Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho

 Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho

Enostone, 2022

230 sivua

2016

Aviopari Kata ja Jarkko ovat yhdessä niin töissä kuin vapaa-ajallakin, sillä molemmat ovat tamperelaisen paikallislehden toimituksessa. Heillä on yksi lapsi, kouluikäinen Arttu. Liitto kuitenkin rakoilee, kun Jarkko ilmoittaa yllättäen, että haluaa harkinta-aikaa jatkon suhteen, ja muuttaa asumaan huoneistohotelliin. Kata on kyllä huomannut, miten Jarkko hipaisee ohimennen Helyn, heidän uuden päätoimittajansa olkapäätä, ja nauraa vähän liikaa tämän jutuille.

Pysytään aikuisina, Jarkko vaatii WhatsApp-viestissään. 

Tietenkin, vastaan.

Artun takia, ja muutenkin, Jarkko tarkentaa. 

En ymmärrä mitä Jarkko pelkää. Se itse on ryhtynyt lapsellisiin leikkeihin ja kadottanut realiteettien tajun. Hely on sille uusi vinkeä helistin. Tutti kuolemanpelkoa vastaan. 

Pysytään, pysytään. Reippaina ja luotettavina.

1996

Kata opiskelee Tampereella Suomen kieltä. Paras ystävä Sussu lähti opiskelemaan ruotsia Vaasaan ja Katan ensimmäinen vuosi yliopistolla oli viihteen osalta kutistunut muutamiin haalaribileisiin. Ulkopuolisuuden tunteessaan hän pänttäsi tentteihin ja suorittikin kiitettävän määrän opintoviikkoja. Toisen vuoden alussa hänelle avautui kokonaan uusi maailma, kun Katasta tuli ataK. On muutakin, kuin mikroluokassa tyhjän sähköpostilaatikon tuijottaminen, tai parhaimmillaan Sussun bileraporttien lukeminen. Sussulle hän ei kuitenkaan irkistä kehtaa kertoa, tämä kuitenkin pitäisi kaikkia kanavalla aikaa viettäviä nörttiluolien olmeina. Ihan tavallisia opiskelijoita he pääasiassa olivat.

Tuijotan eteenpäin soljuvaa keskustelua. Kanavaslangi on auennut minulle hitaasti, mutta nyt monet sanat ovat jo tuttuja. Kaksoispisteet ja sulkeet ovat kiepsahtaneet hymynaamoiksi, kirjainkoodit saaneet merkityksen. V@D. Viinaa Doriksessa.

Tänään Dorikseen mennään Scarlettin syntymäpäiväjuhlista. Luen taas kerran juhlakutsun: Scarlett ikääntyy, bileet perstaina 9.5 klo 18 @Koulukatu 5. OPM. Kutsu on killunut kanavan topic-rivillä viikon verran, ja tasan yhtä kauan olen tuskaillut bileisiin menoa. 

Sisäpiiriin päästäkseen on uskallettava nähdä muita myös livenä. Nimimerkkien ja kasvojen yhdistäminen on aluksi yllättävän vaikeaa. Miksalta saatu ylimääräinen huomio saa sydämen läpättämään, vaikka Kata vaistoaa, että miehen ja Scarlettin välillä on ollut jotain, ehkä vieläkin keskeneräistä. Vaikka Miksa kysyttäessä väittää, että olleita ja menneitä ovat, tämä ei kuitenkaan halua tehdä heidän seurustelustaan julkista. Muutamat tutut silti huomaavat heidän viihtyvän yhdessä, ja vaikka Kataa varoitellaan, hän luulee tietävänsä kuviot, kunnes.

Miksan kännykkä piippaa viestiä. Se naputtelee näppäinlukon auki ja vilkaisee näyttöä juuri, kun kauempaa kuuluu omituinen kalahdus. Jari on onnistunut kaatamaan kassinsa, ja suuri joukko kaljapulloja vierii iloisesti alas kalliota kohti Näsijärveä.

- Ei vittu, Miksa säikähtää ja ryntää auttamaan juomien pelastamisessa.

Kännykkä jää kalliolle, viesti ruudulle. Otan kännykän ja luen viestin.

SANOIT EILEN, ETTÄ HAJOTAMME TOISEMME. HALUAN HAJOTA SINUN KANSSASI, SINUUN. VAIN ME OLEMME TOTTA.

Kun Miksa palaa takaisin, puhelin on taas paikoillaan. 

- Laittoiko koulukaverit viestiä, kysyin muka viattomasti ja toivoin, ettei Miksa huomaa, miten reunalla olen.

- Ei, Miksa sanoo, ja istuutuu kalliolle. - Tää tuli Itä-Suomesta. 

- Mitäs Scarlett?

- Toivotti hyvää juhannusta.

Connecting people. Miten näppärää. Kännykällä voi pilata toisen elämän, vaikka on satojen kilometrien päässä. 

Tällaistako tämä on jatkossa, mietin. Scarlett aina läsnä selvittämättömine asioineen, Miksa temmeltämässä milloin missäkin. Valehtelemassa. Ei siitä saa otetta.

Väsymys sementoi jalkapohjani kallioon kiinni.

Yhtä hyvin Kata voi suostua Pasin ja tämän serkun Alman kutsuun lähteä Nummirockiin heti seuraavana päivänä, saapa muuta ajateltavaa.

Pengoin aamulla reissuun mukaan mustan t-paidan ja tummimmat farkkuni, mutta tietenkin kaikki näkevät, että olen ihan pihalla. Että bändien nimet sekoittuvat mielessäni kirjavaksi silpuksi. Ovatko Amorphis, Sentenced ja Visions yhtyeitä vai levyjä, en tiedä.

- Jotenkin sun ympärillä on sellainen parempien piirien aura, Pasi jatkaa.

- Siis mikä?

- Aura. Tyyliin helppo elämä, rikas isä ja koira. 

Pasi naurahtaa anteeksipyytävästi, mutta mieleni mustuu. Kaipa minun pitäisi tietää mitä hauskaa on jossain Dimmu-burgereissa, joille liimatukat nauroivat äsken varmaan puoli tuntia. Energiajuoma Bathory, ne hinkuivat, ja minua ahdisti. 

Ehkä minunkin olisi pitänyt käyttää samoja maihareita kolme päivää putkeen tai pestä minttuviinalla hampaani. Naureskella keltaiselle oksennuksen tahrimalle untuvamakuupussille, jota joku onneton yrittää tuulettaa telttansa päällä. Kieriskellä surutta ruohikossa, jossa lojuu muovipusseja, makkaraperunoita ja lisää oksennusta. Varmaan paskaakin. 

Sotkeutuisiko aurani silloin näkymättömiin?

Pasin kanssa kaikki on kuitenkin erilaista. Ollaan avoimesti yhdessä, eikä puhuta toisesta irkkinimellä. Kunhan Kata saa vaatevarastonsa uusittua mustiin bändipaitoihin ja oppii tekemään vahvemman meikin, koko maailma näkee, että he kuuluvat yhteen. 

Ajassa kurotaan kiinni vuoteen 2002, jolloin Kata menee töihin siihen samaan paikallislehteen, jossa Jarkko on aloittanut puoli vuotta aiemmin ja jossa he molemmat ovat vieläkin. Pikkuhiljaa he alkavat viettää aikaa yhdessä työrientojen ulkopuolellakin.

Makaamme Jarkon sängyllä, ilmassa on jo aavistus aamua.

- Sä tuoksut hyvältä, sanon. - Mulle tulee mieleen metsä. Tuore koivu ja pihka.

- Sä oot enemmän mustikka kuin mansikka. Tai ehkä kuningatarhilloa, Jarkko vastaa.

En tiedä, onko mies tosissaan, mutta oikean valinnan se on silti tehnyt. En ole mikään joka kodin puutarhamarja.

Lopuksi selviää miten heidän tarinansa päättyy.

Kata ystäväpiireineen on kymmenkunta vuotta itseäni nuorempia, mutta löysin tästä kasvukertomuksesta kuitenkin tuttuja elementtejä. Olen asunut kohta kaksi vuosikymmentä Tampereella tai sen kyljessä, mutta kirjan tapahtumapaikat olivat pääosin vieraita, enkä ole koskaan käynyt esimerkiksi Doriksessa. En luonut koskaan tiliä irkkiin, ja ennen tätä kirjaa olin luullut sen täysin menneen talven lumiksi. Sen sijaan roikuin 2000-luvun alussa melko suositussa Suomi24-chatissä, ja löysin miehenikin sitä kautta, hänet jonka kanssa on pidetty yhtä keväästä 2002, joten sitä kautta on yhteistä Kataan, ja tietenkin nuoruuden kasvutarinan osalta. Sillä sitähän se nuoruus monesti on, haahuilua ja oman paikkansa etsimistä. Joillain se oma kolosensa löytyy aiemmin, joillain vasta myöhemmin. Toiset ovat yhdessä vuosikymmeniä, toisten parisuhteet vaihtuvat vielä vanhempanakin. Sitä se elämä on, ja siitä kertoo Tenhokin.

Olipa kiva saada luettua toinen fyysinen kirja peräkanaa! Ohuitahan nämä ovat, mutta siitä oli hyvä aloittaa. Nyt on meneillään jo paksumpi enkkukirja. 

Tenhon laitan Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 12. Pienen kustantamon julkaisema kirja. 

Jarno Mällinen: Käpylän idylli

 

Jarno Mällinen: Käpylän idylli

 Enostone kustannus, 2022

168 sivua

Erään kesän alussa, joskus 1970-luvun alkupuolella, Janne muutti isänsä kanssa Töölöstä Käpylään. Janne sai nyt oman huoneen, mutta ennen kuin ehtii edes nähdä uutta kotia, hän saa pihalla uuden kaverin. 

Kuorma-auto kääntyi sivukadulle ja pysähtyi kerrostalon eteen. Talo oli vanha ja niin pitkä, että se kaareutui kadun mukana. Kivijalassa oli maitokauppa, sen vieressä porttikonki. Janne laskeutui ohjaamosta ja lähti katsomaan takapihaa. Hän oli hämärän porttikongin puolivälissä, uuden kotirapun kohdalla, kun poika ilmestyi käytävän suulle. 

"Mä oon Martti." Hän oli pulska, mutta näytti voimakkaalta. "Kuka sä oot?"

Äidistä puhutaan ohimennen, Martin kysyessäkään Janne ei vastaa suoraan, toisaalta ei Janne oikein itsekään tiedä miksi vanhempien riitely johti siihen, että he muuttivat uuteen kotiin ilman äitiä. 

Usein käydään takaumina lähimenneisyydessä, kun he kolme asuivat vielä yhdessä Töölön kodissa. 

Jannen isä on toimittaja, töissä Hesarissa, äiti kouluhallituksessa. Isällä on parhaillaan työn alla pidempi juttu Chilen sotilasjuntasta ja syrjäytetystä presidentistä, Salvador Allendesta. 

Isän kanssa kaksin on rennompaa asua, saa katsoa telkastakin kaikkea mitä äiti ei olisi antanut, kuten lapsilta kiellettyjä Yöjuttuja. Isällä on silti selvät rajat: vieressä kulkevalle moottoritielle ei saa mennä, eikä myöskään ratapihalle. Juuri nämä vetävät poikia puoleensa, kuten myös hiidenkirnu, josta kerrotaan kauhutarinoita. Mistä tahansa isä sanoikin, että se on liian vaarallinen eikä sinne saa mennä, lisäsi Janne paikan jännittävien listalle, jossa pitää käydä ensitilassa. Koko ajan tehtiin kolttosia, pommitettiin autoja, vähintään roskatönön tai alikulun seiniä mädillä hedelmillä ja kananmunilla, tai tehtiin uhkarohkeita temppuja ratakiskoilla. Isä kysyi usein mitä pojat olivat päivän aikana tehneet, ja Janne valehteli aina. Kun jostain jäätiin kiinni, väitti Janne aina Martin yllyttäneen, tai tehneen jotain vaikka Janne oli yrittänyt kieltää.

"Me vaan..." Janne änkytti, "leikittiin.

Vahanaamio punehtui. "Mikä leikki vaatii ikkunan avaamista? Neljännessä kerroksessa. Ja Köpi melkein tohjona pihalla. Mikä? Vastaa!"

"Me vaan ammuttiin... leikisti. Mä olin Hitler ja Martti Göring."

Ei se ollutkaan vahanaamio, sillä se vääntyili vihasta. Kumara syveni. 

"Ei helvetti... ei... sellaista ei leikitä. Se ei oo mitään leikkiä. Mitä ne teki. Siitä on vasta kolkyt vuotta. Ymmärrätsä? Kolkyt. Vähemmän kuin mitä mä oon. Kunnioita... kunnioittaisit ees pappaas. Se joutu elämään silloin."

Janne vetäytyi kohti huoneen nurkkaa. Isä huojahti toinen käsi lanteella, toinen nyrkissä. 

"Tää on liikaa. Tää... ei voi jäädä tähän."

Hän liikahti vavisten, naama punaisena kohti eteistä. Janne muisti naulakon ja talutusketjun. 

"Ei se mun syytä ollu! Se oli Martti, se halus avata ikkunan!"

Liike pysähtyi. "Olisit sitten kieltänyt, helvetti!"

"Yritin mä... mutta se avas vaan."

Isä sulki silmänsä ja palasi hitaasti alkuasentoon. Sormet koukistelivat. 

"Niinkö? Sekä oli Martin idea, se leikki?" 

"Niin."

"Jaa." Soinnittomat äänteet tipahtelivat jäykistyneiden huulten välistä. "Sekö siis pakotti sut pitämään ikkunan auki? Käyttikö se väkivaltaa?"

Kuulustelu oli viemässä vaarallisille vesille. Jannen alaleuka alkoi väpättää.

Välillä törmätään pitkätukkaisiin hippeihin, joilta ei uskalleta ottaa vastaan edes purkkaa, koska Jannen isä on varoittanut myrkytettyjä karkkeja tarjoavista miehistä. Martti tunnisti pojat samasta skolesta, ne polttavat hasista välkällä eikä hänkään uskalla ottaa pojilta mitään. Metsässä on myös spurguja ja välillä törmätään naapurikaupunginosan poikiin joiden kanssa saatetaan joutua käsikähmäänkin. Muu aika vietetään enimmäkseen pahanteossa, ja isälle valehtelu alkaa olla kuin toinen luonto. Ennen pitkää tapahtuu liikaa ja liian vakavia asioita. 

En saanut kirjasta irti oikein mitään positiivista. Poikakaksikko tekee koko ajan pahojaan, toinen valehtelee suut silmät täyteen ja sen lisäksi koiran kohtelu kirjassa oli järkyttävää. Eikä pelkästään Janne lyönyt sitä kettingillä vaan myös isä, "luulot pitää ottaa pois"; jos Köpi esimerkiksi innostui vetämään lenkillä, nuori kun oli. Muuten isä oli olevinaan sivistynyt ihminen. 

Janne ei vienyt Köpiä iltapäivällä ulos vaikka väitti isälleen että oli niin tehnyt, siivosi mieluummin jätökset roskikseen, ja kun koiran lätäköistä sisällä jäätiin kiinni, kusessa uitettiin koira eikä poika. Jannea koira ei kiinnostanut millään tavalla, enkä keksinyt miksi heillä edes oli tuo koira. Ehkä se oli ollut äidin hankinta, ainakin äiti oli sen aiemmin hoitanut, mutta miksi se ei muuttanut hänen kanssaan, ei sekään selvinnyt. Tässä esimerkki Jannesta koiran kanssa:

"Nuori isäntä" - kuten äiti oli sanonut - antoi kettingin viuhua ja koiraparan ulvoa selkänahkaansa polttavaa tuskaa. Oli pakko palata. Liikennevaloissa Köpi kiskoi kuin veturi ja Janne jatkoi röykytystä. Moottoritieltä purkautuvat pölyiset autot kaasuttivat ohitse, happamat katseet kääntyivät pikku sadistiin ja suuntautuivat taas eteenpäin, tiehen, työpäivään ja tupakansavuiseen konttoriin.  

Positiivista oli se, että tulin pitkästä aikaa lainanneeksi kirjastosta ihan fyysisen kirjan, ja minulla on niitä nyt itse asiassa kolme. Käpylän idyllistä se lähti, ihan siksi ettei kirjaa ole saatavilla äänikirjana. 

Olen 2017 lukenut Mälliseltä kirjan Kotirintama, joka sijoittuu vuoteen 1941, ja siinä on samalla tavoin isä ja poika jotka muuttavat uuteen paikkaan pohjoisemmas ilman äitiä. Tässä linkki taannoiseen maratonpostaukseen, jossa juttua myös Kotirintamasta.