Pridehaaste - Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

 Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

Otava, 2020

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 4 h 44 min

Jenna oli harrastanut jalkapalloa pikkutytöstä, joten polven reistailu oli ollut hänelle kova paikka. Nuorena hän oli kuvitellut pelaamisesta itselleen koko elämän, mutta kun se ei enää ollut mahdollista, hän oli opiskellut ryhtyäkseen urheilutoimittajaksi, niin voisi jonkinlaisena lohdutuspalkintona edes kirjoittaa siitä. 

Hän oli kuitenkin päätynyt töihin naistenlehteen, jonka toimitusta johti kovalla otteellaan Birgit. 

Birgitin nauru on matala ja käheä. 

Hän käyttää sellaisia sanoja kuin huora, ämmä, lehmä ja lutka, mutta tekee sen eiralaisen seurapiirirouvan eleganssilla. Ikään kuin vitsillä, ironisesti. 

Ennen kuin oli saanut Birgitin pomokseen Jenna oli ollut vain keskinkertainen toimittaja, mutta Birgit näki hänessä jotain ja oli tehnyt jopa jotain niin luonteelleen äärimmäistä, kuin kehunut Jennan juttua palaverissa muiden kuullen. Tiedän, että tekisin mitä tahansa hän pyytäisi.

Yksityiselämässä Jennalla ei mennyt yhtä hyvin. Eeti oli lähtenyt heidän yhteisestä kodistaan vuosi sitten, työ oli helpottanut elämän jatkumista ilman tätä. Jenna ei ollut käynyt edes treffeillä Eetin jälkeen, mutta eräänä iltana kaverin kanssa ulkona Lotta kiinnittää hänen huomionsa.

Lotta on itse asiassa aika hauska, sellaisella jäykällä, uralesbomaisella tavalla.

Hän on koskettanut kättäni kolme kertaa, nyt hän pyyhkäisee riisin suupielestäni. 

Onko tämä lupaavaa vai kiusallista? 

Lotta ei vaikuta kiusaantuneelta. Hän maksaa laskun ja auttaa takin päälleni. En muista onko kukaan ikinä tarjonnut minulla illallista ensimmäisillä treffeillä. Olenko edes käynyt treffeillä tällä tavalla? Eetin ja Maijan kanssa olen alkanut seurustella sen jälkeen kun olemme päätyneet baarista kotiin harrastamaan seksiä. 

Birgitin elämäntilanne on aivan erilainen, hän oli jo vanhempi, vakiintunut pitkään avioliittoonsa ja hänellä on neljä lasta. Hän oli myös pomona vanhan kansan esimies, joka kouli parasta materiaaliaan kovin ottein.

On onni, että Jenna on tutustunut minuun, joskus hän vielä kiittää minua. 

Tänä päivänä kaikki väittävät olevansa erityisherkkiä. Mitään ei saisi sanoa, vaikka se olisi totta. Jos juttu on kehno, eikö se ole kaikkien etu, että siitä puhutaan ennen julkaisua?  Ei kai yksikään järkevä ihminen halua painaa nimeään epäonnistumisen alle. 

Uhriutumisen kulttuuri on vaarallinen.ilmiö. Se on itsekeskeistä ja lapsellista. Nuoria ihmisiä pitäisi muka suojella todellisuudelta. Eikö.se ole heidän älykkyytensä aliarvioimista? Välillä mietin, onko Jenna sittenkin yksi heistä. Onko hän lukenut liian monta Maaret Kallion kolumnia ja hyvinvointivalmentajan tietokirjaa, eli mutu-tuntumaan perustuvaa mielipidekirjoitusta armollisuushöpinästä. Ei kai Jenna voi olla niin yksinkertainen, ei, hän on varmasti noita ihmisiä fiksumpi. Hän tietää että kritiikkini tekee hänestä entistä taitavamman, minun pikku sotilaani. 

Mutta Jennankin poskelle kihoavat kyyneleet Birgitin kovista sanoista. Välillä hän kuulostaa kehräävältä kissalta, kissalta jota voi silittää vatsasta kaksi kertaa mutta kolmas kerta on tappava. 

Kun Birgitistä lopulta tehdään valitus, nainen tosiaan on kissa, joka laskeutuu pudotuksesta ketterästi jaloilleen. Hän saa merkittävän aseman sisällöntuottajayrityksestä ja valitsee Jennan mukaansa uuteen firmaan. Ystävien mielestä Jenna on hullu, jos suostuu, mutta Jennahan ihailee Birgitiä. Ainakin vielä. 

En ollutkaan lukenut aikoihin mitään työpaikkakiusaamiseen liittyvää, eikä aihetta ole runsaammin tarjollakaan ja se oli suurin syy sille, miksi valitsin kirjan kuunneltavaksi. Kirjalla on Goodreadsissä keskiarvona naftisti alle kolme tähteä, toisin sanoen se ei ole saanut järin hyvää vastaanottoa, mutta minä näin kirjassa paljon hyvääkin, muutakin kuin vähänkalutun aiheen. LGBT -kirjallisuus tuntuu olevan enemmälti nuorisolle suunnattua tai tietokirjallisuutta, joten hyvä, että joku kirjoittaa aikuisillekin. Iso plussa siitä, että Tuppurainen sai pahikseensa moniulottuvuutta ja esitteli tämän elämää myös työn ulkopuolelta. Olin monessa kohtaa samaa mieltä myös Birgitin kanssa, olisikin mielenkiintoista kuulla ovatko muut lukijat löytäneet Birgitin (vanhanaikaisista?) näkemyksistä mitään samaistuttavaa.

Yksi itselleni erikoinen asia mihin kiinnitin huomiota, oli se, että Jenna ja Lotta joko hakivat tai tilasivat kotiinkuljetuksella noutoruokaa tai kävivät ulkona syömässä ilta toisensa jälkeen. Ehkä tällaiset ihmiset pitävät kotiinkuljetuspalvelua tuottavat yritykset toiminnassa. Omassa pienessä kotikaupungissani moiset keskitetyt palvelusovellukset eivät ole edes toiminnassa, jos paikallisella pizzerialla on oma kotiinkuljetus, se on eri asia. 

Osallistun kirjalla koko kesäkuun kestävään Pride -lukuhaasteeseen, jota emännöi tänäkin vuonna Niina Yöpöydän kirjat -blogista. Haastepostaus löytyy tästä ja koonti ilmestyy heinäkuun alussa. Kiitos Niinalle!

Olen osallistunut haasteeseen kolmesti aiemmin, tässä linkit lukemiini kirjoihin. Viime vuonna olin mukana peräti neljällä fiktiivisellä teoksella joista yksi oli Tuppuraisen esikoiskirja, sekä vuosina 2017 ja '18 tietokirjalla.

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Janne Saarakkala: Sen pituinen se

Emma Puikkonen: Lupaus

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi

Walter de Camp: Ja homot loivat naisen

Johanna Korhonen ja Jeanette Östman: Kaikella rakkaudella

 

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni

Karisto, 2020

309 sivua

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Kaikki ihmiset eivät toivu eroista. Ero jää heidän sisälleen, se on vaurio joka ei parane heissä. Se ei parane koskaan. He kasvattavat vaurion päälle kerroksia, he käyvät töissä ja syövät ja nukkuvat taas normaalisti, he alkavat seurustella ja ostavat asuntoja ja vaatteita ja lähtevät matkoille. He käyvät tapahtumissa ja näkevät ystäviään ja nauravat kuin olisivat kunnossa. 
Mutta kaiken aikaa, vielä vuosia eron jälkeen, vaurio on heissä yhä. Se tulee esiin, kun kukaan muu ei ole paikalla, kun kukaan ei puhu, kun mitään ei tapahdu. He palauttavat mieleensä yhden muiston, hetken kukkulalla, jolla tuulee ja josta näkee kerralla koko kaupungin, meren ja vastarannan, ja he putoavat takaisin tuon ihmisen sisälle. He putoavat takaisin hänen sisälleen kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. 

14-vuotiaana Anni oli ihastunut tyttöön ja tuntenut siitä pakokauhua, kunnes kuuli terveystiedon tunnilla, että sellaiset tuntemukset ovat yleensä ohimeneviä. Lukio sujui hyvin, mutta hän ei halunnut aikuistua ja sairastui syömishäiriöön. Yliopistolla naistutkimusta esittelevät tytöt olivat Annin mielestä ihanan rohkeita. En ole koskaan ennen tuntenut lesboja. Kaikki heissä houkuttaa minua. Gradunsa hän tekee L-koodista, tietenkin. 

Dtm on lesbojen kantapaikka, sieltä Annikin löytää seuraa. Tytön huulet ovat pehmeät, niin sanotaan jokaisessa harlekiiniromaanissa, mutta nyt se on totta. Suudelmassa on kiihottavaa hellyyttä ja hitautta, se on jotain muuta kuin kosteat ja aggressiiviset suudelmat, joihin olen tottunut miesten kanssa. Tähän asti Anni oli luullut, ettei hän oikein pidä seksistä. Ensimmäisille treffeilleen hän pukeutuu hameeseen ja korkkareihin vaikkei tunne oloaan luontevaksi, mutta 22 vuotta heteroiden maailmassa on opettanut niin. Tyttö ei kuitenkaan halua tavata häntä toistamiseen, ja Anni oppii kantapään kautta, että lesbot pitävät maskuliinisemmista tyypeistä. Annikin leikkauttaa hiuksensa lyhyiksi, laihtuu, pukeutuu väljiin vaatteisiin tai paitaan ja krakaan.

Sitten hän tapaa Lukan, Lauran joka ei pidä oikeasta nimestään, koska se tuo mieleen Laura Voutilaisen ja tekopirteät heteronaiset, jotka harrastavat spinningiä. Luka ei ole mies mutta ei nainenkaan. Hän on laiha ja hänen rintansa ovat lähes olemattomat, hän pukeutuu miesten vaatteisiin. Hän voisi olla rocktähti tai narkomaani, en tiedä, onko näillä kategorioilla kovin paljon eroa. Hän seurustelee Sanden kanssa, mutta heillä on avoin suhde. Kun Anni ja Luka muuttavat yhteen, heidän suhteensa on vakavampi. Joka viikonloppu käydään silti baareissa, vaikka illat päättyvät aina siihen, että vaadin Lukaa lupaamaan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Lukan mielestä loppuelämää ei voi tietää, minkä Anni tulkitsee niin, että Luka pettäisi häntä heti kun on mahdollisuus ja kotimatkat ovat usein riitelyä. Menee vielä vuosia ennen kuin tajuan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Silti kiihotun eniten siitä ajatuksesta, että hän tekisi niin. He rekisteröivät parisuhteensa. 

Kaverireissulla Tukholmaan Anni tapaa yökerhossa Elinin. Kaveri paheksuu numeroiden vaihtamista ja Facebook-kaveriksi lisäämistä. Vähättelen tekoani. Mitä sitten? En luultavasti näe häntä enää koskaan. Kahdeksan vuotta Annia nuorempi, liian nuori, mutta skypettää ja viestitellä pitää koko ajan niin että Lukaa ahdistaa, ja lähteä Tukholman Prideenkin ilman Lukaa, Anni haluaa tietysti tavata Elinin. Kaikesta tästä seuraa tilanne, joka kuvataan jo kirjan takakannessa, pari kuukautta eteenpäin eikä Annilla ole enää Lukaa muttei Eliniäkään.

Kirja on tyypiltään pitkälti hyvin rehellistä oman elämän kuvaamista kronologisessa järjestyksessä. Miten Anni löysi seksuaalisuutensa, tutustui helsinkiläisiin lesboihin ja pääsi piireihin sisälle, miten suuteli ensimmäisen kerran toista tyttöä, seurusteli seurustellakseen, rakastui, rekisteröi parisuhteen, osti asunnon, hankki kaksi koiraa, harkitsi lapsia, juhli ja käytti paljon alkoholia, miten he Lukan kanssa päätyivät eroon. Sosiaalinen elämä tapahtui pitkälti baareissa, juhlia piti joka ikinen viikonloppu ja juoda, aina piti juoda liikaa vaikka jälkikäteen kadutti monet kerrat.

Kirja antaa kuvan, että lesbosuhteita varjosti epävarmuus siitä, että oma tyttöystävä löytää jonkun toisen, paremman, nuoremman, ylipäätään itselle mieleisemmän. Anni tiedosti olevansa epävarma ja mustasukkainen, mutta samat piirteet toistuivat ystäväpiirissä. Ehkä jatkuva juhliminen ja runsas alkoholinkäyttö olivat osasyy siihen, mutta kuten Annikin pian oppi, lesbopiireissä oli yleistä jättää vakisuhde vasta kun uusi tyttöystävä oli jo löytynyt. Kukaan ei halunnut jäädä yksin. 

Kirjassa korostettiin paljon sitä, miten lesbot olivat ja elivät täysin omissa piireissään. Eikä sekään, että ystävät olivat vain "omaa väkeä", vaan telkkarista katsottiin vain lesbosarjoja, vuokrattiin lesboelokuvia ja luettiin lesbokirjoja. Koko elämä pyöri sen ympärillä, että ollaan ei-heteroita. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan koskaan haluaisi olla hetero. Toisaalta jako ei ole mustavalkoisesti homot vs. heterot, vaan pienet alaryhmät eivät näyttäneet hyväksyvän toisiaan. Moni asia on muuttunut, Mikael sanoo, mutta transsukupuoliset, polyamoriset, sadomasokistit, queerit, aseksuaalit, nahkahomot ja ei-valkoiset eivät mahdu vieläkään kunnolla sateenkaaripolitiikan sisälle, vaikka MSC Finland osallistuukin Prideen. (MSC on nahkahomojen fetissijärjestö.) Anni tajusi elävänsä Lukan kanssa vaniljasuhteessa. Ei mitään pervoa, ei sadomasokismia, ei polyamoriaa, ei nahkaa, ei piikkejä. Vain seksiä vakituisen kumppanin kanssa omistusasunnon makuuhuoneessa.  

Yllätyin vähän siitä, miten negatiivisessa valossa kaikki heterot kirjassa näyttäytyivät. Ei pelkästään Laura Voutilainen tai Olli Lindholm, joka edusti Annille aivan erityisen ällöttävää heteromiestä, eivät pelkästään ne jotka soittivat suurta suutaan tai puhuivat nyrkeillään. En ole aiemmin ajatellut asiaa ihan näin mustavalkoisesti ja kun tiedän vielä kirjan olevan autofiktiivinen, tuli muutamaan otteeseen tunne, että tirkistelen jotain, mitä minun ei umpiheterona edes kuuluisi lukea tai ainakaan en ole oikeutettu antamaan siitä mitään heterouteni muokkaamaa mielipidettä. Kuitenkin luin tätä kirjaa pitkälti samaan tapaan kuin mitä tahansa tarinaa pitkästä parisuhteesta, mustasukkaisuudesta, pettämisestä, erosta, siitä ylipääsemisestä, uuden elämän rakentamisesta jne. Kyllä minäkin olen ihminen, nainen, tuntenut samoja tunteita, vaikkakin heterosuhteissa. Enkä ole ylipirteä.

Osallistun kirjalla keäkuun Pride-lukuhaasteeseen.