Romaaneja Britteinsaarilta

Viime aikoina on tullut kuunneltua eri puolille Britteinsaaria sijoittuvia romaaneja, joten tässä sellaisia neljän paketti. 

Lähdetään liikkeelle 1970-luvun Belfastista, pysytään samassa ajassa mutta vaihdetaan Yorkshireen. Nykypäivän Lontoosta loppukevennyksenä toisen maailmansodan Cornwalliin. Ei sillä, että sotavuodet olisi loppukevennys, mutta kyllä niihinkin vuosiin rakkautta mahtui, samoin kansien väliin.

***

Louise Kennedy: Rikkomuksia

Kustantamo S & S, 2025

Lukija: Krista Kosonen 

Kesto: 10 h 53 min

Belfast, 1975

Cushla oli nuori opettaja katolilaisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hänen isänsä on kuollut, äiti alkoholisoitunut ja veli Eamonn on perinyt vanhemmilta pubin jossa Cushlakin välillä auttelee tiskin takana. Asiakkaina kävi kaikenlaista väkeä, myös kuusi vuotta aiemmin kaupunkiin asettuneita englantilaissotilaita, joiden räävittömän käytöksen takia Cushlan Gina-äiti sai monet kerrat soittaa varuskunnan komentajalle. Sotilaspoliisi haki silloin miehet pois, mutta aina tuli uusia. 

Elettiin niitä pahimpia vuosia, joita eri uskonnolliset ja poliittiset kiistat aiheuttivat Belfastin kaltaisessa paikassa. Sekä protestantit että katolilaiset halusivat Irlannin pohjoisosan omaan leiriinsä, eli pysyvän osana Iso-Britanniaa tai liittyvän itsenäiseen Irlantiin. Lehtiotsikot huusivat autopommeista ja väkivaltaisista yhteenotoista, ja Cushlan koulussa aamunavauksen jälkeen kerättiin yhteen mitä tietoa oppilailla oli tapahtumista. 

Pubin pitäjä Eamonn halusi kaikki asiakkaat, myös protestantit, sillä kaikkien punnat olivat yhtä tervetulleita. Siksi Eamonn pyrkii olemaan poliittisesti sitoutumaton, ihan kuin se olisi mahdollista. Jos et ole meidän puolestamme, olet meitä vastaan sopii hyvin kuvaamaan tuon ajan Belfastia. 

Michaeliinkin Cushla tutustui pubissa. Mies on yli viidenkymmenen, asianajaja ja naimisissa oleva protestantti, voisiko enemmän mennä pieleen, mutta kun tuntee vetovoimaa ei sille paljon mahda. Cushla kyllä potkii vastaan näitä tunteitaan, toki hän ymmärtää miten ison riskin ottaa ja niitä "rikkomuksia" tässä kertyy kasakaupalla. 

Haasteellisen rakkaussuhteen ja jatkuvan vaaran tunnun lisäksi mukana on Cushlan oppilaat, etenkin tietty pikkupoika, jota Cushla pyrkii tukemaan. 

Minulla oli pieni epäilys, että onko kirjan tapahtumia haasteellista seurata, ehkä vuosia sitten lukemani Anna Burnsin Maitomies oli vielä mielessäni, kovin paljonhan tästä aihepiiristä ei ole kirjallisuutta suomeksi tarjolla. Rikkomuksia oli kuitenkin kiinnostavaa, koukuttavaa ajankuvaa, ja vaikka nuori opettajatar heittäytyi suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa, olin silti hänen puolellaan. Hyvin toteutettu kokonaisuus, joka vain parani loppua kohden. 

***

Jennie Godfrey: Epäilyttävien asioiden lista

Kirjapaja, 2025

Lukija: Anna-Riikka Rajanen 

Kesto: 12 h 40 min

Eletään vuotta 1979 ja Yorkshiressä riehuu naisia vihaava sarjamurhaaja. Toinen yleinen puheenaihe on juuri pääministeriksi valittu Margaret Thatcher, joka on yorkshirelaisten mielestä suora tie tuhoon. 12-vuotiaan Mivin perheeseen kuuluu isän ja puhumisen lopettaneen äidin lisäksi Jean-täti, joka on isän sisko. Yhdessä parhaan ystävänsä Sharonin kanssa tytöt saivat sarjamurhaajasta huolimatta kulkea keskenään kouluun, ja he alkoivat katsella kadulla vastaan tulevia miehiä sillä silmällä, voisiko tämä olla murhamies ja kerätä epäilyttävien asioiden listaa. Suurimmat epäilykset kohdistuivat vuorollaan lähes kaikkiin tuntomerkkeihin sopiviin oman lähipiirinsä miehiin, ja listaa läpi käydessään he joutuvat myös vaaratilanteisiin.

Ensimmäisenä olimme Sharonin kanssa juosseet kotiin laskemaan taskurahamme ostaaksemme uusimmat sanomalehdet kaupasta. Viiltäjän hahmo hallitsi yhä etusivuja, vaikka Margaret Thatcher olikin syrjäyttänyt hänet hetkiseksi. Viiltäjän varjo tuntui himmentävän keväisen auringonpaisteenkin." 

En yhtään aavistanut, että tässä kirjassa nousee esiin niin isoja teemoja ja että niitä käsitellään niin tunteella. Mukana on mm lähikauppaa pitävä, Pakistanista tullut Omar, jonka poika on tyttöjen luokalla. Poikaa syrjitään, sen nyt arvaa, mutta myös kauppaan kohdistuu jatkuvia tihutöitä. Sivuilta löytyy myös mm lähisuhdeväkivaltaa, radikalisoituvia pikkuteinejä ja pikkutyttöjen ahdistelua. Kirja ei ehkä sovi kaikkein herkimmille, mutta ainakaan itselleni se ei "ollut liikaa", vaikka nuo yllätyksenä tulivatkin. Juonikuvauksesta oli pikemminkin päätellyt, että tytöt haluavat olla kuin Enid Blytonin Viisikko-kirjojen sankarittaret. 

***

Claire Powell: Yhdessä pöydässä 

Atena, 2023

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 10 h 23 min

Nicole oli varannut hieman myöhästyneen äitienpäivälounaan mukavasta ravintolasta, jonne oli hiljattain tuonut erään asiakkaansa. Tunnelma on kuitenkin outo ja jotenkin vaivaantunut. Äiti oli ollut edellisen viikon Espanjassa sisarensa luona, viivästys ei siis johtunut Nicolesta itsestään. Hän oli huomannut saavansa usein olla Maguiren perheen naruissa näissä tilanteissa, miten monta viestiä hän nytkin oli saanut lähettää varmistaakseen että kaikki ovat paikalla. 

Nicolesta oli erittäin outoa, että isä ja äiti olivat tulleet Lontooseen eri matkaa, ainahan he kulkivat yhdessä. Nicolesta tuntui että jotain oli vialla.

”Öh. Tätä ei todellakaan ole helppo sanoa”, Gerry sanoo katse naulittuna Lindaan. ”Teidän äitinne ja minä, me aiomme… öh… Tuota, me…”

Linda keskeyttää hänet. ”Me muutamme erilleen”, hän sanoo. Ja sitten, siltä varalta, ettei joku ymmärtäisi täysin, mitä hän tarkoittaa: ”Toisistamme.”

Nicolen tärykalvoille tapahtuu jotain, hetkellinen kuuroutuminen, kuin hän olisi sukeltanut uima-altaaseen.

Jamie tuhahtaa. Hän katsoo toisesta vanhemmasta toiseen ja sanoo: ”Te vitsailette, eikö niin?”

”Me emme ota avioeroa”, Gerry sanoo ja painaa kämmenensä pöytäliinaan.

”Emme juuri nyt, ei, mutta…”

”Mutta näin se on. Äitinne ja minä vietämme jonkin aikaa erillämme.

Olemme, miten se nyt sanotaan… asumuserossa.”

Lucy painaa käden suulleen sanomatta mitään. Nicole ei tiedä, mihin katsoa. Ravintola näyttää kutistuneen heidän ympärillään. Hän katsoo Jamiea, jonka silmät ovat epäluuloisesti sirrillään.

”Oikeasti?” Jamie kysyy. ”En vieläkään tiedä, lasketteko leikkiä.”

”Olen pahoillani, kulta”, sanoo Linda.

”Miksi?” Nicole kysyy. ”Mitä on tapahtunut?”

”Ei ole tapahtunut mitään. Olemme vain… tulleet siihen tulokseen, että me… emme enää tee toisiamme kovin onnellisiksi. Minusta asian voi ilmaista niin, vai mitä Gerry?”

”Niin minustakin”, sanoo Gerry. Hän katsoo alas lautaseensa ilme keskittyneenä, aivan kuin kummastellen kanaleikettään.

Okei, ovathan he kaikki aikuisia, mutta vanhempien eropäätös sekoittaa silti vallitsevan tasapainon. Miksi ylipäätään erota enää kuusikymmentä täytettään, kun kaiken luulisi jo olevan pysyvää. Kaikesta tulee vain niin sotkuista, kun on omaksuttu omat roolit jotka tuntuvat tietyllä tapaa kiinteiltä, vaikka ihmiset niissä ovat ihan keskeneräisiä. Eikö kasvua voi kuitenkin tapahtua ihan missä elämänvaiheessa tahansa. 

Kiinnitin kirjaan aikoinaan huomiota sen kannen takia, onhan se aika erilainen ja kuvaava. Ei jessus noita minun vanhempia! Minen vaan jaksa niitä!

Kirjassa on silti paljon enemmän kuin tuo aloituspäivällinen. Teemoja lähestytään pitkälti yhteisten ruokailuhetkien kautta, ihmiset vain vaihtuvat. Salaisuuksia on enemmänkin, ja siinä missä vanhemmat eroavat, on Nicolen Jamie-veli menossa naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. 

***

Liz Fenwick: Salainen ranta 

WSOY, 2025

Lukija: Johanna Kokko 

Kesto: 15 h 25 min

Ainoa keino auttaa äitiä ja Olliea oli voittaa sota. Siihen tarvittiin parempia karttoja.

Meredith "Merry" Tremayne oli jättänyt taakseen Cornwallin, jossa äiti edelleen hoitaa heidän maatilaansa isän kuoltua. Lontoossa Merry työskenteli merivoimien maanalaisessa bunkkerissa, jossa hän oli yksi taitavimmista kartanpiirtäjistä. Ilmakuvien perusteella pyrittiin päivittämään olemassaoleviin karttoihin uudet varustukset, kuten tykistöasemat, mutta merkitsemään myös muutokset, kuten tuhottu silta. 

Merryn vei takaisin Cornwalliin kaksikin asiaa. Ensinnäkin hänen pomonsa antoi hänelle uuden työtehtävän joka liitti hänet osaksi yksikköä, joka tekee salaisia tutkimusretkiä Ranskan rannikolle. Kartat olivat erittäin tärkeitä nyt, kun huhuttiin maihinnousun suunnittelusta Ranskan rannikolle. Ryhmän tehtäviin kuului myös vakoilijoiden kuljettaminen Ranskaan ja takaisin. 

Toinen syy miksi Merry oli halunnut Cornwalliin oli se pelottava asia, että Merryn äiti oli kadonnut. Tällä oli aiemminkin ollut tapana unohtua omille teilleen yöksi tai pariksi ollessaan maalausretkillään, mutta nyt tämä oli jo niin kateissa, että poliisikin etsi häntä. Onko Merryn ranskalainen äiti palannut synnyinmaahansa nyt, kun oli jäänyt leskeksi?

Merry oli jo vuosia sitten tehnyt päätöksen olla menemättä naimisiin, sillä naisen oli valittava perhe tai ura. Molempia ei voinut saada, ja Merrylle tärkeintä olisi ura Oxfordissa kunhan sota päättyisi. Siihen ei voinut vaikuttaa edes komea amerikkalaissotilas, joka on selvästi kiinnostunut hänestä. Kun tuo komistus löytyykin yhtäkkiä Cornwallista, laitetaan Merryn päättäväisyys koetukselle.

Kirja oli omaan makuuni turhan romanttinen; sillä sen jälkeen kun pari laitettiin yhteen, niitä kohtauksia sitten riitti ja riitti. Ja riitti. En valitsisi juuri tätä kirjaa ajankuvaan päästäkseni, on parempiakin. Romantiikannälkään kyllä.

 

Laaturomaaneja Suomesta: Anna Soudakova & Elina Annola

Huomaan itsessäni lukijana vuosittain jatkuvan trendin. Kesällä kulutan enimmäkseen hyvin kevyttä kirjallisuutta, dekkareita, feelgoodeja ja jokusen chick litinkin. Syksyn koittaessa oikein kaipaan lukuromaaneja joihin uppoutua sekä vähän enemmän ajatuksia herättäviä kirjoja. En nyt sanoisi että kevyestä raskaaseen, mutta kesälukemisiin verrattuna vaativampaa tekstiä ja mielellään myös kirjoja joissa kerronta on kaunista tai siinä on herkkiä, ehkä surullisiakin sävyjä. 

Tämänkertaisista kirjoista ensimmäinen, Anna Soudakovan upea Haikara levittää siipensä kuuluu näihin jälkimmäisiin. 

Toisena kirjana on Elina Annolan kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, jossa yhdistävänä tekijänä ei olekaan suku, vaan tietty helsinkiläinen kivitalo, ja se jatkaa kielellisesti Annolalta tutulla linjalla. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, ehkä löydät oman suosikkisi syksyn lukuhetkiin. 

***

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä

Atena, 2024

Lukija: Alina Tomnikov

Kesto: 9 h 54 min

- Etkö tunnista maamme symbolia? mummo kysyy. - Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä: valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta.

Kun Andréi on kymmenvuotias, hän saa pikkusiskon, Svetan. Perheen isä joutuu vankilaan ja äiti juopottelee, joten enimmäkseen heitä hoitaa mummo. Andréi oppii pian kantamaan vastuuta paitsi itsestään, myös sisarestaan. 

Äiti nostaa murheelliset silmänsä häneen, katsoo niin, ettei Andréi muista hengittää.

- Viisi vuotta! hän huutaa lopulta. - Viisi vuotta vankeutta! Saat nyt elää äpäränä tästä eteenpäin. Muista lähettää isällesi kiitoskortti sinne jonnekin.

Olosuhteet Valko-Venäjällä ovat mitä ovat, mutta hänen paras ystävänsä Vova elää silti elämää jollaisesta Andréi voi vain haaveilla. Päästäpä vaikka joskus elokuviin, mutta hänellä ei riitä kolikoita pääsylippuun. Kolikoilla Andréi ostaa ruokaa. Kun isä pääsee vankilasta, tämäkin väistää vastuuta lapsistaan ja menee kolhoosiin töihin.

Jonkin verran apua he saavat enoltaan Sergeiltä, joka on poliittisesti aktiivinen. Sergei auttaa myös aikanaan Andréin pääsemään pois Valko-Venäjältä, ja vaikkei hän pysty pelastamaan sisartaan, nuorukainen lähtee länteen. Odotukset ovat korkealla.

Viisitoistavuotiaana Sveta on ehdoton, hän ei koskaan jättäisi isänmaataan. Eno on entistä syvemmällä mukana politiikassa, ja Sveta tekee oman osuutensa maansa puolesta. Andréi on saanut turvapaikan lännestä eikä ole käynytkään Valko-Venäjällä lähtönsä jälkeen. Sisarusten välit vaihtelevat lämpimästä viileään, eivätkä he aina ymmärrä toistensa valintoja. 

Soudakovalta on ilmestynyt nyt kolme kirjaa joista kaksi ensimmäistä olen lukenut ja tämän kolmannen kuunnellut. Tomnikov kyllä luki kirjan siihen hyvin sopivalla herkkyydellä, mutta tauotti tekstiä paikoitellen todella oudosti. Ei se kuitenkaan liikaa mielestäni häirinnyt, osasyynä ehkä se miten vahvasti sisälle pääsin näiden ihmisten kohtaloihin ja uppouduin kirjan maailmaan. On ihana tuntea miten hienosti kirjailija osaa rakentaa henkilönsä niin, että lukijakin pääsee kunnolla heidän ajatuksiinsa ja tuntee olevansa mukana. 

Maahanmuuttajuuskin sai Andréin muodossa hieman uuden näkökulman. Tärkeimpänä kuitenkin koin sisarusten väliset suhteet eri ikävaiheissa ja miten erilaista oli kasvaa nuorena aikuisena Valko-Venäjällä ja lännessä, kun lähtökohdat olivat olleet osittain samat, ja toisaalta hyvinkin erilaiset.  Suosittelen lukemaan!

***

Elina Annola: Luopuneet

Teos, 2024

Lukija: Satu Paavola 

Kesto: 8 h 9 min

Nykyhetkessä, 2014, turkulainen Anniina ja hänen tuore avomiehensä Leevi muuttavat vanhaan kivitalohuoneistoon Helsingissä. Anniina oli tuonut yhteiseen kotiin mäyräkoira Sisun, Leevi vuoroviikoiksi päiväkoti-ikäisen tyttärensä Miljan. Uusi vanha koti on kuin unelma, ja sen unelman voisi kirkastaa vauva, ensimmäinen yhteinen. Anniinalla ei ole enää paljon aikaa, joka kuukausi on yritettävä, mutta toistaiseksi on ollut petyttävä siihen yhteen viivaan raskaustestissä.

Voisin jäädä kiinni maisemaan, kiintyä mereen niin kuin kaikkeen tähän uuteen, joka päivä katsoa, miten meri on tyyni, sininen ja vihreä, harmaa, vaahtopäänä vellova, ja voisin tarvita vastapäisiä taloja, joiden ikkunoista loistaa ystävällinen valo, samanlainen kuin vastapäisiin taloihin loistaisi minun kodistani. Kaipaisin niitä, kun olisin toisaalla. Varmasti veisin lapseni talojen takana aukeavaan puistoon, tervehtisin äitejä ja sanoisin, tässä on tyttäreni ja tämä pieni on perheemme kuopus. Olisin äiti kummallekin, en puolikas tai täti, vaan äiti, niin toiset minut näkisivät.

Vuosikymmeniä aiemmin, vuonna 1929, Vienon perhe muuttaa upouuteen kivitaloon hänen ollessaan vielä pikkutyttö. On uutta, kuten pelottava hissi jota lapset eivät saa yksin käyttää, mutta tuttua äidin kiukku, jota hän pakenee komeron turvaan. 

Niin lastenkamarin seinät kohoavat. Niistä rakentuu aurinkokirkko, muuri suojaksi Vienon ympärille, jotta hän voisi nähdä, ihastella, miten valo on kaunis, miten se kulkee ja väikkyy, häilyy, nuolee lattioille kullankeltaisia läikkiä. Ja kirkon sydämeen aukeaa musta huone, mustan huoneen ilma on mustaa samettia, pehmeää ja hyvää. Huone ottaa Vienon vastaan ja peittelee uneen, jota kukaan ei näe. Se on vain Vienolle tarkoitettu.

Sillä monta kertaa, kun komeron seinustat jo notkuvat liinavaatteita ja kangaspakkoja, Vieno istuu pimeässä nurkassa kuin talon sylissä. Ja vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun ylimmille hyllyille kätketään salaisuus, hän istuu komeron lattialla ja hengittää. On yhtä talon kanssa.

Vieno asuu talossa vielä kun menee naimisiin ja perustaa perheen. Itsenäisyyspäivän 1951 lähestyessä hän aikoo leipoa hienoa ruotsalaista Radiokakkua, jonka ohje oli julkaistu lehdessä. Kerrankin hän voisi kutsua kylään hienot Forsmanit, ja pöytään hän ostaisi kimpun valkoisia tulppaaneja, vaikka ne olivatkin hirvittävän kalliita. Mutta nyt hän tahtoo näyttää ja nyt hän raaskisi, kun sodan vaurioittama Kalle oli vihdoin saanut töitä, ja itsenäisyyspäiväksi tulisi kunnon tilipussi. Vihdoin he olisivat onnellinen perhe, ja jo olisi aikakin, sillä Liisa-tyttären lisäksi he olivat saamassa perheenlisäystä. 

Anniina alkaa sairastella uudessa kodissa ja kierteen syyksi paljastuu myöhemmin rakennetussa saunassa kukkiva home. Taloyhtiön isännöitsijä pyrkii vähättelemään löydöksiä ja vaatii lisää kaikkea, lisää tutkimuksia, lisää aukirevittyjä lattioita, ja kaikki tietenkin Leevin ja Anniinan omalla kustannuksella. Niin alkaa taistelu oikeuksista, samalla kun Anniina sairastaa ja elää kuukausi kerrallaan toiveikkaana kahdesta viivasta.

Luopuneet on Annolan kolmas romaani ja jatkaa samalla linjalla kuin aiemmatkin, eli kieli on niin kaunista ja nautittavaa kuin suomen kielen opettajalta voi parhaimmillaan odottaa. Annola on saanut myös nykypäivän osuuteen vetovoimaa, mistä olen erityisen mielissäni, se kun ei ole mitenkään helppoa. Myös Annolan kirjaa voin lämpimästi suositella.

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi

Shen Yang: Enemmän kuin yksi lapsi 

Into, 2023

Lukija: Emilia Howells

Kesto: 8 h 23 min

Kiinan valtionjohto käynnisti syntyvyydensäännöstelyohjelmansa 1970-luvun alussa. Siihen mennessä, kun Shen Yang syntyi vuonna 1986, politiikka oli entisestään tiukentunut sallimaan vain yhden lapsen.

Synnyin aurinkoisena tammikuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 1986. 

Äitini oli kantanut minua kohdussaan salaa kokonaiset yhdeksän kuukautta, ja sain viimein nähdä päivänvalon. Koska synnyin aurinkokalenterin uudenvuoden­päivänä, vanhempani antoivat minulle lämpimän, aurinkoa tarkoittavan etunimen: Yang.

Pikku aurinko ei kuitenkaan juuri tuonut perheelleen iloa. Minulla oli jo neljävuotias isosisko. Lisäksi minulta puuttui pippeli, ja olin rikkonut lakia jo pelkästään syntymällä. Jos perhesuunnitteluviranomaiset saisivat minusta vihiä, äitini raahattaisiin pakkosteriloitavaksi ja perheeni maksettavaksi lankeaisi tuntuva sakko.

Siinä minä nyt olin, pieni tyttövauva käärittynä paksuun täkkiin. Koska aikakausi oli sellainen kuin se oli, edes hyvää enteilevä syntymäpäivä ei voinut muuttaa kohtaloani.

Vanhemmat eivät pystyneet maksamaan sakkomaksua, jolla toisen lapsen syntymä voitaisiin kuitata. Niinpä pieni vauva lähetettiin piiloon maaseudulle isovanhempien huomaan. 

He hellivät pientä tyttöä ja tämä vietti lapsuutensa onnellisimmat vuodet heidän luonaan. 

Vanhempani eivät olleet läsnä, mutta he auttoivat mummia kuukausittain pienellä rahasummalla. Mummi piti huolen, että rahat käytettiin vain ja ainoastaan minuun. Harva lapsi sai 80–90-lukujen taitteen maaseudulla niin usein syödäkseen nyyttejä, joissa oli ohut taikinakuori ja runsaasti täytettä. Mummi oli taitava käsistään, ja monenmoisilla täytteillä ahdettujen nyyttien lisäksi hän teki minulle usein myös kakkuja, joissa oli sisällä kiinanjujuban hedelmiä.

Mutta ikääntyvät isovanhemmat ja kasvava, vilkastuva lapsi ei ole helppo yhdistelmä sitten kun taaperoikä on ohitettu. Mummilaan oli tullut myös toinen tyttö, Yangin pikkusisar. Heidän vanhempansa nimittäin yrittivät poikaa niin sinnikkäästi, että tyttäriä syntyi peräti neljä ennen kuin he jäivät kiinni ja äiti pakkosteriloitiin. Ainoastaan poika olisi ollut kelvollinen sukunsa jatkaja, joten ei auttanut kuin yrittää. Ne harvat jotka tiesivät asiasta, pilkkasivat myös perheen isää neljästä tyttärestä. Mikä se sellainen mies on, joka siittää pelkkiä ei-toivottuja tyttöjä?

Ratkaisuksi tilanteeseen mummolassa Yang lähetettiin tätinsä ja setänsä perheeseen ja tytön elämä muuttui täysin. 

Lyhyen mummolassa asumisen jälkeen kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen tytön jatkuva pilkkaaminen ja niin täydellinen myötätunnon puute, että ihmetyttää, miten aikuiset ihmiset jotka ovat itsekin vanhempia, voivat osoittaa niin jäätävää tunnekylmyyttä. Ylimääräinen lapsi oli riesa jota läimäytellä mennen tullen, tyhmä tollo joka ei oppinut mitään eikä koskaan oppisikaan mitään, sekä rahareikä, joka ei olisi saanut kuluttaa mitään. Tädin mukaan Yang söikin enemmän kuin kukaan muu talossa, mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, eikä hänen lautaselleen lihapaloja jaettu. 

Tädin tyttäret, Yangin serkut, olivat jo teini-ikäisiä ja osallistuivat tytön pilkkaamiseen äänitorvena äitinsä rinnalla. Toinen näistä onkin aikuisena kertonut, että oli itse ollut äidin pilkan kohteena kunnes Yang tuli taloon, ja siksi hän osallistui innokkaasti Yangin kiusaamiseen kaikin mahdollisin tavoin. Saihan hän nyt käännettyä maalitaulun toisaalle. 

Koulun alettua rahanmenoa oli luvassa lisää, ja Yang oli ainoa luokaltaan, joka ei ollut saanut edes koulupukua. Ruokarahakin piti joka aamu kinuta uudestaan. 

Kaikesta tästä rahan puuttumisesta milloin mihinkin tarkoitukseen (esimerkiksi luokkakuviin ja seuraavalle luokalle valmentaville kesäkursseille) seurasi pilkantekoa, nyt paitsi kotoa, myös luokkatovereiden ja uuden, siihen saakka ihanan ja kannustavan opettajan taholta. 

Kenellä on vielä koulupuku maksamatta?” luokanvalvoja kysyi seuraavana aamuna kädessään muovipussi, joka oli täynnä seteleitä. Oppilaat vilkuilivat hetken toisiaan, eikä yksikään käsi noussut.

”Tämäpä outoa. Kuinkas tästä puuttuu vielä kahdeksankymppiä?” opettaja ihmetteli ja poistui käytävään.

Nousin ja kiiruhdin opettajan perään. Luokkatoverini ihmettelivät, mitä minulla oli mielessä.

Yhytin opettajan käytävän päässä. ”Opettaja, en ole vielä maksanut koulupukua”, tunnustin kasvot punaisina.

”Muista ehdottomasti tuoda rahat viimeistään iltapäivällä”, hän sanoi. Hän piteli setelinippua kädessään ja vaikutti kärsimättömältä.

Keräsin kaiken rohkeuteni ja kakistin ulos, mistä asia kiikasti: ”Opettaja, sopiiko etten osta koulupukua? Sedältäni murtui jalka, ja onnettomuuden syypää pakeni paikalta. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa.”

Opettaja veti kätensä puuskaan. ”Eihän se maksa kuin kahdeksankymppiä! Ettäkö sinä et luokan ainoana oppilaana ostaisi koulupukua? Jos koulutarkastajat tulevat ja yhdeltä oppilaalta puuttuu asianmukainen vaatetus, se näkyy kuule luokkamme saamissa pisteissä."

Kukaan ei rakastanut Yangia sen jälkeen, kun hän joutui lähtemään isovanhemmiltaan tätinsä luo. Ankea lapsuus ilman lähimmäisten rakkautta teki hänestä tytön, joka osasi lukea ihmisten mielialoja ja joka pelkäsi jatkuvasti suututtavansa toiset, joko tekemillään virheillä tai koska nämä olivat vain muuten ärtyneitä ja hän oli helppo kohde. Jos taas joku satunnaisesti kohteli häntä hyvin, hän saattoi liikuttua kyyneliin asti. Toisaalta hän oppi myös sanomaan vastaan ja näpistelemään, mistä tietysti seurasi riitoja ja rangaistuksia. 

Ihmisen sietokyvyllä on aina rajansa. 

Yhdentoista vuoden piina jäi vihdoin taakse, kun Yang astui junaan, joka veisi hänet pois elämästä, jossa piti koko ajan elää varpaillaan. Hän oli kaivannut omaa perhettä ja nähnyt tästä usein unta, herätäkseen totuuteen jossa rakastava perhe oli vain utuinen haavekuva. 

Kun Yang sitten 16-vuotiaana, monen vuoden tauon jälkeen tapasi äitinsä (hän oli tavannut vanhempansa muutaman kerran lyhyesti), hän ei osannut enää kutsua tätä äidiksi, eikä sisariaan siskoiksi. Kaikki muut kolme tyttöä olivat joko eläneet koko ajan perheessä (ensimmäinen ja neljäs tytär) tai päässyt lakimuutoksen ansiosta palaamaan heidän luokseen (kolmas tytär).

Toisaalta, kun kolme vuotta lähtönsä jälkeen, jo nuorena aikuisena, Yang vihdoin meni käymään hänet kasvattaneiden tädin ja sedän luona, hän huomasi, että oli sisimmässään yhä se sama haavoittunut pikkutyttö. 

Olihan tämä niin järisyttävä kuuntelukokemus, etten oikein osaa edes kommentoida Yangin tarinaa ilman että kaikki tuntuu lattealta. Miten edes voin arvostella omaelämäkertaa joka pitää sisällään tällaista kohtelua?

Odotin koko ajan milloin tytön asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, ja sitähän sai odottaa. 

Ihmettelin miten esimerkiksi koulupuvun ostamatta jättäminen on Kiinan kaltaisessa byrokrattisessa valtiossa mahdollista vuodesta toiseen, eikä koulusta käsin oltu yhteydessä huoltajiin. Kyllä Suomessa tulisi jo Wilma-viestiä. Kirjan mukaan lapset olivat itse vastuussa rahan tuomisesta kotoa. 

Kiinnitin huomiota myös kannen kuvaan. Kiinalaisessa leikkipuistossa polkuautona on tankki...

Olen aiemmin blogivuosina lukenut kaksi kirjaa Kiinan kulttuurista ja yhden lapsen politiikasta. 

Näistä Yhden lapsen kansa on Mari Mannisen tekemiin haastatteluihin pohjaava tietokirja, jonka Atena on julkaissut vuonna 2016. Kaksi vuotta aiemmin ilmestyi omakustanteena Heli Järvenpään Kadotetut kasvot, jossa kirjailija kokee melkoisen kulttuurishokin pikkulapsiperheen muuttaessa vuodeksi Kiinaan. 

Kaikkia kolmea voin edelleen suositella luettaviksi. 

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa 

Atena 2016

236 sivua

Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret. Niistä kertoo Mari Mannisen tietokirja Kiinan yhden lapsen politiikasta.

Kirja ei sovi herkille ihmisille, kuten ei tämä arviokaan.

Luulin tietäväni suht hyvin mistä yhden lapsen politiikassa on kyse ja mitä siitä on seurannut, mutta kirjan luettuani tajusin miten yksipuolisen kuvan olen mediasta saanut. Tiesin, että tyttösikiöitä abortoidaan. Tiesin, että kaksilapsisia perheitä on olemassa. Tiesin, että kiitos tyttösikiöiden abortoinnin naisten ja miesten määrälliset mittasuhteet ovat vinksallaan ja avioliittomarkkinoilla "heikompien" miesten on vaikea löytää vaimoa. Mutta oli niin paljon enemmän mistä en ollut tietoinen ja monet näistä uusista tiedoista järkyttivät. Vai miten itse suhtautuisit haastatteluihin, joissa kerrotaan esim lähes syntymään valmiin vauvan "abortoidun" piikillä vauvan päähän ja piikistä seuraavan sen, että äiti synnyttää seuraavana päivänä kuolleen vauvan? Eihän tämä voi enää millään mittarilla olla järkevää ja hallittua syntyvyyden säännöstelyä, tämä on brutaalia julmuutta. 

Paikallishallinnon osuus ja mielivaltaisuus on ollut suuressa roolissa siinä, miten rajuihin toimenpiteisiin lasten lukumäärän säännöstelyssä on ryhdytty. Kaikissa kylissä oli syntyvyydensääntelystä vastaava henkilö, jonka tehtävänä oli pitää kirjaa kylän naisten kuukautisista. Perhesuunnitteluvirastot ovat työllistäneet puoli miljoonaa ihmistä kerrallaan. Manninen kertoo, että vaikein haastateltava löytää oli tällainen kylävahti, kylän vihatuin ihminen. Maaseudulla oli yleensä mahdollista saada lupa toiseen lapseen vähintään neljän vuoden ikäerolla mikäli ensimmäinen lapsi oli ollut tyttö, mutta toisaalta 2000-luvulle saakka kylissä oli tiukat kiintiöt montako ylimääräistä vauvaa sai luvan syntyä. Lupa piti hakea ennen raskautta ja aikaa raskaaksi tulemiseen oli vuosi, tiukkaa peliä siis. Kuukautiset kirjattiin siis kylävahdin vihkoon ja vielä 90-luvulla monissa valtionyhtiöissä oli seinällä kuukautistaulut, joihin naisten piti merkitä kuukautiskiertonsa. BBC:n dokumentti viime vuodelta kertoi löytyvän alueen, jossa naisille tehdään neljästi vuodessa terveystarkastus, vain varmistaakseen etteivät naiset ole luvatta raskaana. Joku voi sanoa tätä kaikkea onnistuneeksi syntyvyydensääntelyksi, toinen nöyryyttämiseksi. Luvattomia raskauksia ei ole välttämättä tarvinnut keskeyttää, mikäli perheellä on ollut varaa maksaa kallis sakkomaksu. Luvattomasta lapsesta on kuitenkin saattanut saada potkut töistä eivätkä lapset ole välttämättä saaneet viranomaisilta papereita, eli heitä ei ole virallisesti edes olemassa. Ilman papereita ei voi saada koulutusta, töitä eikä puolisoa. 

Yhden lapsen politiikasta on seurannut jotain hyvääkin. Ehkäisy on kaikille ilmaista. Eniten ovat kuitenkin hyötyneet tytöt, he joiden on annettu syntyä. Perinteisesti kiinalaiset ovat arvostaneet vain poikia, sillä poika on se joka elättää iäkkäät vanhemmat, perii omaisuuden, jatkaa nimeä ja maatilaa, tuo arvostusta ja kunniaa ja voi uhrata suvun edesmenneiile jäsenille. Tytöistä on vain kuluja ja toisekseen, tytöthän naidaan pois, toiseen sukuun. Valtaosa tyttölapsen vanhemmista on kuitenkin tyytynyt kohtaloonsa ja pikkuhiljaa myös tyttöjä on lähetetty lukioihin ja yliopistoihin. Mannisen haastattelema ainokainen tytär opiskeli lakia ja journalismia ja jatkaa parhaillaan opintojaan Australiassa. Jos perhe olisi saanut anomansa luvan toiseen lapseen ja saanut toivomansa pojan, olisi tytär todennäköisesti päätynyt töihin kauppaan tai tietullikopille ja hänen palkkansa olisi käytetty veljen kouluttamiseen ja veljen asunnon hankintaan. Kiinassa kun vanhemmat perinteisesti ostavat asunnon pojalleen ja sen rahoittamiseen osallistuu koko lähisuku. Koskaan aiemmin ei Kiinassa ole panostettu tyttöihin niin paljon kuin nyt. Ainakin osittain tämä tarkoittaa sitä, että koulutettuihin tyttäriinkin luotetaan vastuunottajina. Ainokaisia kohtaavat suuret odotukset sukupuolesta riippumatta. Täytyy menestyä opinnoissa, hankkia hyvä ammatti ja löytää puoliso jonka kanssa hankkia se lapsi tai kaksi.

Kiinassa kasvaa nyt toisaalta paperittomia, toisaalta isovanhempien silmänteriä, keisarin tavoin palvottuja ja paapottuja ainokaisia. Toisaalta nuoria naisia joilla on valta valita avioliittomarkkinoilla, toisaalta miehiä joiden vanhempien pitää ostaa pojalleen morsian jostain toisesta Aasian maasta ja toivoa ettei tämä karkaa. Suuri huoli on myös heillä joiden ainokainen kuolee ja äidillä on jo liikaa ikää uuteen vauvaan. Aika näyttää, miten nykyinen kahden lapsen politiikka muuttaa tilannetta, vai muuttaako. Moni on nykyään tyytyväinen pieniin perheisiin, yksi riittääkin lapsiluvuksi.