Tiina Laitila Kälvemark: H2O

Tiina Laitila-Kälvemark: H2O
Wsoy, 2020
265 sivua

Lainasin kirjan Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Hester Hanna Ofelia Luoto. Kolmekymppinen, keskipituinen, ihan normaalin näköinen nainen, jonka lääketieteenopinnot ovat venyneet. Hester harrastaa vapaasukellusta ja on tuntitöissä marketin heviosastolla. Kuulostaa aika tavalliselta stoorilta. 

Paitsi että Hester ei ole "ihan tavallinen" nainen. Hän sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä, mikä tarkoittaa tilaa, jossa henkilön persoonallisuus on jakautunut kahteen tai useampaan osaan. 

Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On olemassa toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän. 

Sivupersoonia on tullut ja mennyt, osa on häipynyt tai ainakin liuennut merkityksettömiksi. Kaksi niistä on kuitenkin vahvasti mukana Hesterin elämässä, Hani ja Ofelia. Eivätkä ne ole mitään varjoja, vaan kuuluvia ja kouriintuntuvia. Ne raapivat ja kutittavat ihoani, saavat silmät vilisemään. Niillä on kova ääni ja liikaa mielipiteitä, ja ne ilmestyvät liikkuvina kuvina sisäisen näyttöpäätteeni ruudulle. 

Hani ja Ofelia eivät tule toimeen keskenään, ne ovat siihen liian erilaisia. Hani käyttäytyy usein kuin pikkulapsi tai itsekeskeinen teini, Hani iskee miehiä eikä Hester aina tiedä kenen sängystä herää. Ofelia on vastakohta, hän laatii listoja ja taulukoita, tietää ja muistaa kaiken, järjestelee kaiken, vaatteet, kynät, ajatukset, pelot. Väsymys jomottaa takaraivossa, suuta kuivaa. Ofelia pakotti minut siivoamaan keittiön kaappeja melkein koko yön. Kahvimukit riviin, korvat vinosti oikealle. Lautaspinoissa kuusi kussakin, pinon ja hyllynreunan välissä tasan kaksi senttiä.  

Hesterin äiti Maria oli hippityttö, astrologi, tarot-korteista ennustaja. Hesterin isä Joel oli runoilija, yhdessä heillä oli ollut avoin, polyamorinen suhde jota kaikki eivät olleet katsoneet hyvällä. Marian äiti otti Hesteriä välillä kotiinsa, olisi ottanut tytön vallan omakseen. Mutta hänen kasvatusmetodinsa olivat kyseenalaiset.

Hesterin isäpuoli, puolalaissyntyinen Jacek, on sairaalassa, eikä tällä ole enää paljon aikaa jäljellä. Tieto siitä vahvistaa Hanin ja Ofelian otetta Hesteristä ja palauttaa Hesterin mieleen muistoja yli 20 vuoden takaa lapsuudesta, tietystä uudenvuodenaattoyöstä. Jotain tapahtui silloin tuossa punatiilisessä lapsuudenkodissa, pienessä taajamassa lähellä suurehkoa merenrantakaupunkia. Ennen sitä Hester oli pystynyt kontrolloimaan sivupersooniaan, se oli ollut vähän kuin leikkiä, hän saattoi kutsua toiset tytöt paikalle ja työntää heidät sivuun niin halutessaan. Mutta tuon uudenvuodenyön jälkeen tasapaino Hesterin ja sivupersoonien välillä järkkyi ja Hester menetti kontrollin. Sen yön jälkeen Hester oli oppinut, että kastuminen ja erityisesti hengityksen pidättäminen veden alla auttoi mielen osasten hallinnassa. Siksi hän sukelsi.

Tämä oli kolmas Kälvemarkilta lukemani kirja ja olen myös pitänyt kaikista. Vain ensimmäinen julkaisu, novellikokoelma, on vielä lukematta. H2O lunasti odotukseni, tämä on juuri sitä kotimaista laatua joka takaa lukunautinnon. Sivupersoonat aiheena oli kiinnostava ja vähän käytetty, toinen teema kirjassa on muistot ja se miten erilaiset muistikuvat samassa tilanteessa olleille ihmisille tapahtumista jää, kun aikaa on kulunut noinkin paljon kuin 20 vuotta. Loppuratkaisu oli aivan erilainen kuin osasin odottaa.

Olen aiemmin kirjoittanut Laitila Kälvemarkin kirjoista:
Karkulahti, 2015
Seitsemäs kevät, 2017

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Wsoy 2017

179 sivua

Seitsemäs kevät on Ruotsiin sijoittuva episodiromaani, jossa on useita päähenkilöitä joiden tiet pienesti kohtaavat. Peter on organisaatiouudistuksessa työnnetty sivuun tv-meteorologin tehtävästään, taustatoimittajaksi joka on nyt lähetetty ilmastosymposiumiin kuin laastarina haavan päällä. Viimeisen puolen vuoden aikana Peter ei koe saaneensa mitään järkeviä tehtäviä ja se, että hänen työnsä saivat missinnäköinen tyttö ja 25-vuotias vastavalmistunut pojankloppi syö miestä. Toisaalta tehtävien muutoksessa on hyvätkin puolensa, eipä enää tarvitse vastailla chatissa katselijoiden kiukkuisiin kysymyksiin miksei vieläkään ole luvassa lämpenevää. Tv-meteorologin työ on erityisen epäkiitollinen tilanteessa, jossa Pohjolassa on ollut kuusi kylmää kesää peräkkäin. 

Susanne skypettää intialaisen klinikan kanssa. Ruudulla näkyy myös Padma, sivuttain kameraan niin että kasvava vatsa näkyy. Klinikka on erikoistunut sijaissynnytyksiin, Padma on hedelmöitetty Susannen munasolulla mutta lahjoittajan spermalla, sillä Susannen aviomies ei tiedä heille tulossa olevasta perheenlisäyksestä.

Neljän kuukauden jälkeen raskaus näkyy. Susanne alkoi jo pari viikkoa sitten pukeutua väljiin paitapuseroihin ja muotoja kätkeviin tunikoihin. Ensimmäisen vatsaproteesin hän ottaisi käyttöön ensi viikolla. Hän on tehnyt kolme erikokoista varastoon. Halvoista Ikean tyynyistä, sukkahousuista ja leveistä kuminauhoista kyhätyt mahat näyttävät uskomattoman aidoilta, kun päälle pukee äitiyssukkahousut.

Muita henkilöitä ovat Peterin ja Susannen puolisot ja sivusuhteet sekä tietenkin Padma, tuo nuori intialaisnainen jolla on omat syynsä ryhtyä kohdunvuokraukseen. 

Viehätyin Laitila Kälvemarkin tyylistä kirjoittaa lukiessani hänen edellisen romaaninsa Karkulahti. Seitsemännen kevään teemoina ovat suuret odotukset, vastakkainasettelu ja oman henkilökohtaisen onnen etsintä hinnalla millä hyvänsä. Laitila Kälvemark on tarttunut aiheisiin jotka ovat valitettavan tosia, kylmät kesät piinaavat meitä suomalaisia ja kohdunvuokrausbisnes voi olla aika häikäilemätöntä varsinkin kolmansien maiden mustan pörssin markkinoilla. Lähestyttyään teemoja useamman henkilön näkökulmasta kirjailija punoo päät taitavasti yhteen jättäen lukijalle riittävästi ajattelemisen aihetta.

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

WSOY 2015, 328 sivua

Kevväällä taivas on korkiammalla. Ilima tekkee linnuille tillaa, ja rakkauvelle. Taas on yksi vuosi mennyt ja vieläkin sinä elät. Vieläkin sinä kuulet siipien suhinan etelästä päin.

Jaakko tuo inkeriläissyntyisen Veran tuoreena vaimonaan Karkulahden taloon keväällä '96. Pihamaalla Vera kauhistelee mutavelliä ja lukuisia harmaita rakennuksia, mutta näkee jo mielessään kaikki ne upeat ruusut joita tulee istuttamaan. Kaikki ne uudet verhot, huonekalut ja kodinkoneet jotka Jaakko on luvannut hänelle hankkia. Saat tällätä Karkulahesta semmosen kun haluat. Rahhaa on. 

Kymmenen vuotta myöhemmin Vera tiskaa käsin astioita ja painaa veitsen terää tiukasti kämmentä vasten. Käsissä näkyvät tiheät arpien kudelmat. Hänen ja Jaakon ainokainen leikkii lattialla omia mielikuvitusleikkejään. Anna, tytär johon Veralla ei ole äidillistä tunnesidettä. Ankea nykyhetki vie Veran ajatukset menneeseen, Annassa hän näkee itsensä lapsena Neuvostoliitossa. Lapsuutta hän ei paljon välitä muistella, välit äitiin ovat katkenneet. Yhdessä ystävänsä Katjan kanssa heillä oli suuret suunnitelmat, pitää päästä pois. Katjalle tumma ja tulinen! Veralle viileä ja vaalea! Molemmille lentoliput, ja pikajunat, ja ensimmäinen luokka! Euroopan pääkaupungit. Amerikka! Aurinko! Kuu! 

Talon todellinen emäntä ja hallitus on edelleen Jaakon äiti joka halvaantuneena määrää kaikesta sängyn pohjalta käsin. Venakkominiäänsä Elisabet ei hyväksy vieläkään ja Jaakko on liian nahjus pitämään edes omia saati Veran puolia.

Venäläisen hutsun toi taloon Jaakko Aukusti. 
Rättäsen Sinikka ei ollut tietävinään kun hän soitti naapuriin. Mitä tuosta. Hyvähän se vain on, että emännän otti. Onhan tuo koko ikänsä yksin elänyt. 
Yksin elänyt! 
Eipä tarvi enää Sinikalle soitella. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Neuvostoliittoon ja 1990- ja 2000-lukujen Suomeen, Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti tuntuu kuitenkin monin tavoin jumittuneen sinne '80-luvulle, paitsi henkisesti myös ihan konkreettisesti, kun Veralle luvatut lukuisat talon remontit ja asuinjärjestelyiden muutokset ovat jääneet tapahtumatta. Karkulahti on nurinkurisella, ahdistavallakin tavalla ajaton. 

Karkulahti on juuri sellaista kotimaista laatukirjallisuutta joka on erityisesti mieleeni. Kauniilla kielellä kirjoitettua, pikkuhiljaa avautuvaa, ei niinkään juoni- vaan enemmän tunnelmavetoista. Kansi on uskomattoman kaunis ja sopii tunnelmaltaan kirjaan erinomaisesti. Yllätyn (ehdottoman negatiivisesti) ellei Karkulahtea yhdenkään kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi nimetä kun niiden aika taas on. Esikoisteos, 2012 ilmestynyt novellikokoelma Kadonnut ranta, olikin jo aikanaan Runeberg-ehdokkaana.