Kerstin Thorvall: Ehdottomasti kielletty
Otava, 1977
192 sivua
Alkuteos: Det mest förbjudna, 1976
Suomennos: Orvokki J Nurmi
Mitä aviomies tekee kun hänen vaimonsa on itkemässä itseään hengiltä toisen miehen takia?
Ei ainakaan lohduta.
Kun kaikki on päällisin puolin hyvin, on hyvä ja huolehtiva mies ja kauniit, terveet lapset, mutta se ei vain riitä. Kun nainen ei pysty olemaan uskollinen ja ahdistuu siitä, ettei osaa eikä pysty tyytymään siihen. Lisätään tähän vielä kaikki lapsuudessa koettu, vaikea äitisuhde ja mielisairaalaan päätynyt isä. Äiti joka pelkää, että tyttärelläkin on "se" mikä isällään. Äidin mielestä isä oli kyltymätön.
Minä tiedän mikä on ehdottomasti kielletty. Minä tiedän sen itse ja äiti on sanonut sen ja Jumala. Minä en voi elää ilman sitä. Minä en osaa olla tavallinen ja mukava. Rivitalo-onni ja ompelutyöt eivät ole minun. Olen ollut ilkeä tytär. Uskoton vaimo. Huono äiti. Penseä isoäiti. En selviydy uhmaiästä. Se on surullista mutta auttamatonta.
Kaikki, aviomieskin, hokevat että on vain ryhdistäydyttävä. Keskityttävä perheeseensä. Koska vika on selvästikin isältä peritty, psykiatri voi varmasti auttaa. Ehkä toinen, tai kolmas? Samalla voidaan hoitaa naisen lukuisia pelkoja. Kuolemanpelko. Taaksepäin kaatumisen pelko. Hissit, autot, lentokoneet, hengenahdistus, ettei voikaan enää nielaista, eikä voi tai uskalla nukahtaa.
Kaikki tällainen johtui "vain hermoista". Mies, joka oli nainut minut, oli perheestä, jossa ei tunnettu näin yläluokkaisia hermoja. (Oli suvussa tosin muutama alkoholisti ja yksi oli tehnyt itsemurhan. Mutta sellainen oli jotenkin todellisempaa.)
Lomamatka voisi auttaa. Tai sitten ei, koska nainen maksaa rakastajalleen matkan viereiseen lomakylään.
Ehdottomasti kielletty oli 70-luvun lopun kohukirja Ruotsissa. Kovin avointa seksuaalisuutta ja tuollainen pahennusta aiheuttava seksinnälkäinen nainen, sellaista kaikkien kunnon vaimojen ja äitien kuului paheksua ja kauhistella.
Kirjan rytmi ja sen omanlaisensa huumori veti minut mukaansa. Tämä kuuluu niihin kirjoihin joita ahmii sivu toisensa jälkeen kun ei oikein osaa laskea käsistään ja haluaa tietää miten kaikki päättyy. Aikoinaan tätä on varmasti luettu tirkistelynhalusta. Tänä päivänä kun naisen seksuaalisuus ei enää hätkähdytä edes kirjoitettuna, tätä lukee enemmän ehkä juuri siitä näkökulmasta, miten ahdasta ja rajoitettua naisen elämä on tuolloin ollut. En toki tarkoita sitä, että avioliiton ulkopuoliset suhteet olisivat tai niiden tulisi nykypäivänä olla hyväksytympiä, vaan kaikenlaisista ihmisen elämään kuuluvista asioista keskustelua. Täältä 2010-luvun lopusta ihailen Thorvallin rohkeutta tällaiseen puheenvuoroon omana aikanaan.
Anita Brookner: Rantahotelli
Otava, 1985 (toinen painos)
176 sivua
Alkuteos: Hotel du Lac, 1984
Suomennos: Eva Siikarla
Hieman samanlainen mutta huomattavasti pehmeämpi lähtökohta on lähes kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Rantahotellissa, joka toi kirjoittajalleen vuoden Booker -palkinnon. Päähenkilö, englantilainen Edith, on nimittäin ystäviensä toimesta lähetetty lomailemaan pieneen sveitsiläishotelliin "tulemaan järkiinsä". Edith on aiheuttanut jonkinlaisen skandaalin johon liittyy mies ja tämän skandaalin, joka paljastetaan aivan kirjan lopussa, odotetaan laantuvan kun sen aiheuttaja on poissa maisemista.
Edith on kirjailija, hänen genrensä on romanttinen kirjallisuus. Hänen ystävänsä sanovat hänen muistuttavan ulkonäöltään Virginia Woolfia. Hotel du Lac on puolestaan vanha, arvokas ja maineikas hotelli jonka vieraat ovat varakkaita, syrjään vetäytyviä, kunnioitettuja asiakkaita. Se suorastaan ylpeili kaikkien houkutusten puuttumisella, ei kiertoajeluilmoituksia, ei kaupungin nähtävyyksiä esitteleviä ilmoitustauluja, ei saunaa, ei kampaajaa vaan karuja ja askeettisia kalusteita, toki laadultaan erinomaisia, liinavaatteet tahrattomia ja palvelu moitteetonta. Edithin saapuessa hotellissa oli enää harvoja vieraita, sillä sesonki oli päättymässä ja hotelli sulkemassa ovensa talveksi.
Juonellisesti kirja on tavallaan rakkausromaani, mutta sen tapahtumat ovat pitkälti kävelyretkiä pitkin pikkukaupungin järvenrantaa, ostoksilla käymistä ja piipahduksia pikku kahviloihin. Varsinaista juonellista etenemistä oleellisempaa onkin se miten Edith tarkkailee kaikkea näkemäänsä ja tekee huomioita muista vieraista ja ystävystyy heidän kanssaan.
Tytär on varmaankin kaksikymmentäviisivuotias, Edith arveli, naimaton muttei huolissaan siitä. - Ei hänellä ole kiirettä, hän kuvitteli äidin sanovan kaunis hymynsä huulillaan. - Hän on ihan onnellinen näinkin. Ja tytär punastuisi ja nakkelisi niskojaan, herättäen irstaita ajatuksia niissä vanhemmanpuoleisissa herrasmiehissä jotka osoittaisivat suhteellisen vakituista huomiota äidille, siitä Edith oli varma. Minun täytyy lopettaa tämä, hän totesi. Ei minun tarvitse keksiä heidän elämäänsä heidän puolestaan. He tulevat oikein hyvin toimeen Ilman minua. Ja hän tunsi kaipauksen pistoksen ajatellessaan tuollaista äitiä, niin hyväntuulista ja tyylikkäästi pukeutunutta, äitiä joka niin ehdottomasti vaati että tytär saisi teetä, vaikka kello oli jo melkein kuusi. Hän tunsi myös kaipauksen pistoksen ajatellessaan tytärtä, joka oli niin itsevarma, otti niin luontevasti vastaan kaiken mitä hänelle annettiin... Ja he olivat englantilaisia, vaikka eivät hänelle tuttua tyyppiä, varsin varakkaita, ja nauttivat elämästään. He näyttivät ihmisiltä jotka nauttivat aina elämästään.
Verrattuna Ehdottomasti kiellettyyn Rantahotelli on tyyliltään enemmän keskittymistä vaativaa luettavaa ja paikallaan Otavan kirjasto -sarjassa. Takakannessa sen kuvataan olevan rakenteeltaan salapoliisiromaani, jännityskertomus ihmismielen salaisuuksista. Ihan näin paljon se ei minuun tehnyt vaikutusta, mutta ihan kelpo romaani ja aikeena on lukea toinenkin Brooknerin kirja.
~~~
Vastapainoksi sille miten paljon luen vuoden parin sisään ilmestyneitä kirjoja, haluaisin useammin haastaa itseäni myös tällaisen vanhemman kirjallisuuden lukemiseen. En kuitenkaan halua niputtaa näitä klassikkohaasteeseen, koska minulla on itselläni melko erilainen ajatus siitä mitä haluan sen haasteen puitteissa lukea.
