Jenni Räinä: Suo muistaa
Gummerus, 2021
Lukija: Ville-Veikko Niemelä, Anna Paavilainen
Kesto: 8 h 13 min
Juho oli löytänyt sopivan kiinteistön helposti; ennen sotia valmistunutta koulua oli myyty jo pitkään. Koulu oli lopetettu jo 70-luvulla eikä kylätalolle tai leirikoulullekaan ollut enää käyttöä, ja vaikka viimeiset vuokralaiset olivat yrittäneet viritellä majoitustoimintaa, liikkui pohjoisen sisämaassa niukalti turisteja. Rakennus ei ollut näyttänyt kuvissa mitenkään kutsuvalta, mutta riittävän suoraryhtiseltä, että Juho oli tyhjentänyt säästötilinsä ja ostanut sen.
Juho nousi ylös ja kauhaisi ämpäriin pohjalta keltaiset marjat suuhunsa. Niitä oli löytynyt kourallinen, eikä marjojen kuljettamisessa takaisin tilalle ollut järkeä. Hän ei tiennyt vielä, missä oikeat apajat täällä olivat, vaikka naapurin 90-vuotias Sanelma olikin yrittänyt neuvoa. Kuljet vain puron vartta suolle, ja heti siitä suon reunasta kohti vastakkaista rämettä. Siellä on hilloja, aivan varmasti on, hän oli luvannut. Juho oli seurannut ohjeita, muttei löytänyt oikeaa paikkaa.
Auringon lämmittämä mehu levisi pehmeänä kielen päälle. Samalla suli turhautuminen. Edessä avautuivat saraheinien aallokot ja suopursuvarvikot. Suon läntisellä laidalla kulkivat vuosikymmeniä sitten kaivetut ojat, joilla suo oli haluttu kuivata metsäksi. Niitä oli mahdoton erottaa etäältä, kenties ojien kohdalla kasvoi tiheämmin riukumaisia koivuja ja mäntyjä, mutta suo oli yhä suo.
Koulun vieressä oli varastorakennus, johon he rakentaisivat tallin Virvalle, suomenhevoselle, jonka Juho oli seuraavaksi hankkinut samalla kylällä asuvalta Marialta. Kesällä otettaisiin lampaitakin.
Juho asetteli ripeästi puut oikeaan asentoon, sytytti ne päältä palamaan. Liesi alkoi lämmittää keittiön aamusta viileää ilmaa ja hän palasi huoneeseensa. Matkalla Juho väisteli tuvan narahtavia lankkuja. Hanni oli asetellut lattialle kirpputorilta ostettuja pitkiä räsymattoja, mutta joulukuun koleus huokui niiden läpi.
Mattojen lisäksi Hanni ja Kaarina olivat tuoneet kirpputorikierrokseltaan vilttejä ja ryijyjä, sekä Juholle sarkahousut ja pellavaisia työpaitoja.
Koulu alkoi näyttää kodilta. Kaarina ja Tarmo olivat repineet irti seiniä peittäneet pinkopahvit, niiden alta oli paljastuneet komeat hirret, jotka Kaarina oli pessyt hellästi mäntysuovalla.
Talo alkoi saada uusia asukkaita ja pian heitä oli jo viisi. Kuusikymppinen Kaarina oli jäänyt eläkkeelle lastentarhanopettajan toimestaan. Juhon opiskeluaikainen ystävä Tarmo toi mukanaan kaksi nuorta naista, Saaran ja Vienan, ja kaikki he sijoittivat myös rahaa hankkeeseen, kuka myydystä kaupunkikodistaan, kuka saamastaan perinnöstä tai säästöistään. Aluksi ennallistettaisiin Juhon perintömailla oleva, sitten koulun tonttiin kuuluva pienempi suo.
Kaivinkoneyrittäjä arvioi jo yhden suon ojien tukkimisen maksavan tuplaten sen, mitä he olivat arvioineet. Mutta oliko sillä väliä, sillä kaikki ei ollut rahalla mitattavissa. Oli kuitenkin selvää, että pienemmän suon kimppuun olisi käytävä hartiavoimin, niin kuin ojat oli aikoinaan kaivettukin kun oli peltomaata tarvittu.
Aurinko siilautui naavaa roikkuvien oksien läpi. Muutaman sadan metrin kulkemisen jälkeen mättäillä alkoi näkyä lakan lehtiä. Metsä muuttui vähitellen rämeeksi, ja männyt kitukasvuisiksi, nälkäisiksi ja vajaamittaisiksi. He olivat perillä.
Juho laski repun ja kanisterit käkkyrän männyn juurelle ja tasapainotteli keskemmäs suota. Tuuli kulki kevyesti saraheinissä. Oli rauhallista, mutta hänen läsnäolonsa kuului kurkien kailotuksessa. Metsän reunaan oli saapunut näiden seutujen suurin peto, ja jo aavistus siitä ajoi ketun metsän uumeniin. Juho tiesi katsovansa suota niin kuin ihminen oli sitä aina katsonut, arvioiden, etsien mahdollisuuksia selviytymiseen. Hänen asemansa oli helpompi kuin edellisten sukupolvien. Aiempien oli pitänyt kerätä voimansa suurempien ja mahtavampien edessä ja raivata sen kyljestä tilaa. Pala kerrallaan osat olivat vaihtuneet.
Kuudes asukas muutti taloon, hän oli Vienan ystävä Saara, somevaikuttaja, joka toivottavasti toisi heille sen verran julkisuutta, että he saisivat lisää rahoitusta. Sitä tarvittiin, kun lasku ojienkaivuusta saatiin.
Marian ystävä Hellä asui kaupungissa, mutta tuli nyt joksikin aikaa samalle kylälle, koska hänen vaarinsa oli kuollut ja Hellän piti tyhjentää talo ja saadakseen sen myyntikuntoon. Kun Hellä tutustui uuteen yhteisöön, hän alkoi olla vakituinen vieras kokouksissa ja hommissa. Juhon kanssa he vierailivat myös toistensa sängyissä. Valokuvaajana Hellä sai Juholta myös tehtävän ottaa satumaisia kuvia ennallistamishankkeen kotisivuille.
Karhun kuono pilkisti lautaseinäisen kopin sisältä. Tutkailtuaan hetken tilannetta, eläin lampsi aitauksen reunustalle. Juho kyykistyi polvensa päälle ja jäi tuijottamaan karhua. Hän puhui sille matalalla äänellä: Mitä sulle kuuluu, poika hei?
Hellä nosti kameransa. Juho ei kääntänyt katsettaan karhusta ja Hellä kuvasi miestä. Punaisia poskia, sojottavaa vaaleaa tukkaa, pitkiä kapeita sormia joita tämä ojenteli kohti eläintä. Hienopiirteisiä poskipäitä, joihin valo osui. Pitkän ajan päästä Juho nousi ja pyyhkäisi polvestaan hiekkaa ja havunneulasia. Hellä pakkasi kameran reppuun ja nosti sen olalleen.
He kävelivät hitaasti pois, Juho taakseen vilkuillen.
"Saavatko nämä poikasia?" Hellä silmäsi Juhoa. "Ilmeisesti." Juho potkaisi polulle tipahtanutta männynkäpyä joka lennähti ilmaan ja osui verkkoaitaan. "Se ei ole oikein. Millainen pelastus tämä on."
Hellä kokosi ajatuksiaan, mietti miten puolustaisi paikkaa, mutta jätti puolustamatta. Sen sijaan hän katseli aitauksia, metalliverkkoja jotka rajasivat eläinten erämaan. Niiden maailma olivat muutamat männyt, varvut, aitauksen seinämät.
Kaikki kylällä eivät katsoneet koulun "hippien" toimintaa hyvällä. Yksi näistä oli Hellän vanha sukulaismies, isosetä Ilmari. Tämä muisti vielä liian hyvin, miten Hellän vaari ja hän itse olivat olleet vielä nuoria koltiaisia, kun heidät oli käsketty kovaan työhön ojia kaivamaan, että perheen leipä levenisi.
"Sitäkö on alettu Koskenniskassa kyläillä?
Hellä hätkähti, vaikka hänen ei olisi pitänyt yllättyä. Kun joku tiesi asian, sen tiesivät täällä kaikki. Tieto kulki rihmastossa kylän alla, se läpäisi jokaisen elävän olennon, sulkeutuneet silmät meren ja joen rannan taloissa rävähtelivät auki. Kaikki ei välittynyt kaikille, mutta mitään ei tapahtunut ilman, että joku tiesi siitä. Tieto kulki niin kauan, kun yhdessäkin talossa oli lämmintä verta ja syke.
"Oon kuvannut siellä. Ne ennallistaa soita hiilinieluiksi", Hellä takelteli. "Maria myi sinne hevosensa, ennen kuin muutti kaupunkiin. Auttelen vähän senkin kanssa."
Ilmari naputteli tuolin selkänojaa ja kuunteli. Hän piti yleensä mielipiteensä sisällään, ei jaksanut tai vain halunnut vanhemmiten enää kiihtyä, sillä oli kuin hänen kiihtymykseltään olisi mennyt jarru rikki. Kasvot muuttuivat nopeasti punertaviksi, ääni alkoi täristä ja totisuus muutti silmiin.
"Se on yhenlaista kommunismia se niitten homma", hän nyt kuitenkin tokaisi. Hengitys pihisi.
"No ei kai", Hellä vastasi. "Eikö se ole vaan hyvä että on uutta elämää täällä. Ja niillähän on hyvä tarkoitus. Palauttavat soita ja pyrkivät hillitsemään omalta osaltaan ilmastonmuutosta."
"Niinpä niin." Ilmari oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ilmasto, ja sen muutos, saivat hänet tolaltaan siitä huolimatta että juuri vaari ja Ilmari olivat kertoneet Hellälle hangista jotka kantoivat hevosen ja auton, ja joita ei enää ollut.
Minua on aina kiinnostanut tällaiset ekoyhteisöt ja houkutellutkin, vaikka tiedän ettei itsestäni niin kurinalaiseen elämäntyyliin olisi. Ehkä kesä vielä menisi kun oikein neuvotaan ja opastetaan, mutta pidemmän päälle mukavuudenhalu puskisi päälle, ja jos realistiksi heittäydytään, niin eihän oma terveyskään enää kestäisi osallistua aktiivisesti vaadittaviin töihin yhteisen hyvän eteen. Kaikki pitäisi ehtiä kokeilla nuorena, ja mielellään ennen kuin on kerryttänyt itselleen liikaa velvollisuuksia. Mutta aina kun näen lehdissä tai netissä juttuja ekoyhteisöistä tmv syrjäkylien erilaisista elämäntavoista, luen ne, joten tämän kirjan lukeminenkin oli itsestäänselvää. Lehdistä Pellervo on ihan paras bongata näitä juttuja, sain sen numeroita äidiltäni ja nykyään se tulee itselleni.
Suo muistaa tulee varmasti jäämään mieleeni puheenvuorona luonnon puolesta. Syrjäkylien tyhjenemiseen olisi ehkä voitu joskus vaikuttaa, jos siihen olisi haluja ollut, nykyisen keskittämisen aikakautena ei sen suhteen ainakaan edistytä. Kaunista kieltä ja kovaa asiaa pehmeistä arvoista.
