Klassikkohaaste #19 - Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen 

 Äänikirja: Gummerus, 2022

Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960

Ensijulkaisu Suomessa: Gummerus, 1961

Suomennos: Maija Westerlund

Lukija: Erja Manto

Kesto: 12 h 45 min 

Scout, oikealta nimeltään Jean Louise, asuu isänsä Atticuksen ja isoveljensä Jemin kanssa Alabamassa. 1930-luvulla Maycombin kaltaisessa pikkukaupungissa vallitsee tarkat käyttäytymissäännöt. Ne koskevat toisaalta lapsia, etenkin tyttölapsia, mutta niitä Scout, joka on kirjan alkaessa kuusivuotias, uhmaa enimmäkseen tyhminä. 

Vielä tarkemmat soveliaisuussäännöt koskevat mustia ja valkoisia ja heidän välistään kanssakäymistä.

Scoutin perhe ei ole erityisen varakas, muttei valkoisista aivan köyhimpiäkään. Atticus on ammatiltaan asianajaja, joka välillä sai palkkionsa rahan sijaan tavaroina, sillä hänen asiakkaillaan ei aina ollut rahaa millä maksaa. 

Heidän talouteensa kuuluu myös Calpurnia, topakka musta taloudenhoitaja, jota ilman Atticus ei uskoisi heidän pärjäävän montaakaan päivää. Kuten Atticus sanoo, taloon heti Jemin synnyttyä tullut Calpurnia on kasvattanut lapset aivan yhtä hyvin kuin heidän äitinsäkin olisi. Scout ei osannut kaivata äitiä, sillä tämä oli kuollut äkillisesti Scoutin ollessa vain kaksivuotias, mutta hän uskoi neljä vuotta vanhemman Jemin ikävöivän tätä. 

Scout oli poikatyttö, villikko jota ei kannattanut pyrkiä sovittamaan liian tiukkaan muottiin, jossa pienet tytöt istuskelevat röyhelömekoissaan kauniisti aloillaan. Scout on siellä missä tapahtuu, ja hänen parhaat ystävänsä ovat poikia: Jem sekä Scoutia vuoden vanhempi Dill, joka vietti kesät tätinsä luona aivan Scoutin naapurissa. 

Mutta ainoa kerta, jolloin olen kuullut Atticuksen puhuvan kipakasti jollekulle, oli silloin kun kuulin hänen sanovan Alexandra-tädille: - Minä teen parhaani heidän kanssaan. Sillä oli jotain tekemistä minun kuljeskelemisessani kaikkialla housupuvussa.

Alexandra-täti oli kiihkomielinen minun vaatetukseni suhteen. Minä en varmastikaan voinut toivoa tulevani hienoksi naiseksi, jos kuljin housuissa; kun minä sanoin, ettei hameessa voinut tehdä mitään, hän sanoi ettei minun oletettukaan tekevän asioita, jotka vaativat housuja. Alexandra-tädin näkemys minun jokapäiväisestä käyttäytymisestäni käsitti puuhailemista leikkihelloilla ja teekalustoilla kaulassani helminauha, jonka hän oli lahjoittanut minulle silloin, kun minä synnyin; lisäksi minun tuli olla auringonpaisteena isäni yksinäisessä elämässä. Minä vihjasin, että housuissa saattoi yhtä hyvin olla auringonpaisteena, mutta Alexandra-täti sanoi, että oli oltava yhtä suloinen kuin auringonsäde ja että minä olin luonnostani hyvä mutta tulin pahemmaksi vuosi vuodelta. Hän loukkasi minun tunteitani ja sai minut hyvin ärtyisäksi, mutta kun kysyin asiaa Atticukselta, hän vastasi, että meillä oli suvussa tarpeeksi auringonsäteitä ennestään ja että menisin omiin puuhiini, hän ei paljoa piitannut siitä, missä asussa minä olin. 

Scout oli odottanut kovasti ensimmäisen kouluvuotensa alkamista, mutta ennen kuin ensimmäinen päivä oli edes puolivälissä hänen nuori opettajansa, neiti Caroline Fisher, oli jo lyönyt häntä viivottimella sormille ja seisottanut häntä nurkassa. 

Tästä takaiskusta huolimatta Scoutin elämä oli suhteellisen huoletonta ja hänellä oli hyvä tukiverkko ympärillään. Isä on aina valmis vastaamaan kysymyksiin ja veli pitää siskostaan huolta. Scout on iässä, jossa oikean ja väärän erottaminen on toisinaan vielä vähän horjuvaa ja tytön oma maailmankuva ja moraalikäsitys on vasta muotoutumassa. Kun pienessä yhteisössä sitten tapahtuu rikos, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta, koko Maycomb kuohuu. Scottin isä nimetään miehen puolustusasianajajaksi, ja vaikka Atticus ei itse valinnut rooliaan, joidenkin kaupunkilaisten on niin vaikea sietää sitä, että valkoinen mies puolustaa mustaa raiskaajaa, että Atticuksen lapsetkin saavat osansa nimittelystä. 

Oikeuden istunnon alettua käy ilmi, että mies on syytettynä aiheettomasti, ja Atticus pitää loistavan loppupuheenvuoron tämän puolesta. Olisi kuitenkin mahdoton ajatus, että valkoisista miehistä koostuva valamiehistö antaisi Tom Robinsonille vapauttavan päätöksen. Sehän tarkoittaisi sitä, että he uskoisivat ennemmin mustan miehen kuin valkoisen naisen todistusta. 

Kuin surmaisi satakielen (nimellä on vertauskuvallinen merkitys) oli todella hieno kirja ja olen niin niin mielissäni siitä, että olen sen nyt kuunnellut, kiitos Klassikkohaasteen! 

Oli ihana kuunnella Erja Manton lukemana Scoutin lapsuuden kuvausta ja erilaisia tapahtumia joihin tyttö päätyi, sillä hänen äänensä sopi kirjaan täydellisesti. 

Mikä taas on luokattoman surullista, on rasismi, niin rakenteellinen kuin esimerkiksi (poliisi)väkivaltakin, joka edelleen on etenkin Amerikassa voimissaan, vaikka kirjan tapahtumista on lähes sata vuotta. Sata vuotta. Eivätkö ihmiset opi mitään? 

Toisaalta ei tarvitse kuin katsoa kahden eri leirin presidentinvaalitaistoa, niin näkee miten aggressiivisesti väki käyttäytyy.

Kuin surmaisi satakielen pitää sisällään monia yhtäläisyyksiä kirjailijan omaan lapsuuteen. Hän kasvoi pikkukaupungissa Alabamassa asianajajan tyttärenä ja muistutti kovasti Scottia. Hänen paras ystävänsä oli poika; Dillin esikuva on Harperin lapsuudenystävä Truman Capote, josta myös tuli kirjailija.

Harper Leen ollessa lapsi hänen kotiseudullaan pidettiin oikeudenkäynti, jossa peräti yhdeksää mustaa miestä syytettiin löysin perustein kahden valkoisen naisen raiskauksesta. 

Kuin surmaisi satakielen voitti kaunokirjallisuuden Pulitzer-palkinnon. 

Osallistun kirjalla Klassikkohaasteeseen, joka pidetään nyt jo yhdeksättätoista kertaa. Aivan uskomatonta, että seuraava kerta on jo kahdeskymmenes - tällaiset perinteet tekevät sinänsä yksinäisestä lukemisharrastuksesta yhteisöllistä ❤️

Tällä kertaa haastetta vetää Yöpöydän kirjat -blogin Nina, joka vastaa myös haastelogosta. Tässä linkki koontipostaukseen, johon tämänkertaiset yli 25 kirjasomettajaa linkittävät lukemansa kirjan. Toinen linkki vie haastekutsuun, jossa puolestaan on linkit kaikkiin aikaisempiin koonteihin. Jos siis olet laadukasta klassikkoa etsimässä, siinä sinulle aarreaitta!

Olen viime vuosina osallistunut suurimpaan osaan haastekerroista (alkupuolella jäi useampi väliin), niin että voin sanoa juurikin tämän haasteen ansiosta lukeneeni ( ja viime aikoina kuunnelleeni) yhteensä kaksitoista klassikkoa, jotka löytyvät linkistä.

Tammikuuta odotellessa!

Klassikkohaaste #18 - Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo

Äänikirja: Otava, 2023

Ensimmäinen julkaisu: Otava, 1963

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 18 h

Lea oli saanut elää onnellisen lapsuuden isoisänsä ja vanhempiensa rakastamana. Hänellä oli nuorempi sisar Toini, jonka eteen hän tekisi kaikkensa.

Eräänä juhannuksena hän kohtasi Eero Markun ja suostui tämän kosintaan. Oman kodin laittaminen oli ihanaa. 

Eeron oma huone jossa mies myös työskenteli, oli suurin ja valoisin. Sitten oli heidän makuuhuoneensa, ruokailuhuone jossa kuusi tuolia pöydän ympärillä, palvelijanhuone, tarjoiluhuone ja keittiö, jossa oli kaasuliesi. 

Leaa riemastutti tämä keittiö. Se oli hänen omansa, siinä ei ollut vierasten jälkiä. Kaunis, mikä kaunis tällainen liian puhtaan näköinen keittiö olisi, tahi miksi se ei olisi kaunis. Väriä sen kylmään sineen antoivat kattiloiden kannet hellan yläpuolella olevalla hyllyllä, ja kattilat tuossa kattilahyllyllä. 

Lea kaipasi äitiään, ikäänkuin olisi nyt oman kodin saatuaan vasta paremmin tätä ymmärtänyt. Mutta kun hän oli varovasti yrittänyt puhua Eerolle josko äiti kutsuttaisiin ensimmäisenä jouluna heillä käymään, ei ollut Eero siihen mitään virkkanut. Lea tiesi että syynä oli pitkälti raha, siitä tai sen puutteesta heillä oli ollut kiistaa alusta alkaen. Eero oli tottunut yhden hengen menoihin, eikä ymmärtänyt miten paljon heidän vielä pienikin taloutensa kulutti, niinpä tämä moitti jatkuvasti että Lean oli oltava säästäväisempi. Mutta ehkä Eero ei muutenkaan halunnut anoppia käymään.

Eero tahtoi pitää heidät erillänsä, ja tottahan oli että ruoka silloin enemmän maksaisi. Ei hänkään, Lea, olisi iljennyt syödä äidin aikana niin kuin hän nyt söi. Hän söi eri ruokaa kuin Eero. 

Eero söi oikeata voita ja ranskanleipää ja lihaa. Lea söi margariinia jota oli toisella lautasella, hapanleipää ja kirnupiimää. Hän laittoi kastiketta kookosrasvasta, lämmitti sitä ja kastoi siihen leipäänsä. Eerolle piti olla oikeaa ruokaa, hän ei voinut syödä tuota kastiketta. Mutta, jos Lea jätti sen itselleen tekemättä ja sattui ottamaan lihaa, kuuli hän heti, ettei heidän kannattanut syödä lihaa. Jos hän jätti lihan pois, meni Eero syömään ulos. Näin siis näytettiin, että Lean kohdalta vain oli vähennettävä. 

Kun Lea alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, hänelle tuli kaikenlaisia mielitekoja, ja hän häpesi niitä vaikka ymmärsi että syy ei ollut hänen, vaan kasvavan lapsen. Kerran hän osti kapinahengessä puoli kiloa omenoita ja söi kaikki paitsi kaksi, jotka jätti miehelleen, ja siitä seurasi kovaa arvostelua. Hän näki unta miten leikkaisi paksun siivun Eeron ranskanleivästä, laittaisi päälle Eeron oikeaa voita ja joisi maitoa. Ja kananmuna jonka hän keitti Eerolle joka ilta, miten sen kaunis muotokin hiveli häntä ja miten hänenkin teki sellaista mieli.

Lea harmitteli ettei ollut opiskellut mihinkään ammattiin, nyt hän oli vain palvelija, joka hoiti kahden hengen taloutta, ja käytti siihenkin liikaa rahaa. Hän olisi halunnut palata konttorityöhön jossa oli ollut ennen avioliittoa, mutta Eero ei siihen suostunut. Lea ajatteli kaiken vielä muuttuvan, että Eero kyllä oppisi elämään yhdessä, oppisi miten vaimoa on kohdeltava. Miehenkin tuska helpottaisi kun heistä tulisi varakkaampia, ja kun heistä tulisi perhe.

Eero muuttuikin, muttei suinkaan parempaan. Väkivalta astui kuvaan, niin henkisessä kuin fyysisessä muodossa, ja miehestä sukeutui varsinainen kotityranni. Ulospäin hän oli arvostettu lehtimies ja häntä kutsuttiin pitämään puheita erilaisiin seuroihin. 

"Minä olen luonteeltani sellainen, etten minä vastustusta siedä. Minua vaivaa paha henki", sanoi Eero kuin kerskaillen. "Minun persoonallisuuteni rajat eivät ole kai tavalliset."

...

"Jos sinä et moralisoisi, sinun luonasi olisi hyvä olla. Sinä viet minulta tukesi sillä."

"En vie. Olen toverisi."

"Tuo että minä kokeilen asioita kääntämällä..."

"Sinulla ei ole siihen oikeutta", keskeytti Lea lujasti. "Ei ole oikeutta, eikä väkivaltaisiin tekoihin ole oikeutta. Minä en puhu itseni puolesta enkä itseni tähden, sinun tähtesi, sinä et saa arvioida toisia niin vähäisiksi. Ja lopulta sinä alennut omissa silmissäsi."

"Minä? Omissa silmissäni, miksi? Enhän minä ole tehnyt mitään rikosta, oletko hullu? Minä näen ettet ymmärrä ihmisestä mitään. Toini on oikeassa, sinä olet vain saarnaava apostoli."

Lea ajatteli ettei hän pysty auttamaan Eeroa. Eerossa on niin monta epävarmaa kerrostumaa, ja Eero tahtoo nähdä itse itsensä milloin minkinlaisena ja ihailla itseään ja sitä kuvaa, minkä hän milloinkin luo itsestään. Muut eivät merkitse hänelle muuta kuin sen, että hän tarvitsee heitä ihailemaan itseään ja hyväksymään sen täydestä. Varmasti hän tuntee olevansa muinaisajan sankari, ainakin lyödessään naista. Lyöminen ei ole vielä mitään pettämiseen nähden, eikä pettäminen vielä mitään siihen raakaan ja toista kiduttavaan käytökseen nähden, jolla hän koittaa nujertaa, ja ehkäpä tuhota. Miten oppisi tuntemaan häntä oikein?

Olen koittanut pitää mielessä sen punaisen langan joka klassikkohaasteella ainakin alunperin oli, eli selättää klassikko, josta kenties vähän nolostellen toteaa, etten sitä(kään) ole lukenut. Eikä ole ollut kiinni tahtomisesta, vaan silkasta saamattomuudesta. 

Vuonna 2015, ihan ensimmäisen klassikkohaasteen julkaisussa Reader, why did I marry him -blogissa asia muotoiltiin näin: 

"Oletko lukenut kaikki haluamasi klassikot? Onko joskus mennyt nolon häpeän puolelle, kun olet joutunut tunnustamaan, että se ja sekin klassikko on lukematta? Oletko kenties pyhästi vannonut, että seuraavaksi kyllä luet sen ja sen klassikon ja unohtanut - vai pitäisikö sanoa "unohtanut" - asian saman tien?"

Näitähän riittää, edelleen. Monta klassikkoa on tullut luettua ja viime aikoina kuunneltua, useimmiten kiitos juurikin tämän upean ja edelleen voimissaan olevan haasteen myötä. 

Tähän kuvaukseen sopi omalla kohdallani erinomaisesti Maria Jotunin Huojuva talo johon tarttuessani koin olevani aivan siellä haasteen ytimessä. Olen myös hyvin mielissäni siitä, että olen sen nyt kuunnellut, vaikka sisältö olikin rankka. Eija Ahvon lukemana varsinainen teksti kuitenkin oli nautinto kuunnella. Useimmiten sanoisin 18-tuntisesta äänikirjasta, että se olisi kestänyt tiivistämistä, mutta nyt olin niin koukuttunut, ettei kirja edes tuntunut noin pitkältä. 

On vaikeaa uskoa että Eero herättäisi sympatioita, mutta olen ymmärtänyt, että Lea henkilönä jakaa lukijoiden mielipiteitä. Toiset säälivät naisen kohtaloa, toiset näkevät että Lean olisi pitänyt paremmin pitää omaa ja etenkin lastensa puolta. 

Itse olen taipuvaisempi jälkimmäiseen reaktioon. Siinä on mukana varmasti nykynaisen itsenäistä ja tasapuolisiin oikeuksiin tottunutta näkökulmaa, vaikka ymmärrän toki, että lähteminen ei ole koskaan helppoa. Leahan ajatteli olevansa täysin miehen armoilla ilman ammattia ja mahdollisuuksia elättää omat lapsensa.

Mutta toisaalta Lea ei ollut mikään "mökin muija" vaan he olivat niin sanottua sivistyneistöä, ja hänellä oli muutama ystävä joiden puoleen hän olisi voinut kääntyä, ellei hän olisi niin kovin pelännyt sitä, että heidät tuomittaisiin. Toista kautta kaikki kilpaa toitottivatkin, niin äiti kuin ystävät, että Eerossa on sinulla hyvä mies, että olet onnekas, ymmärrätköhän edes miten onnekas, mutta hehän eivät nähneet mitä kodin seinien sisäpuolella tapahtui. Lukijana ehkä kaikkein vaikeinta oli sietää sitä, että Eero hakkasi poikaansa (useinhan kirjallisuudessakin väkivalta kohdistuu vain lasten äitiin), ja että Lea silloinkin sanoi pojalleen, että pitää oppia vaikenemaan. Ajatella voi, mutta pitää vaieta.

Kirjasta herää monia ajatuksia ikään kuin kerroksista tämän perusjuonen sisällä, mutta niitä on vähän vaikea avata ilman että paljastaa enempää yksityiskohtia ja kirjan loppupuolen tapahtumia. Ehkä jotain näkyy sitten kommenteissa. 

Sillä mitä pidemmälle tarina eteni, sitä mielenvikaisemmaksi ja kontrolloimattomammaksi miehen käytös kävi. Eeron ajatukset ja vaatimukset kävivät koko ajan radikaalimmiksi, ja hän tuntui vastustavan kaikkea lastensa opiskelusta koti, uskonto ja isänmaa -aatteeseen. Hän tuli ja meni miten halusi, ja näyttäytyi kotona aina harvemmin. 

Jokaisen palvelustytönkin kanssa hänellä oli jotain meneillään, ja monet näistä Lea lähetti matkoihinsa. Hän teki mieluummin yksin kaikki kodin työt kuin piti kotonaan naista joka johdattaisi miestä kodin rikkoutumiseen. 

"Puhdas ihminen, jalo, hyvä, mutta missä on totuus? Minä huudan teidän mukananne juhlapuheissani, olkoon, mutta uhallakin elän vain ihmisenä, tuona tuomittuna raukkana joka nyrkillä raivaa itsellensä oikeuden olla, ja väkivallalla tukahduttaa sen arvostelun jonka te tekohurskaat ymmärtämättömyydessänne langetatte! Minä en siedä sitä, en halua tuntea alemmuuttani, tätä ihmistä tällaisenaan on sinun kunnioitettava. Niin, kunnioitettava, ja jos et kunnioita, niin pelättävä. Niin, pelättävä! Minulla on onneksi ruumiillista voimaa jolla alistan sinut, on rahaa, raha on valtaa, sillä kiristän sinua."

"Se on turhaa työtä", sanoi Lea, "Etkö ajattele että ymmärtäisin sinua muutenkin?"

"En. Minä puolustan vapauttani niillä keinoilla joilla tahdon."

Maria Jotuni kirjoitti Huojuvaa taloa pidempäänkin 1920-luvun lopulta ja osallistui sillä Otavan kirjoituskilpailuun vuonna 1935. Hän tavoitteli vain kilpailun voittoa, eikä kirjaa näin ollen hänen elinaikanaan julkaistu, vaan vasta postuumisti lähes 20 vuotta Jotunin kuolemasta, vuonna 1963. Kirja on elänyt myös siitä tehtynä minisarjana, sekä kuunnelma- ja teatteriesityksinä. Sijoitankin kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. Kirjasta on tehty TV-sarja. Sitä ei valitettavasti ole tällä hetkellä saatavilla Areenasta. 

Nyt on meneillään jo klassikkohaasteen osa #18, jota vetää Ankin kirjablogi. Linkki haasteen koontipostaukseen löytyy täältä. Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. 

Aiemmat klassikkohaasteen kirjani löytyvät puolestaan tämän linkin takaa.

KLASSIKKOHAASTE - Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

 

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, äänikirja Otava 2019

Lukukirja: Otava, 1996

Alkuteos: Drakarna över Helsingfors

Lukija: Jussi Puhakka

Kesto: 16 h 4 min

Heitä Bexarin sisaruksia oli kolme. Vanhin poika Daniel eli Dani/Danny, keskimmäinen tytär Marina eli Marsu sekä kuopus Rikhard eli Riku, joka oli syntynyt aivan 1960-luvun alussa. Heidän isänsä oli toiminut aluksi asianajajana, sittemmin hänestä tuli yrittäjä. Benita-äiti oli kaunis, hän oli ollut Miss Tampere, ja esikoisen synnyttyä tietenkin kotiäiti.

Ensimmäisessä osassa kertojana on Riku, joka kertoo itsestään ja perheestään kansakoulun ja sittemmin oppikoulun ajoilta.

Kansakoulussa, jonne hän meni 1960-luvun lopulla, Riku sai ensimmäiset parhaat kaverinsa, Sammyn ja Robbin. 

Heistä tulee erottamaton kolmikko, Troikka. Koko Munkinseutu on heidän reviirinsä etelässä sijaitsevasta Kuusisaaresta pohjoisen Niemenmäkeen asti. He rupeavat käymään jääkiekko-otteluissa ilman isiään, tapaavat Sammyn kotona Huopalahdentien toisella puolella ja menevät viiskasilla Töölön jäähallille.

Itse he eivät urheile. He kulkevat kaduilla ja takapihoilla, tutkivat merenrantaa, metsiä ja puistoja. Ostoskeskusta ja Munkkivuoren baaria he sen sijaan välttävät, sillä siellä istuvat Dani ja Benno, siellä valtaa pitää isoveljien jengi. Kolmikon mielestä on mukavampi jakaa limonaadi jossain Munkkiniemen kahvilassa.

He vetelehtivät, niin kuin aikuiset sanoisivat.

Entä sitten? Tylsää heillä ei ole koskaan. Reviirin sisällä voi aina tehdä uusia löytöjä, se on täynnä seikkailuja. Ja täynnä vaaroja.

Joulukuussa 1971 tapahtui jotain, joka teki ison muutoksen Bexarien perheeseen. Sinä yhtenä talvisena iltana Jacke Pettersson, joka oli juuri saanut ajokortin, vei isänsä takin taskusta tämän auton avaimet ja sanoi lähtevänsä ulos, ihan vain ostarille parin kaverin kanssa. Ei tosin ensimmäistä kertaa kähvelletyt auton avaimet taskussaan.

Kaupungin yö on aavemainen, autio ja merkillinen, heidän toveruutensa on kovasuista mutta lämmintä. Sinä yönä kukaan ei pane merkille seikkaa, josta kaikki neljä ovat jo saaneet aavistuksen viime kuukausina baarissa poltellessaan ja pelatessaan pajatsoa loputtomasti: he ovat ajautumassa erilleen. Jacke ja Kimpo ovat edelleen raggareita ja työläismodseja nahkatakkeineen, buutseineen ja karskeine töksäytyksineen. Sekä Benno Ceder että Dani Bexar ovat sen sijaan alkaneet pukeutua pehmeisiin, väriltään maanläheisiin paitoihin joissa on psykedeelisiä kuvioita. He ovat antaneet hiustensa kasvaa niin pitkiksi että ne kehystävät heidän melko hienopiirteisiä kasvojaan melkein tyttömäisesti. Ei: sinä yönä he unohtavat kaikki sellaiset erot, sinä yönä he ovat Kehä- ja Moottoriteiden Ritareita, se yö on heidän ja kermanvalkoisen Saabin.

Go ask Alice when she’s ten feet tall: on tammikuu 1971, perjantain ja lauantain välinen yö, taivas on pilvessä ja Helsinkiä peittää sametinmusta pimeys, kun Jacke Pettersson vetää käsijarrusta ja kermanvalkoinen Saab lennähtää kumit ulvoen Huopalahdentieltä moottoritielle.

Sitten Jacke päästää irti käsijarrusta. Hän tekee sen juuri oikealla hetkellä (hän on niin sanotusti lainannut autoa iltana jos toisenakin sinä talvena ja hänestä on kehittynyt melko taitava): takaosa heittelehtii vielä muutaman sekunnin, mutta sitten raskas auto matkustajineen alkaa taas kulkea suoraan. Heti kun Jacke tuntee tienpinnan pitävän uudelleen, hän nojautuu hiukan taaksepäin, kiljuu ”Jiiiih-uuuu!” ja painaa samalla kaasun pohjaan.

Niin: on taas yksi niistä öistä, Kehäteiden Ritarit ovat koolla ja kokoonpano on entinen: Jacke, Kimpo, Benno ja

Dani. Sekä Benno Cederin että Dani Bexarin viimeiseksi muistikuvaksi jää että he istuvat takapenkillä, Bennolla on Philips-merkkinen ruskea nauhuri sylissään ja hän kelaa parhaillaan nauhaa takaisin, sillä he ovat juuri soittaneet Jefferson Airplanea ja haluavat kumpikin kuulla uudestaan White Rabbitin. Jälkeenpäin molemmat miettivät hyvinkin usein Sattumaa ja Kohtaloa ja sen sellaista, sillä eriskummallisinta on että syynä on juuri White Rabbit, talvipukuinen jänis. He ovat hetki sitten ohittaneet Tuomarilan hevostallin, tulleet kukkulan harjalle ja Bembölen risteyksen valot näkyvät jo; aivan pian alkaa alamäki, pitkä ja suora tie avautuu heidän edessään ja kilometrien pituinen katulamppujen rivi jatkuu kaukaisuuteen kuin kylmänpaljasta valoa hohtava helminauha; avaruuden valo, autiuden valo ympäröi yön pimeydessä pojat, jotka marin, keskarin ja musan ansiosta tuntevat itsensä kaksi ja puoli metriä pitkiksi; ”far out”, Benno Ceder mumisee, ”hitto ku mä oon pilvessä”, Dani sanoo ja sormeilee laiskasti rewind-nappia, sillä hän on sinä iltana polttanut enemmän kuin tavallisesti. Juuri silloin se tapahtuu: jänis yrittää juosta tien yli ja ilmestyy heidän eteensä vain kahdenkymmenen metrin päässä. Jacke Pettersson ei tosiaankaan ole kovassa pöllyssä, 0.6 promillea kirjoittaa patologi lausuntoonsa joitakin tunteja myöhemmin; Jacke reagoi vaistomaisesti, yrittää väistää ja painaa samalla jarrua kaikin voimin. Auto lähtee luisuun, mutta se ei valitettavasti auta jänistä; etuvasemmalta kuuluu vaimea tömähdys, mutta silloin pyörät ovat jo irronneet tienpinnasta ja Saab kulkeutuu oikealle kohti ojaa, missä se kierähtää ympäri ensin yhden ja sitten toisen kerran, mikä ehkä on syynä siihen että sekä Benno että Dani pelastuvat. Sillä Benno sinkoutuu ikkunasta ulos auton pyöriessä ympäri. Samalla vauhti hiljenee, minkä ansiosta isku ei ole niin kova kuin se voisi olla, kun sisälle jääneet kolme muuta matkustajaa paiskautuvat kallionseinämään. Sitten tulee joka tapauksessa hiljaista, aivan kuolemanhiljaista, on vain murskaksi mennyt kermanvalkoinen Saab, höyry joka yhä nousee autonromusta ja Benno Cederin vaikerrus, sillä hän makaa lumessa ja on tajuissaan koko ajan. Dani Bexar on sen sijaan tajuton, kun hänet hitsataan irti romusta. 

 

Dani oli heistä nuorin, vasta kuudentoista. Lukion ensimmäinen luokka meni häneltä pilalle, kun lopputalvi piti maata sairaalassa. Hän oli kuitenkin hengissä, kaikki eivät selvinneet. Ennalleen hän ei enää toipunut; oli hän varmaan aiemminkin ollut milloin kiivas ja pisteliäs, milloin äärimmäisen pitkästynyt, mutta sen talven jälkeen riidat Henrikin kanssa olivat suoraa huutoa ja raivoamista, silloin harvoin kun Dani kotona enää näyttäytyi. Niinä kiivaimman huutamisen hetkinä Marsu lähti usein lenkille heidän koiransa kanssa, ja äiti pakeni itkien yläkerran makuuhuoneeseen. Vain Riku todisti hirveät riidat ja sen vihoviimeisen kerran, kun isä luhistui, kun isä vaikersi että rakastaa poikaansa eikä haluaisi riidellä. Sen kerran jälkeen Dani teki virallisen muuttoilmoituksen senhetkisen tyttöystävänsä luo. 

Tyttöjä oli jo pitkään tullut ja mennyt sellaisella vauhdilla, että juuri kun he olivat oppineet muistamaan tytön etunimen, se vaihtui taas. Dani katoili pitkiksi ajoiksi, saattoi lähettää satunnaisen kortin jollekin heistä. Tukholmaan hän asettui joksikin aikaa, sai siellä tyttärenkin, jonka äidin kanssa suhde ei kuitenkaan kestänyt.

Toisessa osassa kertojaksi vaihtui Marina. Kirjassa oli taipumusta hypähdellä sinne tänne, seurata jonkun sivuhenkilön elämän tapahtumia pidemmälle yhdellä kertaa, ja tässä osassa oman lisähaasteensa seuraamiseen toi se, miten Marina puhui itsestään minä-muodossa ja puhutteli Rikua koko ajan sinä-muodossa. 

Robbi ja Sammy olivat aloittaneet Hankenilla, mutta Riku oli kieltäytynyt jatkamaan opiskeluja missään, eikä mennyt sotaväkeenkään. Sen sijaan hän oli Henrikin suhteilla päässyt töihin Stockan levyosastolle. Hän oli työpaikastaan ylpeä, ja "unohti" aina mainita miten oli paikan saanut, sama koski asuntoa Karhupuiston vieressä, sillä vuokra-asuntoja oli hyvin vaikea saada.

Sinä syksynä vanhemmat olivat eronneet ja Marina oli mennyt Vaasaan opiskelemaan kasvatustiedettä. Hän kävi toisinaan viikonloppuisin Helsingissä. Dannyn olinpaikasta ei taaskaan ollut varmaa tietoa.

Vasta kun olin tullut levyosastolle tajusin ettei kaikki ollut kohdallaan.

Oli lounasaika. Jouluruuhka oli pahimmillaan ja osasto oli tupaten täynnä ihmisiä. Ilmassa leijui samanlainen märän villan ja kostean nahan haju kuin kaupungin raitiovaunuissa talvisaikaan. Musiikki pauhasi täydellä voimalla.

You may say I’m a dreamer but I’m not the only one

Kummallisinta oli ettei kukaan ostanut mitään, kukaan ei tutkinut levyhyllyjä tai ylipäätään liikkunut minnekään.

Nurkassa seisoi eräs mies ja nojasi päätään seinään. Hänen pitkät tuhkanvaaleat hiuksensa olivat takkuiset ja hänellä oli yllään aataminaikuinen vaaleanruskea afgaaniturkki. ”Danny?” mieleeni tuli. Mutta sitten mies suoristautui ja minä huomasin että hänen kasvonsa olivat jo uurteiset eikä hän muutenkaan ollut yhtään Dannyn näköinen.

Toisessa nurkassa seisoi tyylikäs nainen. Hän oli pukeutunut leveähelmaiseen mustaan turkkiin. Talvisaappaat ja kaulaa kiertävät korut näyttivät kalliilta. Nainen itki äänettömästi.

And some day you will join us and the world will be as one

Huomasin sinut tiskin takana. Sinä seisoit sen levysoittimen vieressä joka oli yhteydessä kaiuttimeen ja olit juuri vaihtamassa levyä. Kätesi vapisi kun siirsit neulaa vähän edemmäksi ja painoit sen alas.

Menin luoksesi odottaen halausta tai jotain vastaavaa. Mutta sinä vain seisoit paikallasi. ”Hei Marina”, sinä sanoit vaimealla äänellä, vaikka siihen aikaan kutsuit minua aina Marsuksi.

”Mitä ihmettä on tapahtunut?” minä kysyin.

”Minä ammuin hänet siksi että rakastin häntä niin paljon”,

sinä mutisit.

”Mitä? Kenet sä ammuit? Mitä sä oikein höpiset!” minä sanoin kärsimättömästi.

”Et sä tiedä? Yks kaveri on ampunu John Lennonin. New Yorkissa. Keskellä katua.”

Jähmetyin paikalleni niin kuin kaikki muutkin ja kun olin kuunnellut vielä muutaman laulun, minua alkoi itkettää. Ei siksi että olisin ollut erityisen ihastunut Beatleseihin, vaan siksi että… niin, enpä oikeastaan tiedä. Ehkä siksi että John Lennon oli ollut John Lennon, epätavallinen ja arvaamaton ihminen, vapaa sielu. Ja ajattelin Dannya, kenties siksi että vain hetkeä aikaisemmin olin kuvitellut näkeväni hänet. Mieleeni tuli että John Lennon oli ollut osa Dannyn nuoruutta. Mietin missä Danny oli, mietin mahtoiko hänkin itkeä juuri sillä hetkellä.

Sinusta ei ollut keskustelijaksi. Lounastakaan et halunnut. Mutisit samoja sanoja uudestaan ja uudestaan, kääntelit ja vääntelit niitä loputtomiin ikään kuin niihin olisi sisältynyt jokin syvällinen totuus, joka oli sinulta salattu mutta josta halusit epätoivoisesti päästä selville:

”…siksi että rakastin häntä niin paljon… Miten sellasta voi sanoo? Miten sellasta voi ajatella?”

Siinä vielä seistessäni Miss Tropical Fruit saapui tervehtimään poikaystäväänsä. Hän oli juuri tulossa filmauksesta.

”Se on yks TV-mainos. Patricia. Ei niitä halpoja lohenvärisii juttui vaan niitä kalliita, niitä joissa on pitsii. Pikkusen niistä kyllä näkyy läpi mut ei kokonaan kumminkaan. Se mainos pyörii myös leffoissa."

Hänellä oli yllään suuriruutuinen vihreänkirjava asu, housut olivat pussimaista pellemallia ja jakku oli rohkeasti leikattu. Hän nojautui teitä erottavan matalan pleksiaidan yli ja väläytti sinulle häikäisevän hymynsä. Mutta sinä, joka yleensä panit merkille hänen pienimmänkin eleensä, et reagoinut mitenkään. Sanoit vain vaisusti ”Hei Sanna”. Sanna katsoi sinua ja minua, sitten hän kääntyi tarkastelemaan muuta osastoa.

”Mikä teitä kaikkia vaivaa tänään”, hän sanoi ja hänen äänessään häivähti kärsimättömyys.

”Etsä oo kuullu”, sinä sanoit. ”John Lennon on kuollut.” ”Joo”, Sanna sanoi. ”Mä kuulin sen radiosta. Eikse ollu jo

vanha käpy?”

Ihan ensiksi pitää sanoa, että se tehoste mikä jäi äänikirjassa huomaamatta, mutta tuli tutuksi e-kirjan sivuilta, oli kappaleiden vaihdot lauseiden keskellä. Erikoiset kappaleiden vaihtumiset eivät siis ole minun virheitäni. 

Henkilöitä on kirjassa paljon ja kerronta kattaa yli kolmekymmentä vuotta, eikä se tosiaan ole aina kovin lineaarista. On perhe ja lapsuuden kaverit, vaihtuvat tyttö- ja poikaystävät, työkaverit, puolisot ja näiden perheenjäseniä, tulee syrjähyppyjä, eroja ja uusia seurustelukumppaneita, vanhempien uusia puolisoita, omia ja sisarusten lapsia jne. Niinpä Leijat vaati etenkin näin äänikirjaa kuunnellessa täyttä keskittymistä. Muutaman kerran sainkin kelata taaksepäin huomattuani ajatusten harhailleen. 

Toisaalta oli pakko oppia kuuntelemaan sitä tiettyä meneillään olevaa hetkeä ja olemaan miettimättä mihin kaikkeen se kytkeytyy (ja tämä on minulle haaste), koska oli ihan mahdotonta muistaa kaikkea tapahtunutta, vaikka kuuntelin kirjan kokonaan noin kolmessa päivässä. Näkisin ettei Leijat sovi kovin pätkittäiseen kuunteluun, vaan sille kannattaa valita hetki, jolloin sille on antaa hyvin aikaa, ja juurikin mahdollisuus keskittyä. Muuten voi olla hankalaa enää palata siihen ja kirjasta tulee pitkä projekti. Minun oli tarkoitus aloittaa kirjastosta hakemani lukukirja tämän rinnalla, mutta huomasin, ettei minun vain tullut aloitettua sitä. Molemmat kirjat olisivat kärsineet. 

Pidin Leijoissa siitä tietystä suomenruotsalaisuudesta, joka yhdistää esimerkiksi Leijoja ja Monika Fagerholmin kirjoja, kuten hiljattain kuuntelemaani Ihanat naiset rannalla. Juonellisesti minulle olisi riittänyt vähemmän henkilöitä joita seurataan, samoin lyhyempi ajanjakso johon keskitytään.

Osallistun kirjalla bloggareiden klassikkohaasteeseen, joka elää ja on voimissaan yhtenä pitkäikäisimmistä edelleen jatkuvista lukuhaasteista. 

Haastetta emännöi tällä kertaa Oksan hyllyltä blogin Marika. Tässä linkki haastekoontiin. 

Haastelogosta vastasi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.

Klassikkohaaste #15 - Kukkia Rouva Harrisille

Paul Gallico: Kukkia Rouva Harrisille

Gummerus, 1960

159 sivua

Rouva Harris siivosi. Kuutena päivänä viikossa, kymmenen tuntia päivässä, 52 viikkoa vuodessa. Hän otti asiakkaita vain parhaista Estonin ja Belgrave Squaren hienostokortteleista ja tienasi näin kolme shillinkiä tunnissa. 

Yksi hänen asiakkaistaan oli lady Dant, jonka mies oli teollisuusparoni ja jonka kuvan sai usein nähdä The Tatlerin kaltaisten julkaisujen seurapiiripalstoilla. Juuri Lady Dantin huoneistossa hän oli nähnyt kaksi jumalaisen kaunista iltapukua, joita rouva oli ylpeänä esitellyt Diorin muotitalon luomuksiksi. 450 puntaa, lady Dant oli vastannut hänen kysyessään moisten aarteiden hintaa. Dior, Chanel ynnä muu pariisilaismuoti oli hänelle kyllä tuttu käsite, sillä hän selasi mielellään asiakkailta saamiaan vanhoja muotilehtiä. Mutta kuvat olivat vain kuvia, eivätkä olleet tehneet häneen samanlaista vaikutusta.

Oli nimittäin vallan toinen asia selailla Voguen tai Ellen sivuja ja katsella valokuvia, joissa nuo ihanuudet näyttivät persoonattomilta ja yhtä etäisiltä kuin kuu ja tähdet. Toista oli nähdä ne todellisina edessään, katsella niiden nerokasta leikkausta, koskettaa, haistaa, rakastaa niitä ja kokea yhtäkkiä niiden herättämän kaipauksen polttava tuli. 

Sillä hetkellä rouva Harris päätti, että hänen komerossaan tulisi roikkumaan Diorin puku, täydellinen naisellisen mieliteon ilmentymä kaikessa kauneudessaan. 

Hän ei ollut tyhmä. Kyllä hän ymmärsi, ettei voisi koskaan näyttäytyä missään tuo puku päällään. Hänhän oli siivooja, ei hienostoväkeä. Samalla rahalla voisi ostaa jalokivikorun tai timantin, mutta hän halusi omistaa Diorin, tietää että se roikkui hänen komerossaan ja kun hän illalla tulisi töistä kotiin hän voisi ottaa puvun komerosta, katsella ja koskettaa sitä. 

Tämän suunnitelmansa hän uskoi ainoastaan parhaalle ystävälleen rouva Butterfieldille, joka myös oli siivooja. Heillä oli joka viikkoinen traditionsa täyttää yhdessä veikkauskupongit. Rouva Butterfield piti hänen tavoitettaan hassuna, mutta iloitsi kun rouva Harris voitti seuraavalla kierroksella. Vaikka summa oli suurin heidän koskaan voittamansa, se oli silti vain vähän yli sata puntaa, eikä riittänyt Diorin pukuun. 

Rouva Harris ryhtyi säästämään. Vain pakolliset menot, niukempaa ruokaa, ei enää bussilla töihin. Kun rouva Butterfield tuli hakemaan häntä "levareihin" (elokuviin) hän kieltäytyi jyrkästi, jopa silloin kun valkokankaalla olisi ollut Marilyn Monroe. Vain se häntä harmitti, ettei hän voinut enää ostaa leikkokukkiakaan, sillä ennen kuin hän oli nähnyt nuo Diorin puvut, kukat kotona olivat olleet hänen elämänsä ylelliset väripilkut. 

Voi rouva Harris! Oli ilo lukea näin lämminhenkinen iätön ja ajaton romaani naisesta joka päättää olla oman elämänsä sankari! Ihailen rouva Harrisin päämäärätietoisuutta, sitä miten hän lähtee tavoittelemaan unelmaansa joka olisi lannistanut monen muun. Mrs Harris on uusi kirjallinen idolini.

Sain vinkin tarttua tähän eräästä kansainvälisestä ryhmästä, jonka lukuhaasteessa luetaan kuukausittain klassikko tietystä teemasta ja siellä Kukkia Rouva Harrisille oli listattu kohtaan, jossa kirjasta on tekeillä elokuva. 

Näin lukiessa mielessäni miten elokuvassa rouva Harris kulkee ympäri Pariisin katuja ja ihastelee kukkatorin runsautta ja Diorin väki hyörii ja pyörii hänen ympärillään kun pukua sovitetaan. Traileria en vielä silloin ollut nähnytkään. Todella, todella palavasti haluan nähdä tuon uuden elokuvasovituksen, joka julkaistiin USA:ssa pari viikkoa sitten. Pakkohan sen on meilläkin elokuvateattereihin tulla, ellei tämän julkaisuhetkellä ole jo. Trailerin perusteella filmi on hyvin uskollinen kirjan tapahtumille. 

Osallistun kirjalla myös perinteikkääseen, jo viidenteentoista kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, nyt jo kymmenettä kertaa. Linkit aiemmin haasteeseen lukemiini kirjoihin löydät täältä.

Haasteen emännöi tällä kertaa Ankin kirjablogi.

Klassikkohaaste - Henrik Ibsen: Nukkekoti

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Laatusana, 2018

Esipuhe: Hanna Korsberg

Alkuteos: Ett dukkehjem, 1879

111 sivua

Nora ja Torvald Helmer elävät onnellisina avioliitossaan jonka täydentävät kolme lasta. Joulunpyhät ovat juuri lähestymässä ja koti täyttyy ilosta ja onnesta.

Heillä on muutenkin aihetta iloon, sillä asianajajana toimivasta Torvaldista on tulossa pankinjohtaja, mikä tulee takaamaan heille entistä paremman ja vakaamman taloudellisen turvan. 

Noralla on kuitenkin salaisuus. Avioliittonsa alkuvaiheissa hän on ottanut merkittävän suuruisen lainan, että on voinut viedä vakavasti sairastuneen miehensä etelän suotuisaan ilmastoon toipumaan. Torvald luulee rahojen tulleen Noran isältä. Todellisuudessa Nora on kuitenkin tehnyt rahoista velkakirjan erään herra Krogstadin kanssa ja lyhentänyt kyllä lainaa likipitäen sopimuksen mukaan. Kun kaivetaan esiin vielä enemmän totuuden siementä, velkakirjaa ei ole varsinaisesti tehnyt Nora, sillä tuohon aikaan naisen allekirjoitus ei kelvannut lainapaperiin. Nora väärensi asiakirjaan isänsä nimen.

Nora oli kuitenkin tietämättään tehnyt harmillisen virheen ja päivännyt asiakirjan päivälle isänsä äkillisen kuoleman jälkeen ja jäänyt näin Krogstadille kiinni tekemästään vilpistä. Päivä sinne tai tänne? Ei ollenkaan, vaan tästä käynnistyy tapahtumien vyöry.

Noran elämään on palannut hänen vanha ystävänsä rouva Linde, joka on leskeksi jäätyään työpaikkaa vailla. Nora järjestää rouva Lindelle työpaikan Torvaldin johtamasta pankista, mutta myös herra Krogstad on töissä samassa pankissa ja tämän Torvald sanoo vastaavasti irti. Krogstad alkaa kiristää Noraa; ellei Nora käytä vaikutusvaltaa mieheensä niin, että Krogstad saa pitää työnsä, hän kertoo Noran teosta Torvaldille. Noran tässä epäonnistuttua Krogstad kirjoittaa Torvaldille kirjeen ja jättää sen heidän lukittuun postilaatikkoonsa. Siellä kirje odottaa ja ahdistaa Noraa monen päivän ajan, eihän Torvaldinkaan joulunpyhinä sovi työasioita ajatella. Nora ei saa kirjettä haltuunsa, sillä avain laatikkoon on tietenkin vain perheen päällä. 

Nora avautuu ahdistavasta tilanteestaan rouva Lindelle. Tämä tarjoutuu liehittelemään Krogstadia toivoen, että tämä pyytäisi kirjeensä takaisin. Rouva Linde onnistuukin tässä niin, että Krogstad kirjoittaa uuden kirjeen, jonka mukana on myös tuo tuhoisa velkakirja. 

Noran viivyttelystä huolimatta Torvald ehtii kuitenkin lukea ensimmäisen kirjeen ja raivostuu vaimolleen. Juuri kun näyttää siltä, että välirikko on väistämätön, saapuu Krogstadin toinen kirje. Saatuaan velkakirjan käsiinsä Torvald helpottuu ja antaa Noralle välittömästi kaiken anteeksi. 

Nora ei kuitenkaan pysty unohtamaan miehen sanoja riidan aikana. Hän on aina elänyt hyvin suojattua elämää, ensin isänsä, sitten aviomiehensä kodissa. Torvald oli riidan mittaan huutanut Noralle tämän olevan kyvytön hoitamaan heidän lapsiaan ja Nora näkee tilanteen nyt samoin. Hän ei myöskään voi hyväksyä sitä, miten Torvald on valmis unohtamaan Noran teon, vain koska kukaan ulkopuolinen ei enää voisi saada käsiinsä raskauttavaa velkakirjaa. Hän kokee eläneensä elämäänsä kuin nukkekodissa, lähtee, jättää miehensä ja lapsensa, ja hänen tulevaisuutensa jää lukijalle avoimeksi. 

Klassikkohaasteen ympärillä oli tällä kertaa hieman tavallista enemmän keskustelua sen sisällöstä ja tämä laittoi minut pohtimaan haasteen perimmäistä tarkoitusta lukea klassikko, jonka lukemattomuuden koet ikään kuin häpeäpilkuksi. Kun sitten eräässä juuri lukemassani kevyessä historiallisessa romaanissa päähenkilö sai lahjaksi Ibsenin Nukkekodin, siihen asti haasteeseen tarkoittamani, kesken ollut kirja meni vaihtoon. Juuri Nukkekoti minun on ollut tarkoitus lukea jo vuosia, mutta jostain, täysin perustelemattomasta syystä, en ollut sitä vieläkään tehnyt. 

Kirja herätti heti ilmestyttyään melkoisen kohun, eikä pelkästään Tanskassa, jossa se pääsi Kuninkaallisen teatterin näyttämölle joulun alla jo ilmestymisvuonnaan. Vain parissa kuukaudessa se oli levinnyt muiden pohjoismaiden ja Saksan teattereihin ja painettuna levinnyt kirjakauppoihin.

Viktoriaaniseen aikaan, jolloin Nukkekoti ilmestyi, kuului hyvin tiukka tapakulttuuri. Luokkaerot olivat suuret ja ylittämättömät, mutta myös ylempien yhteiskuntaluokkien sisällä vallitsi tiukka ero miesten ja naisten oikeuksien välillä. Tästä asetelmasta syntyi myös kirjan aikaansaama kohu. Etenkin sitä, että Nora hylkää lapsensa, pidettiin radikaalina ja sopimattomana. Ibsen jopa kirjoitti näytelmään toisen lopun, jossa Nora jää perheensä luo, ja tätäkin on esitetty. 

Esipuheessa tuodaan julki, ettei kaikissa kulttuureissa tänä päivänäkään voida käsittää miksi Nora lähtee, kun mies ei ollut väkivaltainen, eikä pettänyt vaimoaan.

Ymmärrän hyvin näytelmän sanoman sen tasa-arvon, ihmisarvon, moraalisen pohdinnan ym kannalta, kuten varmasti kuka tahansa näytelmän katsoja tai lukija, enkä siksi puutukaan niihin. 

Jäin kuitenkin miettimään, onko Noran teko länsimaisessakaan kulttuurissa hyväksytty, vielä tänä päivänäkään? En tarkoita avioeroa (jota Torvald todennäköisesti sai hakea Noran oltua tietyn aikaa teillä tietymättömillä, ellei vaimoa sitten julistettu kadonneeksi ja kuolleeksi), en lasten yhteishuoltajuutta enkä edes lasten yksinhuoltajuuden jäämistä isälle erotilanteessa, vaikka jälkimmäinen onkin hyvin harvinaista ja varmasti puheita herättävää. Tarkoitan tilannetta, jossa Nora teki yksipuolisen päätöksen lähteä ja lapsiaan hyvästelemättä poistuu kotoa aikomatta koskaan enää palata näiden elämään. Ei itkuisia hyvästelyjä, ei mitään "äiti tarvitsee nyt vähän omaa aikaa, äiti tulee sitten takaisin". Kyllä tuollainen lähtö ja etenkin se omien lasten hylkääminen aiheuttaisi pahennusta ja sääliä lapsia kohtaan tänä päivänäkin. Me katsomme lapsen tarpeiden menevän etusijalle vanhemman henkilökohtaisesta moraalisesta omatunnosta ja ainakin henkilökohtaisesti näkisin Noran teon tänä päivänäkin turhan teatraalisena (melkoinen drama queen?), mutta toisaalta olisin todella huolissani hänen mielenterveydestään. Entä onko puolisolta normaalia suuttua ja sanoa pahastikin vastaavassa tilanteessa? Vai olisiko oma reaktiosi "että mitä teit, no ei se haittaa, otetaanko kahvin kanssa vähän kakkua?

Osallistun kirjalla kirjabloggareiden perinteikkääseen klassikkohaasteeseen #14, jota emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogin Elegia. Kiitos haasteen vetämisestä. 

Olen mukana nyt yhdeksättä kertaa. Aiemmat kirjavalintani löydät tästä linkistä.

Klassikkohaaste #13 -Tove Jansson: Kesäkirja

Kirjabloggareiden puolivuosittainen klassikkohaaste on edennyt kolmanteentoista osaansa. Tällä kertaa haastetta emännöi Jonna Kirjakaapin kummitus -blogista. Linkistä löydät mm listan aiemmista klassikkohaasteista. 

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen useimmilla kerroilla, tämänkertainen on kahdeksas. Aiemmat postaukseni löydät tästä:

Juhani Aho: Papin rouva 

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Anton Tšehov: Kolme sisarta

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Tällä kertaa lukemisen suunnittelu jäi niin viime tippaan, että valitsin klassikon äänikirjasovelluksesta, mikä rajoittaa vaihtoehtoja melkoisesti. Päädyin kuuntelemaan Tove Janssonin aikuisille suunnatun romaanin Kesäkirja.

 Tove Jansson: Kesäkirja

Wsoy, 2019 (äänikirja)

Julkaistu suomeksi 1972

Lukija: Linda Liukas

Kesto: 4 h 19 min

Saaressa kesiään viettivät kolme ihmistä, lapsi, hänen isänsä ja isoäitinsä. Tytön äiti oli kuollut.

Kirja koostuu yli kahdestakymmenestä pienestä tarinasta. Esimerkiksi Venetsia kertoo leikistä, joka saa alkunsa siitä, kun Sofia saa postikortin Venetsia. Muissa kertomuksissa oli mukana muita ihmisiä, kuten Sofian ystävä joka kammosi lähes kaikkea saarella tai eläimiä, kuten Sofian saama kissanpentu.

Se oli harmaa kalastajakissa ja se kasvoi nopeaan. Eräänä päivänä se lähti leikkimökistä ja muutti taloon asumaan, siellä se vietti yönsä sängyn alla tiskikopassa. Sillä oli nimittäin aivan omia aatteita jo silloin. 

Sofia vei kissan takaisin leikkimökkiin. Hän teki parhaansa ollakseen mielin kielin, mutta kuta enemmän hän rakasti, sitä sukkelammin hän palasi tiskikoppaan. Kun koppa tuli liian täyteen, alkoi kissa rääkyä ja silloin jonkun oli pestävä tiskit. 

Sen nimi oli Ma Petite ja kutsumanimi Mappe. 

"Rakkaus on omituista", sanoi Sofia. "Kuta enemmän toista rakastaa, sitä vähemmän se välittää."

"Tuo pitää paikkansa", huomautti isoäiti. "Ja mitä sitä silloin tekee, rakastaa aina vaan", Sofia vastasi uhkaavasti, aina vaan kovemmin ja kovemmin. Hänen isoäitinsä huokasi eikä vastannut.

Rakkaus Mappeen hiipui vasta, kun kissa alkoi joka aamu kantaa verisen linnunraadon saaliistaan ylpeänä mökkiin sisälle. 

Ihan ensin on sanottava, etten pitänyt lukijan tyylistä puhua jotenkin teennäisen kepeästi ja heleästi henkäillen. Vaikea uskoa että tämä olisi hänen normaali äänensä. Ehkä kirja olisi ollut enemmän edukseen itse lukien. Joistakin yksittäisistä ääntämiseen liittyvistä asioista olin eri mieltä, esimerkiksi siitä olisiko koiran nimi kuitenkin tarkoitus ääntää 'dilaila' eikä 'delila'?

Minulla nimittäin kesti tovin syttyä tälle kirjalle. Olisin jopa jättänyt kirjan kesken heti alkuunsa, ellei se olisi ollut niin lyhyt ja ellei luovuttaminen olisi tarkoittanut sitä, että on nopeasti löydettävä jokin toinen klassikkohaasteeseen istuva teos. Kun olin kuunnellut vajaan kolmanneksen, aloin pikkuhiljaa kiinnostua tarinoista enemmän, muttei tämä lempikirjojeni joukkoon noussut. 

P.s. En kyllä käsitä miten kukaan voi kirjoittaa tuomen kukkien haisevan kissanpissalle.

Klassikkohaaste - Juhani Aho: Papin rouva

Kirjabloggaajien klassikkohaaste järjestetään nyt kahdettatoista kertaa. Minulle tämä on seitsemäs kerta mukana ja viime kerralla sain kunnian vetää haastetta, mikä oli hieno kokemus!

Tällä kertaa haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Haasteen.koonti löytyy hänen blogistaan tästä linkistä, joten jos mietit minkä klassikon lukisit, löydät koonnista lisää inspiraatiota. 

Sitten omaan kirjaani, joka on edellishaasteen tavoin kotimainen helmi.

Juhani Aho: Papin rouva

Julkaistu: 1893

Äänikirjan julkaisija: SAGA, 2020

Lukija: Mona Kortelampi

Kesto: 7 h 30 min

Tyynelän talo sijaitsi kauniilla paikalla, etenkin.kun sitä järvenselältä lähestyi. 

Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan joka siellä vähän ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka mättäästään.

Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta, sen pienimmästäkin poimusta. Tuo pienoiskokoinen uimahuone valkoisine, hiekkaan laskeutuvine portaineen, vaaleansininen venhe joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla teloillaan, ruispelto polkuineen vatukkoaidan varrella, tuo kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse rakennus. Se oli kuin hienon naiskäden muodostelmaa. 

Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.

Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho.

Talo oli omassa rauhassaan, aivan lähettyvillä ei ollut pitäjän muita taloja ja lähimpään kaupunkiin oli päivän matka. Tyynelää asui pastori Aarnio vaimoineen ja palvelijoineen. Papin tytär Elli oli viisi vuotta aiemmin mennyt vihille Mikko Aarnion kanssa niin että oli äitinsä jalanjälkiä seuraten papin rouvaksi ryhtynyt. 

Ellin ensirakkaus, nuori, kaunis ja eloisa ylioppilas Olavi Kalm, joka kerran oli tullut hänen isänsä vieraaksi, oli ollut hyvin erilainen kuin hänen aviomiehensä. Kalmin mukana oli heille saapunut uusi apulaispappi, joka puolestaan oli epävarma ja epämiellyttävä ja jota he olivat Kalmin paripäiväisen vierailun ajan sen tähden yhdessä ylenkatsoneet.

Elli olisi halunnut mennä vihille sellaisen kanssa jota oikeasti rakastaa, mutta äiti oli häntä toisin neuvonut. Harvoin saa nainen elämässä mitä haluaa, ksnnattaa siis valita sellainen jota sietää. Ja niin Elli oli äidin myötävaikutuksesta suostunut apulaispapin kosintaan. Hän oli pitkään odottanut jotain sykähdyttävää tapahtuvaksi, mitä vain, mutta kuukaudet ja vuodet olivat kuluneet rakkaudettomassa, lapsettomassa liitossa. 

Pappilassa Ellillä oli tapana päivittäin käydä katsomassa ohi lipuvaa reittilaivaa, jonka koki olevan ainoa yhteytensä ulkomaailmaan, siihen josta hän kirjoista lueskeli ja jossa hän uskoi ihmisten elävän onnellista, täyteläisen rikasta elämää. Elli haaveili, että jonain päivänä laiva pysähtyisi heillä ja toisi mukanaan elämää. Ja nyt, kaikkien näiden yksinäisten vuosien jälkeen, oli hänen miehensä saanut kirjeen. Heille tulisi kesävieras joka sai Ellin sydämen lepattamaan ja Ellin järjestelemään kodin aivan erityisen kauniiksi. 

Elli oli seurannut ylioppilas Kalmin elämää lehtien kautta, tiesi tämän kierrelleen ulkomaillakin. Nyt tuo maailmanmies istui hänen emännöimässään ruokapöydässä näyttäen yhä komealta, joskin vakavammalta ja saaden hänen oman miehensä näyttämään entistä värittömämmältä, kömpelömmältä ja sivistymättömämmältä. Illan mittaan Elli huomasi, että vieraskin alkoi enemmän vain hänen kanssaan keskustella, kuin olisi suhtautunut pastoriin edelleen vähän ylenkatsoen. 

Olavi oli ryhtymässä estetiikkaa käsittelevän väitöskirjansa tekemiseen,  Pappilan rauhassa hän saisi keskittyä työhönsä, tai niin hän luulee. Pitäjässä on kauniita neitoja souturetkille lähtijöiksi eikä aikaakaan kun Olavissa herää ajatus, Ellikö on häntä rakastanut kaikki nämä vuodet?

Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on traagillista. Miten hän on mahtanut kärsiä, miten onneton on hän mahtanut olla. 

Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin takana. Ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme jotka hän oli nähnyt vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet rantaveräjälle kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.

Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se joka kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin. Hänen täytyy jäädä tyytymättömyyteensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys, se tässä on niin suurta, sanoi Olavi itsekseen.  

Siitä on jo 6,5 vuotta, kun luin Juhani Ahon Papin tyttären, jonka jatko-osa Papin rouva on. Tarkoitus oli lukea Papin rouva heti perään, mutta positiivisinkaan ihminen ei taida kääntää näitä vuosia muotoon "kohta perään", niinpä sanoisin, että Papin rouvan valinta klassikkohaasteen kirjakseni on todellakin haasteen ytimessä, siellä itsensä haastamisessa ja klassikon selättämisessä. 

Ei tosin sillä, että Papin rouva sen enempää kuin Ahon kirjat yleensäkään olisivat erityisen selättämisen tarpeessa. Teksti on toki vanhanaikaisuudessaan verkkaista, mutta sujuvaa luettavaa ja vaikka sanat ovat monesti vanhanaikaisia, ne ovat helposti ymmärrettävissä. 

Papin rouvaa on verrattu Gustave Flaubertin Madame Bovaryyn ja on helppo nähdä miksi. Luin Madame Bovaryn heti ensimmäiseen klassikkohaasteeseen joka pidettiin heinäkuussa 2015. Kirjojen rouvia, Emma Bovarya ja Elliä, yhdistävät oman aikakautensa tiukat raamit, onnettomat avioliitot ja paremman perään haikailu. Molemmat olivat aviomiesvaintoihinsa pettyneitä, Emma tosin oli aluksi ollut rakastunut mieheensä mitä Elli ei ollut koskaan, mutta viimeistään muutaman avioliittovuoden jälkeen molemmat kokivat miehensä valjuiksi ja näkivät muut kiinnostavampina. Erilaisuuksiakin heissä oli, Emma tavoitteli seurapiirejä ja vaurautta, minkä takia hänestä ei ollut helppo pitää, kun taas Elliä kohtaan tunsin lukijana sympatiaa. 

Elli olisi järkyttynyt jos kuulisi nykypäivän avoliitoista ja avioeroista. Mutta mikä itselleni jäi tästä päällimäiseksi mielikuvaksi, oli se, miten paljon sekä Elli että Olavi sanoittivat mielessään toisen tunteita ja tekivät toisen käytöksestä päätelmiä siitä, oliko toinen häneen rakastunut vai ei. Tämän kiertelyn ja kaartelun taidon osaamme yhtä hyvin vielä tänä päivänä, joten siltä osin mikään ei ole muuttunut.

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

Weilin & Göös, 1987 (kokoelma, toimittanut Panu Rajala

Julkaistu ensimmäisen kerran 1905, Wsoy

Kirja on osa Linnankosken kokoelmaa, joka on lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta.

Tukinuittajana Olavi oli nokkela ja rohkea, ainoa jolle päällikkö luotti vaikean suman purkamisen. Ensimmäinen valloitus tukkilaisena oli Tumma tyttö, neito jota kukaan oman kylän pojista ei ollut saanut edes kädestä pitää. Olavin päästyä tämän aittaan ei ollutkaan ihme, että muut tukkilaiset häneen suivaantuivat ja telkesivät oven niin, että kaikille kiinni jäisivät yöllisistä puuhistaan, jolloin Olavi tulistui taas ja nyrkit puhuivat.

"Ja te paimennatte tytön kunniaa, te jotka vaanitte yökaudet hänen ikkunansa takana - kauniita paimenia totta vie! Tietäkää nyt, niin monta kuin teitä on: minä menen minne menen, vaikka ruhtinattaren makuuhuoneeseen, ja minä käyn myös sitä tyttöä katsomassa jokainoa yö, niin kauan kuin tässä kylässä viivyn. Ja minä vannon, niin totta kuin kävelen omilla jaloillani: jos yksikään pää ilmestyy ikkunan taakse, jos kukaan uskaltaa lausua hänestä halventavan sanan nyt tai vasta, tai heittää ivallisen silmäyksen, sen minä isken tuohon - eikä hän ikänä nouse!"

Tumma tyttö oli siis valloituksista ensimmäinen ja sen jälkeen tyttöjä seurasi toisensa jälkeen, aina kun tukkilaiset siirtyivät seuraavaan kylään kiinnostui Olavi uudesta silmäparista ja hameenhelmasta. Tyttöjä kuvattiin Olavin heille antamilla hellittelynimillä, kuten Annansilmä, Pihlajanterttu, Tuomenkukka ja Elämänlanka.

"Tiedätkö, Elämänlanka, mitä minä luulen? Minä luulen että ihminen on aivan mittaamattoman syvä ja rikas, että hän on niin kuin luonto, joka on aina nuori ja vain kehityskausia vaihtaa. Luulen että kaikki, mitä minulle on tätä ennen tapahtunut, on ollut vain kuin keväisen mahlan kuohua. Ja nyt vasta on tullut kesä, se tyyni, lämmin ja onnellinen kesä. Minä olen ollut kuin sadun linna, jonka valtasaliin ei kellään ole ollut  avainta. Vain sinulla oli avain - muut ovat olleet esikamareissa, sinä vasta saliin astuit."

Kun tukkilaiset etenivät Nuolijokea Kohisevan kylälle asti, tuli vastaan joen kuuluisin koski. Eikä aikaakaan, kun kahden tukkilaisjoukon päälliköt löivät vetoa tuon mahdottomana pidetyn kosken valloittamisesta. Olavi oli tietysti oman porukkansa laskija, toisen porukan edustaja oli "punatakkinen". Kylänvanhin uhkasi päälliköitä oikeuteen viemisellä ellei vetoa peruta, sillä viisi miestä oli Kohisevan yrittänyt laskea ja viisi raatoa oli alajuoksulta naarattu. Veto peruttiin, mutta laskijoiden ylpeydelle leikin heittäminen kesken ei tietenkään sopinut. 

Kohisevan kylässä oli Olaville toinenkin haaste, Moision talon tytär, Kyllikki, joka oli kuuluisa siitä, että kenenkään letti ei heilahda niin komeasti eikä kukaan nuorukainen ole voinut kehua saaneensa edes muruista hänen säihkyvien silmiensä säteistä. Ennen koskenlaskukilpailua tyttö nakkeli Olavillekin niskojaan, mutta voiton jälkeen päädyttiin tilanteeseen, jossa Olavi kävi jopa tytön isälle vakavista aikeistaan puhumassa, uskoen tosin ettei tukkilaisjätkänä saa myöntävää vastausta ison talon ylpeältä isännältä. Ja niinhän siinä kävi, että Olavi lähti kylästä enempiä puhelematta, vain hattua hyvästiksi heilauttaen ja tukin selkään hypättyään viritteli laulun, ennen kuulemattoman, ja kyläläiset tajusivat että koskenlaskija laulaa itsestään, suruistaan ja tulipunakukasta jossa on murheen juuri.

Laulu tulipunaisesta kukasta on yhdenlainen Don Juan -tarina johon kirjaikija ammensi paljon omasta nuoruudestaan. Tarinaa kertoo "kaikkitietävä", välillä puhuvat kukat ikkunalaudalla, välillä hongat joita mies käy kirveellä kaatamaan. Olavi riitaantuu isänsä kanssa, hylkää sukunsa ja lähtee maankiertäjäksi, Olavin tapauksessa tukkijätkäksi. Raikulipojan elo on huoletonta, lempi leiskuu ja komea nuori mies saa kellistettyä kenet haluaa, kunnes tarinaan tulee käänne ja Moision tytär jää valloittamatta. Tosin Kyllikki olisi hänet ottanut, isä vain ei tyttärelleen moista tukkijätkää huolinut. Olavi jatkaa matkaansa, ehtii äitinsä kuolinvuoteelle, parantaa tapansa, aloittaa uudenlaisen elämän ja tulee vasta sitten yhteiskunnan hyväksytyksi jäseneksi ja osaksi sukupolvien jatkumoa. Kirja on siis hyvin pateettinen, perinteisiä arvoja kunnioittava, "suomifilmimäinen" oman aikansa edustaja. 

Toisaalta kirjaa pidettiin ilmestyessään 1905 jonkinlaisen kuohahduksen arvoisena, olihan se eroottisudellaan totuttuja rajoja ylittävä ja siinä on esimerkiksi luku, jossa Olavi käy bordellissa. Linnankosken novelli Hilja, maitotyttö (1913) ja varsinkin Anneli Saulin eroottisuudellaan kohahduttava roolityö (1953 elokuvassa) oli kuitenkin vielä kaukana tulevaisuudessa. 

Laulu tulipunaisesta kukasta on käännetty useille kielille, filmatisoitu Ruotsissa kolme kertaa, meillä kahdesti (ohjanneet Teuvo Tulio ja Mikko Niskanen), esitetty vuosikymmenten saatossa lukuisten teattereiden lavoilla ja edelleen se kuuluu perinteiseen kesäteatteriohjelmistoon, ja pienenä knoppina, esimerkiksi vuonna 2005, jolloin Tampereen Pyynikin kesäteatterin kuuluisa pyörivä katsomo sai katteen, esitettiin juurikin kirjaan perustuvaa Tulipunakukkaa.

Johannes Linnankoski on taiteilijanimi, alkujaan salanimi, jolla Vihtori Peltonen lähetti tulevan esikoiskirjansa Ikuinen taistelu käsikirjoituksen Werner Söderströmille, vaimonsa puhtaaksikirjoittamana ettei käsialaa tunnistettaisi. Linnankoski halusi pysytellä mahdollisimman pitkään tunnistamattomana, sillä hän oli kustantamoon työsuhteessa kääntäjänä sekä tietokirjailijana. 1903 julkaistu Ikuinen taistelu herättikin huomiota osittain tämän salamyhkäisyyden takia ja nimimerkin taakse epäiltiin piiloutuneen jonkin jo hyvin tunnetun kulta-aikamme merkkimiehen. Laulu tulipunaisesta kukasta on Linnankosken toinen teos joka teki hänestä kirjailijana tunnetun niin Suomessa kuin ulkomailla.

Kuva: Wikipedia