Lukumaratonilla 4.8 lukemani kirjat

Osallistuin tänä kesänä kaikille kolmelle kesän lukumaratonille. Tälle viimeiselle olin parhaiten etukäteen valmistautunut ja olinkin lainannut kirjastosta ihan kelpo kasan novellikokoelmia. Loppujen lopuksi luin yhden pienoisromaanin, yhden kertomuskokoelman ja lopuksi ehdin lukea suurimman osan yhdestä novelliantologiasta.

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon
Otava 2018
189 sivua

Aloitin luku-urakkani Anna-Leena Härkösen Ihan ystävänä sanon -kertomuskokoelmalla ihan siitä käytännön syystä että olin viikolla lainannut sen viikon vippilainaksi kirjastosta. Uuden kokoelman kirjoitukset ovat ilmestyneet Apu-lehdessä vuosina 2013-2017. Kuten olen ennenkin huomannut, minulla ja Härkösellä on paljon samankaltaisia ajatuksia, mutta tästä uudesta kokoelmasta löysin yhden merkittävän eron. Hän ei nimittäin ollenkaan pidä koirista ja minähän olen täyttänyt kotini niillä ja kasvatan pentuja :-D Aion tästä huolimatta jatkaa Härkösen lukemista ;-)

Aiheita kirjoituskokoelmassa on laidasta laitaan kuten arvata sopii. Se oli omiaan myös kasvattamaan matkakuumetta, vai miltä luulet kuulostavan sen että Härkönen kertoo käyneensä Pariisissa kymmenkunta kertaa ja Roomassa kuusi kertaa kun itse olen käynyt molemmissa vain kerran? Muutenkin monessa kirjoituksessa ollaan joko matkalla tai ainakin sivumennen mainitaan. 

Minulla on ikävä matkatoimistojen esitteitä. Vain harvat matkatoimistot julkaisevat enää katalogeja. Oli ihanaa selailla kiiltäviä vihkosia ja katsella kuvia eri kohteista. Palmuja, turkooseja uima-altaita, auringonlaskuja. Nyt toimistot esittelevät matkoja verkossa. Ei ole sama asia.

Ei ole minustakaan.

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta
Otava 2017
157 sivua

Olin etukäteen ajatellut että Härkösen jälkeen tartun novellikokoelmaan, olihan niitä niin monta odottamassa. Aloin kuitenkin lukea  Sanna Karlströmin esikoisromaania Multaa sataa, Margareta. Karlström on aiemmin julkaissut runoja ja tämä näkyy myös hänen pienoisromaaninsa tekstistä. Kirjassa on kolme päähenkilöä, kolme kertojaa; Margareta, hänen äitinsä Linnea ja hänen tyttärensä Eloisa. Margareta on 45-vuotias, hänen tyttärensä on vielä lapsi ja Linnea on seitsemissäkymmenissä. Kirjassa ei suoraan kerrota mitä aikaa nyt eletään, mutta Margareta on syntynyt sodan jälkeen, käytössä on vielä lankapuhelin ja tytöllä on letit ja pompulat. Margaretan mies on kuollut puolitoista vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa eikä Margareta meinaa päästä tästä vielä eteenpäin. Miehensä tavaroita vihdoin pois siivotessaan Margareta kohtaa kuitenkin myynti- ja ostoliikkeessä Erikin.

Siinä hän on! Margareta hätkähtää hereille, mies hänen vieressään hengittää, jokin kulkee sisuksissa ylös ja alas. Erik makaa siinä kuin kinos, hyvin lähellä, Margareta muistaa kuinka on lojunut leveässä sängyssä yksin kuin aavikolla, yksin kuin meren pohjassa, ketään tavoittamatta. Hänen suunsa on ollut vuoroin täynnä hiekkaa, vuoroin täynnä vettä. Nyt hänellä on Erik kätensä ulottuvilla, ja jos hän niin haluaa Erik avaa silmänsä, tekee, tulee, menee. 
Siinä Erik on, eikä ole yhtään kuollut, vaan koko ajan vähän rapiseva, liikuttava, eikä niin kuin tuo hiiren kokoinen paska, Alan, joka napittaa häntä valokuvasta yöpöydältä: se joka häipyi. 
Kuvan mies ei tee yhtään mitään, ei vanhene, happane, päästä irti, eikä sieltä kukaan katso vaikka silmät onkin, madonreiät, aina auki.

Mikä ihmeen uussuomalainen? -novelliantologia
Teos, ei julkaisuvuotta, 2008 tai 2009?
146 sivua

Kolmantena kirjana tartuin vihdoin novellikokoelmaan Mikä ihmeen uussuomalainen? Se on lähtöisin Kustannusosakeyhtiö Teoksen ja Euroopan kulttuurienvälisen vuoropuhelun teemavuoden 2008 kansallisen toimikunnan järjestämästä kilpailusta joka suunnattiin kirjoittajille jotka elävät monien kulttuurien vaikutuksessa. Aivan erityisesti etsittiin maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia. Antologian 13 novellin kirjoittajat ovat lähtöisin esimerkiksi Venäjältä, Syyriasta,  Turkista ja Hollannista. Osa on kirjoittanut omasta elämästään, osa täysin fiktiivistä, osa pitkälti kokemuksiaan, osa pohdintojaan elämästä kuten Afganistanissa syntynyt, novellia kirjoittaessaan 16-vuotias ja kolme vuotta Suomessa asunut Aziza Hossaini:

Minusta elämä on pitkä silta. Me kaikki kuljemme sillan yli. Sillan alla on iso meri. Kun kuljemme sillan yli, kuvamme näkyy veden pinnalla. Ne ihmiset, joista jää hyvä kuva, ovat onnellisia, ja ne ihmiset joista jää huono kuva, ovat onnettomia. Meidän on pakko kulkea elämän sillan yli, jotkut ihmiset kulkevat tämän matkan autolla, jotkut pyörällä ja jotkut kävelevät. Ne jotka ovat autolla, eivät ymmärrä, miltä tuntuu heistä jotka kävelevät. Tässä maailmassa rikkaat ihmiset kulkevat autolla ja köyhät kävelemällä. Joskus rikkaat ihmiset kulkevat köyhien ihmisten päältä eikä kukaan huomaa, mitä köyhälle tapahtuu.

Yhden nimen kirjailijaluettelosta tunnistan, Alexandra Salmela on kirjoittanut myöhemmin myös romaaneja.

Kokoelma on aika sekava, enkä omaksi harmikseni päässyt siihen yhtä hyvin kiinni kuin aikaisemmin lukemaani tietokirjaan, jossa maahanmuuttajanaiset kertoivat kokemuksistaan. 

Novellit kunniaan -haasteen koonti

Reader why did you marry me -blogissa julkaistiin viime marraskuussa loistava
Novellihaaste. Lähdin tähän mielelläni mukaan, koska oma suhteeni novelleihin on hyvin kahtiajakoinen. Vierastan niitä hieman edelleen, mutta olen opettelemalla opetellut niitä lukemaan ja jonkin verran tai oikeastaan ihan kivastikin oppinut niistä nauttimaan. Olen huomannut, että eniten saan irti niistä jotka käsittelevät rakkautta ja ihmissuhteita yleensäkin. Koen että niistä saa todennäköisimmin aikaan tarinoita joissa lyhyempäänkin sivumäärään saadaan alku ja loppu ja jonkinlainen kehitystarina jota kaipaan paitsi romaaneissa myös novelleissa.

Mitä sitten luin? 
Aloitin Katja Ketun Piippuhylly -kokoelmalla ja suorastaan nautin sen lukemisesta. Tarinat olivat aidosti kiinnostavia ja siinä missä minulla on monesti vaikeuksia lukea montaa varsinkin saman kirjailijan novellia peräkanaa, Piippuhylly eteni mukavasti. Kirjoitin Piippuhyllystä ja Ompun novellimaratonista yhteispostauksen. Piippuhyllyssä on 10 novellia. 

Novellimaraton! Mikä loistava idea! Joulunaluskiireistä huolimatta moni otti osaa, minä myös :-)
Maratonilla luin 24 novellia seuraavista kokoelmista:
Granta 7: Koti (4 kpl)
Sanasinfonia, novelleja Sibeliuksesta (4 kpl)
Novellit 2016, Martti Joenpolven novellikilpailu (4 kpl)
Helmi Järviluoma: Ja katsella hain hampaita (5 kpl)
Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä (7 kpl)
Näistä maratonilla lukemistani novelleista löytyy myös oma postaus.

Maratonähkyn jälkeen luin loppuun Järviluoman kokoelman koska se oli mieleisin. Siitä kertyi 6 lisää. Myös Vaarlan kokoelman luin loppuun joten siitä lisätään 10.
Sen sijaan Granta, Sanasinfonia ja Joenpolven novellikilpailukokoelma jäivät kesken. 

Näiden jälkeen -hups- unohdin haasteen muutamaksi kuukaudeksi, kunnes törmäsin siihen kirjablogissa ja aloin katsella luettavaa kirjaston sivuilta. Tällä kertaa teki mieli lukea vanhempia novelleja ja lainasin mm 1960-luvulla koottuja novelleja. 

Löysin Kustannusosakeyhtiö Lehmuksen vuonna 1965 julkaiseman kokoelman nimeltä Rakastaa ja luin kaikki sen 12 novellia. Mukana oli sekä tuttuja nimiä, ainakin Veijo Meri ja Timo K. Mukka, mutta suurin osa oli minulle ennestään tuntemattomia kirjailijoita. Osassa novelleista oli huumoria, osassa aika härskiäkin tekstiä. Monessa novellissa korostui selvästi seksuaalinen vapautuminen, nyt voitiin kirjoittaa kaikki mitä mieleen tuli. Esimerkiksi Pekka Kejosen novellissa Pikku Naisia; Kesän tuleminen tapahtui oudosti. Se valui kaupunkiin kuin sperma. Ihan oikeasti, eihän me edes nykyään (vai enää nykyään?) puhuta noin. 
Tavallaan pidin Kauko Aallon Se Oikea -novellista jossa kerrotaan henkilöistä A ja B.
A ja B tulevat ulos kirjastosta. Pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, kujassa ovat koivut huurteessa. Koivukujassa A ottaa B:tä kädestä ja tekee jonkin kysymyksen, johon hän saa myöntävän vastauksen. A ja B menevät naisten asuntolaan, jonne meneminen on A:lta ankarasti kielletty. Sitä ei ole kuitenkaan niin ankarasti, etteikö A menisi sinne tässä tilanteessa. Päästyään huoneeseen he istuvat vuoteelle. Henkilö B kertoo nyt kaikki A:lle ja ja A kertoo kaikki henkilölle B. He kertovat kaiken toisillensa, niinkuin voidaan ilmaista lauseella "he kertoivat kaiken toisillensa".
Tauno Yliruusin novelli Herra ja Rouva V oli kokoelman suosikkini. Herra V on hautautunut pitkästyttävään työhönsä verotoimistossa, Rouva V on kotirouva. Kun Herra V tulee töistä kotiin, Rouva V muistuttaa että heille on tulossa myöhemmin illalla vieras. Nuori nainen, jonka Rouva V on tavannut kaupungilla. Pian lukijalle selviää että luvassa on ujostelevaa kimppakivaa! Herra V kuitenkin luulee, että Rouva V on keksinyt tällaisen roolileikin, kunnes ovikello soi...

Toinen 60-luvun löytö oli Tammen kustantama 27 pohjoismaista kertojaa vuodelta 1964. Tämän kokoelman kanssa otin loppukirin haasteeseen, sillä luin yhteensä 8 novellia eilen ja tänään automatkalla. Luin osan novelleista ääneen miehelleni, toimin siis äänikirjana. 
Luin yhden islantilaisen (niitä oli vain kaksi),  kolme tanskalaista, kolme norjalaista ja yhden ruotsalaisen kirjailijan novellit. 
Esimerkiksi norjalaisen Gunnar Bull Gundersenin Regretto kertoo naisenkipeästä merimiehestä, joka satamakaupungissa törmäsi jonkinlaiseen mielenosoituskulkueeseen. Käy ilmi, että naiset odottavat Regrettoa, illalla konsertoivaa kuuluisaa muusikkoa johon hameväki on hullaantunut. Merimies suuntaa samaan konserttiin ajatuksenaan, että jonkin näistä lemmenkipeistä naisista hän onnistuu kellistämään vuoteeseensa. Sen sijaan hän päätyy viettämään loppuiltaa mammanpoika Regretton kanssa, joka onkin enemmän kiinnostunut miehistä. 
Tanskalaisen Leif Panduron novellissa Kaikista paras maailma! seitsemänvuotias Henrik elää vanhempiensa kanssa onnellista elämää, tai eläisi ellei hänellä olisi riesana pikkusisko Sofieta. Tyttö saattaa hänet jatkuvasti vaikeuksiin joihin Henrik ei ole syyllistynyt ja Henrik toivookin, että sisko katoaisi. Niin tapahtuu, sisko haihtuu kuin ilmaan. Henrik tajuaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä ja pyrkii käyttämään niitä säästeliäästi, mutta vahinkoja sattuu ja sitä nyt vain tulee haihdutettua ikäviä ihmisiä ja vahingossa läheisiäkin. 

Yhteenlaskun aika.

Olen lukenut yhteensä 70 novellia kahdeksasta eri kokoelmasta. Suurin osa niistä on ollut suomalaisia, nykyhetkestä sekä 1960-luvulta, sekä nuo kahdeksan 1960-luvulla kirjoitettua novellia muista pohjoismaista. En asettanut itselleni mitään määrällistä tavoitetta joten osaan olla tyytyväinen saldooni. 

Veikkasin Ompun haasteessa, että kaikki osallistujat yhdessä lukevat haasteeseen 717 novellia. Nyt tajuan veikkaukseni olevan aivan naurettavan pieni! Huomenna näemme todellisen saldon ja olen todella utelias! Kiitos Ompulle haasteesta ❤

Katja Kettu: Piippuhylly ja novellihaasteen lukumaraton

Katja Kettu: Piippuhylly

WSOY 2013

236 sivua 

Marraskuussa Omppu käynnisti blogissaan Reader, why did I marry him Nostetaan novellit kunniaan -haasteen. Lähdin mielelläni mukaan, sillä tässä oli sopivasti haastetta. Ei niin, että tuupertuisin heti alkumetreillä tai unohtaisin koko haasteen onnistuen työntämään sen niin taka-alalle liian vaijeana, mutta kuitenkin niin ettei liikuta niin lähellä omaa mukavuusaluettani etteikö mitään haasteellista edes olisi. Täydellinen haaste siis!

Potkaisin haasteen käyntiin marraskuun viimeisinä päivinä Katja Ketun Piippuhylly -kokoelmalla. Erittäin onnistunut aloitus, sillä Ketun armottoman suora ja rehellinen kieli ja räväkkyys veivät mukanaan. Piippuhylly on myös siitä mieleinen kokoelma, että sen novelleilla on yhtymäkohtia toisiinsa. Kaikissa on sama kertoja, Pietari Kutila, joka muistokirjoitukseksi tyttärelleen tarinoi piipuista vierailta mailta. Novelleissa liikutaan muun muassa Rio de Janeiron köyhistä faveloista juutalaiskortteleihin Berliinin kristalliyössä sekä alkuperäiskansojen asuttamaan Volgan mutkaan, ajallisesti liikutaan natsi-Saksassa ja tsaarin Venäjällä. Jokaisessa novellissa kerrotaan yhden piipun tarina, kuka sen on omistanut ja missä olosuhteissa se Pietarin kokoelmiin on siirtynyt. Sen lisäksi, että Piippuhyllyn henkilöt tupsahtelevat esiin siellä täällä eri novelleissa, olen ymmärtänyt, että henkilöissä on Kätilön sivuilta tuttuja hahmoja. Minulle Piippuhylly oli ensitutustuminen Ketun tuotantoon, mutta tämän perusteella voisin lukea enemmänkin. 


Paikoitellen aika riettaankin kielen lisäksi huomioni kiinnittyi erikoisiin verbeihin; 
-Ottakaa ottakaa, huputti Ibrahimin vaimo Sofia... -Nyt, nytpä poltetaankin vähän savupiippua, Ibrahim muhelsi lempituoliinsa. Siitä huolimatta ettei sana kontekstista erotettuna taipuisi mielessäni oikein, toki sille merkityksen keksii asiayhteydestä, mutta jos useampi lukija yhdessä pohtisi millä tutummalla sanalla muheltamisen tai huputtamisen korvaisi, voisi tulla aika erilaisia ehdotuksia. 

Piippuhylly oli myös siitä erikoinen kirja, että ensi kertaa novellikokoelmaa lukiessa ei oikeastaan erityisesti tiedostanut lukevansa novelleja. Minulle tuli itse asiassa mieleen Oneiron, se miten jokaisen naisen tarinaa kerrottiin aina vuoron perään. 

------

Tänään on myös erityinen novellihaastepäivä, sillä Omppu ehti kehitellä joulunaluskiireisiin vielä Lukumaratonin. Ideana siis lukea mahdollisimman monta novellia 24 tunnin aikana, tarkemmat säännöt voit lukea linkistä. Ja mukana ollaan tottakai, aloittelen joskus iltapäivällä :-)

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä 

Atena 2014, 166 sivua

Kun Leenin äiti käyttäytyy omituisesti, eikä lääkäri silti löydä hänestä minkään neurologisen sairauden tunnuspiirteitä, varaa Leeni äidille ajan maan parhaaksi kehutulta neurospesialistilta. Tähän tapaamiseen ollaan matkalla Pöyliön kokoelman ensimmäisessä novellissa. Miksi sitten päädytään Pyhän Henrikin katedraaliin? "Tietenkin äidin piti hankkia sellainen sairaus, jota edes lääkärit eivät tunne", Leeni oli sanonut isälle, kun he olivat ajaneet vastaanotolta kotiin. 

Toisessa novellissa työkkärin virkailija lähettää Sillan Vahva vanhemmuus -kurssille. Sillan vieressä istuva nainen tussasi erivärisiä ympyröitä kuin hänelle olisi maksettu nopeudesta ylimääräistä työmarkkinatukea. 

Hämmästyttävän makaaberissa Kellonkissaniityssä Tainan äiti on kuollut. Koska isä haluaa vainajan haudattavan sukuhautaan ja tytär noudattaa äidin erilaista viimeistä toivetta, Taina tekee sen mitä tyttären tällaisessa tilanteessa tulee tehdä. - Kuinka pian vainaja alkaa haista autossa, jos lämpötila on yli kaksikymmentä astetta?

Odottaessaan he kiistelivät siitä, pitäisikö äiti laittaa matkatavaratilaan vai tuoda sisälle linja-autoon.
- Äiti saatetaan varastaa tavaratilasta, Taina sanoi.
- Hän ei mahdu hattuhyllylle, väitti Päivi.
Yhtäkkiä pussista kuului pieru, kuin erotuomarin pillin vihellys.
Sisarukset raottivat voimistelutelinepussin vetoketjua. Sisältä löyhähti haalea pierun haju, mutta äiti ei liikkunut. 

Pöykiön novelleissa riittää vauhtia, tilanteita, kysymyksiä, ajatuksia pohdittavaksi. Monenlaisia äitejä, monenlaisia tyttäriä ja yhtä monenlaisia äitien ja tyttärien välisiä suhteita. Muikeaa mustaa huumoria! 

En vieläkään tunnustaudu novellien ylimmäksi ystäväksi vaikka Pölynimurikauppiaan kaltaisten kokoelmien myötä kynnys tarttua novelleihin laskee kerta kerralta. Siitä huolimatta jään miettimään monen novellin kohdalla, eikö tässäkin olisi ollut aineksia kokonaiseksi kirjaksi? Luen Pöykiötä mielelläni lisää, kenties jatkossa jo parisataasivuisen romaaninkin.

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia / Naistenviikko kirjablogeissa

Ljudmila Ulitskaja: Tyttölapsia 

Siltala 2015, 218 sivua

Suomennos: Arja Pikkupeura

Ulitskajan Tyttölapsia on kertomuskokoelma joka koostuu kahdesta osasta; Tyttölapsia ja Lapsuus -49. Ensimmäinen kokonaisuus koostuu kuudesta pidemmästä kertomuksesta, jälkimmäisen niinikään kuusi kertomusta sisältävän osan koostuessa muutaman sivun mittaisista tarinoista, joissa päähenkilöt ovat poikia.  

Ensimmäisen kertomusikermän päähenkilöt ovat samaa moskovalaiskoulua 1950-luvun alussa käyviä tyttöjä. Osa heistä on mallioppilaita, ylpeinä punaisia pioneeriliinojaan kantavia hyvin käyttäytyviä kolmannen luokan oppilaita, osa ulkopuolisia jotka saattoivat vain haaveilla moisesta arvonnoususta. Osa on kiusaajia, osa kiusattuja, kaikki selviytyjiä. Osaa tytöistä seurataan kertomuksesta toiseen mikä helpottaa kokonaisuuden seuraamista. Tytöt myös kasvavat ja kehittyvät kertomusten myötä ja yhtenä teemana tarinoissa onkin juuri tyttöjen orastava kehitys nuoriksi naisiksi. Muina teemoina voi nähdä esimerkiksi sisarkateuden sekä lasten ja perheiden välisen eriarvoisuuden.

Koulussa Kolyvanova pärjäsi huonosti, ruokalassa hän istui erillisessä pöydässä, jossa "vapaaoppilaita" ruokittiin ilmaiseksi, ja koulupuvun hänelle hankki vanhempainkomitea. Aina häneltä uupuikin jotain: milloin tossut, milloin kalossipussi, milloin voimistelupuku. Hän oli luokan pohjimmainen, ihan pohjasakkaa. Nyt sitten paljastuikin, että hän tietää aikuisten salaisia asioita, tietää ihan luonnostaan ja puhuu niistä aivan ujostelemattoman arkisella äänellä. Hän muuttui ihan silmissä uteliaasta tuplaajahujopista hyvin merkittäväksi henkilöksi. Kaikki katselivat häntä kiinnostuneen odotuksen vallassa.

Kertomuksissa on paljon köyhyyttä, kurjuutta, väärin kohdelluksi tulemista, syntyperäistä eriarvoisuutta ja jopa suoranaista tyttöjen hyväksikäyttöä. Moni on silti nähnyt tarinoissa lempeyttä ja toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Itse en käyttäisi aivan niin vahvaa ilmaisua sillä myönnän olleeni tietyllä tavalla helpottunut voidessani sulkea kirjan takakannen. Tyttöjen maailma näyttäytyi heti ensimmäisestä kertomuksesta lähtien ahdistavana, jopa hieman pelottavana. Toisaalta tällaisen kirjan luettuaan osaa aina olla kiitollinen siitä, että on syntynyt Suomeen eikä vaikkapa juuri Venäjälle.

---

Seitsemää päivää 18.-24.7 kutsutaan naistenviikoksi. Tiedättehän tuon kesäisen, naisten nimipäivistä koostuvan viikon, jolloin sataa aina ihan esteristä? Tai yhtä hyvin voi olla hellepoutaa, mutta puheissa mielikuva kääntyy kyllä sinne sadeilmoihin. 

Näin Kirjan vuoden kunniaksi ryhmä kirjablogisteja päätti julkaista erityisesti naisiin liittyviä kirja-aiheisia blogikirjoituksia tämän viikon aikana. Tempaukseen mukaan lähteneet blogit on listattu Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogissa. Kuten ehkä jo arvasitkin, Kirjan jos toisenkin -blogi lähti leikkiin mukaan ja naistenviikon aikana onkin luvassa useampi aiheeseen sopiva postaus.

Ulitskajan Tyttölapsia -kertomuskokoelman arvioi tänään myös Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni 

WSOY 2013, 179 sivua 

Olen urheasti yrittänyt lukea novellikokoelmia ja päästä niistä jyvälle. Siinä on ollut haasteensa. Päästyäni yhden henkilön ajatuksiin sisään, vaihtuu jo kertoja ja koko maailma ja taas aletaan alusta ja jään miettimään miksi kirjailija kirjoittaa näitä pätkiä, miksei jatka niitä romaaneiksi? Siksikö että hänellä on enemmän ideoita kuin aikaa kirjoittaa niistä? Tiedän olevani hakoteillä tämän ajatuksen kanssa, mutten ole parempaankaan taipunut.   Luettuani ensimmäisen, taitavasti kirjoitetun kokoelman Tuula-Liina Varikselta huomasin kuitenkin, ettei minulla ole minkäänlaisia vaikeuksia nauttia täysillä novelleista, kunhan niissä on jokin punainen lanka ja jonkinlainen jatkuvuus!  

Että tuntisin eläväni koostuu kahdeksasta novellista joista "Ester vuonna 1926" aloittaa kokoelman ja avaa samalla näkymän sukuun jonka historiaa ja lopussa nykypäivää novelleissa käydään läpi. Niinpä kokoelma on kuin sukukronikka useammasta näkökulmasta ja ajankohdasta käsin. Avausnovellissa Ester joutuu tekemään ison ratkaisun, eikä hän ole viimeinen, sillä novellien naisilta vaaditaan paljon. Heitä yhdistää vahvuus niin naisina kuin rakkaudessaan. Vahvuutta tarvitaan, sillä elämän valinnat eivät aina ole helppoja ja kirjan sivuille mahtuu monta kuolemaa. Naiset ovat äitejä, tyttäriä, sisaria, vaimoja, aina jollain tapaa linkitettyinä Esteriin saakka. Uuden novellin alkaessa meni usein hetki ennen kuin keksin kuka on kertoja ja mikä on tällä kertaa kytky sukuun, mutta voi sitä hienoa oivaltamisen tunnetta kun yhteyden hoksasi!

Kirjoittajana Tuula-Liina Varis on kovasti mieleeni. Novelleissa tapahtuu yllättäviä ja rankkojakin asioita; loppupuolella pääsi kerran ääneenkin että ohhoh, mutta sehän kertoo vain, että lukija on tullut yllätetyksi. Historiallisten romaanien ystävänä nautin eniten ensimmäisistä novelleista. Kuten nimestäkin näkee, Esterin tarina sijoittuu 20-luvulle, sitä seuraava, Sylvian tunteet, välirauhan aikaan. 

Minulla on lainassa jo toinenkin Variksen kokoelma, ja tulen tarttumaan siihen uteliaan kiinnostuneena. 

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä



Tammi 2013, 319 sivua

Alkuteos: Dear Life, 2012

Suomennos: Kristiina Rikman

 

 

Kymmenen novellia, neljä omaelämäkerrallista kirjoitusta. En tiedä mitä oikeastaan odotin, jotain erityisen hienoa ja tajunnan räjäyttävää varmaankin, koska Munro on viime vuoden nobelisti. Sen sijaan kohtasinkin hyvin vähäeleistä ja arkista kerrontaa ja novellien sävy oli monesti vielä synkän puoleinen. Kiinnostavia tarinoita, no mikä ettei, mutta silti jäin kummeksumaan, että tässäkö tämä oli? Niin moni kirjabloggaaja on kuitenkin listannut Munron yhdeksi lempikirjailijoistaan. Myönnän etten ole kovin hyvä novellien kanssa, luen mieluummin yhden yhtenäisen tarinan kerrallaan kuin monta pientä. Näihin halusin kuitenkin tutustua ja se Munron novelleissa oli ehdottomasti positiivista, että ne olivat riittävän pitkiä siihen että minäkin ehdin päästä niihin sisään. Silti lienee selvää, että jotain oleellista minulta jäi tavoittamatta, kun en tämän enempää syttynyt.

 

Heti ensimmäinen novelli, Postia Japaniin, yllätti kyllä suorasukaisuudellaan. Vai sellainen äiti. Minähän suorastaan paheksuin häntä! Toinen novelli, Amundsen, oli suosikkini. Siinä nuori nainen pestataan hoitajaksi keuhkoparantolaan ja hänelle syntyy romanssinpoikanen lääkärin kanssa. Tosin minua siinäkin novellissa häiritsi hieman se, että ainakin kolmessa kohtaa lääkärin tyttären nimi oli vaihtunut Marysta Katyyn, joka taas oli Postia Japaniin novellin päähenkilön tytär. Järvi näköetäisyydellä -novellista minulle tuli hetkeksi aikaa häijy olo. Siinä oli jotain hiukan hitchcockmaista enkä ollenkaan nähnyt "sen" tulevan. Omaelämäkerralliset tarinat eivät minua puhutelleet ollenkaan, en saanut niistä oikein mitään otetta.

 

Perusteellisempia arvioita löydät esim. seuraavilta: Maria jota novellit eivät myöskään suuremmin puhutelleet, Kaisa-Reetta joka nautti vähäeleisestä kauneudesta, sekä Ulla joka lukee Munroa nöyränä.

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen

 

 

Junot Diaz: Vieraissakävijän opas rakkauteen

Like 2014, 222 sivua

Alkuteos: This is how you lose her, 2012 USA

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry 

 

Tässä on kirja, jonka suomenkielinen nimi karkottaa varmasti lukijoita ja kansi avittaa siinä vielä lisää. Luulin itsekin lainanneeni kevätuutuuden joka on veijaritarina sängystä toiseen hyppivän ukkomiehen seikkailuista, mutta tämähän oli kaikkea muuta. Ja ennen kaikkea kaikki odotukseni ylittävää!

 

Diazin kolmas romaani pitää sisällään monta erillistä tarinaa New Jerseyn työläisluokan latinoista. Useimmat tarinat kertovat päähenkilö Yuniorin eri vaiheissa olevista enemmän tai vähemmän huonosti päättyvistä naissuhteista. Yunior on kotoisin Dominikaanisesta tasavallasta, kuten kirjailija Diaz itsekin. Yuniorin isä on tullut töiden perässä USA:han ja vaimo lapsineen on jäänyt saarelle, samoin on kulkenut Diazin elämä. Edelleen samaa yhtäläisyyksien kaavaa noudattaen Yunior, veli ja äiti muuttavat myöhemmin isän luokse Amerikkaan.

 

Kirjassa on 9 kertomusta. Suuri osa niistä kertoo Yuniorin erilaisista tyttöystävistä. Kaksi tarinaa kertoo Yuniorin veljen Rafan naisista ja jos te luulette että Yunior kohtelee naisiaan huonosti niin odottakaa vain kun pääsette Nildan tarinaan. Toinen Rafa-tarina on Lex Pura, kipeä kertomus vakavasti sairastuneesta Rafasta ja tämän naisystävästä, yh-äidistä jota veljesten äiti vihaa sydämestään koska tyttö on avioliittoa etsivä "paperihaukka".

 

Yksi lempikertomuksistani on Invierno joka on koskettava takauma siihen läävään jonne isä veljekset ja vaimonsa vihdoin perheeksi yhdistää. Isä on pitkät päivät töissä ja äiti kotona, isä kieltää lapsia menemästä ulos edes heidän omaan pihaansa. Pian kielitaidoton äiti keksii, että lapset oppivat nopeasti englanninkielen sanoja televisiosta ja istuttaa heidät lähes ruutuun kiinni aamusta iltaan.

 

Päivällisellä hän kokeili englantiaan papiin, mutta papi vain tökki haarukalla perniliään, joka ei kuulunut äidin bravuureihin.

En ymmärrä sanaakaan sinun puheestasi, papi sanoi lopulta. Sovitaan että minä hoidan puhumisen.

Miten minä sitten opin?

Ei sinun tarvitse oppia, papi sanoi. Sitä paitsi harva nainen edes oppii englantia.

Se on vaikea kieli, hän sanoi ensin espanjaksi ja sitten englanniksi.

Sen jälkeen mami ei sanonut sanaakaan. Aamulla, heti kun papi oli lähtenyt, mami avasi television ja istutti meidät sen eteen. Asunto oli aina kylmä aamuisin ja sängystä nouseminen tuotti tuskaa.

Ei vielä, me sanoimme.

Tämä on niin kuin lähtisitte kouluun, mami yritti.

 

Lohduttomasta surullisuudestaan huolimatta pidin kovasti myös Otravida, otravez kertomuksesta, joka ei liity mitenkään Yuniorin perheeseen, vaan sairaalan pesulassa työskentelevään Yasminiin, jolla on suhde dominikaanimieheen jolla puolestaan on perhe saarella odottamassa. Ramon haaveilee talon ostamisesta ja Yasmin elää epävarmuudessa; onko mies hänelle tarkoitettu vai käykö tämä talon hankittuaan hakemassa vaimonsa ja lapsensa Amerikkaan?

 

Kirjan tarinat ovat rehellisiä ja realistisia, joku saattaisi nähdä ne inhorealistisina. Minut ne saivat miettimään siirtolaisten kohtaloita. Jälleen yksi perheenäiti joka suurin odotuksin pääsee Amerikkaan, tuohon sadunhohteiseen maahan jossa jalkakäytävät ovat kultaa ja puut vaaleanpunaisia hattaroita mutta joutuukin karvaasti pettymään. Mietin miten hyvässä jamassa oma elämäni sittenkin on. Mietin miksi kaikki arviot joita suomeksi olen tästä kirjasta nyt lukenut, keskittyvät vain ja ainoastaan siihen, että Yunior pettää naisiaan?

Heille, jotka ovat tutustuneet Diazin aiempaan tuotantoon, Yunior on jo tuttu nuorimies. Ällö tyyppi joka toisaalta saa minut hymähtämään, että tuollaisiahan ne pojat on, kyllä se Yuniorkin vielä kasvaa aikuiseksi. Yuniorin tyttöystäviä minun tekisi mieli halata, kaikkihan me olemme vastaavanlaisiin törmänneet, sinäkin löydät vielä sen oikean joka on ehtinyt aikansa pörrätä ja on valmis asettumaan aloilleen.

Yrität saada hänet jäämään kaikin mahdollisin konstein. Kirjoitat hänelle kirjeitä. Viet hänet autolla töihin. Siteeraat Nerudaa. Laadit sähköpostiviestin, jolla katkaiset välit kaikkiin lutkiisi. Torjut heiltä tulevat viestit. Vaihdat puhelinnumeroa. Lopetat juomisen. Lopetat tupakoinnin. Julistaudut seksiriippuvaiseksi ja ryhdyt käymään kokouksissa. Syytät isääsi. Syytät äitiäsi. Syytät patriarkaalista yhteisöä. Syytät Santo Domingoa. Etsit terapeutin. Poistut Facebookista. Annat hänelle kaikkien sähköpostitiliesi salasanan. Alat käydä salsatunneilla kuten olet aina lupaillut, jotta voitte tanssia yhdessä. Väität olleesi sairas, väität olleesi heikko - Se johtui kirjasta! Se johtui paineista! - ja kellon tarkkuudella tunnin välein vannot olevasi hirvittävän pahoillasi.

Rakastuminen ei ole koskaan niin yksinkertaista, aina ei edes helppoa.

Diazin aiempi romaani, osittain samoja henkilöitä sisältänyt Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä toi kirjailijalle Pulitzer-palkinnon ja Vieraissakävijä oli puolestaan National Book Award -finalisti.

Kirjasta muualla: Ota lukuun, Kirjasieppo. 

 

Riikka Ala-Harja: Reikä

Riikka Ala-Harja: Reikä

Julkaisija: Like 2013, 154 sivua

Otin kirjan käteeni kirjastossa koska sen kansi pisti silmään. Luin kaksi ensimmäistä lausetta, hymähdin ja lainasin sen.

Jos vielä syyskuussa olen Asserin kanssa, tapan itseni.
Asser kyllä panee minua paremmin kuin kukaan, mutta mistäs sitä tietää - joku voi panna vielä paremmin.

Novelleissa on erilaisia reikiä, aukkoja. Hauta, hakkuuaukea, avanto. Niissä on myös läsnä tietynlainen alakulo, mikä ei silti tee niistä mitenkään raskaita lukea, päinvastoin, sillä niissä on tuiki tavallista arkea. Nauroin jopa ääneen parissa kohdassa.

Olen mies, joka luuli vielä viisitoistavuotiaana että unisex tarkoittaa yöllisiä siemensyöksyjä. Kun luin Anttilan katalogia, otsalle kohosi hiki kun katalogiin oli painettu: Nyt koko perheelle miellyttävän pehmeät unisex-yöasut.

66-sivuinen Tarmo on novelleista pisin ja päähenkilöön, jopa sivuhenkilöihin ehtii päästä kunnolla sisälle. Tarmo on juuri täyttämässä 50 vuotta eikä kukaan huomaa. Eivät työkaverit, ei edes farmaseutti. Ei siltikään, vaikka työkaveri otti vapaapäivän. Eikö se tarkoitakaan että hänelle on suunnitteilla yllätysjuhlat?

Selkäni takana joku rapistelee e-pilleripakettia.
Tässä apteekissa kaikilla muilla paitsi minulla on kourat täynnä ehkäisyvälineitä.
Aivan sama.
Maksakaa ja käyttäkää, tuhlatkaa! Perkeleen nuoriso, minulla on enemmän rahaa kuin teillä!

3 sivua on vähän jopa novelliksi, mutta ihme kyllä Satakerta ehtii siinäkin sanojen määrässä maalata kuvan maatilan pojan elämäntilanteesta. Jotkut novellit jäävät aukeamatta, vaatisivat kai enemmän omaa tajunnanvirtaa aiheesta kuin mitä minulta sillä hetkellä irtosi. Nopea lukukokemus, joka tuli ja meni eikä pitänyt sen enempää meteliä itsestään.