Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pride-lukuhaaste. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pride-lukuhaaste. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. kesäkuuta 2023

Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus



Mira Aurelia Eskelinen: Aavistus
Kustantamo S & S, 2023
Lukija: Mira Aurelia Eskelinen
Kesto: 4 h 43 min



Ensimmäinen tammikuuta 2017 hän kirjoitti sen julkiseksi nettiin, ja häntä pelotti, onko tämä virhe. Nimeni on Mira, olen transsukupuolinen nainen.

Kaksi vuotta aiemmin Mira, joka ei silloin ollut vielä Mira vaan Jalmari, oli mennyt kavereidensa kanssa halloweenbileisiin, joiden teemana oli gender-bend. Niihin hän hankki ensimmäiset stilettikorkonsa ja nappasi nopeasti tavaratalon meikkiosastolta lähimmän huulipunan ja säntäsi kassalle.

Mekko ei ole erityisen näyttävä, mutta kun kuvittelen itseni sujahtamassa siihen ja sivelemässä sen pehmeää pintaa reisiäni vasten, ote sydämestäni tiukentuu. 
Tilaan ensimmäiset korkokenkäni. Ne ovat punaiset ja niissä on kymmenen sentin stilettokorot. Opettelen kävelemään niillä YouTube-tutoriaalit apunani. How To Walk Like An Elegant Woman In Heels . Walk And Sit Like A Lady. How To Stand In A More Feminine And Sexy Position. Kuvaan itseäni köpöttelemässä kengillä edestakaisin yksiöni muutaman metrin mittaista eteiskäytävää, opettelen tunnistamaan kehossani milloin lantion on tarkoitus keinahtaa puolelta toiselle ja pitämään samalla hartiani paikoillaan. Tutoriaalien naiset kannustavat minua, heidän täydelliset hammasrivistönsä vilkkuvat hiipumattomien hymyjen välistä. You go girl.

Myöhemmin tulleet vieraat luulivat häntä naiseksi. Panisin, sanoo yksikin miesvieraista, ja kaikki nauroivat. Vessassa hän ei voinut lakata tuijottamasta peilikuvaansa. Voiko itseensä ihastua?

Näistä halloweenjuhlista hän kertoo myöhemmin aina, kun häneltä kysytään, milloin hän tiesi. Klassinen versio siitä, miten on voinut juhlissa esiintyä vapaammin ja tunnistaa itsensä. Mutta se on vain yksi versio, sillä hän tiesi aiemminkin, tai ainakin aavisti. 

Sivarivuotensa 2009 hän oli viettänyt nuorisoteatterissa, jonka pukuvarasto hänen tuli järjestää muuton jäljiltä. Oivallinen paikka lainata kimaltelevia leninkejä kotiin, toki huolellisesti miesten vaatteiden alle viikattuina. Hän asui tuolloin yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja sovitti vaatteita salaa.

Palasin teatterilta smaragdimekko laukussani. Tyttöystäväni Sanni ei ole vielä tullut kotiin, joten piilotan vaatteet siivouskomeron perälle. Seuraavana aamuna Sanni lähtee kirjastoon lukemaan yliopiston pääsykokeisiin. Kun hänen lähdöstään on kulunut niin paljon aikaa, ettei hän varmasti palaa hakemaan jotain unohtamaansa, otan mekon esiin. Kuuntelen koko ajan rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Asunnon vaatekaappi on vanha, seinän sisään rakennettu. Sen ovet ovat tummaa puuta. Niissä on joskus ollut peilit, mutta nyt niistä muistuttavat vain hieman muuta ovea vaaleammat jäljet. 

Jalmarista tuli Mira vasta 26-vuotiaana, muttei hän silti haluaisi ajatella, että vuodet ennen sitä oli menetettyä aikaa, sillä hän ei kuitenkaan ollut kokenut kärsivänsä. Hänellä oli ollut ihania ystäviä ja kaksi pitkää parisuhdetta. Ysrävät näkivät hänet iloisena ja positiivisena ihmisenä. Minä pidin itseäni onnellisena, joten niin kai olin, tai ainakin Jalmari oli. 

Minulle jäi tästä kirjasta pikkasen ristiriitainen fiilis. Pidin siitä, että Mira kertoi niin paljon tunteistaan ja tuntemuksistaan hyvin henkilökohtaisesti. Tätä lähemmäs en cis-naisena oikein voi transtaustaisen naisen ajatusmaailmaa päästä. Toisaalta en olisi tarvinnut ihan kaikkia niitä teoreettisia osuuksia (esimerkiksi tutkimustuloksista koskien Agnes-projektia), mutta toisaalta, kirjailija varmaankin on sitä mieltä että jokainen cis-nainen tarvitsee edes tuon verran faktatietoa. Ja kyllä, googlasin vielä lisää Agneksesta. Minulla vain oli ennakkokäsitys, että kirja on enemmän romaanityyppinen, ja koin tämän menevän osin jo tietokirjan puolelle. Ei tämä autofiktiotakaan ole, kun fiktio-osa ilmeisesti puuttuu.

Oli hauska seurata kaikkea sitä superlatiivinaisellisuutta joka ilmeisesti kuuluu asiaan. Ei minulla ole koskaan ollut kymmenen sentin korkoja enkä todellakaan osaisi kävellä sellaisilla. Suurin syy siihen oli aikoinaan se, että olen muutenkin pitkä, enkä halunnut kasvattaa pituuttani yhtään enempää. Nuorempana olisin mielelläni ollut hieman lyhyempikin, oli noloa kun miehet olivat saman mittaisia, toisinaan jopa lyhyempiä. 

Osallistun kirjalla neljättä kertaa Pride-lukuhaasteeseen, jota vetää jälleen Niina Yöpöydän kirjoista. Linkki postaukseen tässä. 
Omat aiempien vuosien juttuni löytyvät puolestaan täältä.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Pridehaaste - Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla


 Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla
Otava, 2020
Lukija: Sanna Majuri
Kesto: 4 h 44 min


Jenna oli harrastanut jalkapalloa pikkutytöstä, joten polven reistailu oli ollut hänelle kova paikka. Nuorena hän oli kuvitellut pelaamisesta itselleen koko elämän, mutta kun se ei enää ollut mahdollista, hän oli opiskellut ryhtyäkseen urheilutoimittajaksi, niin voisi jonkinlaisena lohdutuspalkintona edes kirjoittaa siitä. 

Hän oli kuitenkin päätynyt töihin naistenlehteen, jonka toimitusta johti kovalla otteellaan Birgit. 

Birgitin nauru on matala ja käheä. 
Hän käyttää sellaisia sanoja kuin huora, ämmä, lehmä ja lutka, mutta tekee sen eiralaisen seurapiirirouvan eleganssilla. Ikään kuin vitsillä, ironisesti. 

Ennen kuin oli saanut Birgitin pomokseen Jenna oli ollut vain keskinkertainen toimittaja, mutta Birgit näki hänessä jotain ja oli tehnyt jopa jotain niin luonteelleen äärimmäistä, kuin kehunut Jennan juttua palaverissa muiden kuullen. Tiedän, että tekisin mitä tahansa hän pyytäisi.

Yksityiselämässä Jennalla ei mennyt yhtä hyvin. Eeti oli lähtenyt heidän yhteisestä kodistaan vuosi sitten, työ oli helpottanut elämän jatkumista ilman tätä. Jenna ei ollut käynyt edes treffeillä Eetin jälkeen, mutta eräänä iltana kaverin kanssa ulkona Lotta kiinnittää hänen huomionsa.

Lotta on itse asiassa aika hauska, sellaisella jäykällä, uralesbomaisella tavalla.
Hän on koskettanut kättäni kolme kertaa, nyt hän pyyhkäisee riisin suupielestäni. 
Onko tämä lupaavaa vai kiusallista? 
Lotta ei vaikuta kiusaantuneelta. Hän maksaa laskun ja auttaa takin päälleni. En muista onko kukaan ikinä tarjonnut minulla illallista ensimmäisillä treffeillä. Olenko edes käynyt treffeillä tällä tavalla? Eetin ja Maijan kanssa olen alkanut seurustella sen jälkeen kun olemme päätyneet baarista kotiin harrastamaan seksiä. 

Birgitin elämäntilanne on aivan erilainen, hän oli jo vanhempi, vakiintunut pitkään avioliittoonsa ja hänellä on neljä lasta. Hän oli myös pomona vanhan kansan esimies, joka kouli parasta materiaaliaan kovin ottein.

On onni, että Jenna on tutustunut minuun, joskus hän vielä kiittää minua. 
Tänä päivänä kaikki väittävät olevansa erityisherkkiä. Mitään ei saisi sanoa, vaikka se olisi totta. Jos juttu on kehno, eikö se ole kaikkien etu, että siitä puhutaan ennen julkaisua?  Ei kai yksikään järkevä ihminen halua painaa nimeään epäonnistumisen alle. 
Uhriutumisen kulttuuri on vaarallinen.ilmiö. Se on itsekeskeistä ja lapsellista. Nuoria ihmisiä pitäisi muka suojella todellisuudelta. Eikö.se ole heidän älykkyytensä aliarvioimista? Välillä mietin, onko Jenna sittenkin yksi heistä. Onko hän lukenut liian monta Maaret Kallion kolumnia ja hyvinvointivalmentajan tietokirjaa, eli mutu-tuntumaan perustuvaa mielipidekirjoitusta armollisuushöpinästä. Ei kai Jenna voi olla niin yksinkertainen, ei, hän on varmasti noita ihmisiä fiksumpi. Hän tietää että kritiikkini tekee hänestä entistä taitavamman, minun pikku sotilaani. 

Mutta Jennankin poskelle kihoavat kyyneleet Birgitin kovista sanoista. Välillä hän kuulostaa kehräävältä kissalta, kissalta jota voi silittää vatsasta kaksi kertaa mutta kolmas kerta on tappava. 

Kun Birgitistä lopulta tehdään valitus, nainen tosiaan on kissa, joka laskeutuu pudotuksesta ketterästi jaloilleen. Hän saa merkittävän aseman sisällöntuottajayrityksestä ja valitsee Jennan mukaansa uuteen firmaan. Ystävien mielestä Jenna on hullu, jos suostuu, mutta Jennahan ihailee Birgitiä. Ainakin vielä. 

En ollutkaan lukenut aikoihin mitään työpaikkakiusaamiseen liittyvää, eikä aihetta ole runsaammin tarjollakaan ja se oli suurin syy sille, miksi valitsin kirjan kuunneltavaksi. Kirjalla on Goodreadsissä keskiarvona naftisti alle kolme tähteä, toisin sanoen se ei ole saanut järin hyvää vastaanottoa, mutta minä näin kirjassa paljon hyvääkin, muutakin kuin vähänkalutun aiheen. LGBT -kirjallisuus tuntuu olevan enemmälti nuorisolle suunnattua tai tietokirjallisuutta, joten hyvä, että joku kirjoittaa aikuisillekin. Iso plussa siitä, että Tuppurainen sai pahikseensa moniulottuvuutta ja esitteli tämän elämää myös työn ulkopuolelta. Olin monessa kohtaa samaa mieltä myös Birgitin kanssa, olisikin mielenkiintoista kuulla ovatko muut lukijat löytäneet Birgitin (vanhanaikaisista?) näkemyksistä mitään samaistuttavaa.

Yksi itselleni erikoinen asia mihin kiinnitin huomiota, oli se, että Jenna ja Lotta joko hakivat tai tilasivat kotiinkuljetuksella noutoruokaa tai kävivät ulkona syömässä ilta toisensa jälkeen. Ehkä tällaiset ihmiset pitävät kotiinkuljetuspalvelua tuottavat yritykset toiminnassa. Omassa pienessä kotikaupungissani moiset keskitetyt palvelusovellukset eivät ole edes toiminnassa, jos paikallisella pizzerialla on oma kotiinkuljetus, se on eri asia. 

Osallistun kirjalla koko kesäkuun kestävään Pride -lukuhaasteeseen, jota emännöi tänäkin vuonna Niina Yöpöydän kirjat -blogista. Haastepostaus löytyy tästä ja koonti ilmestyy heinäkuun alussa. Kiitos Niinalle!

Olen osallistunut haasteeseen kolmesti aiemmin, tässä linkit lukemiini kirjoihin. Viime vuonna olin mukana peräti neljällä fiktiivisellä teoksella joista yksi oli Tuppuraisen esikoiskirja, sekä vuosina 2017 ja '18 tietokirjalla.



 


tiistai 30. kesäkuuta 2020

Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni


Tiina Tuppurainen: Kuvittelen sinut vierelleni
Karisto, 2020
309 sivua

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Kaikki ihmiset eivät toivu eroista. Ero jää heidän sisälleen, se on vaurio joka ei parane heissä. Se ei parane koskaan. He kasvattavat vaurion päälle kerroksia, he käyvät töissä ja syövät ja nukkuvat taas normaalisti, he alkavat seurustella ja ostavat asuntoja ja vaatteita ja lähtevät matkoille. He käyvät tapahtumissa ja näkevät ystäviään ja nauravat kuin olisivat kunnossa. 
Mutta kaiken aikaa, vielä vuosia eron jälkeen, vaurio on heissä yhä. Se tulee esiin, kun kukaan muu ei ole paikalla, kun kukaan ei puhu, kun mitään ei tapahdu. He palauttavat mieleensä yhden muiston, hetken kukkulalla, jolla tuulee ja josta näkee kerralla koko kaupungin, meren ja vastarannan, ja he putoavat takaisin tuon ihmisen sisälle. He putoavat takaisin hänen sisälleen kuin eivät olisi koskaan olleetkaan poissa. 

14-vuotiaana Anni oli ihastunut tyttöön ja tuntenut siitä pakokauhua, kunnes kuuli terveystiedon tunnilla, että sellaiset tuntemukset ovat yleensä ohimeneviä. Lukio sujui hyvin, mutta hän ei halunnut aikuistua ja sairastui syömishäiriöön. Yliopistolla naistutkimusta esittelevät tytöt olivat Annin mielestä ihanan rohkeita. En ole koskaan ennen tuntenut lesboja. Kaikki heissä houkuttaa minua. Gradunsa hän tekee L-koodista, tietenkin. 

Dtm on lesbojen kantapaikka, sieltä Annikin löytää seuraa. Tytön huulet ovat pehmeät, niin sanotaan jokaisessa harlekiiniromaanissa, mutta nyt se on totta. Suudelmassa on kiihottavaa hellyyttä ja hitautta, se on jotain muuta kuin kosteat ja aggressiiviset suudelmat, joihin olen tottunut miesten kanssa. Tähän asti Anni oli luullut, ettei hän oikein pidä seksistä. Ensimmäisille treffeilleen hän pukeutuu hameeseen ja korkkareihin vaikkei tunne oloaan luontevaksi, mutta 22 vuotta heteroiden maailmassa on opettanut niin. Tyttö ei kuitenkaan halua tavata häntä toistamiseen, ja Anni oppii kantapään kautta, että lesbot pitävät maskuliinisemmista tyypeistä. Annikin leikkauttaa hiuksensa lyhyiksi, laihtuu, pukeutuu väljiin vaatteisiin tai paitaan ja krakaan.

Sitten hän tapaa Lukan, Lauran joka ei pidä oikeasta nimestään, koska se tuo mieleen Laura Voutilaisen ja tekopirteät heteronaiset, jotka harrastavat spinningiä. Luka ei ole mies mutta ei nainenkaan. Hän on laiha ja hänen rintansa ovat lähes olemattomat, hän pukeutuu miesten vaatteisiin. Hän voisi olla rocktähti tai narkomaani, en tiedä, onko näillä kategorioilla kovin paljon eroa. Hän seurustelee Sanden kanssa, mutta heillä on avoin suhde. Kun Anni ja Luka muuttavat yhteen, heidän suhteensa on vakavampi. Joka viikonloppu käydään silti baareissa, vaikka illat päättyvät aina siihen, että vaadin Lukaa lupaamaan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Lukan mielestä loppuelämää ei voi tietää, minkä Anni tulkitsee niin, että Luka pettäisi häntä heti kun on mahdollisuus ja kotimatkat ovat usein riitelyä. Menee vielä vuosia ennen kuin tajuan, ettei hän ikinä pettäisi minua. Silti kiihotun eniten siitä ajatuksesta, että hän tekisi niin. He rekisteröivät parisuhteensa. 

Kaverireissulla Tukholmaan Anni tapaa yökerhossa Elinin. Kaveri paheksuu numeroiden vaihtamista ja Facebook-kaveriksi lisäämistä. Vähättelen tekoani. Mitä sitten? En luultavasti näe häntä enää koskaan. Kahdeksan vuotta Annia nuorempi, liian nuori, mutta skypettää ja viestitellä pitää koko ajan niin että Lukaa ahdistaa, ja lähteä Tukholman Prideenkin ilman Lukaa, Anni haluaa tietysti tavata Elinin. Kaikesta tästä seuraa tilanne, joka kuvataan jo kirjan takakannessa, pari kuukautta eteenpäin eikä Annilla ole enää Lukaa muttei Eliniäkään.

Kirja on tyypiltään pitkälti hyvin rehellistä oman elämän kuvaamista kronologisessa järjestyksessä. Miten Anni löysi seksuaalisuutensa, tutustui helsinkiläisiin lesboihin ja pääsi piireihin sisälle, miten suuteli ensimmäisen kerran toista tyttöä, seurusteli seurustellakseen, rakastui, rekisteröi parisuhteen, osti asunnon, hankki kaksi koiraa, harkitsi lapsia, juhli ja käytti paljon alkoholia, miten he Lukan kanssa päätyivät eroon. Sosiaalinen elämä tapahtui pitkälti baareissa, juhlia piti joka ikinen viikonloppu ja juoda, aina piti juoda liikaa vaikka jälkikäteen kadutti monet kerrat.

Kirja antaa kuvan, että lesbosuhteita varjosti epävarmuus siitä, että oma tyttöystävä löytää jonkun toisen, paremman, nuoremman, ylipäätään itselle mieleisemmän. Anni tiedosti olevansa epävarma ja mustasukkainen, mutta samat piirteet toistuivat ystäväpiirissä. Ehkä jatkuva juhliminen ja runsas alkoholinkäyttö olivat osasyy siihen, mutta kuten Annikin pian oppi, lesbopiireissä oli yleistä jättää vakisuhde vasta kun uusi tyttöystävä oli jo löytynyt. Kukaan ei halunnut jäädä yksin. 

Kirjassa korostettiin paljon sitä, miten lesbot olivat ja elivät täysin omissa piireissään. Eikä sekään, että ystävät olivat vain "omaa väkeä", vaan telkkarista katsottiin vain lesbosarjoja, vuokrattiin lesboelokuvia ja luettiin lesbokirjoja. Koko elämä pyöri sen ympärillä, että ollaan ei-heteroita. Minun on vaikea ymmärtää, miksi kukaan koskaan haluaisi olla hetero. Toisaalta jako ei ole mustavalkoisesti homot vs. heterot, vaan pienet alaryhmät eivät näyttäneet hyväksyvän toisiaan. Moni asia on muuttunut, Mikael sanoo, mutta transsukupuoliset, polyamoriset, sadomasokistit, queerit, aseksuaalit, nahkahomot ja ei-valkoiset eivät mahdu vieläkään kunnolla sateenkaaripolitiikan sisälle, vaikka MSC Finland osallistuukin Prideen. (MSC on nahkahomojen fetissijärjestö.) Anni tajusi elävänsä Lukan kanssa vaniljasuhteessa. Ei mitään pervoa, ei sadomasokismia, ei polyamoriaa, ei nahkaa, ei piikkejä. Vain seksiä vakituisen kumppanin kanssa omistusasunnon makuuhuoneessa.  

Yllätyin vähän siitä, miten negatiivisessa valossa kaikki heterot kirjassa näyttäytyivät. Ei pelkästään Laura Voutilainen tai Olli Lindholm, joka edusti Annille aivan erityisen ällöttävää heteromiestä, eivät pelkästään ne jotka soittivat suurta suutaan tai puhuivat nyrkeillään. En ole aiemmin ajatellut asiaa ihan näin mustavalkoisesti ja kun tiedän vielä kirjan olevan autofiktiivinen, tuli muutamaan otteeseen tunne, että tirkistelen jotain, mitä minun ei umpiheterona edes kuuluisi lukea tai ainakaan en ole oikeutettu antamaan siitä mitään heterouteni muokkaamaa mielipidettä. Kuitenkin luin tätä kirjaa pitkälti samaan tapaan kuin mitä tahansa tarinaa pitkästä parisuhteesta, mustasukkaisuudesta, pettämisestä, erosta, siitä ylipääsemisestä, uuden elämän rakentamisesta jne. Kyllä minäkin olen ihminen, nainen, tuntenut samoja tunteita, vaikkakin heterosuhteissa. Enkä ole ylipirteä.

Osallistun kirjalla keäkuun Pride-lukuhaasteeseen.





lauantai 13. kesäkuuta 2020

Janne Saarakkala: Sen pituinen se


Janne Saarakkala: Sen pituinen se (la belle epoque finnoise)
Like, 2020
Lukija: Karlo Haapiainen
Kesto: 14 h 17 min


Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Saarakkalan esikoisromaani on ison tuntuinen kirja. Aiheita heteroseksuaalisuuden ulkopuolelta käydään läpi laajalti ja aikatasollisesti liikutaan pitkin poikin 1970-luvun ja 2010-luvun välillä.

Liikkeelle lähdetään Unioninkadun kommuunista vuonna 2001, syyskuussa, kun lentokoneet ovat juuri edellispäivänä törmänneet WTC:n torneihin. Viisivuotias Nero juoksee innoissaan vastaan, kun ovesta tulee Tom. Kaikista kandidaateista Tom on kyllä paras. Parempi kuin Ndee, Neron oikea isä ja oikeastaan parempi kuin kukaan, kenen kanssa Erika on jotain viritellyt. Nyt vastassa on kuitenkin rujo näky, mies on ottanut kunnolla osumaa, silmätkin ovat lähes muurautuneet kiinni. Siinä nyt ei mitään uutta ollut, että mies oli ollut teillä tietymättömillä kaksi viikkoa, mutta yleensä mies edes soittaa välillä ja nyt Erika oli ollut huolissaan. Kai Tom on kuitenkin kuullut, mitä eilen oli tapahtunut?

Helpotusta se kai pohjimmiltaan oli, että vihdoinkin se alkaa, vihdoinkin jotain todellista tapahtuu. Keittiössä talouspaperiteline kolahtaa lattialle. 
Mutta se ei alkanut, kolmannen maailmansodan mahdollisuus vain välähti ja tuhansia ihmisiä kuoli. Kädet vapisevat vieläkin. 
Nero tuo talouspaperia. Pitkä valkoinen kaistale, joka ulottuu keittiöön saakka. Erika repäisee palan ja ojentaa sen Tomille. 
"Niistä nenäsi, räkänokka." Hän silittää Tomin tukkaa ja huomaa että päässäkin on haava. 

Vuosi sitten avatusta Herkuleksesta, homojen yökerhosta, oli tullut Tomin kantapaikka. Siellä hän oli tavannut Iljan, viisikymppisen pietarilaisliikemiehen, joka oli tullut huvittelemaan homoystävälliseen Helsinkiin. Yhteisen yön jälkeen Ilja oli kutsunut hänet kakkosasuntoonsa Viipuriin, Pietarin kotiinsa miehiä ei voinut viedä. Mutta Iljaa ei hakattu, hänet pakotettiin katsomaan vierestä kun Tom mukiloitiin.

Kun Erika oli tavannut Ndeen Tansaniassa, yhteisöteatteriprojektissa 1995, miehestä huokuva african pride, ylpeys ja omanarvontunto olivat vetäneet häntä puoleensa, samoin miehen missio, miten afrikkalaisten kansojen tuli löytää uudelleen juurensa. Ndee itse oli aloittanut työuransa kaivoksessa nelivuotiaana, mutta onnistunut pääsemään stipendin turvin kouluun ja musiikin ja tanssin laitokseen yliopistoon asti. Liitto Ndeen kanssa jäi kuitenkin lyhyeksi. Heillä oli niin erilaiset käsitykset esimerkiksi seksistä, aina samaa lähetyssaarnaajaa, miehen mielestä Erika oli pervo. Tansanialaiset naiset eivät käyttäydy sängyssä himokkaasti kuin miehet.

Erika ja Tom(i) olivat tunteneet peruskouluajoista, heidän takaumissaan käydään siellä täällä kasiluokasta lähtien, kun tuolloinen opettaja julistaa faktana, ettei 13-vuotias voi tietää olevansa homoseksuaali. 90-luvun alussa Erika taas oli parikymppinen teatteritaiteen opiskelija, kommunistinuori joka seurasi politiikkaa ja yhteiskunnan muutoksia. Erikalla oli tuolloin poikaystävä Valtteri, Tomi (silloin vielä i:llä) nauroi heidän teinirakkaudelleen, etkö tajua, että Valtteri on sitä paitsi homokin. Erika ja Valtteri hakivat yhdessä teatterikorkeakouluun ohjaajantyönlaitokselle, mutta kun Erika laittoi välit poikki juuri ennen kuin opiskelemaan päässeiden nimilista julkaistiin, Valtteri vaikutti helpottuneelta vaikka muuta esittikin. Poikaparka, Erika ajatteli, tulee pian pettymään, ei mitään ansioita, liian nuorikin, innokas kyllä, mutta tuuliviiri ilman mitään punaista lankaa. Maailma luhistui hetkeksi, kun Kulttuuritalon ovessa oli Valtterin nimi, muttei Erikaa.

Ilman sitä torjutuksi tulemisen kokemusta Erika ei olisi ikinä löytänyt yhteisöteatteria, tai oivaltanut miten kertakaikkisen mätä instituutio perinteinen taideteatteri on. Suurimmalta osin pelkkää piehtarointia porvarillisen parisuhteen ongelmissa. 

Kirjan toinen osa keskittyy enemmän Valtteriin ja kolmas osa Tomiin. Toinen osa alkaa vuodesta 2005 mistä edetään lähemmäs nykyhetkeä. Valtterilla on monta rautaa tulessa, Hesari on kutsunut häntä eturivin avantgardistiksi, hän on poikkitaiteellisen Lemuria-ryhmän perustajajäseniä. Seksuaalisuutensa suhteen hän onkin enemmän hukassa kuin taiteensa. Tom on ollut tien päällä viimeiset kolme vuotta ja on nyt päätynyt lomalle Istanbuliin uuden tuttavuuden, amerikkalaisen Davidin kanssa. Samaan paikkaan on päätynyt myös Valtteri.

Naisten niin sanottu peniskateus, josta Freud kirjoittaa, mitä jos miehiä vaivaa päinvastainen. Valtteri on valmis tunnustamaan sen heti, ja purkaakseen ajattelun painetta hän ryhtyy kuivaamaan tukkaansa kiihkein liikkein. Vaginakateus ei ole Valtterille vain jotain henkistä vapauden kaipuuta, jollaisena heteromiehet sen ehkä kokisivat. Se ei ole myöskään vain emansipaatiota, sukupuoliroolien kriittistä tarkastelua ja uudelleen tulkintaa, jota Valtteri ehdottomasti kannattaa, vaan fyysistä kateutta. Valtteri uneksii, että hänen peräreikänsä olisi pieni, kaiken nielevä vagina.
 
Kirjan edetessä Nerosta kasvaa täysi-ikäinen, Tom kaipaa monet kerrat tukea eikä koskaan asetu aloilleen.

Shooting stars never stop
Even when they reach the top

Tämä oli todella kiinnostavaa ja koukuttavaa, ja ihailtavan rohkeaa. Jos tämä on teatteriohjaaja Saarakkalan esikoinen, mitähän voikaan odottaa jatkossa! Näkee, että kirjaa on työstetty ajan kanssa. 

Pidin Erikasta vahvoine mielipiteineen ja tunsin osin samaistuvani tiedostavaan, kouluikäiseen Erikaan. Kirjassa on mukana loppua kohden enenevissä määrin hyvin suorasukaista seksiä, sekä aktien kuvailua että seksistä keskustelua ja omia päänsisäisiä ajatuksia. En ole koskaan lukenut mitään vastaavaa, mutta ainakin itse koin tekstin kokonaisuudessaan melko luontevaksi ja mukaansa vetäväksi. Varoitan kuitenkin, ettei seksin määrä ja homoseksin yksityiskohtainen kuvailu sovi jokaiselle lukijalle. Tiivistää olisin kirjaa hieman voinut.

Osallistun kirjalla koko kesäkuun kestävään Pride-lukuhaasteeseen johon tämä kirja on juuri omiaan. Vinkkinä kaikille, jotka etsivät vielä luettavaa. 




keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Emma Puikkonen: Lupaus



Emma Puikkonen: Lupaus
Wsoy, 2019
299 sivua


Kirja on lainattu Pirkanmaan kirjastoista. 

Mitä jos lupaamista ei otettaisi vakavasti? Nämä tuulessa ja tunneilmiöissä huojuvat rikkahippusen kokoiset ihmiset puhuisivat toisilleen määrättömästi säästä ja kuolleista kuningattarista ja eläinten sairauksista, mutta kehenkään ei voisi luottaa. Kukaan ei lupaisi toiselle mitään, ei avioliittoa, ei yllätysjuhlaa, ei syntymäpäivän muistamista. He nyökyttelisivät vain, mutta tietäisivät, että jokainen nyökkäys tarkoittaa kyllä ja ei, kyllä ja ei, että mitään ehdottoman varmaa ei ole olemassa. 

Kun Rinna oli pieni, perhe muutti valkoiseen taloon järven rantaan. Rinnaa vähän jännitti, jyrkillä rantakallioilla voisi liukastua, pudota veteen ja hukkua, mutta isä lupasi varjella Rinnaa aina. - Et sä voi pelastaa jos sä et tiedä, että mulla on hätä. Jos sä oot muualla. - Se on semmonen juttu, että mä aina tiedän. Mä pelastan sut ihan mistä tahansa. Silloin elettiin 1980-lukua, ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rinna oli jo itse pienen Seela-tytön äiti. Rinnan oma äiti oli kuollut rintasyöpään ja isä asui dementoituneena palvelukodissa. Siinä samassa talossa johon Rinna, Robert-veli ja vanhemmat muuttivat, asui myöhemmin Rinna Seelan ja miehensä Leon kanssa, ja nyt eron jälkeen Rinna ja Seela kaksin.

Täältä Leo lähti eräänä aamuna, sulki oven perässään. Minulla ei ollut intoa heittää ovea edes kahvikupilla. Lopulta peruminen olikin yllättävän helppoa: sovimme tapaamiset Seelan ja Leon välillä, allekirjoitimme eropaperit ja nyyhkäisimme kerran tai kaksi. 

Kun Seela oli kuuden, hän sairastui punkinpuremasta puutiaisaivokuumeeseen. Peurat ja lisääntyvä lämpö tuovat mukanaan punkkeja, vuosi vuodelta niitä on enemmän, iltaisin pyydystän pieniä nymfejä käsivarsiltani kipittämästä, keskellä yötä herään siihen, että napaa kutittaa ja löydän itsensä jo pulleaksi juoneen punkin. 

Rinna tiedosti, että punkkihyökkäys oli kuitenkin vasta alkua. Tutkijat varoittivat meren lämpenemisestä, joukkosukupuutosta, ensin katoavat hyönteiset, seuraavaksi linnut, osa nisäkkäistä. Hiilidioksidin määrä kasvaa koko ajan, liikaa. Vaikka tyttö on päässyt jo palaamaan päiväkotiin sairastettuaan monta viikkoa ja voi koko ajan jo paremmin, Rinna tuntee olevansa lapsestaan ja tämän turvallisuudesta henkilökohtaisessa vastuussa. 

Esitteessä on kuvattu pieni maanalainen kaupunki, moduuli moduulilta rakennettava pommisuoja. Varastomoduulin hyllyillä on konekivääreitä, suihkumoduulissa monta pientä koppia ja tekstin mukaan kosteuden saa poistettua. Koska ihmiset myös kuolevat taisteluissa ja maanalaisissa kaupungeissa, on ruumishuonemoduulin havainnekuvaan piirretty harmaita laatikoita hyllyille.

Sellaisen Rinna tilaa, tyhjentää Seelan säästötilin ja lainaa loput isältään. Kaivinkone rouhii valkoisen talon nurmikon ja kaataa pihapuut, tekee tilan muoviselle säiliölle jossa on vessa ja nukkumatilat hänelle ja tyttärelle. Robert saa raivarin lapsuuskodin pihan tuhoamisesta. Suojan myynyt firma lupaa alennusta, kun Rinna antaa haastattelun bloggareille, kertoo itsestään ja Seelasta ja syistä projektin takana. Robertin suututtua Rinna toivoo ettei niitä blogeja kukaan edes lue. 

Voin kuvitella, miten aika kuluu, miten punkit kasaantuvat suojan luukun päälle valtavaksi kasaksi, miten lentävät hyönteiset katoavat yksi kerrallaan, miten linnut alkavat tipahdella taivaalta ja Keski-Euroopassa tulee aina vain kuumempi. Voin kuvitella, miten ravintoketju menee rikki, miten sää vaikuttaa ruoan saantiin ja ihmisille tulee nälkä. Mutta se ei koske meitä, sillä me olemme Seelan kanssa täällä, kerälle kietoutuneina kuin kissanpojat ja kerromme satua äidistä ja tytöstä, auringosta, joka kasvaa, ja tähdistä, jotka helisevät kaukana kuin tiukukellot. 
En saa unta.

Robert oli tavannut Neevin klubissa Lontoossa. Sen piti olla yhdenillanjuttu, mutta ei se ollut siihen jäänyt. Neev oli tutkija joka kiersi myös luennoimassa ympäri maailmaa, siitä miten musta lumi sulatti jäätikköä Grönlannissa ja miten jäälevä kasvoi sulan veden lisääntyessä. Muttei Neev työryhmineen ehtinyt perehtyä kuvamateriaalin laatuun ja siinä Robert osasi olla avuksi, editoi heiluvaa kuvaa ja teki animaatioita. Nyt Robert oli lähtenyt mukaan Grönlantiin, kuvaajaksi miehen jokakesäiselle tutkimusmatkalle, mukanaan myös toimittaja. Oli aurinkoinen keskikesä ja Robert oli matkustanut Ilulissatiin jo viikkoa ennen muuta retkikuntaa ja nähnyt miten ryhävalaat kävivät rannassa sukeltelemassa. Jäätikköristeilyllä hän oli nähnyt myös turistien typerästi hurraavan ja taputtavan joka kerta, kun seinämästä irtosi valtava jäälohkare, joka veteen humpsahtaessaan keikutti laivaa. Kun Robert ja Neev sitten katoavat jäätiköllä, Rinnan ilmastoahdistus saa puitteet jotka vievät hänet mielenterveyskuntoutukseen, hoitamaan kasveja ja istuttamaan puuntaimia. 

Tässäpä oli hyvin kirjoitettua ilmastoasiaa! Tarinalinjoja oli vielä useampia ja niitä kuljeteltiin taitavasti, purkaen vähän sieltä täältä niin että mielenkiinto ei missään vaiheessa päässyt lopahtamaan ja itse asiassa ahmin tätä kirjaa, sen lukemiseen meni vain kaksi vuorokautta. Nautin todella paljon Puikkosen kerronnasta ja etenkin äidin ja mielikuvitusrikkaan lapsen suhde ja heidän vuoropuhelunsa saduttamisineen ja toisaalta väsymisineen oli aidon oloista. Samoin oli valitettavasti myös teini-Seelan, joka häpesi äitiään ja suojaa, vaikka hänestä kasvoikin gretathunbergimäinen nuori, tiedostava ääni. Puikkonen peilaa sellaisilla uhkakuvilla, kuten ilmastopakolaisuus Etelä-Euroopasta tänne pohjoiseen, mikä saattaa joskus tulevaisuudessa olla ihan todellistakin. Robottipölyttäjistä sen sijaan en mene vannomaan, mutta sellaisen voisin kotipihaan hankkiakin.

Robertin ja Neevin rakkautta oli etenkin jäätiköllä kuvattu herkän kauniisti. Osallistunkin tällä kirjalla myös Pride-lukuhaasteeseen, joka kestää tänä vuonna koko kesäkuun. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.




maanantai 1. kesäkuuta 2020

Andrė Aciman: Kutsu minua nimelläsi




André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
Tammi, 2019
Alkuteos: Call me by your name, 2007
Suomennos: Antero Tilttula
Lukija: Antti Jaakola
Kesto: 8 h 52 min


Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Kaikki nykyinen tuska, kiihtymys, haltioituminen uuden ihmisen kohdalla, lupaus autuudesta joka häilyy melkein sormien ulottuvilla, kaikki haparointi kun pelkään tulkitsevani toista väärin enkä halua menettää häntä ja joudun epäröimään joka käänteessä. Epätoivoinen juoniminen jonka kohdistan jokaiseen ihmiseen jota haluan ja jonka tahdon haluavan minua. Sermit joita pystytän ikään kuin itseni ja maailman välille ja joissa on, ei vain yksi vaan seitsemän kerrosta riisipaperisia liukuovia. Tarve purkaa ja koota uudelleen sanoja jotka eivät olleet salakieltä alunperinkään. Kaikki tuo on peruja siltä kesältä, kun Oliver tuli meille. 

Elio oli tottunut kuusi viikkoa majoittuviin kesävieraisiin ja siihen, että talo oli muutenkin aina täynnä väkeä, sukulaisia, ruokavieraita, jopa turisteja jotka olivat poikenneet ihailemaan upeaa huvilaa ja jotka kutsuttiin syömään. Jonkin rannikkokaupungin, jota kutsuttiin nimellä "B", laitamilla pienessä maaseutukylässä Elion perhe asui kesäkaudet. Kesävieraiden ottaminen oli Elion vanhempien tapa auttaa yliopisto-opiskelijoita jotka valmistelivat väitöskirjaansa ja vastineeksi vähän auttelivat hänen professori-isäänsä paperitöissään. Mutta se kesä, jona amerikanjuutalainen Oliver vyöryi hänen tajuntaansa, jätti häneen elinikäisen jäljen.

Olin halunnut ikäisiäni miehiä jo aiemmin ja maannut naisten kanssa, mutta ennen kuin hän nousi taksista ja käveli kotiimme, en olisi pitänyt edes etäisesti mahdollisena, että joku joka oli niin läpikotaisin sinut itsensä kanssa, saattaisi haluta minut jakamaan ruumiinsa siinä missä minä janosin päästä luovuttamaan omani. 

Ehkä se alkoi rannalla. Tai tenniskentällä, taloa uudelle kesävieraalle esitellessään tai jollain yhteisellä kävelyretkellä. Oikeastaan sitä ei voinut edes tietää, sen vain tunsi haluna koskettaa toisen ihoa.

Katsoin muualle, koska oli liian pelottavaa katsoa takaisin. Katsoin muualle, koska en halunnut antaa mitään pois. Katsoin muualle, koska en voinut tunnustaa, miten paljon hän merkitsi. Katsoin muualle, koska tuo hänen teräksinen katseensa muistutti aina miten korkeana hän seisoi ja miten vähäpätöinen minä olin häneen nähden. Mutta tuon hetken hiljaisuudessa minä tuijotin takaisin. En uhmatakseni häntä tai näyttääkseni ettei minua enää ujostuttanut, vaan antautuakseni, kertoakseni hänelle että tämä minä olen, tätä sinä olet, tätä minä haluan. Nyt meidän välissämme ei ole muuta kuin totuus ja siellä missä on totuus, ei ole rajoja. Ei vältteleviä vilkaisuja, ja jos tästä ei tule mitään, älköön kukaan ikinä sanoko, etteikö kumpikaan meistä olisi ollut tietoinen siitä, mitä olisi voinut tapahtua. 

Oliver valmisteli väitöskirjaa Herakleitoksesta. Hän oli vain 24-vuotias, mutta niin avoimen spontaani ja ihailtavan sinut itsensä kanssa, juutalaisuutensa, vartalonsa, mielipiteidensä, itsevarmuutensa, terävyytensä, huolettomuutensa ja kaikki tuo viehättää Eliota. Hänen vanhempansakin pitivät Oliverista, hän oli avulias ja ystävällinen ja hoiti hyvän osan isän ulkomaankirjeenvaihdosta. 

Eliolla ei ollut ketään kenelle kertoa pakahduttavista tunteistaan Oliveria kohtaan, vaikka isäkin oli vapaamielinen, Elio epäröi miten hän suhtautuisi siihen, miten Elio käy nuuhkimassa Oliverin uimahousuja, käy pukemassa ne jalkaansa, miten käy alasti maate Oliverin sänkyyn. Pitäisikö hänen mennä kallonkutistajalle? Kertoa Oliverille? Ei ole ketään muuta kelle kertoa, Oliver, joten se joudut valitettavasti olemaan sinä.

Teksti oli kaunista ja kiihkeää kuin nuoruudenrakkaus voi olla. Kun seitsemäntoistavuotiaan varmuudella tietää, että on kokonaan toisen oma, vaikka vasta palavissa haaveissa. Olin luullut kirjaa kevyemmäksi, enkä ollut yks kaks yllättäin ihan parhaassa keskittymiskyvyssä tämän tyyppiseen romaaniin koska odotin jotain kevyempää ja vähemmän kultivoitunutta proosaa. Kirjailija on professori ja Proust-tutkija, mikä näkyy ilmaisussa. Sanoisin että Kutsu minua nimelläsi kelpaisi tyyliltään Keltaiseen kirjastoon, ellei poikarakkaus aiheena ole sinne liikaa.

Osallistun kirjalla Pride-lukuhaasteeseen, joka kestää tänä vuonna koko kesäkuun. Luettavana minulla on myös ainakin Essi Kummun uutuus Loiste. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. 




perjantai 29. kesäkuuta 2018

#prideviikko Walter de Camp: Ja homot loivat naisen


Tällä viikolla vietetään Helsinki Pride viikkoa johon myös kirjabloggaajat osallistuvat lukemalla lgbti-kirjallisuutta. 

Viime vuotiseen malliin tartuin tälläkin kertaa tietokirjaan, kun kirjaston tätien suosittelyhyllyltä lähti mukaan Walter de Campin Ja homot loivat naisen. 

Minulle viime vuonna menehtyneen Walter de Campin nimi(merkki) on tuttu City-lehdestä jota nuorena aikuisena tuli usein luettua. Walter vastaili lukijoiden erikoisiin kysymyksiin toisinaan lähes yhtä erikoisilla vastauksilla. Sisäpiiri-palstan lisäksi useampia teoksia julkaisseen de Campin viimeiseksi kirjaksi jäi juurikin tämä homoseksuaaleja muotisuunnittelijoita käsittelevä teos.



Walter de Camp: Ja homot loivat naisen 
Like 2015
218 sivua 

De Camp esittelee kirjassaan kymmenen muotisuunnittelijaa alkaen Christian Diorista päätyen Alexander McQueeniin. Ajallisesti tämä tarkoittaa toisen maailmansodan jälkeistä aikakautta aina 2000-luvun alkuvuosiin. 

Alustuksessa de Camp pohdiskelee, miten keväällä 1947 vapautettu Pariisi nousi nopeasti muodin mekaksi, mutta kuka määrää muodin kun sotaa edeltäviä vuosikymmeniä hallinneet Coco Chanel ja Elsa Schiaparelli on syrjäytetty? Heidän tilalleen oli nopeasti noussut muotisuunnittelijamiehiä, Dior, Cristóbal Balenciaga, Pierre Balmain ja Jacques Fath. Naiset luulivat heitä heteroiksi, sillä heidän homoseksuaalisuudestaan tiedettiin vain Pariisin sisäpiireissä. Vasta viime vuosituhannen lopulla asiasta alettiin puhua. 

Miksi sitten juuri homoista on tullut niin merkittäviä muotisuunnittelijoita?
Homosuunnittelijat pystyvät tekemään naisille rohkeampaa muotia kuin parhaimmitkaan naispuoliset muotisuunnittelijat, jotka naisina eivät voi olla miettimättä mihin "sisällöllisiin" tilanteisiin heidän suunnittelemansa vaate voi sitä käyttävän naisen johtaa. Muotisuunnittelijanainen voi ajatella, että jokin vaate ei ole tarpeeksi lämmin, joten suunnitelmaa on muutettava lämpimempään suuntaan. Homomies ei itse pukeudu suunnittelemaansa mekkoon. Hän on naisten arkisten huolien, female troublen, ulkopuolella. Vapaa kehittelemään hurjimpiakin suunnitelmiaan. 

Kirjasta käy ilmi muitakin, yhteiskunnallisempia puolia kuin pelkkä muoti. Esimerkiksi se, miten vielä 1940- ja 1950-luvulla, ennen nuorisokulttuurin "keksimistä", tyttölapsista kasvoi suoraan aikuisia naisia ja miten ihannenainen oli keski-ikää lähestyvä, maailmaa nähnyt nainen joka ei yrittänyt näyttää nuoremmalta kuin on. Päinvastoin, nuoret tytöt yrittivät näyttää vanhemmilta. 

Christian Diorin aikaan yhteiskunta oli hyvin patriarkaalinen. Dior halusi luoda naisista Naisia, yhtä aikaa viattomia että seksikkäitä objekteja. Naiset olivat miesten, joko avioliitossa tai ajankuvaan nähden siihen pyrkimässä. Kun Dior pidensi tai lyhensi hameen helmaa, mies maksoi uuden mekon naiselleen ja hän valitsi asiakkaikseen kalleimman eliitin eli paksuimmat aviomiesten lompakot. Hän tunsi olevansa arkkitehti joka rakensi naisia kuin rakennuksia, muovaili pyöreitä olkapäitä, naisellisen täyteläisen poven ja vain vaaksan levyisen vyötärön. Diorin vaatima vyötärö saatiin aikaan joko vyötärönkurojalla tai korsetilla. Sukkahousujakaan ei oltu vielä keksitty, joten myös sukkahousuliivi kuului naisen arkiseen alusvaatetukseen. Eikä Dior ollut viimeinen joka halusi vaatettaa rikasta eliittiä. Homosuunnittelijat syttyivät tähdistä ja vahvoista, valovoimaisista naisista. Marlene Dietrich kohahdutti Hollywoodissa jo 30-luvulla tyylillään pukeutua miesten pukuihin ja tämän tyylin takana oli homoseksuaali puvustaja Travis Benton. Armani on kertonut inspiroituneensa Dietrichistä.




50-luvun lopulta kehittynyt nuorisokulttuuri oli ongelmallista Pariisin haute couture muotitaloille. Pitäisikö reagoida myös nuoriin kuluttajiin ja heidän muotivirtauksiinsa? Tähän kutsuun vastasi Diorin nuori suunnittelija, Yves Saint Laurent. Paremman vapauden esimerkiksi poptaiteesta innoittumiseen Laurent sai kuitenkin perustettuaan oman muotitalon. Hän teki myös jotain radikaalia ja avasi valmisvaatekaupan jossa oli myytävänä pop art -mekkoja, vinyylisiä sadetakkeja, samettihameita ja paljastavia baby doll -mekkoja. Kevään 1967 kokoelma oli jotain uutta ja kohahduttavaa, sillä se rakentui kokonaan naisen housupuvun ympärille. Miesten mielestä housupukua käyttivät vain lesbonaiset ja Saint Laurent toikin lesbonaisten suosiman tyylin heteronaisten saataville, asia johon heteromies tai nainen suunnittelijana ei kenties olisi lähtenyt. 




Myös hippikulttuuri ja hameen helman nostaminen jopa 9 cm polven yläpuolelle samoin kuin maximekot kuuluivat 60-luvun puolivälin ja loppupuolen muotivirtauksiin. Oma lukunsa oli vielä minihameen synty. De Camp pohdiskeleekin kuka sen lopulta keksikään? Yleensä vastaamme Mary Quant, mutta De Camp esittelee vaihtoehtoina myös homoseksuaalin muotisuunnittelijan John Batesin ja ns. King's Roadin tytöt. Muodin mekka kun oli siirtymässä nuorisokulttuurin myötä Pariisista Lontooseen ja Chelsean läpi kulkeva King's Road oli nuorison aluetta jossa myös Mary Quantin liike sijaitsi.

70-luvulta 2000-luvulle mahtuu monia tuttuja nimiä, Giorgio Armani, Gianni Versace, Jean Paul Gaultier, John Galliano. Jostain syystä Versacen ystävä Karl Lagerfeld mainitaan vain sivulauseessa, vaikka kuuluu niin sanotusti samaan porukkaan. 



Palataksemme kirjan teemaan, de Camp pureutuu isolla roolilla myös suunnittelijoiden lapsuuteen ja löytää niistä yhteneväisyyksiä. Yleisimpänä hän huomioi sen, että lähes poikkeuksetta homoseksuaalit muotisuunnittelijat ovat olleet äidin poikia. He eivät menestyneet koulussa vaan viihtyivät äidin kanssa näiden puuhissa. Diorin syntyessä 1905 elettiin vielä ns viktoriaanista aikakautta, jolloin lapsia hoitivat lastenhoitajat, eivät suinkaan äidit. Puutarhassa pieni Christian sai kuitenkin viettää aikaa äitinsä seurassa. Poika ei milloinkaan kertonut seksuaalisesta suuntautumisestaan vanhemmilleen vaan eli täydellistä kaksoiselämää. Pierre Cardin leikki nukeilla ja teki niille tilkuista vaatteita. Yves Saint Laurent piti muotinäytöksiä paperinukeillaan ja määräsi jo pienestä miten perheen naisten tuli pukeutua. Giorgio Armanin äiti oli hillitty niin käyttäytymisessään kuin pukeutumisessaan ja Armani on kertonut äidin inspiroineen hänen työtään. Toisaalta Armanin pikkutakin alla voi olla vain naisen iho. Gianni Versacen äiti olisi halunnut lääkäriksi, mutta 1940-luvun Italiassa se ei ollut vaihtoehto. Niinpä äiti perusti ompelimon jossa Giannikin hyvin viihtyi. Saint Laurentin tavoin hänkin vaatetti nukkeja ja ihaili isoja tähtiä kuten Sophia Lorenia ja Gina Lollobrigidaa. Jean Paul Gaultierin isoäidillä oli kauneussalonki jossa poika viihtyi paremmin kuin koulussa. Hän oli taitava piirtäjä ja piirsi isoäitinsä asiakkaita mielikuvituksensa iltapukuluomuksiin.

De Camp esittää että naisten on kiittäminen näitä homoseksuaaleja muotisuunnittelijoita monesta. Ilman heitä eivät olisi selvinneet arjesta, oman elämänsä teatterista.


lauantai 1. heinäkuuta 2017

#pridelukuviikko: Kaikella rakkaudella


Helsinki Pridea vietetään tänä vuonna 26.6-2.7. Kirjabloggaajat osallistuvat tempaukseen lukemalla ja bloggaamalla HLBTQ-kirjallisuutta tämän viikon aikana. Haastetta emännöi Niina T. Yöpöydän kirjat -blogista.



Johanna Korhonen & Jeanette Östman
Kaikella rakkaudella
168 sivua
Into kustannus, 2014
Ruotsinkieliset tekstit on suomentanut Riikka Toivanen


Mietin pitkään jonkin romaanin lukemista Pride-viikon lukuhaasteeseen. Koska olen asettanut tavotteekseni lukea tänä vuonna hieman useamman kuin viime vuotisen yhden tietokirjan, päädyin kuitenkin valitsemaan tietokirjan ja näin luettavakseni tuli 14 tarinaa vaaleanpunaisten kansien välissä.

Johanna Korhosen ja Jeanette Östmanin toimittama tietokirja Kaikella rakkaudella kertoo neljätoista erilaista tarinaa siitä millaista on olla homo, lesbo tai transsukupuolinen 2000-luvun Suomessa. Lähestymistapoja aiheeseen on lähes yhtä monta kuin kirjoittajaakin, kuka vakavammin asialinjalla ja yleisellä tasolla pohdiskellen, kuka oman elämänsä esimerkkejä hyödyntäen, kuka huumorin keinoin.

"Ted, puolet kasitiestä ajoi juuri ojaan! Tulitko tosiaan kaapista suorassa lähetyksessä?" Näin luki tekstiviestissä, jonka eräs kollega lähetti minulle, kun olin muutama minuutti aiemmin tunnustanut Radio Extremin kuuntelijoille homoseksuaalisuuteni.
Oikeastaan se ei ollut mikään iso juttu. Olin ollut homo avoimesti melkein kymmenen vuotta, tosin kaksi ensimmäistä vuotta biseksuaali, koska se kuului asiaan. Pitää nimittäin antaa ystäville aikaa sulatella asiaa. Tämän tapahtuessa kesäkuussa 2008 olin toiminut juontajana suunnilleen kuukauden ja miettinyt monta kertaa, miten tulisin ulos suorassa lähetyksessä. Tuntuu vähän tyylittömältä vain sanoa se kahden laulun välissä. "Siinä oli Britney Spearsin tuorein single, minä muuten olen homo, ja nyt kuuntelemme vähän Kentiä."

Näin aloitti oman puheenvuoronsa radiojuontaja Ted Urho. Mukaan on saatu muitakin julkisuudesta tuttuja henkilöitä kuten kansanedustaja Jani Toivola, sekä työpaikkansa seksuaalivähemmistöön kuulumisestaan johtuen menettäneet Marja-Sisko Aalto ja toinen kirjan toimittajista, journalisti Johanna Korhonen. Marja-Sisko syntyi Olli-Veikkona vuonna 1954 ja kohahdutti vuonna 2008 ilmoittaessaan Imatran kirkkoherran virassa toimiessaan olevansa intersukupuolinen ja aikovansa korjata sukupuolensa miehestä naiseksi. Marja-Sisko yritti palata kirkkoherran virkaansa vuoden virka- ja vuorotteluvapaan jälkeen, mutta Imatran seurakunnasta erosi moninkertainen määrä jäseniä joten Aalto pyysi lopulta eroa ja toimii nykyään notaarina. Johanna Korhosen monet muistanevat siitä, että Lapin Kansan vastavalittu päätoimittaja irtisanottiin samoin tein "luottamuspulan" takia, tai sitten siksi, että Alma Mediassa keksittiin liian myöhään Korhosen elävän rekisteröidyssä parisuhteessa naisen kanssa. Korhonen haastoi Alma Median oikeuteen laittomasta irtisanomisesta ja voitti jutun hovissa. Molemmat kertovat kirjassa näihin liittyvistä tuntemuksistaan. Aalto pohtii mm mitä pelkoja tuntevat he, jotka pelkäävät erilaisuutta ja toisaalta he, jotka itse ovat erilaisia. Korhonen kertoo läpikäymästään prosessista Alma Median kanssa ja toisaalta heteroseksuaalisesta valtarakenteesta ja erityisesti miehiltä saamastaan ikävästä palautteesta, tyyliin "hukkaan menee nuokin ryntäät".

Julkisuudessa on puitu myös Susanna Airolan tapausta. Airola ja ex-miehensä kertoivat juurikin Kaikella rakkaudella -kirjassa yhteisen tarinansa siitä miten Susanna rakastui naiseen ja miten Airolan mukaan piispa Eero Huovinen käytännössä savusti hänet ulos pastorin virastaan. Huovinen on tämän kiistänyt. Kuitenkin sekä Airola että Aalto ovat kokeneet kirkon nokkamiesten painostuksesta joutuneensa hakemaan eroa virastaan. Aalto on kertonut hakeneensa yli kolmeakymmentä kirkon virkaa ennen kuin sai notaarin toimensa Kuopion seurakunnasta.

Sekä Aalto että Airola ovat julkaisseet muutakin kirjallisuutta kuin osuutensa Kaikella rakkaudella -kokoelmassa. Aalto on kirjoittanut muun muassa kaksi dekkaria. 

Kirja tarjoili ennestään tuttuja näkökulmia mutta toisaalta opin siitä myös paljon uutta. Rita Paqvalénin kertomus oli yksi kiinnostavimmista. Hän avasi omien yksilöityjen muistikuviensa myötä erilaisia tapahtumia jotka ovat olleet virstanpylväitä niin hänelle itselleen kuin yhteiskunnalle. Vuosi 2000 oli hänelle erityisen merkityksellinen. Silloin valittiin presidentiksi Tarja Halonen, jonka Paqvalén näki feministisesti uskottavana, vähemmistöjen puolesta itsensä likoon laittavana ja kulttuurimyönteisenä. Samana vuonna Paqvalén tapasi elämänkumppaninsa ja perusti yhdessä muutaman muun naisen kanssa LBT-kulttuurifestivaalin Tribadien yöt ja päivät. 

Toinen kirjan takana olevista, Jeanette Östman, avasi seikkaperäisesti vaimonsa synnyttämän lapsen huoltajuuden ja adoption monimutkaisia koukeroita mm Kelan ja hovioikeuden kanssa asioidessa. Heille kun kävi niin, ettei käräjäoikeus antanutkaan Östmanille huoltajuutta vaikka näin äidin tekemissä hakemuksissa naisparien kanssa oli ollut tapana toimia, ja he joutuivat hakemaan huoltajuutta aina hovioikeudesta saakka.

Kaikella rakkaudella julkaistiin helmikuussa 2014, samana päivänä kun eduskunta alkoi käsitellä aloitetta sukupuolineutraalista avioliittolaista. Vuonna 2014 Suomessa oli 2435 rekisteröityä parisuhdetta. Lakiehdotus aiheutti paljon keskustelua, kyseltiinpä eduskunnassa mm. Sipilän jumalanpelosta, mutta läpihän se meni ja astui voimaan maaliskuussa 2017. Merkittäviä muutoksia on myös lakiin sisältyvissä liitännäislaeissa, joiden myötä mm samaa sukupuolta olevat avioparit saivat adoptio-oikeuden. Kirjassa vuonna 1968 syntynyt näyttelijä Kristoffer Möller ounasteli olevansa liian vanha kun se päivä koittaa. Montaakohan samaa sukupuolta olevaa paria lapsionni adoption muodossa lähivuosina tai edes -vuosikymmeninä lykästää? Vaikka viime vuosikymmenet ovat tuoneet paljon lakipykälien helpotusta sekä lisänneet suvaitsevaisuuden ilmapiiriä, on molemmissa vielä paljon kehittämisen varaa.