istoriallisia romaaneja vol 6: Vahvoja naisia Naistenviikolla

Minulla on edelleen menossa vahva historiallisten romaanien romaanien putki, joten nyt on tarjolla neljä uutta tai melko uutta kirjaa, jotka sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Samalla nämä sopivat erinomaisesti meneillään olevalle naisten viikolle, sillä jokaisessa on päähenkilönä vahva, omillaan seisova nainen. 

***

Christina Erikson: Kaipauksen aika

Kartanon naiset #3

Docendo, 2025

Lukija: Krista Putkonen-Örn 

Kesto: 10 h 43 min

1792

Christina oli ollut PH von Amberin puoliso nyt puolentoista vuoden ajan, mutta avioliitossa ei ollut toivottua lämpöä. Mies oli ollut leski, kun he olivat päätyneet yhteen. Hääyön jälkeen heidän yhteiset yönsä olivat sormilla laskettavissa, ja Christina mietti, oliko hänen ensimmäinen liittonsa ollut onnellinen. Saattoiko mies torjua hänet peräti siksi, että rakasti edelleen niin kovin ensimmäistä vaimoaan? 

Hän oli luvannut isälleen ja itselleen, että Svartå pysyisi perheen hallussa, mutta hänen ponnistelunsa kartanon tulevaisuuden hyväksi vaikuttivat turhilta. Ilman perillistä tulevaisuus näytti yhtä synkältä kuin vuoden 1789 armottomana talvena, jolloin Marcus kuoli. Christina olisi halunnut pamauttaa kamarin oven kiinni niin, että seinät kaikuivat ja lasiruudut helisivät. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Hän joutuisi korkeintaan kohtaamaan äidin ja Beatan ivalliset katseet, joista hän sai muutenkin kyllikseen joka ikinen kuukausi. Naiset tuntuivat pitävän hänen kuukautisistaan kirjaa kuin kaksi vaanivaa korppia ja esittivät jokaisen vuodon ajankohtana merkitseviä kysymyksiä siitä, mahtoiko odotettu perillinen olla jo tulossa. Christina painoi kädet kasvoilleen ja toivoi, että Maja olisi hänen luonaan.

Maja ei kuitenkaan ole enää Christinan palveluksessa, vaan pitää huolta tämän suurimmasta salaisuudesta. 

Kirjassa on juonittelun lisäksi myös jännitystä, sillä Svartån naamiaistanssiaisissa tapahtuu yllättävä kuolemantapaus. Jännitystä luo myös asia, jonka Christina oppii aviomiehestään... 

Nautin edelleen kovasti tästä sarjasta, joka on vetävää tekstiä, sisältäen sopivasti kaikenlaisia elementtejä mitä koukuttavaan historialliseen viihdekirjallisuuteen kaipaan. 

***

Ingeborg Arvola: Jäämeren laulu

#1 Ruijan rannalla 

Gummerus, 2024

Lukija: Mirjami Heikkinen 

Kesto: 10 h 40 min

1859--->

– Minä en ole ainoa, joka on tehnyt väärin, mutta kun joutuu seisomaan neljä kertaa papin vieressä, niin siinä ihminen on todella yksin. Pilkattavana. Häväistävänä. ”Priita-Kaisa Seipäjärvi on harjoittanut haureutta”, pappi sanoi. ”Hän on syntinen nainen. Hänen täytyy rukoilla Jumalalta anteeksiantoa. Meidän kaikkien täytyy rukoilla hänen puolestaan.”

Priita-Kaisa oli suuttunut pappiin, ja suuttunut niihin miehiin, jotka kirkon penkeillä olivat rukoilleet hänen syntiensä puolesta. Hän pakkasi ahkioon tavaransa ja kolmevuotiaan Heikki-poikansa, vanhempi Aleksi hiihti jo hyvin siinä missä Priitakin. Nuo hänen komeat poikansa olivat syy siihen, miksi Priitaa piti rankaista: kaksi aviotonta lasta eri miehille. Tosin Priita arveli, että isän kotipolttoisen myynnilläkin oli osuutensa asiaan. 

Samaa matkaa lähtijöitä oli useampia, Suomen puolelta oli aina lähtijöitä pohjoisemmaksi, Norjaan, sinne missä oli työtä ja ruokaa, niin paljon kalaa kuin merestä jaksoi nostaa. Priita suuntaisi Pykeijaan, jonne hän veljensä oli jo muuttanut, ja etsisi puolisokseen kovan työmiehen joka ei joisi itseään jatkuvasti humalaan ja olisi parempi miehen malli pojille kuin hänen oma isänsä. Kohtalo oli kuitenkin varannut hänen kohdalleen muuta, eli rakkauden joka ei taaskaan sopinut muiden pirtaan. 

Siinä missä Kartanon naiset voi reteästi luokitella viihdekirjallisuudeksi, tarjoaa Jäämeren laulu syvällisemmän otteen ja näkökulmia pohjoisen alueen historiaan. Sarjan toinen osa, Villien tuulten ranta, ilmestyy syyskuussa, ja sen huomattuani tulikin kiirus kuunnella vihdoin tämä ensimmäinen kirja. Näistä todella pohjoiseen sijoittuvista kirjoista minulle on tullut viime vuosina halu päästä matkustamaan sinne, mm Pykeijaan. Toivottavasti tämä lähivuosina toteutuu! 

***

Lea Kampe: Kenian naarasleijona

Bazar, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 11 h 25 min

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Niin alkaa Karen Blixenin tunnetuin romaani, Minun Afrikkani, ja se on myös toinen lause Kampen Karen Blixenistä kertovassa romaanissa. Kuinka moni meistä vanhemmista lukijoista kuuleekaan mielessään Meryl Streepin äänen, joka lausuu nuo samat sanat vähintään yhtä tunnetun samannimisen elokuvan aluksi: I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hills. 

Heille, joille Karen Blixen ei kolahda takaraivossa, kyse on siis tositapahtumista. Tuore tanskalainen aviopari Karen ja Bror von Blixen-Finecke perustivat kahviplantaasin Keniaan suurin odotuksin. Kuka sen heille alunperin hankkikin, ei huomioinut sen sijainnin ja käyttötarkoituksen yhteensopimattomuutta: alue on liian kuivaa kahvipensaille. Kun Bror oli potkittu ulos farmilta ja avioero selvä, plantaasi oli Karenille koko elämä ja samalla suurin haaste. Mitä muuta hän osaisi - tai edes haluaisi tehdä?

Mikään ei ole yhtä kamalaa kuin pelokas odottaminen. Tarvitsemme kipeästi hyvän sadon – ja siihen tarvitsemme sadetta. Kun herään aamuisin, haistan pelkän palaneen maan. Maasait ovat kulottaneet ruohotasangon jo monta viikkoa sitten, jotta se pääsisi uuteen tuoreenvihreään kasvuun heti sadekuurojen jälkeen. Muistatko pitkät, vierivät savumatot ja leimuavat liekit? Kun sateet sitten jossain vaiheessa tulevat – sillä täytyyhän niiden tulla! – neitseellisen ruohon voi melkein nähdä kasvavan. Koit sen itsekin. Se on kuin syvä huokaus – kuin saisi lunastaa ikivanhan lupauksen. Onko tosiaan niin, että tällä kerralla tuo lupaus rikkoutuu? Toisinaan luulen melkein kuulevani sisälläni ruohonsiementen pidätellyn hiljaisuuden, kuiskatun sateenkaipuun. Enkä ole kuulosteluni kanssa yksin. Kikujut kuuntelevat kanssani.

Vuodesta toiseen sateet antoivat odottaa itseään ja sadot jäivät pienemmiksi kuin hän osasi odottaa. Viimeinen pisara olivat valtaisat heinäsirkkalaumat, jotka söivät kaiken maan tasalle saakka. 

Toinen haaste oli rakkauselämä. Eronsa jälkeen hän alkoi tapailla brittiläistä aristokraattia, Denys Finch-Huttonia.  Mies kulki jatkuvasti Kenian ja Englannin väliä, eikä tavallinen elämä, johon kuului avioliitto ja lapsia, tuntunut olevan häntä varten.

”Juuri siksi en sanoisikaan meidän olevan yhdessä. Rehellisesti sanottuna en tiedä ollenkaan, miten kuvailla suhdettamme. Mutta kuka tietää, ehkä sitten kun Denys palaa muutaman kuukauden kuluttua Englannista, tilanne selkiytyy edes hieman – vaikka rohkenenkin epäillä. Asia on juuri niin kuin sanoit: eivät Denysiä kiinnosta selkeästi määritellyt parisuhteet. Ja vaikka se kuulostaakin kummalliselta, juuri se minua hänessä viehättää. Häntä ei yksinkertaisesti voi karsinoida.”

Ingrid katseli häntä tarkkaan. ”Ja sekö sopii sinulle?”

Halusiko hän Denysin muuttuvan, kyllä ja ei. Olisiko miehessä hänelle enää mitään erityistä, jos tämä olisi kuin kaikki muutkin miehet? Blixeninsä tuntevat tietävät miten rakkaustarina päättyy, lentoturmaan, mutta toisaalta kun oman muistini virkistykseksi luin tähän liittyvistä ihmisistä netistä, oli Karenin ja Denysin suhde mitä ilmeisimmin päättynyt, ja Denys tapaili yhtä epäsäännöllisen epäselvästi toista naista. 

Kirja käy läpi Blixenin elämää Afrikassa, ennen ja jälkeen Finch-Huttonin. Vaikka tavallaan tietää "perus juonen" eli Blixenin elämän kulun, aina tulee uutta vastaan, joko tietoa tai näkökulmaa tapahtumiin. 

***

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa
WSOY, 2025
Alkuteos: Mormor danset i regnet, 2015
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 9 h 20 min

Kun Juni palaa sukutaloon norjalaiselle saarelle, hän löytää valokuvan isoäidistään Trudesta rinnallaan saksalaissotilas. Juni ei tiedä mitä ajatella, joten hän alkaa selvittää sodanaikaisia tapahtumia kotiseudullaan, mutta isoäidin tarina vie pidemmälle.

Välittömästi sodan päätyttyä Truden tie vie kohti Saksan itäisiä kolkkia, jonne nuori tyttö kulkee luottavaisin mielin saksalaisen rakkaansa kanssa. Mutta mitä syvemmälle Saksaan he pääsivät, sitä harvemmassa näkyi ehjiä taloja, vain valtavia kasoja tiiliskiviä ja palamisen jäänteitä. Kadunkulmat olivat täyttyneet mustan pörssin kauppiaista, jotka kuljettivat pikku kärryillään juureksia, joita ahneesti vaihtoivat arvoesineisiin. 

Tekla huomasi kuuden-seitsemäntoista ikäisen tytön, joka hiipi hitaasti lähemmäs yhtä mustan pörssin kauppiaista. Äkkiä tyttö ryntäsi nappaamaan porkkanan ja juoksi tiehensä. Mutta ei riittävän nopeasti. Mies sai yhdellä loikalla tytön kiinni, kaatoi hänet maahan, kiskaisi porkkanan hänen kädestään ja sätti häntä. Tyttö jäi hetkeksi makaamaan ja nousi sitten. Hänen vaatteensa olivat liasta jäykät, kasvot olivat kalpeat ja hiukset rasvaiset ja takussa.
Aivan heidän vieressään seinässä olevasta aukosta kömpi ulos vanha nainen. Hän horjahti ja yritti pysyä pystyssä mutta istahti pian kivelle nojaamaan päätä käsiinsä. Ei voi pitää paikkaansa, että idässä olisi huonommat olot kuin täällä, Tekla ajatteli. Se on mahdotonta. Demminissä ei ole tällaista. Ei varmasti ole.

Isoäiti tanssi sateessa tarjosi uuden, karun näkökulman siviilien elämästä toisen maailmansodan päättyessä. Osittain kirjassa oli tuttuakin, luettuani aikoinaan (2014 suomeksi ilmestyneen) Rhidian Brookin romaanin Talo Elben rannalla. Se sijoittuu samoihin vuosiin ja Hampuriin, jossa myös Tekla asuu hetken ystäviensä luona. Kansien välissä on paljon muutakin kuin elämää sotavuosina, on esimerkiksi sukupolvien välisiä traumoja ja naisen asema. Soisin tätä kirjaa luettavan enemmän!

2 x taiteilijoita - Signe Brander & Juhani Aho

Tarja Lappalainen: Salonkielämää - Aatelisrouva Elisabet Järnefeltin ja Juhani Ahon rakkaustarina
Äänikirja: Saga, 2023
Ilmestynyt lukukirjana 2014 nimellä Salonkielämää – Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa
Lukija: Carla Rindell
Kesto: 6 h 13 min

Baltiansaksalaiset sukujuuret omaava Elisabet Järnefelt, o.s. Clodt von Jürgensburg, syntyi Pietarissa vuonna 1839. Hän tapasi tulevan sulhasensa Aleksander Järnefeltin 15-vuotiaana, ja oli hiukan alle 19-vuotias, kun heidät vihittiin. Ennen pitkää he päätyivät asumaan Helsinkiin, jonne pääkaupunki oli Turusta siirretty, jotta se olisi lähempänä Venäjää - ja kauempana Ruotsista.

Kun Juhani Aho saapui Helsinkiin opiskelemaan, hänet valittiin toimittamaan yliopiston osakunnan lehteä, jonka toisena toimittajana oli Elisabet Järnefeltin poika Arvid. Heistä tuli pian mitä parhaat ystävät, joten Juhani luonnollisesti tutustui myös Arvidin äitiin. Elisabetin sivistyneisyys teki nuoreen maalaispoikaan suuren vaikutuksen, samoin Elisabet monien muiden naisten tavoin viehättyi nuoresta Ahosta.

Elisabetin salongissa puhuttiin paljon muustakin kuin kirjallisuudesta, päivänpolttavin aihe oli kielikysymys. Salonki oli monelle nuorelle opiskelijalle tapaamispaikka ja keskustelufoorumi. Elisabetin oma tavoite oli löytää salonkiinsa lupaavia nuoria, joille välittää Pietarista peräisin olevaa taidenäkemystään. 

Aviopari alkoi erkaantua toisistaan aatteiltaan; Elisabet kannusti nuoria aktivisteja, jotka edustivat kaikkea sitä, mitä Aleksander aateveljineen ei halunnut edistää. Jälkipolvet ovat jopa nähneet Elisabetin yllyttäjänä, jopa johtajana. Juhani Aho ja Arvid Järnefelt taas olivat oman osakuntansa huomattavimmat radikaalit, joiden ensimmäinen lukuvuosi menikin lähinnä ylioppilaspolitiikassa. 

.

Kun Aleksander Järnefeltistä tuli Kuopion kuvernööri, Elisabet seurasi miestään uudelle paikkakunnalle, vaikka pariskunta olikin niin viileissä väleissä, että he viettivät aikansa eri huoneissa. Elisabet jatkoi Kuopiossa oman salonkinsa pitämistä, mutta tutustui pian myös Minna Canthiin ja tämän salonkiin, Kanttilaan. Väki kävi osittain molemmissa, ja Elisabetkin vietti aikaa Kanttilassa, erityisesti silloin kun hänen miehensä oli kotona. Myös Juhani Aho oli tuolloin osa Minnan hovia, siinä toinen syy, miksi Elisabet siellä viihtyi.

Kuten tiedetään, Juhanin ja Elisabetin välillä roihusi myös rakkaussuhde. Elisabet pyysi kirjeissään Juhania ne polttamaan, mutta on niitä myös säilynyt. 

”Niistä minun kirjeistä, minä oikein pyydän sinua rakas Jussi polttamaan niitä. Tee sen myös minun tähden. Jos et sitä tee niin minä en voi kirjoittaa niin vapaasti. Ajattele jos ne jollain lailla joutuvat ihmisten käsiin. Ja on se todellakin hyvin varomatonta, että me näin kirjoitamme. Se myös herättää huomiota että kirjeitä vakuutetaan. Niin rakas, rakas Jussi pitäisi olla varovainen, minua hyvin tämä pelottaa. Niin lupaa että poltat kirjeet ja tämän myös.” 

Lopuksi toivotukset, jotka kielivät Elisabetin voimakkaasta läheisyyden kaipauksesta: ”Hyvästi siis rakas, rakas, pikku oma Jussi! Hyvää yötä! en tiedä ollenkaan missä olet, on hirveä ikävä! Voi hyvin! Kirjoita pian. Hyvästi monta kertaa, minä myös kuvailen niin kuin sinä, että minä monta kertaa tulen takaisin ja uudestaan painan sinua rintaani vastaan ja suutelen kauan…kauan…” (Elisabet Järnefeltin kirje Juhani Aholle 20.2.1886)

Kirjan alkuperäinen alaviite, Rakkautta, riitoja ja kirjoittamisen paloa, oli kuvaavampi, sillä kirjassa kerrottiin hyvin laveasti kaikista laajaan henkilökaartiin kuuluvista aikansa vaikuttajista, ei pelkästään rakkaustarinaa. Minna Canthin elämä, hänen mielipiteensä ja kirjoittamisensa (niin lehtikirjoitukset kuin näytelmät ja novellitkin) olivat isossa roolissa ja niiden syntyä avattiin. Puhuttiin myös Ahon ja Canthin ystävyydestä ja vaikutteista toisiinsa. Että Ahon Papin tytär oli saanut aineksia Canthin tyttäristä ja näiden kasvatuksesta, Canthan vaati tytöille samanlaisia oikeuksia koulunkäyntiin kuin pojille, ja oli ylipäätään vuosikymmenen verran edellä muita penätessään naisten oikeuksia. Canthin pienoisromaani Hanna on puolestaan ottanut vaikutteita Ahon Papin tyttärestä. 

Canthin pienoisromaani Hanna vastaa teemaltaan hänen ensimmäistä lehtiartikkeliaan. Se näyttää, miten nuoren tytön kehityksessä elämän rikkaat mahdollisuudet, orastavat vapauden ja itsensä toteuttamisen tunnot, tukahtuvat. Köyhää kansaa (1886) puolestaan syntyi rinnan Ahon sosiaalisesta heräämisestä todistavan sanomalehtityön kanssa – jonka taas arvellaan syntyneen Canthin antamien virikkeiden pohjalta.

Juhani Ahon ja Minna Canthin ystävyys oli mielenkiintoinen. He nauttivat toistensa seurasta. Heidän kanssakäymisensä ja vuorovaikutuksensa oli kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen mielekästä ajatuksenvaihtoa jonka hyötyä ei voi mitata vertailemalla. Todennäköisesti vuorovaikutus oli myös eroottisesti inspiroitunut – molemmat tunsivat vetoa toisiinsa. Kuitenkaan se ei yltänyt rakkaussuhteeksi. Aho oli omalta puolellaan vielä kiinni Elisabet Järnefeltissä. Elisabet puolestaan piti kiinni mustasukkaisesti Ahosta.

Tarinahan sai vielä sellaisen käänteen, että Juhani rakastui palavasti Elisabetin tyttäreen Ainoon ja uskaltautui kosimaan tätä. Aino oli antanut välittömät rukkaset naurahtaen, että Juhanihan on hänelle setä! Aho vaihtoi maisemaa ja lähti Pariisiin, jossa kirjoitti yhden tunnetuimmista teoksistaan, Yksin, joka kertoo käytännössä hänen onnettomasta rakkaudestaan Ainoon. Kosinta oli kova isku Elisabetille. Aleksander ei olisi toivonut Ahoa tyttärelleen, ja piti huomattavasti enemmän vävystä jonka Aino sitten nai, eli nuoresta säveltäjästä Jean Sibeliuksesta. 

Kiinnostavinta tässä kirjassa ei ollut kenenkään rakkauselämä, vaan juurikin tuo kuka, kenen seurassa, inspiraationa mihin jne. Itselleni nämä aikansa " intelligenssien" piiri pieni pyörii ystävyys- ja vaikutussuhteet ovat olleet epäselviä. 

Pirkko Soininen: Signe
Bazar, 2024
Lukija: Karoliina Kudjoi
Kesto: 5 h 15 min

"Älkää vielä minua pois Helsingistä", oli Signe Brander huutanut sairaalavuoteellaan, kun Helsinkiä pommitettiin. Mutta heidät evakuoitiin Nikkilän mielisairaalaan, ja siellä olisi Signekin kohtaava loppunsa, hän tiesi sen kyllä. Kaihin turmelemissa silmissä erottui enää vähän liikettä hämärässä, paremmin hän tunnisti hoitajansa näiden tuoksusta, mutta hoitajat vaihtuivat usein.

Signe Brander oli luonut pitkän työuran ja ollut naisvalokuvaajana todellinen uranuurtaja. 

Häntä oli kosittukin kahdesti, mutta miehet olivat olleet vääriä, eikä hän ollut löytänyt sitä oikeaa rakkautta. Sen sijaan hän oli löytänyt elämänsä rakkauden valokuvaamisesta. 

Soininen kirjoittaa Signe Branderin elämästä kovin kauniisti, lähes lyyrisesti, mutta samalla koin jääväni kirjassa ulkopuoliseksi, ja minusta tuntuu, että se on ainakin osittain kielen aikaansaannosta. Tämä harmitti, erityisesti siksi, että kuunnellessani muistin kyllä, että fiktiivisestä romaanista huolimatta Signe on todellinen henkilö, ja olisin toivonut pääseväni syvemmälle hänen elämäänsä. 

Karoliina Kudjoi sopi kirjan lukijaksi erinomaisesti, mutta niinhän hän aina. 

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kustantamo S&S, 2022

 Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 4 h 2 min

Eletään 1930-luvun loppua ja Tove kokee monta ensimmäistä kertaa. Ensimmäisistä ensimmäisin oli palveluspaikka perheessä jonka vanhemmista hän ei pitänyt, ja jossa oli määräilevä pikkupoika. Tove lopetti perheessä kesken ensimmäisen työpäivän, koska onnistui ylimalkaisilla ohjeilla naarmuttamaan heidän flyygelinsä. Sen jälkeen hän aloitti täysihoitolassa tehden 12-tuntisia työpäiviä. Taas häntä arvosteltiin: eikö äitinne ole opettanut teille mitään? Töiden jälkeen hän oli niin väsynyt, ettei edes vapaana iltapäivänään jaksanut käydä kirjastossa, saati kirjoittaa runoja. 

Hänen nuorempana tapaamansa Socialdemokratenin toimittaja herra Brochmann, joka oli kehottanut häntä palaamaan runojensa kanssa muutaman vuoden kuluttua, oli kuollut, ja Toven mahdollinen runoilijuus oli jäänyt vaille tukijaa. Ystävänsä Ruthin kautta hän kuitenkin tutustui vanhaan antikvariaatinpitäjään, herra Kroghiin, joka näytti arvostavan hänen kiinnostustaan kirjallisuuteen. 

Kysyn saisinko katsoa vähän kirjoja, ja kun herra Krogh kuulee että haluan mieluiten lukea runoja, hän näyttää minulle missä ne ovat. Otan umpimähkään käteeni niteen ja avaan sen. Luen lumoutuneena ja onnellisena:

- kannut täytetty viinillä,

hämärän verhoama maa.

Baudelaire. Pahan kukat, luen nimiölehdeltä. Menen herra Kroghin luo ja kysyn miten nimi lausutaan. Hän kertoo sen minulle ja sanoo että voisin lainata kirjan, jos lupaan palauttaa sen. Lupaan ja menen taas pöydän ääreen. Vasta nyt näen, että herra Krogh on aamutakkisillaan. Hän saa taas yskänkohtauksen, muuttuu sen aikana tulipunaiseksi ja pyytää henkeään haukkoen, että Ruth takoisi häntä selkään. Takoessaan häntä Ruth hymyilee minulle, mutta en hymyile takaisin. Herra Kroghin ja minun välillä on sanaton sopimus jollaista en muista ennen kokeneeni kenenkään toisen ihmisen kanssa. Toivon palavasti että hän olisi isäni tai setäni. Ruth huomaa sen ja vääntää kiukkuisesti suupielensä alaspäin. Minun pitää lähteä kotiin, hän sanoo nyrpeänä, minun on tavattava Ejvind. Kun olemme lähdössä, herra Krogh yrittää suudella Ruthia, mutta Ruth kääntää sievät kasvonsa pois, ja minun käy herra Kroghia sääliksi. Minulla ei olisi mitään suutelemista vastaan, mutta hän vain ojentaa kätensä ja sanoo: saat lainata minulta mitä kirjoja tahansa, kunhan palautat ne.

Ehkä hänestä sittenkin voisi tulla runoilija, ehkä hänen ei olisikaan pakko taipua äidin tahtoon mennä naimisiin "ammattimiehen" kanssa. 

Täysihoitolan jälkeen Tove tahtoi helpompaan työhön ja sai paikan konttorista. Nuoresta konttorilaisesta tuli hänen ensimmäinen poikaystävänsä, mikä tarkoitti muun muassa ensimmäistä käyntiä elokuvissa. 

Eräänä päivänä vanhemmat kertoivat Tovelle, että he muuttavat pian pois työläiskorttelista. Isä oli taas kerran jäämässä työttömäksi, eikä hän tiedä miten kalliimpi vuokra saadaan maksetuksi, mutta äiti on positiivinen.

Höpsis, äitini sanoo tiukasti. Tovehan maksaa kaksikymmentä. Kauhistun ajatuksesta että he rakentavat tulevaisuuttaan minun vuokranmaksuni varaan. Sitä heidän ei kannattaisi tehdä, ei varsinkaan laatia suunnitelmiaan selkäni takana. Kysyn miksi he eivät ole kertoneet minulle muutosta aiemmin, ja äitini sanoo että he halusivat yllättää minut. Asunnossa on kolme huonetta, ja minä saan oman. Lisäksi se on kadun puolella, niin että ikkunoista näkee mitä kadulla tapahtuu. Ilahdun silti vähän, sillä olen aina haaveillut omasta huoneesta. Mitä pirua, isäni ärähtää, mitä hän omassa huoneessaan tekee? Pureskelee kynsiään vai pyörittelee räkäkokkareita? Suutun kun isäni ei tiedä mitään omista lapsistaan. Ja kun suutun, sanon aina jotakin mitä saan katua. Haluan lukea, sanon, ja kirjoittaa. Isäni kysyy mitä helvettiä aion kirjoittaa. Runoja, huudan. Olen kirjoittanut monta runoa, ja kerran eräs toimittaja sanoi että ne ovat loistavia. Siinä näet, isäni sanoo ja hieroo kasvojaan isolla kädellään. Tyttö ei ole täysipäinen. Oletko tiennyt että hän touhuaa tuollaista? En, äitini sanoo lyhyesti, mutta se on hänen oma asiansa. Jos hän aikoo kirjoittaa, totta kai hänellä on oltava oma huone.

Tove odotti kahdeksattatoista syntymäpäiväänsä. Hän aikoi hankkia kunnon työpaikan eikä olla vain huonopalkkainen harjoittelija. Silloin Tove ja hänen paras ystävänsä Nina aikovat juhlia koko yön, eikä vain iltakymmeneen. Ja silloin Toven on vihdoin päästävä neitsyydestään, joka Ninan mielestä oli jo suorastaan skandaali. 

Trilogian kaksi ensimmäistä osaa on julkaistu 1967 ja kolmas 1971, suomeksi ne saatiin yllättäen 2021-22. Ennen näitä, jo 1950, suomennettiin '40-luvulla kirjoitettu Lapselle on tehty pahaa, sekä 1960-luvulla jokusia novelleja. 

Ditmlevsenin kirjasta Gift (tarkoittaen naimisissa) on tehty (vai on tekeillä?) tv-sarja. Kirjassa hän kertoo neljästä avioliitostaan. Olisi hienoa saada enemmän Ditlevseniä suomennettuna, sillä trilogiassakin aikakausi tulee hyvin esille ja kun se on kokijan kirjoittamaa, on siinä aina erilainen tunnelma kuin nykyhetkessä elävän kirjailijan. Sitä paitsi hänellä on kiinnostava tyyli kirjoittaa.

Tove Ditlevsen: Lapsuus

 

Tove Ditlevsen: Lapsuus

Kustantamo S&S, 2021

Lukija: Mirjami Heikkinen

Kesto: 2 h 59 min

Tove syntyi vuonna 1917 Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa. Hänellä on veli Edvin, joka on perheen ylpeys, onhan hän poika, eikä tyttö jota pitää elättää kunnes tämän saa naitettua miehelään. 

Lapsuuteni pohjalla on nauravainen isä. Hän on musta ja vanha kuin kaakeliuuni. Tiedän hänestä kaiken, ja jos haluan tietää enemmän, voin aina kysyä. Omasta aloitteestaan hän ei minulle puhu, koska ei tiedä mitä sanoisi pienille tytöille. Joskus hän taputtaa minua päälaelle ja sanoo: heh, heh. Silloin äitini puristaa huulensa yhteen, ja isä ottaa kiireesti kätensä pois.

Alakerrassa asuu Tähkäpää, jonka vanhemmat juovat ja riitelevät, ja Tähkäpää on aina mustelmilla. Kun poliisi hakee jomman kumman vanhemmista pois, laskeutuu vihdoin hiljaisuus. Toven vanhemmat eivät juo eivätkä riitele, hän on sillä tapaa onnekas.

Tove osaa lukea ja kirjoittaa jo 6-vuotiaana, mistä äiti ylpeänä kehuu häntä vieraille jotka vain jaksavat kuunnella: kyllä köyhänkin lapsella voi olla lukupäätä. Siitä Tove epäilee, että äiti saattaa pitää hänestä. Hän yrittää aina saada äidin hyväksyntää, että tämä hymyilisi eikä raivoaisi. Isä pitää hänestä, sen Tove tietää, sillä isä ei koskaan lyö, ja antoi sitä paitsi hänelle viisivuotislahjaksi Grimmin satukirjan, jota ilman hänen lapsuutensa olisi ollut paljon harmaampi ja ankeampi. 

1930-luvulla lämmittäjänä työskennellyt isä jäi työttömäksi, ja se oli asia jota pyrittiin salaamaan viimeiseen saakka, vaikkei siinä ollut mitään erikoista; puolella seudun lapsista oli työtön isä kotona. 

Olipa hyvä, että aloin kuunnella tätä trilogiaa, sillä pidin tätä sekä kiinnostavana että koukuttavana. Jatkan varmasti seuraavaan osaan. 

Ditlevsenin sanotaan tulevan köyhästä perheestä. Olen ollut kiinnittävinäni aiemminkin eroa tuon ajan köyhyyteen suomalaiskaupungeissa ja Ruotsissa tai Tanskassa, samoin nyt tässä kirjassa. Meillä kaupunkilainen köyhä perhe 1920-luvulla olisi asunut hellahuoneessa, Toven nelihenkisellä perheellä oli erikseen keittiö, olohuone ja makuuhuone, ja vaikka tilat olivat talvella kylmiä ja rahasta oli tiukkaa, ei tarvinnut kuitenkaan elää niin ahtaasti. Meillähän asumisolot väljenivät vasta kun nukkumalähiöitä alettiin rakentaa. Yleistä oli sekin, että jos pystyttiin nipistämään yksi huone pois omasta käytöstä, siihen otettiin alivuokralaiseksi yksineläjä. Sukulaistädilläni Helsingissä oli "alivuokralaisneiti" vielä minun lapsuudessani, 1970-luvulla. 

Köyhyys oli Toven perheessä myös sitä, että piti ostaa leipomosta vanhaa leipää ja vanhoja viinereitä. Tanskalaiset ja heidän viinerinsä! Tove osti omin luvin talousrahoilla myös vanhoja kermamunkkeja ja ahmi ne kotimatkalla, eikä äiti huomannut mitään. Kirjassa kerrottiin, että samoissa taloissa ja muuten samanlaisissa kodeissa, mutta kadun puolella, asui parempaa väkeä. Ehkä heillä oli flyygeli. Paremmat vaatteet ja tuoreita viinereitä. 

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava, 2021

Lukija: Satu Paavola

Kesto: 7 h 37 min

Kun Helmi oli pieni, hän ihaili isänsä väripurkkeja ja halusi piirtää. Kun isä otti lyijykynänsä takaisin ja sanoi tytön vain pilaavan silmänsä, hän nappasi hellasta hiilen ja jatkoi sillä. 

Minulla oli hiiltä kynsien alla ja se ei lähtenyt pois hinkkaamallakaan. Opettajatar napautti karttakepillä sormiani niin, että vesi nousi silmiin ja sanoi, ettei piirtäminen sopinut naiselle. Oli ylipäätään väärin yrittää kuvata Jumalan luomaa maailmaa. 

Nainen oli tehty miehen kylkiluusta, se olisi tyttöjen syytä pitää mielessä. Riitti että tytöt osasivat lukea Katekismusta ja kirjoittaa numeroita ja ostoslistoja talouskirjaan. Oppinut nainen oli luonnonvastainen ja jumalaton, kuin omenaa viekkaasti ojentanut Eeva. 

Vuonna 1908 asenteet ja ilmapiiri olivat sen verran muuttuneet, että naisia hyväksyttiin jo Ateneumiin. Helmi tietää Venny Soldan-Brofeldtin töitä ja tietää tämän opiskelleen aina Pariisissa asti. Vaikka isä vastustaa hänen Ateneumiin lähtöään, Helmi on moderni nainen joka uskaltaa muuttaa yksin Sortavalasta Helsinkiin. 

Hän kiinnittää erityisesti yhden, pitkät hiuksensa poninhännälle kietoneen pojan huomion. Mustassa, pitkässä viitasssaan tämä näyttää niin erilaiselta kuin muut, että jää huomaamatta että hän on naisopiskelijoitakin päätä lyhyempi. 

Kuulen myöhemmin muilta tytöiltä, että käytävillä vetelehtivät pojat kutsuvat itseään Suruttomiksi. Opettajat ovat kieltäneet heitä häiritsemästä opetusta, mutta Suruttomat istuvat silti joka aamu paikallaan viheltämässä ja huutelemassa naisopiskelijoille. 

Heidän takiaan tytöt ja pojat on jouduttu sijoittamaan eri luokkiin.

Tyko Sallinen, tuo poninhäntäpäinen nuorukainen, oli potkittu pois Ateneumista epäsovinnaisen maalaustyylinsä takia. Hän oli lähtenyt kotoa 14-vuotiaana, asunut Tukholmassa ja Kööpenhaminassa elättäen itsensä räätälin kisällinä. Hän oli kasvanut lestadiolaisperheessä, jonka isä oli räätäli ja ankara saarnamies. Tyko piti Ateneumin opetusta vanhanaikaisena, sellaisena jossa jankataan vain perspektiiviä ja anatomiaa. Hän halveksi Gallen-Kallelaa freskoineen siinä missä muitakin "paskahousuporvareita".

Brondiinin kahvilarakennuksen katutasossa oli konditoria jossa leijui kahvin ja korvapuustien huumaava tuoksu. Sen yläkertaan naiset pääsevät vain herraseurassa, eikä näiden naisten maine ole kunniallinen. Täällä kokoontuivat Suruttomat, jotka puhuivat yhtä kiivaasti Suomen itsenäistymishaaveista kuin siitä, miten suomalainen taide on vanhentunutta ja uusiutumisen tarpeessa. Siihen maailmaan Tyko ottaa Helmin mukaansa ja Helmi uskoo, että on kohdannut vertaisensa ja miehen, joka kohtelee häntä vertaisenaan. 

Miesopiskelijat vertailivat aikaansaannoksiaan päivän päätteeksi, mutta naisopiskelijoilla sellainen ei ollut tapana. Brondassakaan miehet eivät olleet kiinnostuneita Helmin töistä, mutta se ei Helmiä varsinaisesti häirinnyt. Hänellä oli omat tavoitteensa, kuten stipendi Pariisiin. 

Kun Tyko sitten sai stipendin Pariisiin, hän tahtoi mukaansa Helmin, jota hän jo usein kutsuu Mirriksi vaikkei Helmi siitä pidäkään. Helmi epäröi, sillä kaksin matkaan lähteminen veisi loputkin hänen maineestaan ja heistä kuiskitaan jo nyt Ateneumin käytävillä. Niinpä Tyko kosii ja he menevät vihille, Helmi mustassa mekossaan joita naiset vielä tuolloin avioituessaan käyttivät. Helmin ja Tykon yhteisen tarinan alku oli kaunis ja ylevä, yhdessä heistä tulisi jotain suurta, uutta ja erilaista.

Mutta jo Pariisissa kaikki alkoi mennä väärin. Tykon viettäessä pitkät päivät ja illat uusien ystäviensä kanssa Helmin kesä meni harakoille. Unelma opiskelusta Pariisissa haihtui yksinäisiin iltoihin ja salaa hän maalasi omakuvia peilin kautta. Tykon mustasukkaisuus kävi ilmi hänen löytäessään luonnokset, kuka Helmiä on hänen poissa ollessaan maalannut? 

Syksyn myötä he palasivat rutiköyhinä Helsinkiin, päätyen Tykon vanhempien palvelijainhuoneeseen kun omaan kotiin ei ollut varaa. Ei toiveitakaan, että Helmi olisi jatkanut opiskelua Ateneumissa. Ostaakseen edes leipää ja perunoita hän pihisti kolikoita Tykon taskuista tämän nukkuessa humalaansa. Helmin elämästä oli tullut juuri sitä, millaista kohtaloa hän oli paennut Sortavalasta, samanlaista kuin tuhansien muiden helsinkiläisvaimojen.

He jättivät Helsingin ja lähtivät Helmin vanhempien luo ja kun Helmi huomasi odottavansa lasta, Tyko oli kiukkuinen kuin ampiainen. Helmi oli luvannut huolehtia, ettei lapsia ilmestyisi ristiksi ja hän syytti Helmiä heidän elämänsä pilaamisesta. Välillä Tyko katoili, välillä yritettiin elää perhe-elämää, mutta mies valitti jatkuvasti että häneltä vaaditaan liikaa, niin henkisesti kuin taloudellisesti. Taiteilijasielu oli suurissa vaikeuksissa.

Minä en saatana voi keskittyä työhöni kun tuo imeväinen huutaa kaiket yöt! Tämä on sinun syytäsi, kuuletko? Minulla ei ole varaa elättää teitä. Ilman teitä asuisin jo Pariisissa, siellä minua sentään ymmärretään. Lähden kohta Amerikkaan, elätän itseni mieluummin pilapiirtäjänä kuin siedän näitä moukkia.

En tiennyt yhtään mistä kirjan alussa oli kyse. Eva, pikkutyttö, joka asui Kööpenhaminassa 1900-luvun alussa perheen ainoana lapsena, tapasi silloin ensimmäistä kertaa äidin veljen, Tyko Sallisen ja tämän tyttären Tajun. Siispä googletin heti alussa lisätietoja Sallisten yksityiselämästä. Kööpenhaminassa uuden nimen saanut Eva ja Taju luulivat aikuisuuteen saakka olevansa serkuksia, kunnes heille selvisi, että Eva oli itse asiassa Tykon ja Helmin ensimmäinen tytär Tiara, "Tirsu", jonka isä vei kasvatiksi lapsettomalle sisarelleen. Tyko saattoi hyvinkin ajatella juuri niin käytännöllisesti kuin Hiidensalo kirjoitti; kun Helmi odotti jo toista lasta heidän olisi helpompaa selvitä vain yhden kanssa ja sisarhan oli lasta toivonut jo pitkään. Tykon omaperäinen maalaustyyli ei saavuttanut suosiota, eikä Tykolla ollut kummoisia tuloja taiteestaan. Rahaa oli vähän, sisaren perheessä lapselta ei puuttuisi mitään. Mutta lapsen riistäminen äidiltään ilman tämän suostumusta oli tuolloisenkin moraalikäsityksen vastaista.

Taideyhdistyksen kevätnäyttely avautuu Ateneumissa. Esillä on Tykon Paasonvuoren mökillä maalaamia isoja töitä. 

Olen seissyt Tykon olkapään takana kun hän on maalannut ne, olen istunut hänen mallinaan ja jakanut saman syksyn kuoleman hehkun. 

Kuulen korvissani Tirsun jokeltelun kun katson niitä ja minun on paettava käytävään etten itkisi. Mirri jää tuijottamaan perääni tyhjin silmin.

Ihmiset katsovat tauluja välinpitämättömimä, puhuvat keskenään suun eteen nostettujen kämmenien takana, pudistavat päätään. 

Niitä nimitetään Tykon Uhmaksi ja Pilkaksi ja ihmisen ja luonnon irvikuviksi. 

Lestadiolaiset, joiden parissa Tyko kasvoi, kutsuivat uskonsa jättäneitä, helvettiin joutuvia suruttomiksi, siitä Tyko Sallisen porukan itselleen antama nimitys. Brondassa hovia pitäneellä, samoin ajattelevien nuorten taiteilijoiden porukalla, oli monia nimityksiä. Kirjassa moneen otteeseen esiintynyt, Helmiäkin auttanut Jali, oli Tykon hyvä ystävä, taidemaalari Jalmari Ruokokoski. Ellei edellämainttujen elämäntarinat ole tuttuja, suosittelen tutustumaan ainakin Wikipedian verran ennen kirjan lukemista.

Kirjasta jäi hassua kyllä positiivinen fiilis. Että voikin kirjoittaa näin kauniisti noin ikävistä tapahtumista.

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Otava 2017

479 sivua

Kun huomasin Venla Hiidensalon ottaneen kolmannen romaaninsa aiheeksi kansallistaiteilijamme Albert Edelfeldtin, innostuin välittömästi, sillä nuo kultakauden taiteilijat ja heidän elämänsä kiinnostavat minua isosti. 

Siinä on silti aina vaaransa, kun kirjailija lähtee luomaan kaikkien tuntemasta kansallissankarista miestä joka on verta ja lihaa ja jonka päähän laittaa ajatuksia ja tunteita ja jonka tekemäksi tekoja. Tällä kertaa en oikein tiedä mitä sanoisin sillä tämä kirja oli jotenkin niin täydellinen. Ostin täysin ja varauksettomasti Hiidensalon Edelfeldtin. 

Kannen kuva on kustantajalta, kirja on jo jatkanut matkaansa muiden luettavaksi. 

Mitä oikeastaan sanoa juonesta kun kaikki tuntevat Edelfeltin? Tiedämme että välillä hänellä oli luovuus kateissa, usein rahavarat vähissä. Saattaa kuulostaa hienolta, että Edelfelt vietti paljon aikaa Pariisissa, mutta sielläkin hän oli köyhä taiteilija. Pariisissa Edelfelt koki kuitenkin olevansa vapaampi kuin Suomessa. Hiidensalo esittää Edelfeltin taiteilijana, joka sai inspiraationsa rakastumisesta ja seksuaalisuudesta. Talvisessa Pariisissa oli Virginie, perheen Haikon huvilassa piikatytöt. 

Albert katseli ateljeensa ikkunasta. Hänen edellisiltana kokemansa äkillinen maalaamisen halu oli poissa. Loistavat kuvat silmäluomien takana muuttuivat yksitellen rumiksi ja elottomiksi kun hän yritti vangita ne kankaalle. Kaunein runo oli aina se, jota ei koskaan kirjoitettu, hän ajatteli, kaunein uni se, joka ei koskaan käynyt toteen. Kalu lepäsi pienenä ja surkastuneena reittä vasten ikään kuin vastalauseena hänen kaikille hyville päätöksilleen. Totuus oli, että hänestä ei ollut enää maalariksi.

Oman mielenkiintonsa romaaniin tuo myös se, miten paljon tilaa siinä annetaan Edelfeltin kolmesta siskosta nuorimmalle, Bertalle, hänen malleilleen niin Suomessa kuin Pariisissa sekä vaimolleen Ellanille. Jos Edelfelt kokee itsensä vapaaksi Pariisissa, Bertalla ja Ellanilla ei vastaavanlaista vapautta ollut tarjolla. Bertta olisi halunnut ryhtyä kirjailijaksi, Ellan olisi tahtonut opiskella yliopistossa. Vain Albert oli se joka pakkasi tavaransa ja lähti, koska pystyi ja sai lähdölleen oikeutuksen, koska ilman Pariisia ei syntynyt taidetta. 

Keskeneräiset taulut ympäröivät häntä kaikkialta kuin syytökset. ”Kaikki suuret tarinat kertovat siitä, miten ihminen yrittää välttää kohtaloaan. Toisaalta ilman ihmisen surkeita yrityksiä välttää sitä ei tarinoitakaan olisi”, Victor sanoi hänelle kauan sitten tärisevässä junavaunussa matkalla Venetsiasta Roomaan. ”Sinun tehtävänäsi on luoda tälle maalle tarina. Suomen tarina on kerrottava kansalle itselleen, jotta se ylipäätään tajuaisi olevansa olemassa. Kansa pitää saada näkemään itsensä jonakin, millä on kohtalo, jota välttääkseen sen on taisteltava viimeiseen asti. Tuo kohtalo, ystäväni, on Venäjä. Sinun kohtalonasi on puolestaan saada lukutaidoton väki näkemään itsensä kansana. Sinä tulet antamaan sille maalauksillasi kasvot ja sielun."

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet 

Karisto 2017

285 sivua 

Mila Teräs on tarttunut uusimmassa romaanissaan erittäin mielenkiintoiseen aiheeseen, yhteen kuuluisimmista ja arvostetuimmista (nais)taidemaalareistamme, Helene Schjerfbeckiin. 

Romaani rakentuu kahdelle aikatasolle. Syksyllä 1945 Helene on jo iäkäs, paljon nähnyt ja elämää kokenut nainen, joka asuu sotaa paossa Ruotsissa, Saltsjöbadenin kylpylähotellissa. Hän maalaa vielä yhtä, viimeiseksi jäävää omakuvaansa ja käy samalla mielessään keskusteluja maalari"sisarensa" Helena Westermarckin kanssa ja näin toisella aikatasolla muistelee lapsuuttaan ja sitä miten pääsi osalliseksi taideopintoihin.

- Katsokaa, neiti Ingman! Elin sanoo heti, kun opettaja on saapunut huoneeseen. - Katsokaa, mitä Elli on piirtänyt!
Elin esittelee malttamattomasti piirustuksiani Lina-tädille, tämä ja tämä ja tämä, tyttö hohkaa kuin uuni.
Kun Lina-täti katsoo kuviani, hänen kasvoilleen kierähtää valo, joka pehmentää katseen ja vapauttaa suun seudun: 
- Niin lystikkäitä, niin taidokkaasti piirrettyjä.
Hänen valossaan minä kasvan. 

Helenen taiteilijanuran alku oli takkuinen, eikä kotoa tullut kannustusta. Isä oli kuollut ja jättänyt jälkeensä vain pienen eläkkeen. Äiti haluaa Helenen tienaavan rahaa yhteiseen toimeentuloon ja pitää maalaamista koruompeluun verrattavissa olevana ajanvietteenä.

- Köyhien perheiden lapset joutuvat tekemään työtä aamuhämäristä iltaan asti, mutta sinä käyt vain taidekouluja! Von Beckerin yksityisakatemiaa! Se mies on pannut pääsi pyörälle, ei ole muuta kuin von Becker ja..., äiti sylkäisee sanan suustaan kuin kirouksen:
- Pariisi.

Ranskan taideakatemiaan eivät naiset pääse opiskelemaan, mutta yksityisiin akatemioihin kyllä. Ja Pariisiin Helenekin pääsee, 18-vuotiaana.  

Ja sitten jotakin tapahtuu. Jokin syttyy, leimahtaa, tarttuu ensin yhteen meistä, sitten toiseen. Äkkiä työskentelemme kaikki muun maailman unohtaen niin kuin soittaisimme yhteisessä, äänettömässä orkesterissa. Leikittelen hetken rehevällä siveltimellä kuin Renoir, sitten on Degas'n vuoro näyttää virtuoosimainen viivansa.
Parasta ovat nämä hetket ateljeessa. Kun huoneen tärpätintuoksussa teemme työtä uupumatta, vieri vieressä, toverit eri maista, tunnin toisensa jälkeen. 

Pariisissa Helene kohtasi elämänsä suuren rakkauden joka ei tuntunut edes välittävän Helenen raajarikkoisuudesta. Helene kun oli pienenä pudonnut alas rappuset ja murtanut lantionsa eikä köyhillä vanhemmilla ollut rahaa hoitaa Heleneä kuntoon vaan lapsiparka luutui sellaiseksi kuin luutui ja kärsi tästä koko ikänsä. Sulhasen perhe ei kuitenkaan uskonut selitystä vaan luuli Helenen sairastaneen polion ja painosti sulhasen jättämään Helenen. Myöhemminkin Helene kohtasi monia haasteita elämässään. Olla nainen ja taidemaalari, siis haihattelija. Helene ei myöskään saanut tarpeeksi omaa rauhaa toteuttaa itseään, ikääntyvän äidin vaateilta ja kotitaloustöiltä, mikä tuntui ahdistavan häntä enemmän tai vähemmän koko aikuisikänsä. 

Kirjassa on kiehtova, viehättävä tunnelma. En malttanut laskea sitä käsistäni ja lyhyet luvut houkuttelivat lukemaan vielä ja vielä yhden. Tunnelma ei kuitenkaan ole lainkaan sellainen, että onpa hehkeää olla taiteilija ja olenpa jotain erityistä kun olen Pariisissa. Vaikka Helenen unelma olikin päästä Pariisiin JA unelman toteutuminen oli hänelle iso asia, ei elämä sielläkään aina ollut kuin satukirjan sivuilla. 

Olen lukenut Teräkseltä hänen aikuisten esikoisensa, Harmaat enkelit, josta pidin paljon, mutta Jäljissä Teräs on noussut vielä aivan uudelle tasolle. Uskon että Jäljet on vielä loppuvuodestakin mielessäni yhtenä vuoden parhaista lukukokemuksista.

Seija Leivo: Kauluksessa kultainen hämähäkki

Seija Leivo: Kauluksessa kultainen hämähäkki 

Reuna 2016

287 sivua

Sukutarina lähtee liikkeelle vuoden 1868 nälkätalvesta, kun huonot säät olivat jälleen tuhonneet viljasadon ja ihmiset lähtivät viimeisillä voimillaan liikkeelle, etsimään ruokaa. Kulkutaudit iskivät nälästä ja taivaltamisesta heikkoihin ihmisiin. Jussilan perheestäkin tyyfus eli lavantauti vie pikkuveljen, mutta isosisko Liisa selviää. 22-vuotiaana Liisa saa tyttären jonka nimeksi annetaan Anni. Hän on kirjan päähenkilö ja kirjoittajan, Seija Leivon, isoäiti.

Elämä kuljettaa orvoksi jäävää Annia sukulaisten luota toisille, koti-Raahesta toiselle puolen Suomea Lappeenrantaan, taas takaisin Raaheen ja sieltä Vaasaan. Tutun elämän ja ystävien jättäminen ja uuteen astuminen ei ole aina helppoa, mutta Anni osaa suhtautua sukulaisten ystävällisyyteen nöyrästi ja hyväntuulisesti, eikä kapinoi vastaan. Työntekoon hän on tottunut jo pienestä, viisivuotiaana hän leipoi äidin apuna piparkakkuja myytäväksi ja opetteli lypsämään lehmää. 

Kultainen hämähäkki on Annin Liisa-äidin ainoa koru, aviomieheltä saatu rakas muisto. Kun Anni lähtee vähäisen omaisuutensa kanssa Lappeenrantaan kulkee äidiltä peritty rintarossi takin kauluksessa.

Anni tuijotti ohi lipuvaa maisemaa sivellen ajatuksissaan rintaneulaa, joka oli kiinnitettynä hänen kaulukseensa. Koru oli hänelle rakas. Se oli ollut äidin ainoa arvokas koru, pieni kultainen hämähäkki, joka kantoi selässään vaaleaa pisaran muotoista kuukiveä. Pisaran ympärillä oli monta pientä briljanttia, kuten äiti oli niitä kutsunut. 
Isä oli antanut korun äidille, kun heidät oli aikoinaan vihitty. Äiti ei ollut koskaan uskaltanut käyttää korua, koska oli pelännyt hukkaavansa sen navettaan tai perunapellolle. Pienenä Anni oli kuvitellut, että selkäpussissa kasvoivat hämähäkin poikaset, ja hän oli aika ajoin käynyt raottelemassa äidin korurasian kantta tarkistaakseen, joko ne olisivat syntyneet. 

Lukiessa tuntui mukavalta ajatella, että kirja kertoo kirjailijan omasta isoäidistä, toki fiktiolla höystettynä. Tavallaan tiesi ettei mitään epätodellista, epäuskottavaa voi tapahtua ja toisaalta niissä kohdin kun elämä kohteli Annia kovalla kädellä, jäi miettimään sitä että tuohon aikaan nuo asiat ovat olleet ihan todellista totta ja rajanveto köyhien / orpojen ja sen ns. paremman väen välillä on ollut raaka. Anninkin taivaan yllä häälyivät uhkaavat pilvet nimeltään orpokoti ja ihmisauksuuni. Huutolaislapsen osa olisi ollut vielä kurjempi. Vaikka Anni kokee orpoutensa ja köyhien sukujuuriensa johdosta nuoruudessaan ylenkatsetta paremman väen taholta, hän kohtaa onneksi myös aidon, vastoinkäymiset voittavan rakkauden. Annin tarina ansaitsi päästä kansien väliin.

Mikaela Strömberg: Sophie

Mikaela Strömberg: Sophie 

Schildts & Söderströms 2015, 236 sivua

Suomennos ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta: Helene Bützow 

Sophie elää Pietarissa huoletonta nuoren neidon elämää. Saksalaisten juurtensa myötä hän on saksalaisen koulun oppilas ja koulu sujuu kuin tanssi. Isä on pappi ja toimii hienostoneitien opettajana kuuluisassa Smolna-instituutissa, äiti on kotirouva joka synnyttää lapsen toisensa perään. Sophie on tytöistä vanhin ja vuonna 1842, täyttäessään 14 vuotta ja vaihtaessaan Smolnaan opiskelemaan, hänellä on jo seitsemän sisarusta. Koska Sophien isä on myös tsaariperheen suosiossa, esitellään Sophiekin samaisena syksynä hovissa. Sophie kutsutaan tämän jälkeen hovineidiksi vaikka hän on oikeastaan liian nuori tehtävään. 

Mutta sitten tulee skandaali. Sophie saa hovissa aivan erityistä huomiota osakseen tietyltä nuorelta mieheltä ja nuorena ja naiivina menee salaisiin kohtaamisiin joista seuraa onneton raskaaksi tuleminen. Vauva menee kesken, mutta Sophien maine on mennyttä. Niinpä isä päättää naittaa hänet ystävänsä sisarenpojalle ja Sophie vihitään 16-vuotissyntymäpäivänään kymmenen vuotta vanhemman hollantilaisnuorukaisen, Engbertus Jansenin kanssa. 

Vuonna 1850 Sophie on 19-vuotias ja jo kolmen pienen tyttölapsen äiti. Engbertus päättää karistaa Pietarin tomut jaloistaan ja muuttaa perheensä Suomeen. Siitä Sophien aikuinen elämä todella alkaa. 

Sophie von Behsen on todellinen historian henkilö. Itäisellä Uudellamaalla elänyt toimekas nainen syntyi Pietarissa 1828 ja kuoli 1886 Lapinjärvellä. Pietarin hienostopiireissä lapsuutensa viettänyt nainen luki Talousseuran julkaisuja maanviljelyksestä ja kuokki perunoita tyttäriensä kanssa Labbyn savisesta pellosta, joten ei voi varsinaisesti sanoa hänen eläneen perinteistä kartanonrouvan elämää. Toisaalta hän oli aika moderni aikakauteensa nähden. Lukuisista vastoinkäymisistään (joista aviomies on yksi) huolimatta ja varmasti myös niiden kasvattamana Sophiesta varttuu voimakastahtoinen nainen joka pitää ohjat käsissään miehen renttuillessa omilla teillään, kunnes tekee radikaalin päätöksen miehensä suhteen. 

Strömbergin tapa kirjoittaa historiallista romaania on hyvin persoonallinen, en osaa edes sanoa kenen tuotantoon häntä vertaisin. Tapahtumista kertovaa suoraa tekstiä on aika paljon suhteessa repliikkeihin ja se hidasti omaa lukemistani. Sophiessa on jossain määrin huumoriakin, mutta sävyltään se on mustanpuoleista. Utriomaista kepeyttä Sophiessa ei ole, eikä se ole samalla tapaa vetävä kuin esimerkiksi suosikkini Enni Mustoset. Aikakauden yleisiä tapahtumia Strömberg ei juurikaan ota käsittelyyn, kirja käsittelee aika puhtaasti Sophien elämää ja tunteita.

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina 

Otava 2011, 607 sivua 

Laila Hirvisaari on jakanut Venäjän keisarinna Katariina II:n elämäkerran kahteen tiiliskiviromaaniin; Minä, Katariina sekä Me, Keisarinna. 

Katariina on todellisuudessa saksalaisen ruhtinassuvun prinsessa Sophie, joka 14-vuotiaana naitetaan Venäjän tulevalle suurruhtinaalle Pietarille, joka on vain vuotta vanhempi pojankoltiainen. Venäjää halllitsee tuolloin keisarinna Elisabet jolla ei ole omia lapsia. Katariinan kauhuksi Pietari vihaa peseytymistä ja täyttää aviovuoteen mieluummin tinasotilailla kuin suvunjatkamispuuhilla. Elisabet tahtoo Katariinalta vain pojan, muuten tyttörukalla ei ole merkitystä. Muutenkin Elisabet tuntuu lähes hysteerisesti pelkäävän kaikkea, erityisesti sitä että Pietari tapattaa hänet päästäkseen nopeammin valtaan.

Kirjassa Katariina on jo iäkäs, kyseessä ovat siis hänen muistelonsa nuoruusvuosiltaan. Jälkimmäinen osa käsittelee Katariinan aikaa hallitsijana, ensimmäinen kattaa vuodet Saksasta lähdöstä siihen, miksi Katariinasta tuli tsaarinna eikä vain tsaarin puoliso.

Tässä romaanissa oli puitteet valmiina aivan mihin vaan. Sen sijaan Hirvisaari on kirjoittanut rakenteeltaan puuduttavat muistelmat joissa Katariina muistelee ja puolustelee ja käy läpi vanhoja muistiinpanojaan yhdessä Leonin, ylikamariherran ja uskotun ystävän kanssa. Juuri Leonin kanssa käydyt keskustelut tuovat kirjaan pitkän miinuksen. Katariinan oma elämä ja Venäjän hovi lukuisine juonitteluineen sen sijaan oli sitä antoisaa historiallista lukuromaania jota odotinkin. 

Kahlattuani kirjan läpi vannoin että toinen osa saa jäädä lukematta. Mutta saa nyt nähdä, olen jo hieman alkanut lämmetä jatko-osallekin ;-)

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuula Levo: Tuulenajama 

Otava 2009, 351 sivua

Näin Tuulenajaman ihan sattumalta kirjaston hyllyssä, oli siis täysin tuurista kiinni että koskaan kohtasimme. Kirjan selän fontti oli se johon kiinnitin huomioni. Kun luin takakannesta kirjan kertovan Teuvo Pakkalasta, päätin tutustua siihen tarkemmin, mielessä hiljattain lukemani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -trilogia jossa käsiteltiin Topeliuksen, Sibeliusten sekä Albert Edelfeltin elämää. Jouduin odottelemaan hetken kirjastossa siipan ollessa hoitamassa muita asioita, joten aloin lukeakin kirjaa saman tien. 

Tuulenajama kertoo siis 1900-luvun alun elämästä Teuvo Pakkalan perheessä. Minä-muotoisen romaanin keskeisessä roolissa on Pakkala itse mutta mukana on vahvasti myös Agnes-vaimo. Tarina lähtee liikkeelle ajasta, jolloin Tukkijoella-näytelmä on pyörinyt teatterissa ja tuonut jonkin verran mainetta kirjoittajalleen, samoin tervetullutta rahaa, mutta myös paineita seuraavan menestysteoksen tiimoilta. Pakkala on työstänyt jo pitkään romaania jonka päähenkilö on Esteri-niminen nainen joka kummittelee jatkuvasti Pakkalan pään sisällä muttei meinaa suostua paperille siirrettäväksi.

Olen uhrannut seitsemän pitkää vuotta Esterille, mikä on käynyt kalliiksi: penninhyrrää en ole siitä saanut rahaa, eihän ajattelemisesta ja luonnostelemisesta makseta. Olen värkännyt ja värkännyt romaania, jättänyt sen välillä sivuun ja tehnyt käännöksiä ja toimitustyötä. Ilman Tukkijoen menestystä olisimme puilla paljailla.

Pakkala elää jatkuvassa rahapulassa, uusii lainojaan ja rukoilee takaajia pysymään tukenaan vuodesta toiseen luvaten kerta toisensa jälkeen hoitaa lyhennykset milloin minkäkin tulevan tuoton myötä pysyen ilmeisen köyhänä pitkälle vanhuuteen. Kituuttamista on ollut maamme taiteilijoiden elämä kulta-aikaan, Mustosen Lapsenpiika-kirjasta sai sen käsityksen, että Sibeliustenkin talous oli tiukoilla. Pakkala joutuu välillä kaupparatsun hommiin ja toimii pitkän aikaa opettajana yrittäen unohtaa kirjoittamishaaveet kokonaan.

Esterin kirjoittamisesta on kulunut aikaa yli kaksi vuotta. Se on liian kauan, en enää tohdi tarttua paperiin, en uskalla kiertää sitä kirjoituskoneen telalle ja ruveta naputtelemaan esimerkiksi novellia. Aihetta kyllä olisi, mielessä käväisee usein jokin aiheen häntä, mutta en ole saanut mihinkään otetta eivätkä ne ole ruvenneet tekemään päähäni pesää. Olen antanut periksi, en kestäisi enää samaa romahdusta, jonka Esteri minulle teetti. Terveyteni ei kestä hermojarepiviä koettelemuksia. Toistaiseksi tyydyn hahmottelemaan aapisen kirjaimia ja sen pikku tekstejä, se on vaaratonta puuhaa verrattuna romaanin kanssa kamppailuun. 

Tuulenajama oli romaani joka tuli harvinaisella tavalla luihin ja ytimiin saakka. Tunsin empatiaa Pekkalan perhettä kohtaan ja toivoin että olisin voinut jotenkin auttaa. Luin kirjaa eteenpäin odottaen hyvää käännettä, tietäen ettei kirja Esteristä saati Aapinenkaan jäänyt Pekkalan viimeiseksi työksi. Olin lukenut kirjassa olevien kirjeiden olevan aitoja ja valtaosan niistä ollessa "kerjuukirjeitä", ja kun samaan aikaan tiedostin korostuneesti lukevani todellisesta eikä fiktiivisestä henkilöstä, odotin malttamattomana Pakkaloiden rahatilanteen paranemista ja elämän vakiintumista. Tästä kirjasta jäi päällimmäiseksi hyvä tunne siitä miten syvälle siihen uppouduin. Taitavasti kirjoitettu!

Olin joskus aikonut lukea Neiti Soldanin joka kertoo Juhani Ahon, tämän vaimon sekä vaimon sisaren kolmiodraamasta. Nyt hoksattuani että Neiti Soldan on myös Levon kirjoittama pitää ehdottomasti lainata sekin.