Dekkareiden jatko-osia vol 2

Tarjolla tänään monipuolinen kattaus jännitystä, eli toinen setti dekkareiden jatko-osia.

Tällä kertaa olen valinnut kaksi suomalaista ja kaksi käännöskirjaa, joista toinen sijoittuu Lontooseen ja toinen kanadalaiseen sisäoppilaitokseen. Päähenkilöt vaihtelevat 1800-luvun seurapiirineidosta 1950-luvun nuoreen salapoliisityttöön ja nykyhetkeen jossa poliisit apunaan true crime -podcastaaja ja yliopiston lehtori ratkovat kimurantteja rikoksia.

***

Lynn Messina: Murhatun rakastajan tapaus

#3 Beatrice Hyde-Clare ratkaisee

Aula & co, 2024

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 9 h 14 min

Kuten Bea itse muotoili sen mitä oli päässyt tapahtumaan, hän oli hullaantunut idiootti. Hän ei ollut nähnyt Kesgraven herttuaa, tuota Lontoon seurapiirien tavoitelluinta poikamiestä kolmeen viikkoon, ja oli tulla hulluksi. Tosin hän ei ollut tavannut ketään muutakaan perheen ulkopuolelta, sillä hänen tätinsä oli päättänyt, ettei hän voinut riittävän hyvin voidakseen osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Kaikki tämä vain rangaistuksena Bean aikaisempien tempauksien tähden, kuten sen, että hän oli livistänyt talosta nuoreksi mieheksi pukeutuneena. Siihen oli toki ollut murhatutkimukseen liittyvät syynsä, mutta jos sellaista yrittäisi selittää tädille, tämä järkyttyisi vain kahta kauheammin. 

Vera-tädin mielestä Bean piti olla mahdollisimman huomaamaton ja käytökseltään säyseä, joskin löytää mahdollisimman pian aviomies, jonka harteille Bean elättäminen siirtyisi. Vera-täti kun ei nähnyt tarpeelliseksi käyttää varoja niin mitättömän näköisen, jo 26-vuotiaan kasvattityttärensä hyväksi. 

Mistään Kesgraven herttuan kaltaisesta puolisosta Bean olisi kuitenkin turha edes haaveilla, tulisihan mies poimimaan vaimokseen jonkin seurapiirien kirkkaimmista timanteista. Vera-tädin mukaan herttuan kihlausta Lady Victorian kanssa saattoi odottaa hetkellä millä hyvänsä. Bealle ilmaantui kuitenkin oma "haltijakumminsa", sillä hänen äitinsä nuoruuden ystävä, Lady Abercrombie, otti Bean projektikseen. Puolessa vuodessa hän löytäisi Bealle sopivan kosijan.

Saadakseen herttuan pois mielestään Bea kaipasi kipeästi uutta murhaa tutkittavakseen, muttei tiennyt miten löytäisi sopivan, kunnes murha tulee suoraan hänen luokseen. Ensimmäisestä osasta tuttu nuori mies tulee pyytämään hänen apuaan, sillä hänen morsiamensa Emilyn äidin (naimisissa olevan rouva Otleyn) rakastaja on menehtynyt tämän sänkyyn ja on mitä ilmeisimmin myrkytetty. Siinäpä harvinaisen monta skandaalia samassa lauseessa, mikäli asia tulisi julki! 

"Luulin hänen kutsuvan minua, joten menin huoneeseen muistuttamaan, että hän pitäisi pienempää ääntä, sillä emme halunneet Emilyn saavan tietää, että hän oli paikalla. Tajusin, että hän oli kamalissa tuskissa, sillä hän oli sängyssä kaksin kerroin kuin kärsisi hirvittävistä krampeista. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pystyvän kontrolloimaan itseään kauaa, vaan hänen kehonsa alkoi kouristella lakkaamatta, mikä sai hänen selkänsä kaartumaan tavattoman kummallisesti."

Rouva Otleyn ääni oli tunteeton ja tyyni hänen selittäessään tilannetta, mikä yllätti Bean, sillä tapahtumat joista tämä kertoi, olivat melko rajuja.

"Ja koko tämän ajan hän piti hirvittävää meteliä. Kaikki se vaikerrus ja huuto", rouva Otley jatkoi. Ärtymys kuulsi hänen äänestään, kun hän muisteli tapahtunutta ja kiinnijäämisen pelkoa. 

Beatrice selvittäisi rikoksen mieluiten yksinään, mutta -tietenkin- Kesgraven herttua sotkeutuu tapaukseen, ja siinä ohessa vaihdetaan myös suudelmia.....

Beatrice Hyde-Clare ratkaisee -sarjassa on ilmestynyt jo kaksitoista osaa, joten Nelli Hietalalta ei aivan heti pääse käännösurakka päättymään! Suomeksi seuraava osa saadaan jo lokakuussa. Omaan makuuni sarja paranee osa osalta, joten siinä mielessä lupaavaa. Tekisi mieli kurkkia miten sarja etenee, tuleeko Beasta kohta perheenäiti vai saadaanko välit herttuan kanssa uuteen solmuun? Vielä olen malttanut!

***

Alan Bradley: Nokisen tomumajan arvoitus

#7/10 Flavia de Luce

Bazar 2020 (äänikirja), 2015 (lukukirja)

Alkuteos: As Chimney Sweepers Come To Dust, 2015

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 11 h 6 min

Surullisempaa sanaa ei olekaan kuin karkotettu. 

Flavia oli varma, että hänen vielä keikkuessaan Atlantin aalloilla matkalla kohti Kanadaa, kaikki Buckshaw'ssa olivat jo unohtaneet hänet. Niin isä, kuin sisaret Ophelia ja Daphne, sekä uskolliset palvelijat Dogger ja rouva Mullet, joista viimeksi mainitut olivat sentään vuodattaneet muutaman kyyneleen Flavian lähdön hetkellä. Nyt hänen oli ikävä jopa ärsyttäviä sisariaan.

Isä ja Felicity-täti olivat päättäneet lähettää Flavian Miss Bodycoten tyttökouluun, jota myös tyttöjen äiti Harriet oli käynyt. Kurjasta kohtalosta teki onneksi heti siedettävämmän aivan kirjaimellisesti Flavian jalkojen juureen savupiipusta tömähtänyt hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. Flavian pitää tietenkin selvittää ruumiin henkilöllisyys, tappaja, ajankohta sekä motiivi. Tämän lisäksi pitää ehtiä tunneille sekä uusien ystävien spiritismi-istunnoille. Eikä savupiipusta mätkähtänyt ruumis ollut ainoa tutkimista vaativa asia, sillä Flavia kuuli muilta tytöiltä, että useampi oppilas oli yhtäkkiä kadonnut...

Flavia sai pian huomata, että hänen äitiään lähes palvottiin Bodycotessa, joten lähes kaikki suhtautuivat Flaviaan ystävällisesti. Äitinsä takia monet olivat myös odottaneet hänen saapumistaan, ja tämän sekä Flavian kemiantaitojen ansiosta neljäsluokkalainen Flavia otettiin poikkeuksellisen nuorena mukaan eräänlaiseen eliittiryhmään.

Olipa kivaa vaihtelua, että Flavian olinpaikka vaihtui. Alkoi ollakin jo kovin epäuskottavaa, että niin pienessä paikassa kuin Flavian kotikylä, tapahtuu jatkuvasti murhia. Juonellisesti pidin kirjan alkuosasta, mutten erityisemmin sen loppupuoliskosta. Seuraavaan osaan Flavia käsittääkseni palaa taas kotiin. 

*** 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan

Otava, 2024

#4 Saana Havas

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 13 h 12 min

Rikospodcasteja toimittava Saana Havas oli lähtenyt juhannuksen viettoon Pyhtään ulkosaaristoon Inkeri-tätinsä kanssa. Lauttasatamassa ihmiset moikkailivat toisiaan, ja Saana alkoi tuntea, että kaikki muut Kaunissaareen matkalla olevat tunsivat toisensa, vain Saana ei tuntenut ketään. Saarella oli kuitenkin vain muutamia ympärivuotisia asukkaita, valtaosa oli heitä "kesäläisiä". Saana ja Inkeri viipyisivät Inkerin ystävän Merin luona, ja auttaisivat vastineeksi tätä Villa Merin kunnostamistöissä. 

Saana tutustuu pian saarelaisiin, kuten uuteen naapuriinsa joka on tunnettu kuvataiteilija, sekä Finlandialla palkittuun mieskirjailijaan, jonka vaimo on aikoinaan kuollut saarella hämärissä olosuhteissa. Saana kiinnostuu välittömästi, sillä Siirin onnettomuudesta hän saisi uuden aiheen true crime -podcastiinsa. 

Yhtäkkiä hänen on mahdotonta ajatella vain saaren kauneutta. Päinvastoin, sen jälkeen kun hän oli lukenut Siirin kohtalosta, männyt näyttävät kieroilta ja kirotuilta, aallot uhkaavammilta ja pilvet tummemmilta. Aivan kuin tuulessakin olisi pureva pohjavire. Joka paikassa maassa on teräviä neulasia. Ympärillä leijuu kuitenkin raikas ja pihkainen hiekkaharjun tuoksu.

Kun poikaystävä on töissä Keskusrikospoliisissa, saa huomata, että juhlapyhiä ei useinkaan vietetä yhdessä. Niinpä Saanan avomies Jan viettää juhannusta kovin eri tavalla kuin Saana ja valtaosa suomalaisista, eli työmatkalla Nizzassa. Siellä on tapettu suomalainen taidekeräilijä, ja tapaus paljastuu osaksi sarjamurhaa. Jan saa mukaan tutkimuksiin uuden työparin, Johanna "Rynkky" Rytkösen. 

Rynkky katsoo Jania mietteliäänä. - Meille halutaan viestiä jotain. Mutta viestit jätetään hyvin auki. 

- Tarkoitat, että hän leikkii kanssamme?

- Ja tuntee itsensä luultavasti tällä hetkellä ylivoimaiseksi. Kaikki on mennyt juuri niin kuin hän on suunnitellut emmekä ole päässeet hänen jäljilleen, Rynkky toteaa.

- Mutta aina jää jälki. Aina jää jotain. Emme vain ole löytäneet sitä vielä, Jan sanoo ja astelee valkotaululle. - Sellaista asiaa kuin täydellinen murha ei ole olemassakaan.

Että minä inhoan tuollaisia Rynkyn kaltaisia lempinimiä, ja valitettavasti uskon että Rynkky seikkailee tulevissakin osissa. Muuten tämä olikin minulle oikein mieleinen osa sarjassa. 

Olen nähnyt kommentteja, että kirja kaipaisi tiivistystä dekkarijuonen osalta, ja ehkä niin onkin, mutta itse nautin kirjan tunnelmasta, kesäpäivistä saarella, sekä Saanan kiinnostuksen heräämisestä kirjailijan vaimon onnettomuuteen. Jos haluat vain sen dekkarin jossa tutkitaan rikosta ja sillä hyvä, ehkä tämä Backmanin sarja ei ylipäätään ole aivan paras sinulle, mutta jos haluat kirjan joka yhdistää dekkarin ja kesää tunnelmoivan kirjan, tämä toimii. 

Pienenä kuriositeettina, minua jäi huvittamaan kun Saana pohdiskeli että pihassa oleva ruusupensas olisi juhannusruusu, vai olisiko sittenkin vieraslajike kurtturuusu, joka pitäisi tuhota, mutta se on "niin kaunis ja hyväntuoksuinen, minkä takia sen on varmaan annettu niin paljon levitäkin". Jos hän tietää millainen kukka kurtturuusussa on tuoksua myöden, miten hän ei erota sitä ja valkoista juhannusruusua toisistaan, johan niiden lehdet kukista puhumattakaan ovat niin erilaiset? Mietin sitäkin, kukkiiko maitohorsma Kotkan saaristossa jo juhannusviikolla? Meillä tässä Tampereen kupeessa vasta heinäkuun loppupuolella. 

***

Eeva Kiviniemi: Viha

Saga Egmont, 2024

#4 Kati Berg tutkii

Lukija: Hannamaija Nikander 

Kesto: 7 h 46 min

Kati Berg oli vuokrannut kesähuvilan saaristosta viettääkseen idyllistä lomaa miehensä Pertin kanssa. Tunnelma muuttuu yllättäen, kun he kuulevat illan pimeydessä kaksi laukausta, ja pian sen jälkeen heidän pihaansa raahautuu viime voimillaan nuori mies, jota on ammuttu. Nuorukainen on käynyt Katin luennoilla yliopistolla ja on houkutellut Katia mukaan Elokapinan toimintaan, jossa on itse aktiivinen. Niinpä ensimmäiseksi epäillään ilmastoaktivistiin kohdistuvaa viharikosta. 

Katin poliisitytär Milla saa ampumatapauksen tutkittavakseen. Hän on aseman nuorin poliisi sekä iältään että virkavuosiltaan, ja kokee saavansa kylmää kohtelua työpaikan keski-ikäisiltä miespoliiseilta juuri sen tähden. Hän kokee vähättelyä myös, koska hänen mielenkiintonsa suuntautuu aivan erityisesti eläinten- ja luonnonsuojelurikoksiin. 

"Sinun äitiäsi yritettiin juuri rekrytoida Elokapinaan!"

"Selvä, no nyt päästään asiaan. Liityitkö?"

Kati pudistaa päätään.

"Siis mitä? Et liittynyt? Olen oikeestaan vähän jo odottanut, että sut löydetään jostain katublokista. Mitä sulle on tapahtunut? Kuka sinä oikein olet ja mitä olet tehnyt mun ihanan anarkistiselle äidille?"

" Ei kai... älä vain sano että jätit liittymättä tämän mun uuden viran takia?"

"En, tai no, ehkä sekin hiukan vaikuttaa, ainakin taustalla. Kannatan Elokapinaa kaikesta sydämestäni, mutta mukaan meneminen ei tuntunut omalta. Ja kai minua vähän pelottaa joutua poliisin kantamaksi ja putkaan", Kati myöntää.

"Poliisin pitäisi turvata myös Elokapinan rauhanomaisia mielenosoituksia. Mutta tiedän kyllä, että osalla poliiseista on aika jyrkkiä asenteita kapinallisia kohtaan. Niin että ei sun pelot ihan tuulesta temmattuja ole", Milla sanoo.

Omaan makuuni Viha oli liian kliseinen ja täynnä stereotyyppisiä henkilöitä, ja sen tähden se oli kovin ennalta arvattava. Olisin siis kaivannut jotain erilaista, niin tulokulmaan kuin henkilöihin. Ei niin, että rescuekoiria vihaava naapuri on maastokuvioon pukeutuva "julkipersu" ja kiusantekijät Millan työkavereissa niin ikään "julkipersuja". Lainausmerkeissä oleva termi on suoraan kirjasta. Teksti on siis räväkkää, mikä on tavallaan positiivista, mutta samalla liikaa, koska se syö kirjasta pois sen viihdyttävyyttä, ja kyseessä on kuitenkin dekkari...

Olin päättänyt tämän paasaamisen takia jättää sarjan kuuntelun jo sen kolmanteen osaan, mutta koska olin taas saanut tuntini Storytelissä täyteen paljon ennen uusimispäivää, ja joutunut sen tähden tyytymään E-kirjaston valikoimiin, päädyin kuuntelemaan Vihan paremman puutteessa. Olihan kirja heti lainattavissa, mikä on E-kirjastossa harvinaista. 

Kirjan koirista (Katilla on pieni rescuekoira) ja rescuetoiminnasta yleisesti minulla voisi olla puhdasrotuisten kasvattajana paljonkin sanottavaa, mutta en koe että kirjablogini on oikea kanava siihen. Tyydyn vain kummastelemaan esimerkiksi kohtausta jossa Stella innostuu kaivamaan maata puunrungon juurella ja Kati ihastelee koiran luontaista käyttäytymistä eli maan kaivuuta todeten, että koirat saavat tehdä sitä aivan liian vähän tai sitten rotukoirilta on jalostettu sellainen ominaisuus pois. Että mitä? Puhdasrotuiset koirat eivät halua kaivaa maata jalostuksen tuloksena? Nämä on vain jotenkin niin sanattomaksi vetäviä heittoja että totean vain, että tervetuloa tutustumaan meidän suht pienikokoisiin rotukoiriimme, cockerspanieleihin, cavaliereihin ja kleinspitziin, jotka saavat kaivaa maata ja myös sitä pennusta lähtien tekevät, kovalla innolla jo ennen luovutusikää.

***

2 x kotimainen dekkari - Kaarina Griffiths: Meren syliin

Kaarina Griffiths: Meren syliin

Cornwall-mysteeri #1
Otava, 2023
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 12 h 29 min

Naivistinen taidemaalari Kaisla Aalto tunsi tipahtaneensa taksista kuin toiseen maailmaan. Niin erilaisia olivat hänen kotinsa Helsingin Kalliossa ja tämä St. Serenen pikkukylä, jonka reunamilla meri velloi lyijynharmaana ja navakka tuuli heilutteli satamaan ankkuroituja kalastusveneitä. Paikka, jossa hän viettäisi apurahan turvin seuraavat kolme kuukautta, näytti kaikin puolin suloiselta, kuin suklaarasian kansikuva.

Samoihin aikoihin Kaislan kanssa kylään saapui Emma Patell, ei kovinkaan arvostetun iltapäivälehden toimittaja Lontoosta. Pubissa hänet tunnettiin ennestään, ja mietittiin minkä haaskan perään rikostoimittaja nyt oli St. Sereneen tullut. 

Emma päätyy Kaislan kämppikseksi ja yhdessä rannalla patikoidessaan, pubin koiran Buddyn mukaan lainattuaan, he löytävät vanhasta salakuljettajien luolasta kuolleen naisen. 

Lattialla makasi merenneito – nainen, jolla oli kalaverkosta ja simpukoista tehty pyrstö. Simpukoita ja näkinkenkiä oli satoja vieri vieressä. Valo leikitteli niiden hienoilla kuvioilla ja helmiäispinnoilla. Se leikitteli naisen pitkillä hiuksilla ja oranssilla meritähdellä, jota hän piteli käsissään. Näky oli samalla kertaa sekä maaginen että kauhistuttava.

– Merenneito, Kaisla kuiskasi.

Emma puhkesi hermostuneeseen nauruun, joka kimpoili kaikuna luolan seinistä.

– Ei se ole merenneito. Ihminen se on. Toivottavasti se ei ole…

Sitten hän tuntui tajuavan, mitä oli sanomaisillaan ja ryntäsi hahmon luo.

– Ei, helvetti. Se on Amanda! Emma ravisteli naista.

– Oletko sinä ihan varma? Täällä on niin pimeää, ehkä se on joku muu.

– Ei se voi olla kukaan muu. Tiedän kyllä miltä Amanda näyttää. Ei helvetti, sitä on lyöty päähän! Kaikki on, helvetti, ihan veressä!

– Onko se… Onko Amanda siis… Kaisla nieleskeli. Hän oli valahtanut täysin turraksi.

– On! Pulssia ei tunnu. Kaisla, tämä on Amanda! Amanda on kuollut! Emman kauhistunut huuto viipyili kaikuna luolassa: Kuollut, kuollut, kuollut!

Kaislaa kylmäsi. Näky hänen edessään oli makaaberi mutta samalla kiehtova. Se vetosi jollain oudolla tavalla hänen taiteilijan mieleensä­. Nainen lepäsi silmät ummessa kalliovuoteellaan. Hänen hiuksensa oli aseteltu kahden puolen kasvoja ja paljaiden rintojen peitoksi. Hänen päähänsä oli laitettu merilevästä tehty seppele. Sen alta valunut verinoro oli muodostanut luolan lattialle tumman läiskän. Naisen ihossa oli sininen vivahde. Hän oli selvästi kuollut. Kaisla värisi.

Kuka teki tällaista? Millainen ihminen? Ja oliko se ihminen vielä täällä?

Rickyn ja hänen vaimonsa Dollyn pitämässä pubissa olikin jo kaipailtu sen työntekijää, Amandaa.  

Rikostarkastaja Paul Diggins sai murhan tutkinnan johtaakseen. Epäiltyjä oli monia, sillä aluksi niin ihanaksi ja kaikkien rakastamaksi kuvatulla Amandalla tuntui olevankin lukuisia vihamiehiä. Kun tapaus ei ottanut edistyäkseen toivotulla tavalla, poliisijohtaja Bradford ilmoitti, että korkeammalta taholta oli tullut tieto uuden henkilön liittymisestä tutkintaan. Normaalisti Diggins otti mielellään apua vastaan, mutta tuo suomalainen profiloija Antti Honkanen olisi saanut pysyä poissa! Viimeistään nyt nekin uteliaat toimittajat jotka eivät olleet vielä tulleet sotkemaan murhatutkintaa, rientäisivät paikalle parin vuoden takaisen Trennan kartanon tapauksen takia. Muutenkin mies oli päässyt hänen ihonsa alle.

Antti Honkanen, joka oli tullut viettämään välivuotta psykologian opinnoistaan Suomessa, oli jäänyt muutaman mutkan kautta Cornwalliin pyörittämään Trennan kartanohotellia. Paul Digginsiin hän oli tutustunut Trennan kartanossa tapahtuneen rikoksen yhteydessä, ja Diggins tuntui inhoavan häntä syystä josta Antti ei ollut täysin varma. Nyt tämä saisi vain tulla toimeen hänen kanssaan, sillä heillä oli kohta enemmänkin murhia ratkottavana.

Minä todella pidän näistä Kaarina Griffithsin dekkareista, eikä tämäkään ole poikkeus. Oli myös kiva tutustua taas lisää Anttiin, joka on ennestään tuttu sekä Trennan sokkelosta, että Murha tunturissa -adventtikirjasarjasta. 

Yksi kritiikin kohdekin minulla on, nimittäin runsas darling, honey, handsome ymv sanojen käyttäminen repliikeissä niin runsaasti tuntui oudolta, vaikka britit niin tekisivätkin. Tämä johtunee siitä, ettei niitä ole käytetty kovinkaan paljon lukemissani suomennetuissa brittikirjoissa, ja silloinkin ne on käännetty suomeksi, jolloin se satunnainen "kultaseni" tai "komistus" ei ole pistänyt korvaan. Näiden määrää karsisin seuraavasta osasta. Jota muuten odotan mielenkiinnolla!

***

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää

Otava, 2022

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 15 h

True crime -podcasteja tekevä toimittaja Saana Havas herää useimpina aamuina miesystävänsä, keskusrikospoliisin tutkijan Janin vierestä. He eivät olleet sopineet yhteenmuutosta, ainakaan vielä, mutta piipahdus omassa kodissa tuntui kuin eräänlaiselta varikkopysähdykseltä, vain uudet vaatteet laukkuun ja hetki omissa ajatuksissaan. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun Saanalle tarjotaan uutta aihetta podcastiin. 

Poliisilla oli kädet täynnä töitä, eivätkä he ole enää vuosiin tehneet mitään vuonna 1998, toisin sanoen yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen henkirikoksen selvittämiseksi. Tuolloin murhattu 17-vuotias tyttö oli Heta Weckmanin pikkusisko Inga, joka oli löydetty erämaasta, Angelista, kuristettuna ja silmät puhkottuina. 

Vuosia sitten Heta, joka on itse juristi, oli yrittänyt tutkia tapausta itse, eikä ollut saanut oikein mitään kasaan. Hän oli myös palkannut yksityisetsivän, jonka tulokset olivat jääneet yhtä laihoiksi. Nyt Heta lähestyi Saanaa kuin viimeisenä oljenkortena toivoen, että tämä ulkopuolisena näkisi jotain, mitä he eivät olleet huomanneet.

Saana ei haluaisi herättää naisessa turhaa toivoa, mutta samalla hänen oma uteliaisuutensa herää. 

Hän tietää jo nyt, että tarttuminen Angelin murhamysteeriin veisi häneltä kaiken: ajatukset, ajan ja levollisuuden. Tilalle tosin tulisivat innostus, kihisevä uteliaisuus ja energia. Tarttuminen uuteen juttuun on kuin huumetta. Ensin pientä flirttailua perustiedoilla, sen jälkeen penkomista ja syvempää tutustumista arkistoihin, lopulta tapaukseen liittyvien ihmisten kohtaaminen. Haastattelut ovat koko tarinan kannalta se oleellisin vaihe. Lempeät yritykset saada ihmiset jakamaan asioita, joista he eivät välttämättä ole puhuneet edes poliisille. Asioita, joiden avulla Saana saattaisi saada kiinni jostain mikä veisi eteenpäin. Asioita, jotka olisi mahdollista kuulla ainoastaan matkustamalla paikan päälle Inariin, Suomi-neidon kasvojen kohdalle. Napapiirin takana odottaa aivan omanlaisensa Suomi. 

Kun Saana matkustaa pohjoiseen ja alkaa jututtaa ihmisiä podcastiaan varten, käy kuitenkin ilmi erilaisia asioita, kuin mitä Saana oli osannut odottaa. Heta ei ole selvästikään puhunut hänelle aivan täyttä totta kaikista tärkeistä seikoista. Esimerkiksi se, että Inga tapaili jotakuta poikaa, on salattu häneltä täysin, eivätkä muutkaan hänen haastattelemansa ihmiset ole halukkaita puhumaan suutaan puhtaaksi. 

Vaikka Ingan murhasta on niin pitkä aika, ihmisten ajatuksiin palaa menneet tapahtumat, kun toinen nuori tyttö, niin ikään 17-vuotias Silja Kari, katoaa. 

Myskiksi kutsuttu poliisi Seppo Laitinen oli ollut nuori, juuri uraansa aloitteleva poliisikloppi Ingan kadotessa, nyt hän on jo rutinoituneempi. Uuden murhan myötä myös KRP:n katse kääntyy kohti pohjoista, ja Jan otti lennon Ivaloon heti kun mahdollista. Toki häntä huolestutti myös Saanan turvallisuus. 

Saana itse pohti paljon omaa historiaansa ja vanhempiensa suhdetta ennen hänen syntymäänsä. Hän näki, että ainoa keino voida antaa itsemurhaan päätyneelle äidille anteeksi oli tutustua äitiin sellaisena, kuin tämä oli ollut ennen kuin Saana syntyi. Auttaisi paljon, jos isä suostuisi puhumaan asioista, kertomaan mikä johti siihen, että äiti ja Saana jäivät Helsinkiin, kun isä karkasi synnyinseuduilleen pohjoiseen. Isän ratkaisu tuntui Saanasta raukkamaiselta, paeta sillä tavoin vastuuta ja jättää heidät. 

Harvasanaisella isällä oli taipumus sulkeutua lopullisesti, kun Saana yritti puhelimessa johdattaa keskustelua menneisiin, joten, kun Saana nyt muutenkin matkaisi pohjoiseen, hän päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja kohdata isänsä kasvokkain. Jospa hän itse voisi sen jälkeen nähdä mustavalkoisen sijaan enemmän harmaan sävyjä.

Kirjassa oli jälleen hyvin rakennettu, kiinnostava juoni. Ehkä tapahtumien sijoittuminen pohjoiseen ja tietynlainen ilmapiiri vaikutti osittain siihen, että minulle tuli vahvasti mieleen Saija Kuuselan Nea Guttorm -sarja. Sanna Majuri myös lukee molemmat sarjat. 

Saanan tutkimusten tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää, ja silti tuon kiehtovan tunnelman luomiseen olisi jäänyt riittävästi tilaa. Se, että pohjoisen elämäntyyli on verkkaisempaa kuin ruuhka-Suomessa, ei tarkoita sitä, että jännityskirjan tapahtumien tahtia pitää suhteessa hidastaa. Hyvä esimerkki tästä on tv-sarja Poromafia.

Äänikirjan lopusta puuttuivat kokonaan kirjailijan loppusanat, jotka näin sattumalta, kun varmistin yhtä asiaa aivan kirjan viime sivuilta. Loppusanoissa oli kiinnostava paljastus jatkosta, tässä niistä vain osa.

Jäin miettimään, että tapahtuuko useinkin niin, että kun äänikirja loppuu töksähtäen kuten nyt, todellisuudessa sieltä puuttuvat printtikirjan loppusanat... 

Kiitos myös lukijapalautteista, joita olen saanut pitkin matkaa. Ne merkitsevät paljon <3 Olen saanut sen verran paljon kyselyitä, että paljastettakoon jo nyt: Saana Havas -sarja jatkuu vielä tämänkin kirjan jälkeen. Ensi viikolla, kun tämä käsikirjoitus lähtee painoon, pakkaan laukkuuni villapaidan, kumisaappaat ja hellevaatteet, sillä koskaan ei tiedä millainen Suomen kesä on. Otan mukaan tyttäreni, hyppäämme bussiin ja sen jälkeen vielä lauttaan. Lähdemme yhdessä tutkimaan paikkaa, jonne seuraava tarina sijoittuu. Se on paikka, jossa olen viettänyt lapsuuteni kesiä. Paikka, joka on säilynyt lähes muuttumattomana kaikki nämä vuodet. Saari, jonne on helppo kuvitella paljon salaisuuksia.

Seuraavaa osaa ei tarvitse pitkään odotettaa. E- ja äänikirja ilmestyvät 19.6 ja ajankohtakin sijoittuu juhannukseen, ihanaa!

Täällä Tampereen kyljessäkin lunta sataa harva se yö, edelleen huhtikuun lopussa, mutta juhannuksena on toivottavasti lämmintä!

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Otava, 2021

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 14 h 26 min

Saana oli viettänyt kesän tätinsä luona Hartolassa ja siinä ohessa tutkinut vanhaa, selvittämättä jäänyttä kuolemantapausta. Kaikista eniten hän haluaisi olla true crime -toimittaja, ja nyt hänellä olisi materiaalia omaan podcastiin. 

Ystävät olivat järjestäneet hänelle treffit KRP:n tutkijan Janin kanssa, ja yllättävää kyllä, heidän välillään oli ollut kipinää. He olivat juuri olleet lomamatkalla Portugalissa, ja nyt kesän kohta vaihtuessa syksyksi he palaisivat arkeen.

Saanan kohdalla se tarkoitti työpaikan etsimistä, ja hän saikin osa-aikaisen työn viestintäpuolelta.

Jania odotti töissä uusi esihenkilö, Johanna eli "Jone vaan". Tällä oli hänelle heti uusi case, sillä Vanhankaupungin luonnonsuojelualueelta oli löytynyt nuoren miehen ruumis, jossa ei ollut mitään veriteon jälkiä, mutta kuolema ei tuntunut luonnolliselta. Heidi Nurmi Helsingin murharyhmästä, jonka kanssa Jan oli juuri ratkaissut Suomenlinnan murhatapauksen, oli ollut yhteydessä ja pyytänyt Janin tukea. 

Jan katsoo metsään pystytettyä telttakatosta. Kaksi haalariasuista teknistä tutkijaa haravoi löytöpaikan ympäristöstä edelleen mahdollisia jälkiä. Kävellessään kohti maassa kyyristeleviä tutkijoita Jan miettii omaa pakonomaista tarvettaan olla paikan päällä, kentällä. Kyseessä ei ole valinta, vaan kutsumus. Ainut tapa, jolla hän kokee saavansa otteen juonesta. Syistä julmuuksien takana. Harva asia on käytännössä vain sitä, miten se on paperilla ilmaistu. Kartta on eri kuin maasto. Jan aavistaa jo, miten tapauksen yksityiskohdat alkaisivat pian pyöriä alitajunnassa. Alkuun ne saattaisivat päätyä jopa osaksi unia. Samalla ne jäisivät muistiin ja pian pienetkin yksityiskohdat eläisivät omaa elämäänsä hänen päänsä sisällä. Vähitellen tiedonpalaset pyrkisivät järjestäytymään loogisiksi ketjuiksi, ja ketjut johdattelisivat Janin ajatukset kohti ratkaisua. Aivojen selittämätön tietojenkäsittely toimii jopa ilman, että Jan tekee tietoisesti mitään. Pitää vain kuunnella ja luottaa vaistoon. Mutta vaisto ei herää pelkästään toimistossa raportteja lukemalla. Siksi hän tarvitsee käyttöönsä kaikki saatavilla olevat ärsykkeet. Hajut, maut, tuoksut ja värit. Rikospaikan tunnelman. Pienet asiat, joita ei aluksi meinaa edes nähdä.

Ruumis osoittautui vain 25-vuotiaaksi, Metropoliassa elokuva- ja tv-linjalla opiskelevaksi Johannes Järviseksi. Pian selviää, että poika on myynyt huumeita tor-verkossa. Kohta tämän jälkeen toinen samassa koulussa opiskeleva nuorimies katoaa jäljettömiin, ja Saana puolestaan kytkeytyy tähän niin, että kadonneen pojan isoveli on Saanan uusi työkaveri. Saana haluaa auttaa miestä löytämään pikkuveljensä ja yhdessä he ryhtyvät selvittämään johtolankoja, jotka vievät heidät samoille seuduille, mistä Johanneksen ruumis oli löytynyt. 

Kolmantena tarinalinjana Saanan ystävän Veeran mies Kaj, joka tekee KRP:lle profilointitoimeksiannot ja pitää lisäksi omaa vastaanottoa, ottaa uudeksi asiakkaaksi nuoren naisen, joka kertoo kärsineensä jo vuosia unettomuudesta.

Äidin mielestä tapailen liian vaarallista miestä, tyttö sanoo. Kaj melkein säpsähtää hiljaisuuden rikkovaa kaunista, pehmeää ääntä. Suuret, bambimaiset silmät hallitsevat siroja kasvoja.

– Entä omasta mielestäsi? Kaj kysyy rauhallisesti ja katsoo tyttöä mahdollisimman ystävällisesti. Hän ei halua painostaa tai säikäyttää tätä. Hän antaisi tytön edetä omassa tahdissaan.

Tyttö kohauttaa harteitaan ja kiskoo nahkatakin hihoista pilkistävän ohuen villapaitansa hihoja pidemmiksi. Kämmenet syvällä hihoissa tyttö nostaa oikean kätensä ja pyyhkäisee silmille valahtaneen mustan hiussuortuvan takaisin korvan taakse. Sitten hän vain kohauttaa harteitaan.

– Mieluummin kertoisin ensin hänestä, tyttö sanoo ja Kaj katsoo häntä mietteliäänä. Pattitilanne. Tyttö vaikenee taas ja Kaj katsoo vaivihkaa kelloa. He ovat vasta pääsemässä alkuun, mutta samaan aikaan 45 minuutin istunto olisi pian jo päättymässä.

Olin kirjoittanut ensimmäisestä osasta, että kaipasin tiivistystä. Kakkonen on 2,5 tuntia aloitusta lyhyempi ja se tuntui hyvältä, sillä johtuuko siitä vai muuten koukuttavasta juonesta, mutta nyt ei tunnelma päässyt missään kohtaa notkahtamaan.

Olen mielissäni siitä, että aloin tätä sarjaa kuunnella pitkästä aloitusosasta huolimatta, sillä pidän tällaisista monimutkaisista juonikuvioista, kunhan vaan saan pidettyä henkilögallerian hallussa, eikä tässä ollut liikaa väkeä. Pääparin suhteen olisin ehkä toivonut etenevän toisella tavalla, mutta ehkä kolmas kirja suuntaa sinnepäin mitä toivoin jo tässä. 

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

Elina Backman: Kun kuningas kuolee

#1 Saana Havas

Otava, 2020

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 17 h 6 min

Hartola, 1989.

Kun Helena ei ollut vanhempiensa pakottamana pellolla tai myymässä mansikoita kojulla, hän uppoutui kirjojen pariin ja matkusti mielessään kauas pois Hartolasta. Kunhan hän täyttäisi kahdeksantoista, hän lähtisi, kokisi vapauden ja seikkailun. Riparikesänä tapahtuu kuitenkin jotain jo ihan kotikulmilla. 

Helena tiesi kyllä Koskipään kartanossa aina parin kesäkuukauden ajan viihtyvän saksalaisen paronin, joka oli varmasti yhtä vanha kuin isä, mutta kiinnostavan salaperäinen. Kun mies pyysi Helenaa tuomaan laatikollisen mansikoita kartanoon kerran viikossa, alkoivat heidän säännölliset tapaamisensa. 

Helsinki, kesä 2019.

Saana Havas oli tehnyt koko kevään ahkerasti toimittajan töitä, kirjoittaen viihdeuutisia joskus jopa myöhään yöhön, mutta jäänyt nyt työttömäksi. Paras paikka sellaisessa tilanteessa on lapsuuden tutut maalaismaisemat, joten Saana päättää lähteä kesäksi Hartolaan Inkeri-tätinsä luo. 

Lapsuudesta tutut rakennukset ja pellonreunat vilahtelevat ohi. Saana rullaa ikkunan auki ja tunkee päänsä ulos aukosta. Tomuinen tuuli iskee heti kasvoille. Ilma tuoksuu kesältä ja peltolannoitteelta. Tien kivenmurikat kolistelevat autonpohjaa ja pikkukiviä kimpoilee renkaista pientäreelle. Saana vetää päänsä takaisin autoon. Kesä Inkerin luona tuntuu perillä Hartolassa yhtä hyvältä ajatukselta kuin kotona, ellei jopa paremmalta. Kylmää valkoviiniä aitan rappusilla, vanhoja naistenlehtiä, tädin kanssa juoruilua ja tädin ihania ruokia. Jo autossa hän on haistavinaan puusaunan lämmityksestä tulevan savun tuoksun. Poissa kotoa olisi helpompi olla. Hartolassa työttömyys tuntuisi lomalta, vapautukselta. Inkerin luona ei tulisi turhia tekemisvaateita kuten vaatekaapin läpikäynti ja kirppisvaatteiden kerääminen, kellarikomeron järjestely, maustehyllyn lajittelu, työnhaku ja nihkeily, ovenkahvojen pyyhkiminen tai tyynyjen ja peittojen tamppaus. Hartolassa Saana vain lepäisi. Hän nukkuisi pois kaiken stressin ja kiireen, mitä työpaikka on hänelle koko kevään pakkosyöttänyt. Sitten, vähitellen, hän rakentaisi itsensä uudelleen.

Tädin kierrättäessä häntä Hartolan nähtävyyksillä, tulee kosken partaalla puheeksi myös Helena, tyttö joka löytyi Tainionvirran vesirajasta kuolleena kolmekymmentä vuotta sitten. Tytön oletettiin tehneen itsemurhan, mutta kaikki ei siltikään täsmännyt. Ratkaisemattomaksi jäänyt tapaus alkoi kiinnostaa Saanaa, joka oikeastaan haluaisi olla true crime toimittaja, tai ehkä dekkarikirjailija. Mitä pidemmälle Saana tutkimuksissaan pääsee, sitä useammin mukana vilahtaa Inkeri-tädin nimi. Mitä tämä on jättänyt kertomatta?

Samaan aikaan Helsingissä Jenna heräsi firman kostean illanvieton jälkeen itseään huomattavasti vanhemman mainosjohtajan Lars Sundinin sängystä. Mielessä olivat lähinnä "ei enää ikinä" ja "miten täältä pääsee pois". Miestä ei onneksi näkynyt missään, ja ulos päästyään Jenna havaitsi olevansa Suomenlinnassa.

Seuraavana aamuna varhainen koiranulkoiluttaja löytää linnoituksen Kuninkaanportilta Sundinin ruumiin. 

Murhatutkija Jan Leino, työparinaan rikostutkija Heidi Nurmi ja päällikkönään yksi KRP:n ylemmän tason johtajista, rikosylitarkastaja Juha Mertanen, ryhtyvät ratkomaan erikoista tapausta. Ruumis oli jätetty näyttävästi esille Suomenlinnan tunnusmerkin portaille, nopeasti siitä löydettäväksi. Yllättäen uhri osoittautuu hukkuneen ja vielä oudompaa: miehen sukukalleudet on polttomerkitty kruunun kuvalla.

Hartolasta löytyy muutaman päivän kuluttua toinen murhattu mies, pankinjohtaja Matti Eskola, samanlaisella polttomerkillä varustettuna. Polttomerkkimurhien kaltaisia veritekoja ei useinkaan tule vastaan, joten Jan ja Heidi lähtevät saman tien Hartolaan ja kesälomat laitetaan jäihin. 

Tuore leski tekee kirjahyllystä inhottavan löydön, jonka haluaa jakaa Heidille. 

- Kai tämä nyt on otettava esille, vaikka koko asia kuvottaa, rouva Eskola sanoo. - Syy, jonka takia pyysin sinut tänne. Nainen nostaa sohvan kulmalta käteensä Raamatun. Heidi alkaa tuntea olonsa vaikeaksi, hän pelkää mahdollista rukoushetkeä, mutta yrittää silti katsoa naista pelkästään rohkaisevasti.

- Pengoin asuntoa, olen tehnyt sitä eilisestä asti, nainen kertoo. Heräsin aamulla yläkerran lattialta, olin sammunut siihen. Teidän lähdettyä kävin läpi loput kirjahyllystä.

- Etsitkö jotain tiettyä?

- Etsin jotain tietämättä mitä etsiä. Ehkä etsin syitä vihata miestäni, jotta surutyö olisi helpompaa, Raija Eskola tuhahtaa. - Mutta en uskonut löytäväni mitään. Sitten löysin nämä. 

Rouva Eskola laskee Raamatun kahvipöydälle ja avaa kannet hitaasti. Kaikeksi yllätykseksi kirja on koverrettu ontoksi ja keskellä on kirjekuori. Rouva Eskola poimii kuoren käteensä ja nostaa sieltä tärisevin käsin esiin nipun valokuvia. 

- Poliisina osaatte varmasti kertoa mitä minun tulisi tehdä näille, rouva Eskola sanoo, kun nippu valokuvia leviää jo ennestään likaiselle lasipöydälle.

Liittyvätkö Raamatun välissä olleet vanhat alastonkuvat alaikäisistä tytöistä jotenkin Eskolan murhaan? Ainakaan lähipiirissä ei tunneta Lars Sundinin nimeä. Eskolan läheisin ystävä Antti-Juhani Fors on kirkkoherra. Miksi kuvat olivat juuri Raamatun välissä?

Saanan kaveri Veera tuntee miehen, jonka kanssa haluaisi Saanan menevän treffeille, Saana kun on pitkään ollut sinkkuna. Saana ei odota suuria; mistä Veera tietäisi kuka on hänelle oikeanlainen mies, kun ei Saana itsekään tiedä. Treffiehdokas on Jan Leino, ja sokkotreffit venyvät odottamattomasti pitkälle aamuyöhön. 

Kun kuningas kuolee sai aikaan pöhinää ilmestyessään muutama vuosi sitten. Esiin nostettiin detaljivirheitä, kuten matkalaukku sujautettuna takaluukkuun autossa, jossa sijaitsee autoille poikkeuksellisesti moottori, mutta enemmän näin omien muistikuvieni mukaan kehuja juonen kuljetuksesta. Olin itsekin tarttua kirjaan muutamaan otteeseen, mutta sen pituus oli haaste. 

Haaste on nyt selätetty. Nopeutettuna 1,3x mikä oli itselleni miellyttävää kuunnella, äänikirjan kestoksi tiivistyi vain vähän yli 13 tuntia. Ajattelin että okei, selviän siitä, kunhan kirjaa ei ole turhaan mittaansa venytetty.

Kirjasta tuli heti alkuun dekkari meets Jylhäsalmi-sarja fiilikset. Harvakseltaan käväistiin murhaajan pään sisällä, mikä oli mielestäni niin pienessä mittakaavassa aivan turhaa. Ja se pituus, olisin kyllä karsinut sitä rankalla kädellä, eli tiivistänyt. Tunnelma saati juoni eivät olisi siitä kärsineet, päinvastoin. 

Sarjan toinen osa sijoittuu Helsinkiin ja kolmas kutkuttavasti Lappiin, joten jatkan kyllä näiden dekkareiden parissa. Pituudestakin lähtee silloin jo 2,5 tuntia pois.