Tällä kertaa vuorossa yhteispostaus kahdesta ei eurooppalaisesta kirjasta, jotka ovat pakistanilais-brittiläisen Kamila Shamsien Poltetut varjot, sekä marokkolaiset juuret omaavan Leila Slimanin trilogian toinen osa Katsokaa kun tanssimme.
Leïla Slimani: Katsokaa kun tanssimme
WSOY, 2023
Suomennos: Sampsa Peltonen
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 7 min
Katsokaa kun tanssimme jatkuu melko lailla suoraan siitä, mihin trilogian aloitusosa päättyi. Ranskalainen Mathilde oli mennyt naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa ja elänyt tämän rinnalla töitä paiskien ja parempaa elämää tavoitellen. Siinä ohessa he olivat saaneet pojan ja tyttären. Maatila olikin vuosien aherruksen jälkeen alkanut tuottaa.
Aminesta oli tullut hieno herra, kunnioitettu mies, joka järjesti vastaanottoja uima-altaansa äärellä paperilyhdyin koristellussa puutarhassaan. Porvarismies, joka vietti uuttavuotta muiden rikkaiden seurassa ja juhli siekailematta kullanvärinen pahvitötterö päässä pikkutakki serpentiinin ja konfetin peitossa.
Amine huokui rahaa ja ylpeyttä. Hän oli teettänyt mittatilauspukuja ja opetellut tanssimaan valssia ja mamboa. Hänen sängyssään oli maannut puoli kaupunkia. Äiti Mouilalan kuoleman jälkeen Amine oli käyttänyt tämän vanhaa taloa Berrimassa majapaikkana, jonne hän vei rakastajattaria muhinoimaan melkein homeisilla sohvilla. Joskus Amine ajoi auton keskelle auringonkukkapeltoja paikkaan, jossa kuvitteli olevansa näkymätön, ja nuoleskeli siellä jonkun tylsistyneen vaimoihmisen ryntäitä. Kerran hän oli ajanut iltamista kotiin sellaisessa kunnossa, että oli törmännyt oliivipuuhun. »En ollut humalassa, väsynyt vain», hän oli väittänyt. »Silmät menivät hetkeksi kiinni kun haukottelin.»
Aicha-tytär oli ollut Strasbourgissa opiskelemassa lääkäriksi, eivätkä he olleet nähneet tätä moneen vuoteen.
Kun Amine meni kotiin palaavaa tytärtään lentokentälle vastaan, järkytys oli melkoinen. Amine oli alkuun tuijottanut pitkässä suoristetussa tukassa ja minihameessa kulkevaa nuorta naista kuin herkkupalaa, kunnes tämä oli ottanut pois aurinkolasinsa ja Amine oli tajunnut tuon seksikkään olennon olevan hänen oma tyttärensä. Aichan itsevarmuus suli isän tuomitsevan katseen alle, ja istuessaan hiljaa autossa matkalla kotiin, hän yritti vaivihkaa kiskoa hamettaan alaspäin. Mikä oli muotia Ranskassa, ei todellakaan ollut soveliasta Marokossa.
Nuori polvi pääsi opiskelemaan, ja siksi heillä oli mahdollisuus kohota elämässä ylöspäin. Keskiluokkaiset opiskelijat, käsityöläisten ja kauppiaiden lapset, haaveilivat pääsevänsä korkeisiin asemiin kuten ministeriksi, ja rakentavansa uuteen, muodikkaaseen Rabatin kaupunkiin talon uima-altaineen. Uima-altaista oli muutenkin tullut menestyksen symboli, kaikki paremmat perheet Aichan kotiseudullakin rakensivat sellaisen. Jopa Amine oli rakennuttanut heille uima-altaan Aichan opiskeluvuosien aikana.
Opiskelemaan lähdettiin Ranskaan, ja nuorisokulttuuri kopioitiin joko Ranskasta tai Hollywoodista, sillä 1950-60-lukujen amerikkalaiselokuvia ihailtiin. Marokkolaispojatkin halusivat olla marlonbrandoja. Marokolla oli tarjota vain vanha kitulias paimentolaiskulttuurinsa tai sulttaanien ylellisyys, eikä kumpikaan kiinnostanut nuorta polvea.
CASABLANCAN JA Rabatin välissä on kahdeksankymmenen kilometrin pituinen ranta-alue, jolle marsalkka Lyautey haaveili rakennuttavansa Ranskan Kalifornian. Hänen mielestään juuri valtameren piti olla Marokon voiman ja vaurauden lähde, eikä hän ymmärtänyt, miksi maan asukkaat olivat niin pitkään eläneet ikään kuin selin mereen. Pääkaupungiksi Lyautey määräsi Rabatin, jolloin kunnianarvoisa Fès sai jäädä historiaan. Casablanca oli tuolloin piskuinen satamakaupunki, ja sen tilalle marsalkka halusi rakennuttaa koko modernin Marokon keulakuvan. Se kuvaisi Marokkoa, jonka asukkaat tekevät rahaa ja nauttivat elämästä. Marokko jättäisi taakseen kuninkaallisten kaupunkien nostalgian, tukahduttavat medinat ja ikkunattomat riadit, joiden muurien sisäpuolella asui kokonaisia sukuja perinteiseen elämänmuotoonsa jämähtäneinä. Aivan, tähän valtameren rannalle saisi nousta kaupunki valloittajille, edelläkävijöille, liikemiehille, iloluontoisille naisille ja eksotiikannälkäisille turisteille. Työläisten ja miljardöörien kaupunki, jossa olisi leveitä puistokatuja ja niiden molemmin puolin palmuja, ravintoloita, elokuvateattereita ja virheettömän valkoisia art déco -asuintaloja. Manner-Ranskan parhaat arkkitehdit loihtisivat sinne betonisia kerrostaloja, joissa on hissit, keskuslämmitykset, pysäköintihallit ja kaikki. Kaupunki saisi olla kuin keltaisessa valossa kylpevä elokuvastudion lavaste, jossa asukkaat toimivat heitä varten laaditun käsikirjoituksen mukaan. Ei enää vatsakkaita paššoja, laiskanpulskeita sulttaaneja eikä ummehtuneisiin palatseihin suljettuja kaapuihin verhottuja naisia. Ei enää heimosotia, maalaisten nälänhätiä eikä vuorten suojissa viihtyvää häveliäisyyden ja vanhoillisuuden kulttuuria. Rannikosta tulisi uusi rajamaa, ja kaikki kunnianhimoiset ihmiset unelmoisivat Marokon läntisimmän alueen valloittamisesta.
Samaan aikaan kun köyhä maa eli vallankumouksen partaalla, yliopistolla kävi ranskalaisia luennoimassa Proustista. Casablancan kahviloissa nuoret lukivat Le Mondia ja löivät vetoa hevosista joita eivät koskaan nähneet, sillä ne juoksivat Pariisissa. Kuka olisi se suunnannäyttäjä, joka kehittäisi heidän omaa kulttuuriaan, ja halusiko eliitti edes sivistää koko kansaa?
Kirjan aluksi esiteltiin henkilöt ja kerrottiin hiukan heidän taustastaan ja siinä samalla sai lyhykäisen kertauksen ensimmäisen kirjan oleellisimmista tapahtumista. Kirjoitin ylös kuka on kuka, mikä oli äänikirjaa kuunnellessa hyvä, sillä jouduin alussa useamman kerran lunttaamaan kuka olikaan kenen tytär, kenen veli jne
Katsokaa kun tanssimme tarjosi ensimmäisen osan tavoin koukuttavaa tarinankerrontaa ja kiinnostavaa, itselle vierasta arabikulttuuria eri maantieteellisestä sijainnista kuin yleensä. Ylipäätään tältä aikakaudelta (tai miltään muultakaan ajanjaksolta) ei Pohjois-Afrikan maista ole juurikaan luettavaa tarjolla, varsinkaan suomeksi käännettynä. Enkä todellakaan sano, että lukekaa tätä, kun ei muutakaan ole, vaan lukekaa tätä sarjaa, sillä se on hyvä!
Oli mielenkiintoista huomata, miten samanlaista tietynlainen sukupolvien välinen murros on ollut tuona ajanjaksona, vaikka kulttuurierot ovat olleet valtavat Suomen ja Marokon välillä ja ovat toki edelleenkin. Minut yllätti, miten samanlaisia kiistan aiheet ovat kuitenkin olleet; Aminen ja Salimin väliset riidat olisi voitu hieman muokattuina käydä suomalaisessakin ruokapöydässä kuusikymmentä vuotta sitten.
Amine saattoi sanoa pojalleen kutakuinkin niin, että "jos tuollainen maleksinta jatkuu, kirjoitukset eivät mene toisellakaan yrityksellä läpi. Siihen löytyy ratkaisu, pannaan sinut asepalvelukseen. Sinun iässäsi minä olin jo sodassa!" Eihän tästä puutu kuin "hiihdin joka aamu kouluun kesät talvet pelkkää ylämäkeä". Samaan aikaan äiti kantaa valmistamansa ruuan pöytään, pysyy hiljaa eikä puutu asiaan, toivoo vain, että isä ja poika lakkaisivat riitelemästä, ja entä poika, hän vain pyörittelee silmiään isän puheille. Äiti toivoo, että saisi vähän rauhallisempia vuosia kaiken sen jälkeen mitä he ovat lastensa eteen tehneet. Hän pyykkäsi, siivosi ja kokkasi, hän oli jo yli neljänkymmenen ja tunsi itsensä ikuiseksi Tuhkimoksi. Entä miten hänet näkee Amine: lehtiä lueskelevana ja leivoksia mutustelevana kotirouvana.
Kiitokset että tätä sarjaa meille käännetään, mutta miksi ihmeessä ette lue näitä? Bloginäkyvyys on ollut aika vähäistä, ehkä kirjagramin puolella on enemmän näkyvyyttä, en tiedä, koska en sitä seuraa.
Lukijana Krista Putkonen-Örn on aivan täydellinen valinta sarjan ääneksi.
*****
Äänikirja: Gummerus, 2023 (lukukirjana 2010)
Alkuteos: Burnt Shadows, 2009
Lukija: Irene Omwani
Kesto: 14 h 46 min
Siitä lähtien kun Saksa oli antautunut liittoutuneille toukokuussa 1945, nagasakilainen nuoripari, saksalainen Konrad ja japanilainen Hiroko, olivat tapailleet enää vähemmän näkyvästi. Neljä kuukautta myöhemmin noin 45000 ihmistä kuoli ydinpommin räjähdyksen voimasta. Hiroko selvisi, saaden mustan linnun kaltaiset paloarvet selkäänsä, mutta Konrad oli yksi menehtyneistä.
Hiroko ei voinut jäädä Nagasakiin, joten hän päätyi Delhiin, jossa Konradin sisarpuoli Elizabeth asuu miehensä Richardin kanssa. Brittiläinen siirtomaavalta oli tuolloin väistymässä Intiasta, ja meneillään olivat neuvottelut Pakistanin valtion muodostamisesta. Monet muslimiperheet jakautuivat, osa suurista sisarusparvista päätti jäädä Intiaan, osa lähteä Pakistaniin. Yhteen näistä perheistä kuuluu Richardin ja Elizabethin palvelija, 24-vuotias Sajjiid. Hirokon on helpompi tutustua mieheen kuin yläluokkaiseen isäntäväkeen, ja he rakastuvat.
Joskus, kun Hiroko muisteli avioliittonsa ensimmäisiä vuosia, hän hahmotti sen parhaiten jatkuvana neuvottelujen sarjana – yhtäällä Sajjadin käsitys kodista yhteisöllisenä tilana ja toisaalla Hirokon käsitys kodista yksityisenä turvapaikkana; yhtäällä Sajjadin usko, että naapurit hyväksyisivät Hirokon, jos hän käyttäisi samanlaisia vaatteita kuin he ja viettäisi samoja uskonnollisia juhlapyhiä, toisaalla Hirokon vakaumus, että naapurit pitäisivät sitä teeskentelynä ja että heidän tulisi oppia hyväksymään hänet hänen omilla ehdoillaan; yhtäällä Sajjadin vakaumus, että miehen tulee elättää vaimonsa, toisaalla Hirokon määrätietoinen halu työskennellä opettajana; yhtäällä Sajjadin pyrkimys elämän helppouteen, toisaalla Hirokon vaistomainen taipumus kapinointiin. Hirokolle oli selvää, että heidän avioliittonsa onnistuminen perustui heidän keskinäiseen kykyynsä mukautua neuvotteluissa saavutettuihin tuloksiin – vailla katkeruutta siitä, kumpi oli kulloinkin joutunut antamaan enemmän periksi. Lisäksi, Sajjad oli huomauttanut kun Hiroko oli kerran puhunut hänelle asiasta, asialle oli eduksi, että he olivat mielestään toisilleen parempaa seuraa kuin kukaan muu maailmassa. On toki muutakin, mikä on asialle eduksi, Hiroko oli kuiskannut myöhään yöllä.
Hiroko ja Sajjid päätyvät mutkan kautta asumaan Pakistaniin, mutta kirja hyppää silloin jo 1980-luvulle. He ovat saaneet yhden lapsen, pojan nimeltään Raza. Isä ja poika eivät (tässäkään kirjassa) ole erityisen hyvissä väleissä, ja Raza kokee isän odotukset liian suuriksi. Hän epäonnistuu yliopiston pääsykokeissa ja ajautuu ystävystymään erään afgaaninuorukaisen kanssa, väittäen itsekin olevansa afgaani. Näin he päätyvät afgaanisotilaiden koulutusleirille, jonka myötä kuvaan tulee terrorismi ja sitä vastaan taisteleva CIA. Hiroko on tarinassa mukana vielä vanhuuden päivillään, mutta loppupuolella pääosaan nousee Raza ja nuorukaisen hapuilu eri kulttuurien välillä. Loppukohtaus on jännittävä, kuin kansainvälisestä trilleristä.
Vaikka sekä äiti että poika kokevat nuorina suuria, mullistavia kohtaloita, heidän elämänsä ovat niin kovin erilaisia, ja kun miettii miten kirja päättyi, on jo tavallaan vaikea muistaa millaisissa tunnelmissa se alkoi, saati sitten Delhin tapahtumia. Shamsien kirjat eivät koskaan ole helppoja, eikä niiltä heppoista asioiden käsittelyä odotakaan, mutta loppuvaiheiden takia tämä kirja tuntui rankimmalta niistä, mitä olen häneltä lukenut.
Laitan linkit noihin aiemmin lukemiini tähän lopuksi, sekä juttuuni Leila Slimanin trilogian ykkösosasta. Vaikka Slimanin kirjoissakin on mukana politiikkaa, tohdin niitä suositella myös ihan luku- ja sukuromaaneina.
