2 x kotirintamalla: Kiivaat sekä Mirjami

Terhi Rannela: Kiivaat

Karisto, 2019

210 sivua

Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut kymmenen vuotta. Tamperelainen Salme on juuri kuullut että hänen nuoruuden rakkautensa, jonka luuli kuolleen, onkin elossa. Salme alkaa kirjoittaa kirjettä hänen kuvitteelliselle vaimolleen ja muistelee siinä samalla sota-ajan vuosia.

En ole enää vähään aikaan erottanut vuosia toisistaan. Tällaista se kai sitten on loppuun asti, mutta kyllä se huonompaakin voisi olla.
Sen haluan sinun heti tietävän, etten koskaan tahtonut kenellekään mitään pahaa. En halunnut edes silloin, kun suuri sanomalehti kutsui minua rikolliseksi. Enkä silloin, kun olin vähällä räjäyttää elokuvateatterillisen ihmisiä.
Joko sain huomiosi?
Olin joukon paras haavansitoja ja opetin muillekin ensiaputaitoja. Meillä on vieläkin kaappi täynnä haavasidosta.

Jatkosodan syttyessä Salme oli 16-vuotias ja hänen ystäväpiirinsä tai pikemminkin toveripiirinsä koostui kuudesta kommunistinuoresta jotka halusivat vastustaa Suomen sotaa Saksan rinnalla. Salmen äiti on istunut pitkään vankilassa kommunistisen aatteen takia ja tyttö on kasvanut yhtä aatteellisen mummonsa hoivissa.

Aatteellisesta kirjallisuuspiiristä se alkoi, mutta vaikka ensin oli tunne, että aikuiset pitävät heitä kakaroina joista ei ole mitään hyötyä, kasvoi vielä suuremmaksi toinen tunne, se että vastarintaan on noustava ja työläisten sekä demokratian puolesta taisteltava.

Veksa ja Arvo murtautuivat konttorikoneliikkeeseen ja anastivat sieltä monistuskoneen, vahaa, paperia ja muutaman kirjoituskoneen, joita yritimme kaikessa hiljaisuudessa kaupata eteenpäin. Mummo ei ollut tietävinäänkään papeririisistä, jota säilytin meillä kotona. Eikku kärtti piirustuspaperia enkä aina hennonut häntä kieltääkään.
Lentolehtisten kirjoittamisesta tuli intohimoni. Poimin ideoita sanomalehdistä ja kuuntelin kaupungilla tuntemattomien puheita.
Päättyykö mieletön sota vuonna 1942?
Rauha Suomen ja demokraattisten maiden kesken!
Taisteluun rauhan sekä kansamme onnen ja vapauden puolesta!

Kiivaat perustuu tositapahtumiin, kommunistinuorten tekemiin tihutöihin Tampereella. Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu lukemattomia romaaneja, joten oli positiivinen yllätys löytää vielä uusi näkökulma siihen miten kotirintamalla toimittiin sodan aikana.

Heidi Köngäs: Mirjami

Otava, 2019

347 sivua

Heidi Köngäksen uutuus on jatkoa hänen edelliselle romaanilleen Sandra, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä teoksena. Itse olen Sandran lukenut, mutten näköjään blogannut siitä mitään. Tällaisessa tilanteessa blogijumitus tuntuu erityisen ikävältä. Vilkaisin muutaman arvion Sandrasta kertauksenomaisesti ennen Mirjamin aloittamista, mutta olisihan se ollut kiva lukea juuri omat ajatuksensa ko. kirjasta.

Mirjami lähtee liikkeelle vuodesta 1928, jolloin Mirjami on pikkutyttö. Kotitalo myydään vapaaehtoisella huutokaupalla, jonka on kai osittain tarkoitus hieman kiillottaa kuvaa, mutta huutokauppa se on yhtä kaikki. Sandra ei kestä tulla ulos kaiken kansan eteen, eikä varsinkaan näkemään minne rakkaat lehmät myydään. Uusi koti rakentuu vähän kerrallaan paljaalle suonreunalle ja saa nimekseen Kurki. Mäntän tehdasyhtiö (Serlachius) on ostanut kaikki maat ja mannut, joten muuta ei yksinkertaisesti ole saatavilla. 

Varsinaisesti tarina sijoittuu sotavuosiin ja lähtee liikkeelle marraskuusta 1939 ja senhän moni tietää miten Suomelle silloin kävi. Kurjen talon vanhimmat pojat ovat muuttaneet omilleen ja saaneet jo perhettäkin. Vanhin tytär Annikki on opiskellut ja päässyt arvostettuun paikkaan tehtaan konttorille töihin, keskimmäinen tytär Mirjami on töissä ompelijana Neiti Jalavan ompeluliikkeessä mutta asuu vielä kotona. Pikkusisaruksiakin on, vaikka kaikki eivät ole selvinneet. Kirjaa kertovat vuorollaan Sandra, Annikki, Mirjami ja alakouluikäinen Soili. Mirjamin osuudet ovat loogisesti isoimmassa roolissa.

Sodan julistaminen Suomelle tuntuu Mäntässäkin. Koulu suljetaan kesken päivän ja tieto siitä että Helsinkiä on pommitettu, on sietämätön, sillä siellä asuvat veljet Eino ja Reino perheineen. Niin pian kuin vain junalla pääsee, pojat tuovatkin vaimot ja lapset Kurkeen pommituksilta turvaan. Töissä Mirjami ompelee lumipukuja, ankeaa suoraa saumaa alati valkoiseen kankaaseen loputtomat tunnit päivässä. Vaihtelu on valitettavasti suruharsojen ompelua hattuihin, liian usein kaatuneet ovat tuttuja oman kylän poikia. Kotona kudotaan villasukkia ja tehdään muita aputöitä rintamalla taistelevien eteen.

Minä käyn joka sunnuntai leipomassa rintamalle leipää. Viikot ovat aivan täynnä, sillä töissä meillä on lauantaisin vain tunnin tavallista lyhyempi työpäivä ja pyhäisin käyn Ammattikoululla leipomassa. Meillä on Saarisen Siirin kanssa vakituinen iltavuoro, joka alkaa kahdelta iltapäivällä. Edelliset ovat jo tehneet taikinan pohjat, me vain lisäämme jauhoja, vaivaammme taikinaksi, leivomme, paistamme, nostamme leivät orrelle kuivumaan. Usein menee iltamyöhälle ennen kuin kaikki on paistettu. Vasta nyt ymmärrän kuinka kovaa työtä äiti on tehnyt leipoessaan meille kaiken ruokaleivän. Olen aina aivan poikki, kun pistelemme Ammattikoululta kotiin.

Kaiken kurjuuden keskellä rakkaus tuo onnea arkeen. Moni tuore pari avioituu nopeasti, veljet kiusaavatkin 24-vuotiasta Mirjamia vanhaksipiiaksi. Mirjamilla on tosin oma sydämen valintansa, mutta vanhemmat, etenkin Sandra, ovat avoimesti Mirjamin valintaa vastaan. Mirjamin rakkaus venyy pitkäksi tapailuksi joka ei etene. Lopulta nuorimies tekee ison päätöksen Mirjamin puolesta.

Sandrassa Köngäs kuvasi isoäitinsä elämää kansallissodan aikaan, nyt on hänen äitinsä tarinan vuoro. Haastatteluissa Köngäs on kertonut jo pikkutytöstä kuunnelleensa ompelijaäitinsä ja tämän asiakkaiden tarinointia. Mirjami on niitä romaaneja jotka ovat yhtä aikaa viihdyttäviä, koskettavia sekä "yleissivistäviä". 

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs: Hertta 

Otava 2015, 285 sivua

Jokaisella meistä on totuutemme ja minun on se,

joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ainoa toivo: 

Punatähti. 

Hertta on elämäkertaromaani joka kattaa yhden vuosikymmenen Hertta Kuusisen, suomalaisen kommunistisen puolueen kansanedustajan ja ministerin elämästä. 

Hertan isä, kommunistipoliitikko Otto Wille Kuusinen, oli paennut kapinan jälkeen Neuvostoliittoon ja Hertta sisaruksineen oli jäänyt äidin hoiviin Suomeen. Vuonna 1922 kun Hertta oli 17-vuotias, isä lähetti hänelle kutsun Moskovaan, eikä nuorta poliittisesti valveutunutta naista tarvinnut kahdesti houkutella. Vuotta myöhemmin hän meni jo vihille kymmenen vuotta itseään vanhemman, kokeneen toverin Tuure Lehénin kanssa. Vuosi lisää, ja Hertta on pienen Juri-pojan äiti. 

Vuonna 1934 isä lähettää Hertan Suomeen, suorittamaan tehtävää johon Herttaa on nuoruusvuodet koulittu. Fasisminvastainen liike on Suomessa vasta alkutekijöissään ja Herttaa tarvitaan maanalaiseen puoluetyöhön. Hertta ei haluaisi lähteä, ei jättää Juria. Avioliitto sen sijaan on ajautunut karille, Lehénillä on toinen nainen. Hertta uskoo pääsevänsä palaamaan muutaman kuukauden, viimeistään puolen vuoden kuluttua, mutta toisin käy. Vain pari viikkoa Helsingissä ja Hertta pidätetään. Viisi pitkää vuotta Hertta istuu vankilan kaltereiden takana valtiopetoksen suunnittelusta tuomittuna, eristyksessä muista vangeista, erossa Jurista.

Ymmärsin, että toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyttöön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudella, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi. Sen punainen veto on osa koko maailman työtätekevien verenkiertoa, sen raudanluja tahto ylittää kaikki yksilön pienet pyrkimykset. Demokraattisen sentralismin periaate. Proletariaatin diktatuurin periaate. Ne minä imin ja niihin uskoin.

Kirja alkaa varsinaisesti siitä, kun Hertta keväällä 1939 vapautuu. Pian sen jälkeen hän kohtaa Yrjö Leinon, toistamiseen naimisissa olevan kommunistisen puolueen jäsenen. Se on Hertan menoa, nainen hullaantuu. Välttääkseen uuden vangitsemisen he piileskelevät yhdessä talvisodan ajan. Joulukuussa 1940 Leino kuitenkin vangittiin ja Hertta puoli vuotta myöhemmin. Tällä kertaa Kuusinen oli turvasäilössä yli kolmen vuoden ajan. 

Hän piirtää minut punaisella, punaisella musteella, se on tahmeaa, hyytynyttä kuin härän veri. Olen teuraseläin, olen syksyn lehdet ja kaikki tiilen värit kun sinä huudatat minua.

Hertassa lähdetään rohkeasti siitä ajatuksesta, että Leino olisi todellisuudessa ollut vasikka. Kirjassa on kolme kertojaa, Hertan ja Leinon lisäksi Riekki, Etsivän keskuspoliisin silloinen päällikkö. Leino oli veloissaan, teki vekseliä toisen perään ja tätä Riekki käytti hyväkseen. Maksoi vasikalleen sen verran, ettei Leino koskaan päässyt pestistään irti, roikkui kuin löysässä hirressä. Kosikin Herttaa lopulta Riekin käskystä. 

Hertta Kuusisen tarinassa on paljon mielenkiintoisia käänteitä. Se mitä itse jaksan aina ihmetellä, miten ihmisessä säilyy se usko vaikka itsekin näkevät köyhyyden ja kurjuuden. Mielenkiintoista oli myös seurata mitä suomalainen kommunisti ajatteli, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Miten kommunisteja neuvottiin kerääntymään Keski-Suomeen ja miten Otto Wille Kuusinen kehotti suomalaisia työläisiä olemaan nousematta neuvostoliittolaisia sotilaita vastaan. Tuntuu siltä ettei kaikkea voi oikein ymmärtää, kun ei ole siihen aikaan elänyt. Nykyisin ollaan melko aatteettomia.