Anni Kytömäki: Margarita

Joen avaruus on laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.

Margaritassa on kolme takakanteen esille nostettua henkilöä, joista Senni on se eniten esillä oleva. Eletään aivan 1950-luvun alkua. Senni on Kankariston kylpylän hieroja, kuten isänsä häntä ennen. Isä hänet on työhön kouluttanutkin ja hänet Senni myös välillä näkee, opastamassa ja neuvomassa, haamun tai aavesäryn kaltaisena, sillä isä on kuollut sotavuosina. 

Mikko on sotilas, joka palaa kenttäsairaalasta takaisin rintamalle, päätyen muutaman muun kanssa pitämään erämaatölliä tukikohtanaan. 

Usein vasta kotirintamaa ajatellessani muistan, että olemme erämaassa odottamassa. Tuuli kohahtaa latvuksissa ja joki humuaa samoin sävelin kuin miljoona vuotta sitten, mutta meidän korviimme ehtiessään äänet kajavat näkymätöntä uhkaa. Sointi on niin vaimea ettei sitä aina huomaa, mutta kun sitä havahtuu kuuntelemaan, ei muuta kuulekaan. Odotamme jonkin tai jonkun murtuvan. Odotamme jotain mikä on tulossa ja tiedämme, että se ei ole hyvää.

Antti on Kankariston kylpylän kesävieraan Einar Kairamaan poika, joka sotavuosina tutkii Karjalan metsiä. Rauhan tultua ja rajan siirryttyä lännemmäs hän jatkaa metsähallituksen töissä, suunnittelee laajoja hakkuita ja päättää säästettävistä metsistä.

Näiden kolmen tiet kohtaavat eri tavoin. 

1950-luvun kylpylä kesänviettopaikkana oli ympäristö jossa viihdyin lukijana ja jossa uskoisin viihtyneeni myös tuolloin. Tunnelma siellä vaikutti verkkaudellaan iltapäiväkahveineen kuin vastineelta brittiläisen paremman väen kesänviettoon vastaavana ajankohtana. 

Ilman minkäänlaista, edes rivien välissä paasaamista, kirja on upeasti luonnonsuojelun puolestapuhuja. Senni osoittautui melkoiseksi "kettutytöksi" itsekin.

Mutta. Olen nähnyt kommentteja, että henkilöt jäivät etäisiksi ja allekirjoitan tämän. Senniäkin tunsin seuraavani kuin jostain nurkan takaa, kuin salaa, kuin minun olisi pitänyt varoa ettei hän.näe minua, säpsähdä ja vetäydy kuoreensa ja tarina jää kesken. Sen tähden, kauniista kielestä ja hienosta tarinasta ja lukuelämyksestä huolimatta tämä ei kuitenkaan ole 2020 paras lukemani kirja. Sijoittuuko se kolmen kärkeen, selviää kohta kun pääsemme äänestämään Blogistanian Finlandiasta.

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron 

Teos 2015, 440 sivua 

Seitsemän naista on päätynyt jonkinlaiseen kuolemanhetken jälkeiseen välitilaan missä kaikki on valkoista ja maailma sellaisena kuin sen tunnemme on lakannut olemasta. He eivät tunne kipua eivätkä kohta enää nautintoakaan, eivät nälkää, janoa eivätkä lämpöä tai kylmyyttä. He ovat kaikki eri maista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ja ihmettelevät sitä itsekin. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith on anorektikko, moskovalainen Polina on näyttämötaiteen keskusviraston pääkirjanpitäjä, brasilialainen Rosa Imaculada on saanut uuden sydämen, marseillelainen Nina odottaa kaksosia, hollantilainen Wlbgis sairastaa kurkkusyöpää, senegalilainen Maimuna haaveilee mallintöistä ja itävaltalainen teinityttö Ulrike on töissä Kotkanpesän ravintolassa.

Oneironin rakenne oli mielenkiintoinen. Tarttuva alku jatkui yhtäkkiä muun muassa filosofisena pohdintana (essee) ja Slomithin pitämällä luennolla päättyen jonkinlaiseen muistokirjoitukseen jokaisen naisen kohdalla. Pidin erityisesti alusta (jota moni on pitänyt vaikeana) ja lopusta sekä naisten elämäntarinoista. Essee kirjan keskivaiheilla meinasi uuvuttaa minut lähinnä pituudellaan, mutta selvisin siitäkin. Tosin se hidasti lukemistani parilla päivällä. Anoreksia yhdistettynä juutalaisuuteen oli minulle uutta ja siitä luin mielenkiinnolla. Kirjailijan kulttuurien tuntemus herätti ihastusta jo lukuprosessin aikana ja kiitoksista selviääkin miten paljon yhteistyötä Lindstedt on eri tahojen kanssa tehnyt. Se myös näkyy. 

Väistelen fantasiaa, mutta tässä oli jotain niin houkuttelevaa että aloin Oneironia rohkeasti lukemaan ja jälkifiilikset ovat isosti plussan puolella. Hyvä että tartuin tähän! Rohkene sinäkin :-) 

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Teos 2010, 339 sivua

En muista enää mikä oli teema, mutta kirjaston ständissä oli tyrkyllä vuoden 2010 Finlandiapalkinnon voittaja jolla on hauska nimi Nenäpäivä, joten päätin sen lukea. Erikoinen valinta voittajaksi. Luin Kirjasäätiön sivuilta kulttuuritoimittaja Minna Joenniemen perustelut sille, miksi hän antoi Finlandian Nenäpäivälle ja ymmärrän, mutta samalla minussa heräsi uteliaisuus niitä muita ehdokkaita kohtaan, heräsi kysymys miksi ne kaikki hävisivät tälle?

Nenäpäivän päähenkilö Irma näkee lehti-ilmoituksen jossa keravalaisperhe antaa pois kookkaan kasvin, peikonlehden, muuton takia. Matkalla kasvia hakemaan Irma eksyy ja menee väärään rappuun. Huomatessaan pimputtaneensa väärää ovikelloa, Irma hätäpäissään selittää tekevänsä mielipidekyselyitä. Hätävalhe kasvaa suurempiin ja suurempiin mittoihin ja Irma alkaa viettää päiviään kuin todellakin tekisi kyselyitä työkseen. Hän on löytänyt jotain jolla täyttää päiviensä tyhjiön, eikä osaa enää palata vanhaan arkeensa. 

Jäin rappuun seisomaan ja tunneskelin sen kamaluuden rauettua tietysti huojennusta mutta myös monenmoista kipunointia, pettymystä, velttoa suuttumusta, surua, lohduttomuutta. Hyljättyyden tunnetta sitäkin. Ja siinä samassa olinkin jo ehtinyt seuraavaan ajatukseen, siihen että seisoin jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisällä jossain vieraassa porraskäytävässä tuijottamassa suljettua ovea; sitä oli tapahtunut paljon, mitä ihmettä tapahtui, tällaista tapahtui, miksi, en tiennyt. Mutta sen siinä jotenkin tiesi että jotain siinä piti vielä saada, jotain parempaa, onnistunutta, juohevoitunutta, jotain, mitä hyvänsä muuta kuin sitä äskeistä.

Irma ajautuu jatkuvasti ajatuksissaan minne sattuu eikä pysty keskittymään oikein mihinkään, edes poikansa jatkuviin puhelinsoittoihin. Irmalla ei ole päiviensä vietossa mitään selkeää päämäärää mutta Keravalta hän itsensä löytää päivä toisensa jälkeen, milloin bussilla, milloin poikansa puoliväkisin hänelle tyrkyttämällä autolla sinne tiensä löytäen. 

Irma on kova höseltäjä jolle sattuu ja tapahtuu chick-lit romaanien malliin, mutta kanakirjallisuus on edes hauskaa, Nenäpäivä on vain pitkäveteistä ja tylsää. Miten kirjassa voikin tapahtua niin paljon ilman että tapahtuu juurikaan mitään? Alussa erikoinen kieli oli tosin mielenkiintoista, muttei sekään kauan jaksanut kantaa. Kirjan huumori on varmasti monille mieleen, mutta minun juttuni se ei ollut. 

Mutta kun sitten sain itsestäni ensimmäiset heit irti niin loppu sujui ihan itsestään, Soitin nyt sitten takaisin, Hyvä juttu, Niin, Ajattelin että olet jo pulassa, Jaa miksi, Kun kuulosti siltä että oli kumminkin hankala paikka, Oli siinä pojan kanssa tietysti vähän tilannetta, Ei se ole helppoa poikien kanssa, Nyt ollaan kuitenkin Käpylässä, Jaa missä, Käpylässä, No mitä te Käpylässä, Poika heittää Keravalle, No mitä te nyt Keravalla, No mitäs luulisit, Jaa niin se lompakko tosiaan, Niin, Mutta että poika ajaa, Mitä, Poika ajaa, Mitäkuinka ei kyllä se ajaa osaa, Ei kun sitä minä että eikö sulla ole autoa, Jaa ei mutta kuinka niin, No junallako sinä täällä töissä kuljet, No juu ei vaan siis bussilla, Jaa, No olen minä itse asiassa yhtä autoa katsellut.

Voihan vuoropuhelunkin noinkin kirjoittaa. Jätetään tämä kuitenkin Rimmisen yksinoikeudeksi ;)

Ulla-Lena Lundberg: Jää

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Julkaisija: Teos ja Schildts & Söderströms 2012, 366 sivua

Alkuteos: Is, Suomi, 2012

Suomennos: Leena Vallisaari

Olen vuoden myöhässä. Jää voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna ja tällä hetkellä "kaikki" lukevat tämänvuotista voittajaa, Riikka Pelon Jokapäiväinen Elämämme. Ehkä luen sen siis ensi vuonna, tai sitten en. En valitse kirjaa luettavaksi sen perusteella, että se on voittanut palkinnon. Jäähän tartuin siksi, että maailma jota se kuvailee, kiinnosti minua.

Eletään sodanjälkeisiä vuosia, kun Petter ja Mona Kummel yhdessä 1-vuotiaan tyttärensä Sannan kanssa saapuvat Ahvenanmaan ulkosaarille, Luodoille. Petter on Luotojen seurakunnan uusi pappi, jälleen yksi uusi pitkässä ketjussa. Luodot eivät syrjäisenä paikkana pappeja houkuttele, joten sinne tavataan lähettää nuoria pappeja jotka eivät ole vielä suorittaneet pastoraalitutkintoaan. Tutkinnon suorittamisen jälkeen voi hakea kirkkoherran virkaa, eikä kukaan ole sitä aikoihin Luodoilta hakenut. Petter aikoo olla poikkeus. Hän tulee Luodoille uteliaana, kiinnostuneena, hyväntahtoisena, uskoen että viihtyy ja haluaa jäädä. Ankarat olosuhteet hän kokee haasteena johon ryhtyy mielellään ja onneksi Mona-vaimo on samaa maata. Perhe juurtuu saarille hyvää tahtia ja seurakuntalaisilta perhe saa hyvän vastaanoton sillä pappi on sen laatuinen mitä he kaipaavatkin. Pastorska hoitaa kunniakkaasti niin kodin kuin tarjoilut, lypsää itse lehmät ja tarttuu rivakasti toimeen kuin toimeen. Kasvattajana hän on ankara ja sen saa pieni Sanna-tyttö huomata jos osuu puolivahingossa huomion keskipisteeksi. Tarinan edetessä Sanna saa pikkusiskon ja molemmat tytöt ovat enemmän isän tyttöjä. Vaikka pastoraalitutkintoon opiskeleminen ja papin viran moninaiset työt ja tehtävät vievät hänen aikaansa monesti iltamyöhään, Petter haluaa löytää aikaa niin vaimolleen kuin tyttärilleen. Monan kanssa juodaan teekupposet ja käydään läpi päivän tapahtumat ennen nukkumaan menoa.

"Mona!" hän sanoo. "Herää! Sinun täytyy nähdä tämä." Mona herää säpsähtäen ja sinkoaa pystyyn. "Mitä nyt?" "Revontulet. Aivan uskomatonta. Pue päällesi niin menemme portaille katsomaan". "Eikö niitä näe yhtä hyvin ikkunasta?" " Näkee, mutta ulkona se on aivan erilaista." " Ikkuna kelpaa minulle hyvin. Älä viivy ulkona liian kauan ettet kylmety."
Heillä on harvoin aikaa jakaa kokemuksia toistensa kanssa ja nyt, kun se on mahdollista, Mona ei halua. Petter herättää sen sijaan Sannan, nostaa hänet peiton sisällä sängystä vaikka Mona sähisee kiihtyneenä: "Anna hyvä ihminen tyttöjen nukkua! Mitä revontulet heille merkitsevät? Eivät mitään!"
...
Sanna aistii isän selvemmin kuin sen, mitä näkee. Lämmön isän innostuneessa ruumiissa joka väreilee hänen puhuessaan, sen millaista on kun on käpertynyt niin lähelle. Kylmän ilman selkäpuolella, isän lämpimän rinnan etupuolella, posken isän poskea vasten. Sen että he ovat ulkona kahdestaan, ilman äitiä ja Lillusta. Vain hän, isän uskottu ja assistentti hänen revontulitutkimuksessaan.

Vaikka kirja kuvaa noin 60 v takaista elämää, elo Luodoilla tuntuu vielä vanhanaikaisemmalta johtuen pitkälti olosuhteista. Kuten Posti-Anton toteaa, kaikki mitä tarvitaan tulee veneellä. Lehdet ovat saapuessaan viikon vanhoja ja niitä voi tulla kerralla kolmekin, samoin kirjeitä. Yhtäkkiä kiertää huhu että kauppaan on tulossa laatikollinen appelsiineja ja Mona tietää että kaupalla pitää olla heti aamusta saadakseen osansa herkuista. Kelirikon aikaan Luotojen välisten saartenkin välillä liikkuminen on vaikeaa. Kirkko ja pappila ovat omalla saarellaan. Kesällä sentään pääsee veneellä ja talvella potkurilla tai luistellen. Jopa pyörällä.

Lundbergin kieli on hyvin tunnelmallista ja kaunista, paikoitellen suorastaan lumoavaa. Hän kuvailee tarkkaan niin luontoa, papin ja muiden henkilöiden ajatuksia ja tuntemuksia kuin pastorskan pöydän antimiakin. Liirumlaarumia se ei kuitenkaan ole ja teksti on helposti ymmärrettävää, soljuvaa ja nopealukuisempaa kuin odotin. Olin lukenut blogikirjoituksia etukäteen pintapuolisesti silmäillen, juuri sen verran että tiedän onko kirja minulle tarkoitettu, mutten vahingossa näe liikaa. Niinpä riipaisu siitä, miten omakohtainen tarinan loppupuolen käännekohta on ollut kirjailijan omassa perhetaustassa, tuli tietooni vasta jälkikäteen ja hyvä niin.

Luulin hyvin alkuvaiheessa keksineeni mikä tuo salkku kirjan kannessa on. 70 sivua ennen kirjan loppua tiedostin olleeni väärässä. Niillä main sen merkitys piirtyi kirjan sivuille niin selkeänä, että jopa minä sen asiayhteyden huomasin. Paljastamatta sen enempää voin todeta, että kalliiksi tuo salkku tuli. Hyvin kalliiksi.