S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2019
Alkuteos: The Ice Twins, 2017
Suomennos: Oona Nyström
Lukijat: Johanna Kokko, Jussi Puhakka
Kesto: 11 h 37 min
Kun synnyttää kaksoset, vieläpä identtiset, tulee synnyttäneeksi geneettisiä supertähtiä. Ihmisiä, jotka ovat uskomattomia jo siksi, että he ylipäätään ovat olemassa. Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut. Isäni antoi heille jopa lempinimen, Jääkaksoset, koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat.
Angus ja Sarah Moorcraft olivat onnelliset vanhemmat, jotka asuivat ja työskentelivät Lontoossa. Mutta sitten heitä kohtasi pahin tragedia, mikä vanhempaa voi kohdata.
Toinen kaksostytöistä oli pudonnut parvekkeelta ja menehtynyt. Jäljelle jääneistä toinen, se eloisampi, oli ollut onnettomuuden jälkeen hyvin hiljainen, ujompi, varautuneempi, kovin kuolleen siskonsa kaltainen, mutta Sarah oli laittanut sen surun piikkiin. Mutta tytön oudot puheet ja jopa se, miten perheen koira käyttäytyy Kirstyn seurassa kuten aiemmin Lydian lähellä, saivat jopa Sarahin epäröimään. Siinä missä ihmisten, jopa heidän vanhempiensa, voi olla haastavaa erottaa identtisiä kaksosia toisistaan, menee koirilta tunnistamisen oppimiseen vain muutama viikko, kiitos hajuaistinsa. Sarah miettii ovatko he tehneet ksmalan virheen, muttei halua puhua epäilyistään kenellekään ennen kuin on täysin varma.
"Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstyksi? Kirsty on kuollut. Se oli Kirsty, joka kuoli. Minä olen Lydia."
Onnettomuudesta oli kulunut vuosi, kun Angus sai perinnön. Hänen isoäitinsä oli jättänyt hänelle pienen kaukaisen majakkasaaren Skotlannissa ja nyt he muuttaisivat sinne, toiselle puolen Brittein saarta. Sarah ei ollut koskaan käynyt siellä, eikä Guskaan viiteentoista vuoteen. Silti he ovat valmiita jättämään kaiken ja muuttamaan sinne.
On tietysti osa dekkarin jännityksen luomista, että vanhemmat olivat niin yksin ongelmiensa kanssa. Tuollaisessa tilanteessa kun on menetetty pieni tytär, he tosielämässä kävisivät terapiassa. Kaksosensa menettänyt pikkutyttö kävisi terapiassa. Minun kävi tyttöä niin sääliksi, miten seitsemänvuotias, arka, valtavan menetyksen kokenut ja juuri vieraaseen ympäristöön tuotu tyttö lykättiin vain koulun portista sisään, selviytymään, ja koulupäivän jälkeen äiti haki hänet teennäisesti kujertaen, oliko kiva päivä koulussa, vaikka tiesi mikä totuus oli. Tytön opettaja ja vanhemmat eivät kommunikoineet, kaikki osapuolet koittivat irrallisina ja yksinäisinä vain jotenkin pärjäillä. Missä olivat skotlantilaisten Vilma-viestit?
Äidin pelkotilat tyttöä ja miestään kohtaan tuntuivat osittain järjenvastaisilta, mikä sai tekstin tuntuvan välillä kornilta, vaikka yritin varistaa ajatuksen mielestäni. Osasyy siihen oli varmasti lukija, ei sillä etteikö lukijan eläytyminen olisi ollut pääpiirteittäin hyvä asia. En kuitenkaan voi antaa tälle enempää kuin 3/5 tähteä.
