Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Saga Egmont, 2020 (painettu kirja 2005, Karisto)

Lukija: Noora Vuorela

Kesto: 7h 57min

Selma ei olisi myöntänyt tätä kenellekään, mutta kun elämässä satoi räntää vaakatasossa, hän etsiytyi kirjaston romantiikkahyllylle, valitsi luettavakseen jotain hömppää ja mutusti samalla pussillisen irtokarkkeja. Vihoviineiseksi hän olisi myöntänyt tämän parhaille ystävilleen Marialle ja Edulle, olivathan he kolme opiskelleet kotimaista kirjallisuutta samalla vuosikurssilla. Tosin ystävätkään eivät voineet työurillaan retostella, Maria oli neljän lapsen kotiäiti ja Edu pätkätöissä. 

Kun Selman työnantaja, ilmaislehden toimituksen pomo, määräsi hänet kirjoittamaan jutun Julia Lavendelista joka oli sen hetkinen romanttisen viihteen kuningatar, Selma laski yhteen yksi plus yksi ja sai tulokseksi kolme. Kyllä hänellekin raha kelpaisi, eikä hän edes kaivannut Lavendelin viettämää luksuselämää, kunhan saisi kotiin remontin maksettua. Selma ainakin tietäisi mistä kirjoittaa, niin monet kerrat hän oli ollut rakastunut. Voisiko hän todellakin lyödä rahoiksi kirjoittamalla rakkausromaanin? 

Selman päästä paperille alkoi muotoutua tarina upeasta, mantelisilmäisestä Giselasta ja tämän rakkauselämästä. Mutta tuoko Giselan onni hänelle onnen?

Selma ja Sami olivat asuneet vuoden yhdessä, mutta sinä aikana suhde tuntui väljähtyneen. Kaiken lisäksi mies alkoi tehdä ylitöitä enemmän kuin aiemmin, ei enää vastannut heti puhelimeen eikä osallistunut edes kotitöihin. Hän oli ihastunut miehessä tämän hyväntuulisuuteen, mutta nykyään Sami oli jatkuvasti kireä. 

Oli uskomatonta, kuinka paljon kodinhoito teetti töitä tällaisissa ääriolosuhteissa. Kaikki ne ruuat, jotka piti muistaa kantaa kaupasta, että Sami pysyisi tyytyväisenä. Roskien lajittelu. Jälkien korjaaminen. Ja taas piti vaihtaa lakanat ja pyyheliinat ja pyykkikori täyttyi, ja sitten oli mentävä töihin, ja työpäivät olivat pitkiä sen lisäksi, että minä sain aina kaikki ikävimmät hommat hoitaakseni.

- Niin, mutta sinä olet nainen, Maria sanoi. - Naiset on geneettisesti ohjelmoitu kestämään vaikeita aikoja kotirintamalla, miehet ovat toisenlaisia. Eivät he kestä kotiongelmia. Sodat ja luonnonkatastrofit ovat enemmän heidän aluettaan.

Minä aloin itkeä. En voinut sille mitään.

En voinut uskoa, että minulle kävi näin. Minä en muuta halunnut kuin rauhallista ja onnellista parisuhdetta, ja tässä sitä taas oltiin. Asuin miehen kanssa joka pakoili minua. Siis olinhan minäkin välillä kyllästynyt häneen, mutta tämä oli vähä toisen tason juttu. Parisuhteen pelisääntöihin kuului, ettei peittoalueen ulkopuolelle lipsahdettu ilman kolmena kappaleena esitettyä lupa-anomusta, joka on käsitelty johtokunnassa, joka meidän parisuhteessamme merkitsi minua.

- Minä olen ilmeisesti niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan opi, minä sanoin.

- Se johtuu siitä, että olet nuorena lukenut niitä typeriä romaaneja, Maria sanoi.

Vuosia sitten kirjabloggarit julkaisivat näin Agricolan päivänä arvioita kirjoista otsikolla Vanhan kirjan päivä, ainakin vuonna 2014 jolloin olin itsekin tempauksessa mukana. Idea ei ilmeisesti ole jäänyt elämään, sillä googlaamalla löytyy juttua vain Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivästä, jota aina kesäkuussa vietetään. Koska olin sattumoisin kuunnellut äänikirjana pari vuotta sitten julkaistun Ellilän kirjan joka on painetussa muodossa ilmestynyt liki 20 vuotta sitten, ajattelin että mikäpä osuvampi kirja juttuun näin Agricolan päivänä.

Tuolloin 2014 olin kirjoittanut blogiin näin:

"Kirjablogeissa vietetään Vanhan kirjan päivää 9.4.2014.

Kirjallisuus, klassikoita lukuun ottamatta, nähdään monesti tuotteina joissa on näkymätön "parasta ennen"-päiväys. Uutuudet keräävät lukijoita ja alennusmyyntikoreistakin poimitaan vielä luettavaa, mutta kirjojen niistäkin poistuttua ne haipuvat unholaan."

Ylläolevan voi allekirjoittaa yhtä lailla tänä päivänäkin. Ei kirjan elinkaari pidentynyt ole, alennuskori ja silppuri on kohtalona hyvinkin nopeasti, kun uudet julkaisut ovat jo nurkan takana tulossa kovaa vauhtia valtaamaan kirjakauppojen hyllyt. Toisaalta, olen ollut viime aikoina iloinen siitä, että äänikirjabuumin myötä myös vanhempaa tuotantoa on luettu äänikirjaksi, jolloin kirja saa uuden mahdollisuuden. 

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on ilmestynyt äänikirjana syyskuussa 2020 ja käyttämässäni äänikirjapalvelussa siitä on annettu 11 arviota omani mukaan lukien. Ei siis mikään hitti, mutta ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, etten olisi tullut kirjaan muutoin tarttuneeksi, joten kiitos tästä mahdollisuudesta Saga Egmontille.

Tämä oli jo neljäs Ellilältä lukemani kirja ja viihdyttävä sellainen. Ellilä kirjoittaa sujuvan mutkattomasti ja viihdyttävästi arjen asioista, kuten tässä rahasta ja sen puutteesta, puutaloasunnon remontista ja rakkaudesta, samalla kirjassa kirjan sisällä rakkausromaania hauskasti parodioiden. 

Kirsti Ellilä: Pohjakosketus

Kirstin nimipäivänä osallistun naistenviikon kirjahaasteeseen Kirsti Ellilän leppoisalla kirjalla Pohjakosketus. Haastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi. 

Kirsti Ellilä: Pohjakosketus

Word Audio Publishing, 2020 (lukukirja Karisto 2018)

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 7 h 53 min
Kuuntelin Nextoryn sovelluksella

Ravintolalaiva Kippo, kasvisruuan ja superfoodin edustaja Aurajoen ravintolatarjonnassa, veteli viimeisiään. Niin kertoi sukeltajien raportti laivan pohjan kunnosta, eikä enää paljonkaan olisi tehtävissä sen kunnostamiseksi. Osuuskunnan jäsenet, historian lehtori Heimo Kippo ja hänen ystävänsä Pete ja Sylvi sekä liitännäisjäsen Aino olivat kuulemassa huonoja uutisia. Aino oli tutustunut mielenterveysryhmän kautta Sylviin ja siten osuuskuntaan ja ravintolasta oli tullut Ainolle tärkeä, se oli käytännöllisesti pelastanut hänet vajoamasta syvyyksiin. Myös Heimo ja Sylvi olivat tutustuneet kriisiryhmässä, ja vanhan laivan ostaminen ravintolakäyttöön vajaa vuosi sitten oli ollut myllyhoidon avulla raitistuneen Peten idea. Heitä kaikkia yhdisti se, että he olivat jääneet työtä vaille kun eläkeikään oli vielä toistakymmentä vuotta, mutta eihän heidän ikäisensä enää olleet käypää valuuttaa työmarkkinoilla. He olivat tienneet, että sijoitus olisi riski, mutta laiva oli ollut halpa, liian halpa oli joku viisas sanonut. Mutta Pete oli ollut sitä mieltä, että jos laiva oli pysynyt pinnalla satakaksikymmentä vuotta, niin miksi se juuri heidän aikanaan uppoaisi. Nyt Ainon pitäisi päättää myydäkö omistamansa saaritontti, jonne on haaveillut jonain päivänä rakentavansa oman kesäidyllin, investoidakseen hyvän osan rahoista Kippoon. 

Kirjan päähenkilöksi nousee Aino, jolla oli takana kolmekymmentä vuotta avioliittoa sekä työsuhdetta Jarin kanssa, sillä hän oli ollut taikuri-mentalistimiehensä avustaja ja markkinoija. Jari oli jättänyt Ainon löydettyään uuden partnerin, Karin, tämä ei johdu sinusta, tämä johtuu minusta, ja nyt nämä kaksi keski-ikäistä äijänkörilästä pitivät suosittua YouTube-videoblogia ja omaa radio-ohjelmaa, joissa oli käsitelty Ainon tietämättä myös häntä. Nyt totuus iski vasten kasvoja videoklippeinä.

Miehet istuivat sohvalla kaulakkain. "Niin kulta, sullahan oli takana pitkä avioliitto sen naisen kanssa kun me kohdattiin, ja aikuiset lapset ja kaikki", Kari haasteli ja katseli miesystäväänsä silmät iloisen rakastuneesti sirrillään. "Joo, mutta mä tiesin aina että se tyyppi siinä avioliitossa en ollut oikeasti minä", Jari selitti. "Mun oikea minä oli niin kuin vankina sen toisen tyypin sisällä ja mä en päässyt sieltä ulos omin avuin, tarvitsin siihen sut. Ja tässä mä nyt sitten olen." Seurasi litinää, kun kameran edessä vaihdeltiin suudelmia. Karin toinen silmä oli auki ja suunnattu kameraan, joka kuvasi kohtausta. Intohimoisen suudelmankin hetkellä hänellä oli naama iloisessa naurussa. 

Onni ja Rauha olivat suhtautuneet vanhempiensa eroon omasta mielestään puolueettomasti, äitiä kannustaen. Nythän tälle avautuisi uusia mahdollisuuksia ties mihin. Onni vaikutti järkevältä nuorelta mieheltä joka oli jo itsekin tullut isäksi, mutta Rauha aiheutti äidilleen harmeja. Mutta nyt aikuiset lapset olivat mahdollisesti saamassa pikkusisaruksen, sillä Pilli ja Pulla, kuten Aino exäänsä ja Karia kutsui, halusivat hankkia oman, yhteisen lapsen. 

Ainon naapuri, ensihoitajana työskentelevä Khalid oli tullut Suomeen Iranista, pakolaisena yhdessä siskonsa kanssa. Heille oli ollut selvää, että vastineeksi turvallisesta uuden elämän mahdollisuudesta, heidän tulee opiskella ammattiin ja sopeutua yhteiskuntaan sen tasavertaisina jäseninä, he olisivat tämän maan uusi selkäranka. Khalid rakasti Suomen järviä ja saunaa, mutta kulttuuria ja etenkin suomalaisia naisia oli vaikea ymmärtää. 

Pohjakosketus oli hassusti jo toinen samanniminen kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut. Nina Honkasen Pohjakosketus kertoi parisuhteen henkisestä väkivallasta. Kirsti Ellilän Pohjakosketus sen sijaan oli leppoisaa kuunneltavaa, hyvin saman tyyppinen kuin häneltä aiemmin lukemani Arpapeliä. Luvassa on siis ihmissuhdesotkuja ja eri kulttuurien yhteentörmäyksiä, muttei liian viihteellisesti, vaan tarinassa on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Ensimmäinen Ellilältä lukemani, Tuntemattomat oli erityyppinen, sillä se vei toisella aikatasolla kansalaissodan vuosiin. 

Jostain syystä (kustantajan vaihdos?) Pohjakosketuksen kansikuva on vaihdettu äänikirjaversioon, lukukirjan tunnelmallinen, naivistinen kuva on enemmän omaan mieleeni ja sopii kirjan tyyliinkin paremmin.

Kirsti Ellilä: Arpapeliä

Kirsti Ellilä: Arpapeliä 

Karisto 2016

288 sivua

Entinen työväen asunto-osakeyhtiö oli purku-uhan alla mutta upealla paikalla joen partaalla, kaupungin keskustan katveessa. Isovanhempien perinnön turvin Mia ja miehensä Markku ostivat koko korttelin itselleen ja perustivat Villa Toivon. Lasten ollessa pieniä vuokraemännän rooli oli sopinut hyvin yhteen kotiäidin roolin kanssa ja lasten muutettua kotoa Mia ei vain tullut palanneeksi työelämään. 

Villa Toivossa asuu pitkäaikaisvuokralaisia laidasta laitaan. Molla ja Piupau, rastatukkaiset nuoret jotka odottavat esikoistaan ja elävät myymällä unisieppareita ja dyykkaamalla ruokansa roskiksista. Korpisen pariskunta joka purjehtii ympäriinsä ja tarvitsee paikan lähinnä tavaroilleen. Kitaristi Tolonen, Mian vanha ystävä joka oli opiskellut samaan aikaan konservatoriossa. Uusimpana Mian siipien suojaan on muuttanut Kolumbus. Lehti-ilmoituksessa oli etsitty koteja yksin Suomeen tulleille alaikäisille turvapaikanhakijoille ja Mia oli ottanut yhteyttä mielessään suurisilmäinen pikkutyttö. Kun heille tulikin 17-vuotias kamerunilaispoika, raamikas lähes aikuinen, Mia oli sopeutunut tilanteeseen nopeammin kuin Markku.

Kesken kaupunginosan vuotuisen pihakirppistapahtuman ja Kolumbuksen isännöimän kamerunilaisen ruokamyynnin Villa Toivosta loppuu veden tulo. Kun Mia yrittää selvittää saako pihakaivosta käyttökelpoista vettä, tupsahtaa kaivolle Ilmariksi esittäytyvä mies joka jää auttelemaan Miaa. Lähtiessään mies antaa vielä Mialle raaputusarvan, kertoen että hänellä on tällainen hassu tapa ilahduttaa kohtaamiaan ihmisiä arvoilla. 

Sitten pelataan arpapeliä.

Villa Toivo on aika kliseinen nimi kirjan kaltaiselle yhteisölle. Eipä Arpapeliä muutenkaan tarjoa isoja yllätyksiä. Se on viihteellisempi kuin odotin luettuani aiemmin yhden Ellilän romaanin, Tuntemattomat. Lähinnä käsitellään elämän valintoja etenkin rahatilanteen kannalta sekä yhteisöllisyyttä ja sivutaan luottamusta sekä turvapaikanhakijatilannetta. Kolumbus kun on saanut kielteisen päätöksen ja odottelee valituksen tulosta.

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat
Karisto 2015, 336 sivua

Minä olen sellainen ihminen, olen aina uskonut kevääseen. 
Vaikka kaikki näyttää kuolleelta, minä tiedän, ettei siinä ole koko totuus. 

Tuuli muistaa lapsuudesta saakka ne keväät jolloin huvilalle tultiin talven jälkeen. Miten isä joka kerta sanoi, että päästetään talvi ulos talosta ja elämästä. Isän viimeinen mökkipäiväkirjan merkintä oli edelliseltä heinäkuulta, käsiala oli jo haparoivaa. Tuuli oli käynyt Roopen kanssa vielä syksyllä nostamassa perunat, olisi ollut rienaavaa jättää ne kovalla vaivalla istutetut maahan mätänemään. 

Paljon on muuttunut kun isä on kuollut ja toisaalta mikään ei ole muuttunut aikoihin. Tuulin vuosikymmeniä vanhat piirustukset ovat yhä seinillä ja vintin komerossa, lukon takana vanhaan päiväpeittoon käärittynä, on kivääri johon lasta kiellettiin koskemasta. Komeroon on säilötty myös kirjeitä ja postikorttinippuja. Kolmiulotteisessa kuvassa kirjava papukaija availi silmiään, kun korttia kallisti. Hohtavat värit liukuivat keltaisesta oranssin kautta punaiseen. 22.7.1975. Kun pääsen täältä nähdään taas Karjaluhdan ladossa. T. Kai. 

Tuulin elämän määrittävät miehet. Kain omistaman maatilan mökissä asuvaa vanhaa Teivoa kaikki pitävät hänen setänään, vaikkei vanhus sukua olekaan, kansalaissodan jälkeen sukuun adoptoitu. Nuoruuden rakastettu Kai, jonka kanssa tuli ero vaikkei Tuuli oikein tiedä miksi ja miten siinä kävi, olisiko edes pitänyt käydä. Nyt Tuulin elämässä on Roope, joka ei oikeastaan ole Tuulin poikaystävä, mutta läheinen ystävä joka pitää myös vuoteen lämpimänä. Mökkiä kesäkuntoon laittaessa Tuulin isoisä Kalle nousee mukaan vanhojen kirjeiden kautta; Kalle-pappa oli kansalaissodassa vankileirillä lääkärinä.

Lapsena hän oli kuvitellut, että salaisuudet olisivat pelkästään hauskoja, mutta vuosien myötä hän oli alkanut aavistaa, että oli olemassa pakahduttavia salaisuuksia. Jotkut salaisuudet ovat häkää. Jos ihminen ei ole varovainen, hänen voi käydä huonosti. 

Vanhojen kirjeiden myötä Tuulia alkaa kiinnostaa asiat joihin hän ei ole aiemmin kiinnittänyt sen enempää huomiota. Kuka oli Teivon äiti, miten Teivo päätyi heidän sukuunsa? Entä kuka on naapuritaloon muuttanut omituisesti, suorastaan vihamielisesti käyttäytyvä Maria Mistral ja onko se edes hänen oikea nimensä?
22.6.1918
Kalle, veli hyvä. Turhaan minua syytät! Samaa roskasakkia, O. Varjo ja muut.
Mitään vahinkoa EI tapahtunut. 
Roskasakki oli nitistettävä ja nyt se on tehty. 
Isänmaa kiittää. 

O. Varjo, Teivon eno, se joka meni kapinassa,  kuten tavattiin sanoa. Tuuli hakee Kailta vastauksia mutta saa mieheltä vain kehotuksen olla miettimättä. Kun et tiedä kaikkea. Mutta Tuuli tahtoo tietää.


Välillä kirja tarjoilee välähdyksiä kansalaissodasta, lyhyitä katkelmia Dragsvikin vankileiriltä niin Kallen kuin Teivon äidin suulla. 

Piikkilanka-aita on maailman reuna.
Me elämme täällä historian ulkopuolella.
Junat tuovat lisää vankeja. 
Niiden ei pitäisi lähettää lisää vankeja. 
Tänne ei mahdu, kuuletteko te. 

Tuntemattomat oli ensimmäinen Kirsti Ellilältä lukemani kirja. Takakansi lupasi kiinnostavaa sukutarinaa - ja olihan siinä sekin puoli. Turhan suuri osa kirjasta oli kuitenkin nykytasossa tapahtuvaa, ei niin kiinnostavaa ja minun makuuni kovin verkkaisesti etenevää, pitkästyttävää jaaritusta. Kansalaissota on aiheena edelleen sellainen josta riittää ammennettavaa, mutta kuten yleensäkin näissä kahdessa aikatasossa liikkuvissa kirjoissa, ovat ne menneisyyden osuudet ne kiinnostavimmat ja nykyhetken tarina lähinnä täyteosa. Jos vain aikatasojen mittasuhteet olisivat olleet toisinpäin, tämä olisi ollut paljon parempi.