä. Ullan äiti oli vähävarainen yksinhuoltajaäiti, Gittanin vanhemmat varakkaita ja kaikkineen parempaa väkeä. Ullan odotettiin menevän töihin ja auttavan sillä tavoin äitiään, mutta Ulla haaveili sairaanhoitajan ammatista, ja se vaati opintoja. Toki hän nytkin vahti lapsia ja oli loma-aikaan kesätöissä. Gittanin ei ollut koskaan tarvinnut tehdä kesätöitä, hän halusi nähdä maailmaa ja tahtoi siksi lentoemännäksi, mutta lentoemännän piti osata kieliä ja Gittanilla oli aivan onneton kielipää. 

Wilman aviomies Leo sortui aina uudestaan ja uudestaan juopottelemaan. Kaikkihan sen pihapiirissä tiesivät, että mies oli tuurijuoppo, mutta kukaan ei asiasta suoraan Wilmalle puhunut. Pihapiirin lapset sen sijaan pilkkasivat miestä ja matkivat tämän hoipertelua. 

Mies pystyi sentään käymään vielä työssä telakalla. Wilma oli itse töissä sairaalan epidemiaosastolla, ja oli alkanut laittaa vähän rahaa sivuun, varmuuden vuoksi. Hän joutui aivan liian usein ostamaan ruokaa luotolla kulmakaupasta. 

Nancy oli ylpeä miehestään Egonista, kuten kaikki he lääkärinrouvat olivat. Hän itse oli luonnollisesti luopunut palkkatyöstään vaateliikkeen myyjättärenä naimisiin mentyään, ja toisinaan hän kaipasikin ikiomaa, omalla työllä ansaittua rahaa, ei tosin siksi, että Egon olisi kitsastellut. 

Nancy oli hyvä äiti, sellainen joka oli kotona ja antoi lapsilleen turvallisen kasvuympäristön. Saattoiko maailmassa olla mitään tärkeämpää tai merkityksellisempää naisen tehtävää, kuin olla kotiäiti?

Lapsista vanhempi kävi kuitenkin jo lastentarhaa, koska muutamaa tarhatuntia päivässä suositeltiin oikeanlaisen kasvun tukemiseksi. Ja olihan heillä tietysti palvelijoita. Nancy tunsi olonsa välillä yksinäiseksi, ja hän kaipasi usein Egonia, joka teki pitkiä työpäiviä. Hän kaipasi kovasti myös kolmatta lasta. 

Oli todella kiinnostavaa kuunnella ajankuvaa 1950-luvun Ruotsista ja verrata sitä siihen mielikuvaan, joka on muodostunut samalta sodan jälkeiseltä vuosikymmeneltä Suomessa. Ero tuntuu silmät avaavan huimalta. Vaikka kirjassa oli vähävaraisempia henkilöitä, niin silloinkin kun henkilö säästi johonkin palkastaan, kävi ilmi että tavaraa oli mitä ostaa Tuli mieleen, että ihan kuin Ruotsissa ei olisi sotaa koettukaan - niinpä, he säästyivät siltä. Ja tuo on varmasti heijastunut myös tuleviin vuosikymmeniin, sillä esimerkiksi hiljattain kuuntelemani ABBAn tarinan myötä on tullut tunne, että Ruotsissa oltiin 1970-luvulla niin paljon meitä edellä. 

Kirjassa on hyvin kiinnostavasti kirjoitettuja henkilöitä ja kuuntelin sitä perin koukuttuneena. Toisen osan suomennosta odotellessa!

***

Jenny Colgan: Uusia ystävyyksiä

#1 Sisäoppilaitos meren rannalla

Gummerus, 2024

Alkuteos: Welcome to the School by the Sea, 2008

Lukija: Anniina Piiparinen 

Kesto: 8 h 46 min

Skotlantilainen Maggie Adair odotti elämältä jotain muutakin kuin opettajan virkaa samassa koulussa josta oli itsekin valmistunut. Niinpä hän haki työpaikkaa sisäoppilaitoksesta Cornwallissa.

Kun Maggie oli opiskellut opettajaksi, hän oli haaveillut siitä, että saisi täyttää nuoret mielet ja sydämet loistavilla kirjoilla ja runoilla, inspiroida heitä näkemään suuren maailman omien pienten ympyröidensä ulkopuolella. Sen sijaan hänen tehtävänsä oli pyrkiä pitämään luokka hiljaa edes kymmenen minuuttia, ilman että kukaan löisi ketään tai vastaisi kännykkään kesken oppitunnin.

Vaikka Maggie odotti uusia haasteita innokkaana, oli vaikeaa kertoa muutosta etelään Stanille, olivathan he olleet yhdessä seitsemäntoistavuotiaista saakka. 

Fliss ei aikonut viipyä sisäoppilaitoksessa kuukauttakaan. Häntä kolme vuotta vanhempi Hattie-sisar oli olevinaan jo niin aikuinen, ja kun vanhemmat ajoivat heidät sisäoppilaitoksen pihaan, tämä moikkasi kiljuen noin tuhatta lähintä ystäväänsä. Fliss ei tarvinnut ystäviä uudessa koulussa, hänellähän oli jo omat ystävänsä. 

Samaan aikaan Simonea jännittää, sillä hän on saanut stipendin tähän hyvään ja kalliiseen kouluun, ja hän haluaa täyttää kaikki vanhempiensa odotukset menestymällä opinnoissaan. 

Jenny Colgan on kertonut, että ryhtyi kirjoittamaan aikuisille suunnattua romaania joka sijoittuu sisäoppilaitokseen, koska olisi halunnut lukea sellaisia, mutta niitä oli saatavilla vain nuorille tytöille. Colgan oli ahminut ne kaikki jo moneen kertaan, minulla itselläni taas ei ole mitään merkityksellistä suhdetta sisäoppilaitostyttökirjoihin, eikä sen puoleen tyttökirjoihin muutenkaan. Ryhdyinkin kuuntelemaan Colganin sarjaa siinä missä muutakin romaania, jossa on mukana sekä aikuisia että lapsia tai teini-ikäisiä henkilöitä. 

Kirja jäi minun mieleeni melko tasapaksuna ja kohtalaisen mitäänsanomattomana, verraten siihen että pidin todella paljon siitä Colganin sarjasta jossa seikkaili myös lunni.