Naistenviikko - Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Taylor Jenkins Reid: Vain kahdesti elämässä

Gummerus, 2024

Alkuteos: One True Loves, 2016

Lukija: Rosanna Kemppi

Kesto: 11 h 15 min

Emman vanhemmat pitivät kirjakauppaa, ja siitä lähtien kun Emmalla oli riittävästi ikää tekemään laillisesti töitä, hänet nakitettiin kassalle lauantaisin sekä parina iltapäivänä koulun jälkeen. Hänen koulutoverinsa Sam teki myös tunteja kirjakaupassa, ja heistä tuli ystäviä. Emman isosiskon Marien mielestä Sam oli söpö, eivätkä he koskaan pitäneet mistään samasta asiasta, joten Emma ei olisi voinut katsoa Samia sillä silmällä. 

Ennen kuin lukio päättyi ja nuoret jatkoivat opintoihin kauemmas kotinurkilta, Emma oli alkanut seurustelemaan seikkailunhaluisen Jessen kanssa. He kiersivät maailmaa yhdessä ja erikseen tienaten sillä niukan elannon, mutta kaupan päälle he saivat tehdä juuri sitä mitä halusivat. Heidän ensimmäisen hääpäivänsä aattona Jesselle tarjoutui mahdollisuus lähteä kuvausmatkalle Alaskaan, jossa hän ei ollut vielä käynyt, joten Emman mielestä miehen piti ehdottomasti lähteä. Kun Emma saatteli miehen kentälle, he suutelivat tietämättään viimeisen kerran. Pienkone putosi mereen, mutta vain lentäjän ruumis löydettiin. Jesse jäi kadoksiin. 

Tähyilin Jesseä.

Näin aaltojen paiskautuvan rantaan. Näin laivan. Näin ihmisiä lepäämässä pyyhkeellä päivänvarjon alla, aivan kuin heillä ei olisi ollut mitään tärkeää tekemistä. 

Kuulin isäni ja sisareni tulevan sisälle taloon ja alkavan etsiä minua. Kuulin, kuinka he kutsuivat minua nimeltä talon jokaisessa huoneessa. Tunnistin huolen, joka voimistui heidän äänessään joka kerta, kun heidän kutsunsa sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. Pian äitini palasi kotiin, ja hänen äänensä liittyi perheen kuoroon. 

Mutta en vain kyennyt vastaamaan heille. Minun oli seistävä katolla ja tähyiltävä Jesseä. Se oli minun velvollisuuteni hänen vaimonaan. Minun olisi pakko olla niin korkealla, että jos putoaisin, kuolisin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin halunnut kuolla.

Kiipesin katolle ja seisoin siellä lasittunein, verestävin silmin. Tuijotin suoraan eteeni ja katselin puiden latvoja ja korkeiden kerrostalojen ikkunoista sisään. Minulle ei tullut siitä yhtään parempi olo kuin sisällä olemisesta. Mutta ei oloni siellä huonommaksikaan muuttunut. Niinpä jäin sinne katselemaan ympärilleni. Siellä näkemäni asiat eivät herättäneet minussa halua käpertyä palloksi ja haihtua pois.

Sitten näin sen. Kahden rakennuksen väliin jäävästä raosta, niin kaukana, että sitä tuskin erotti.

Valtameren. 

Kun Jessen katoamisesta oli kulunut kaksi vuotta, Emma törmäsi sattumalta nuoruuden ystäväänsä Samiin. He eivät olleet nähneet kymmeneen vuoteen, mutta heillä oli heti paljon juteltavaa, ja yhtäkkiä Emma tajusi sopineensa treffit miehen kanssa. Vaikka Jesse oli edelleen hänen sydämessään, hän ymmärsi, ettei voi loputtomiin kantaa menetyksen surua mukanaan, tai hän ei koskaan voisi kulkea elämässä eteenpäin. 

Kun Jesse sitten yhtäkkiä, kuin salamaniskuna taivaalta palaa elävien kirjoihin, tämän mielestä kaikki jatkuu kuin heillä olisi kaikki aika maailmassa toisilleen. Kaikki nuo vuodet Jesse on odottanut saavansa Emman taas syliinsä. Mutta Emma, joka luuli Jessen kuolleen, on siirtynyt elämässään eteenpäin, ja häävalmistelut Samin kanssa on aloitettu. Miten paljon Emma on muuttunut eläessään ilman Jesseä - ja mitä päättää Emman sydän?

Vain kahdesti elämässä tarjoaa kutkuttavan lähtökohdan elämän suurimpien kysymysten valinnoille. Aluksi ajattelin, että onpa paljon romantiikkaa minun makuuni, mutta pian ymmärsin, että vaatiihan Emman rakkauden syvyyden välittäminen lukijalle sen, että sitä ilmaistaan. 

Tätä kirjaa on aivan mahdotonta lukea niin, etteikö miettisi miten itse reagoisi samassa tilanteessa, niinpä se olisi loistava lukupiirikirja. Halusin niin kovasti puhua tästä jonkun kanssa, että oli pakko avata kirjan juoni miehelleni ja haastaa häntä jakamaan ajatuksia ja kysymyksiä joita siitä heräsi. 

Omasta mielestäni Emma toimi heti Jessen löydyttyä eri tavalla kuin itse kuvittelisin, mutta pointti onkin tuossa samassa "kuvittelisin". Se mitä ajatuksia herää, ei välttämättä olisi ollenkaan se, mitä tuntisi jos nämä asiat tapahtuisivat oikeasti. Harmi, ettei tässä blogijutussa voi liian paljon noita omia ajatuksia avata, ettei kirjan kaikki tapahtumat spoilaannu!

Olen lukenut / kuunnellut aiemmin kolme Taylor Jenkins Reidin kirjaa eli kaikki suomennetut, ja pitänyt kahdesta niistä aivan erityisesti. Tässä linkit näihin suosikkeihini sekä siihen ensimmäisenä käännettyyn Daisy Jonesiin, joka ei ainakaan kuunneltuna toiminut yhtä hyvin. 

Pidin tästäkin neljän tähden verran, mutta tällä kertaa hieman eri syystä. Nuo viiden tähden suosikkini sisälsivät mitä herkullisinmpia juonenkäänteitä ja koukuttavaa tarinankerrontaa. Myös Vain kahdesti elämässä on sekin koukuttava: mitä Emma valitsee ja toisaalta, onko hän ainoa joka voi vain valita mitä tahtoo, vai onko muillakin osapuolilla sanomista asioiden saamiin käänteisiin? 

Osallistun kirjalla myös meneillään olevalle naistenviikolle, onhan tässä keskeisenä hahmona nimenomaan Emma. Naistenviikkoa kirjasomessa vetää tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi, ja lisää voit lukea täältä. 

Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä

Taylor Jenkins Reid: Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä

Gummerus, 2023

Alkuteos: The Seven Husbands of Evelyn Hugo

Suomennos: Inka Parpola

480 sivua 

Evelyn Hugo, Hollywoodin kultakauden suurimpia tähtiä, vietti nykyään eläkepäiviä pitäen tiukasti kiinni yksityisyydestään. Hän oli noussut tähdeksi 1950-luvulla ja tehnyt päätöksen lopettaa näyttelemisen kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Sillä välillä hän teki lukuisia palkittuja rooleja - ja myös avioitui lukuisia kertoja. Hän vuoroon hehkui yleisön suosikkityttönä, vuoroin sai päälleen heidän vihansa. Hän rakasti, vihasi, teki itsenäisiä päätöksiä, vuoroon totteli viihdemaailman sääntöjä ja vuoroon kohahdutti Hän sai ystäviä ja menetti heitä. Hän halusi tehdä jotain hienoa, kuten Pikku naisia, ja sai jatkuvasti pikkuhupsuja rooleja.

"Kuuntele minua. Sinä ja Don teette elokuvan. Ehkäpä päivänäytösromanssin. Jonkin sellaisen, jonka jälkeen kaikki tytöt haluavat olla sinä ja kaikki pojat haluavat olla sinun kanssasi.”

”Hyvä on.”

”Ja juuri kun kaikki kuvittelevat tuntevansa sinut ja ’tajuavansa’ Evelyn Hugoa, sinä näytteletkin Jo'ta. Näytät yleisölle närhen munat, saat heidät miettimään: ’Minähän tiesin, että hän on aivan omaa luokkaansa.’”

”Mutta miksen minä voi tehdä Pikku naisia nyt? Eikö yleisö voisi ajatella niin nyt?”

Harry pudisti päätään. ”Heillä pitää olla aikaa sijoittaa sinuun. Heillä pitää olla aikaa oppia tuntemaan sinut.”

”Tarkoitat siis, että minun pitää olla ennalta arvattava.”

”Tarkoitan, että sinun pitää olla ennalta arvattava ja tehdä sen jälkeen jotakin odottamatonta, ja sen jälkeen he rakastavat sinua ikuisesti.”

Kuuntelin häntä ja mietin asiaa. ”Puhut paskaa”, sanoin.

Evelyniä on ympäröinyt salaperäisyyden verho ja hänestä on vuosikymmenten aikana liikkunut suunnaton määrä juoruja. Nyt Evelyn Hugo on valmis paljastamaan totuuden ja silloin maailma tulee kohahtamaan vielä kerran.

On vain yksi ihminen, jolle Evelyn suostuu tarinansa kertomaan. Kun Evelynin sihteeri ottaa yhteyttä merkittävän naistenlehden toimitukseen ja tekee selväksi Evelynin haluavan tavata yhden tietyn toimittajan, kukaan ei ymmärrä hänen valintaansa. Monique Grant on nuori ja kokematon, eikä todellakaan oikea henkilö niin vastuulliseen tehtävään. Monique, tai ei ketään, on kuitenkin Evelynin tahto, ja hänen sanansa on laki. Eikä Evelynin suunnitelmissa ole juttu tai juttusarja, vaan kirja.

Nappaan muistivihkoni ja vilkaisen sanoja, joita olen raapustanut parille viimeiselle sivulle. Päivämääriä ja elokuvien nimiä, viittauksia klassisiin kuviin, kysymysmerkeillä varustettuja huhuja. Ja sitten, suurilla kirjaimilla, jotka olen korostanut kuulakärkikynälläni niin moneen kertaan, että paperin rakenne on muuttunut, lukee: ”Kuka oli Evelynin elämän suurin rakkaus???”

Se on se suuri kysymys. Se on tämän kirjan koukku.

Seitsemän aviomiestä.

Ketä heistä hän rakasti eniten? Kuka heistä oli se oikea?

Juuri sen minä haluan tietää, niin journalistina kuin kuluttajanakin. Kirja ei ala siitä, mutta ehkä hänen ja minun pitäisi aloittaa siitä. Haluan tietää, mikäli olen kaiveleva näitä avioliittoja, mikä niistä merkitsi hänelle kaikkein eniten.

Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä on koukuttava lukuromaani, josta ei oikeastaan tuon enempää kannata tietääkään. Avaat vain etukannen ja heittäydyt kirjan koukeroiseen ja kiehtovaan maailmaan. Nautit Taylor Jenkins Reidin taidosta kieputtaa juonta, kuvittelet tietäväsi minne se suuntaa ja... kuin olisit haravoinut täydellisen lehtikasan, otat askeleen kohti kottikärryjä ja kas, tuulenpyörre levittää kaiken! Sellainen on EHSA:n maailma. 

Myönnän, että Monique Grant ei juurikaan kiinnostanut minua henkilönä, kunnes aivan lopussa. Lukijahan tietää, että juuri hänet ja vain hänet Evelyn valitsi kuulijakseen, joten onhan siihen oltava syy. Eikä Moniquekaan sitä syytä tiedä vielä pitkään aikaan. 

Evelyn taas saattaa ärsyttää, eihän hän mikään yksinomaan rakastettava kullannuppu ole, hän on kunnianhimoinen nainen miesten pyörittämässä maailmassa ja tehnyt uraa aikakautena jolloin naisen oli valittava onko kynnysmatto vai osallistuuko oman elämänsä päätöksentekoon. Aikana, jolloin raha ja suosio määräsi, eikä kukaan kysynyt mielipidettäsi vain tasa-arvon tähden. Itse pidän usein eniten juuri tällaisista Evelynin kaltaisista pahoista tytöistä (ja pojista), eikä sekään ole lainkaan mustavalkoista, kuka loppujen lopuksi on hyvä tai paha. 

Nautin Evelyn Hugosta fiiliksen vaihdellessa neljän ja viiden tähden välillä, päätyen lopulta antamaan Goodreadsiin neljä. Viidennen Jenkins Reid olisi tienannut, mikäli olisi saanut minut viihtymään vielä paremmin Moniquen osuuksissa, sen sijaan että kärsimättömästi selasin sivuja eteenpäin: montako vielä kunnes Evelyn vaihtuu taas kertojaksi. 

Jenkins Reid on vakuuttanut minut taidoistaan kieputella juonta. Jos Daisy Jones and the Six jätti minut aikoinaan miettimään miksi tästä kohutaan niin kovin, olisi Juhlat Malibussa saanut minulta Goodreadsiin enemmänkin kuin ne viisi tähteä, mikäli bonustähtien jakaminen olisi mahdollista. Näistä kolmesta Jenkins Reidiltä lukemastani kirjasta Juhlat Malibussa on siis edelleen ylivoimainen suosikkini. 

Linkit aiempiin kirjoituksiini edellämainituista:

Daisy Jones and The Six

Juhlat Malibussa

Taylor Jenkins Reid: Juhlat Malibussa

 

Taylor Jenkins Reid: Juhlat Malibussa

Gummerus, 2022

Lukija: Outi Vuoriranta

Kesto: 12 h 2 min

Malibuun tullessa voi nähdä kyltin jossa lukee: 27 mailia luonnonkauneutta. Pacific Coast Highway halkoo maakaistaletta vuorten ja rosoisen rantaviivan välissä, jolle kristallinsiniset aallot lyövät. Malibu on kuitenkin kuivaa ja tulipaloille otollista, ja niitä onkin ollut siellä lukuisia kertoja. 

Elokuun 1983 tulipalo sai alkunsa Nina Rivan talosta, jonne oli kerääntynyt useampi sata juhlavierasta. Juhlat on toinen kirjan kahdesta tarinalinjasta ja sitä seurataan yhden vuorokauden ajan. Toinen on Rivan perhe, jonka vaiheita seurataan kaukaa 1950-luvulta lähtien.

Legendaarisen laulaja Mick Soton neljä lasta ovat hekin kuuluisia. Nina on heistä vanhin ja juhlia emännöidessään hänkin on vasta kahdenkymmenenviiden, mistä huolimatta hän oli viime aikoina ollut otsikoissa enemmän avioeronsa kuin malliuransa tähden. Hänen tuleva ex-miehensä, kaiken urallaan jo voittanut tennisammattilainen Brandon Randall, oli jättänyt hänet toisen tennispelaajan, Carrie Soton takia. 

Nina oli aina haaveillut ostavansa samanlaisen talon kuin se, missä hän sisaruksineen oli varttunut Old Malibu Roadilla. Se oli osin paalujen varaan rakennettu, meren ylle kurottuva vanha ja jo vähän rähjäinen rantahuvila. Nina muisteli kaiholla suolaisen meriveden roiskeita ikkunoissa, lattiaa joka lepäsi ruostuvan metallin ja puolilahonneen puun varassa. Hän halusi seistä kuistilla ja katsella nousuvettä, kuulla aaltojen iskevän rantaan jalkojensa alla. 

Mutta Brandon oli halunnut asua kalliolla. 

Siksi Brandon oli ostanut heille tämän lasista ja betonista rakennetun talon Point Dumen kallioniemekkeeltä. Tslo seisoi niemekkeellä parisenkymmentä metriä rannan yläpuolella ja alas kiviä vasten murtuvien aaltojen luokse vei jyrkkä polku ja portaikko. 

Nina kuunteli veden ääniä eikä avannut silmiään. Miksi olisikaan avannut? Ei ollut mitään nähtävää.

Brandos ei ollut vuoteessa hänen vieressään. Brandon ei ollut koko talossa. Brandon ei ollut edes Malibussa. Hän oli vaaleanpunaiseksi rapatussa, vehreiden palmujen ympäröimässä Beverly Hills hotellissa. Luultavasti - kun kerran oli vasta varhainen aamu - hän oli unissaan kietonut kätensä Carrie Soton ympärille. Kun Brandon heräisi, hän varmaankin siirtäisi karhumaisen suurella kädellään Carrien hiukset sivuun ja suutelisi häntä niskaan. Sitten molemmat alkaisivat luultavasti pakkailla tavaroitaan ja valmistautua Yhdysvaltain avoimiin.

Yök.

Kit oli sisaruksista nuorin, kahdenkymmenen. Hän valmistautui kolmanteen vuoteen Santa Monica collegessa ja asui edelleen samassa rantatalossa jossa oli syntynytkin, nukkuen edelleen lapsuutensa sängyssä. Illat ja viikonloput hän oli töissä perheravintolassa, vapaahetket hän surffasi lähirannoilla ja hän oli taitava laudalla. Häntä ei oltu koskaan suudeltu mikä vaivasi häntä, mutta vielä enemmän häntä myllersi se, miksei vielä kukaan poika ollut saanut häntä tahtomaankaan enempää. 

Ninan ja Kitin veljet Jay ja Hud(son) olivat menestyneitä surffareita ja heidän kuvansa olivat olleet lukuisia kertoja Surfer's Monthlyn kannessa. Hud myös kuvasi Jaytä; he olivat hyvä tiimi ja kiersivät yhdessä kilpailumatkoilla ympäri maailmaa. Veljesten väliin oli kuitenkin mahdollisesti iskeytymässä kiila, nimeltään Ashley.

Rivan sisarusten juhlaperinne oli alkanut muutama vuosi sitten pienestä lähipiirin illanvietosta kasvaen yhtäkkiä satojen julkisuuden henkilöiden partyiksi, kauden päättymisen juhlaksi johon tultiin näyttäytymään, toisaalta yhtä hyvin siksi, että pääsi sanomaan olleensa paikalla "silloin kun...". 

Kello löi seitsemän, ja Vanessa de la Cruz, Kitin paras ystävä saapui ensimmäisenä vieraana Ninan talolle. Pysäköintipalvelusta tultiin heti ottamaan vastaan hänen autoaan, kun hän nousi siitä. 

Vanessalla oli taivaansininen teepaita ja siinä vyötäröllä vyö, valkoiset shortsit ja valkoiset korkokengät.

Hän oli tupeerannut hiuksensa päälaelta ja reunustanut silmänsä mustalla kajalilla. Tyyli oli varastettu Heather Locklearilta, jolla oli ollut täsmälleen samat vaatteet, meikit ja kampaus Los Angeles Magazinen kannessa kuukautta aiemmin. 

Se oli tuntunut hyvältä ajatukselta aina tähän hetkeen asti, mutta nyt hän tajusi, että myös Heather Locklear saattaisi tulla juhliin. Ja mitä hän sitten tekisi?

Pysäköintipalvelun mies ojensi kätensä ottaakseen Vanessan avaimet.

"Tuota... voin kyllä pysäköidä itsekin", Vanessa sanoi. "Jos siitä on vähemmän vaivaa."

"Se on minun työtäni", mies sanoi ja otti avaimet varovasti häneltä.

Vanessa katseli AMC Eaglensä perään miehen ajaessa sillä pois. Hänestä tuntui yhä oudolta, että Rivan sisarukset olivat nyt rikkaita. Hän muisti, miten käydessään Kitillä valoja ei joskus saanut pitää päällä, koska Rivan perheen täytyi säästää sähköä. Nyt häntä melkein pelotti, olivatko hänen kenkänsä tarpeeksi hienot. Vaikka eipä toisaalta kukaan heistä, etenkään Kit, olisi huomannut tai välittänyt mitään. 

Vanessa astui etuovelle ja nosti kättään koputtaakseen. Häntä oli alkanut hermostuttaa. Aina ennen hän oli näissä juhlissa vetäytynyt syrjään ja istunut Kitin kanssa nurkassa vääntämässä vitsiä muista vieraista. Nyt hän kuitenkin halusi tehdä vaikutuksen Hudiin. Ehkä Hud tänä iltana viimein huomaisi hänet. 

Hän napautti ovea rystysillään ja soitti kelloa.

Ovi avautui, ja siinä seisoi Hud. Vanessa oli varma, että Hud muuttui päivä päivältä aina vain komeammaksi, ja se oli hänestä musertavan kamalaa. 

Kun Mick Riva oli vuonna 1956 kohdannut June-nimisen tytön, tämä oli ollut vain 17-vuotias rantaravintolaa pitävien vanhempiensa ainokainen. Hänen tulevaisuutensa oli sitä myöten lukkoon lyöty ja vanhemmat vannottivat häntä tarkoin valitsemaan valitsemaan pojan, joka tahtoisi jatkaa ravintolaa. Mutta June halusi elämältään enemmän, ja hän valitsi nuoren, lupaavan laulajan.

Malibu oli silloin vielä pienehkö kalastajakylä, jossa oli vain yhdet liikennevalot. Rannoille olivat ilmestyneet ensimmäiset surffarit ja bikinit alkoivat tulla muotiin. Sellaiset Junekin oli tippirahoilla ostanut ja piti niitä visusti piilossa äidiltään joka ei olisi kuuna päivänä antanut hänen näyttäytyä rannalla moisissa hepeneissä. Mutta näyttäytyä June halusi, ja kun Mick ratsasti aalloilla ja hymyili hänelle, June hymyili takaisin. Seuraavien kolmen kuukauden ajan Mick vei häntä ajelulle ja ravintoloihin, kunnes kosi. Mickillä oli kaunis ääni ja hän halusi laulajaksi. June uskoi, että hänestä tulisi tähti, ja June tiesi. Tähteys toi valitettavasti mukanaan paljon muutakin kuin neljän lapsen verran perheonnea. 

Junen toisen lapsen laskettu aika oli vuoden 1959 elokuun 17. päivä. Aivan keskellä kiertuetta, jolle Mick oli lähtenyt heti, kun hänen esikoislevynsä Mick Riva: Main Man ilmestyi. 

June ja Mick olivat riidelleet kiertueen ajankohdasta koko raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan. June oli vaatinut Mickiä lykkäämään kiertueen loppupuolta. Mick oli väittänyt ettei se ollut mahdollista. 

"Tämä on minun tilaisuuteni", Mick sanoi Junelle yhtenä iltapäivänä, kun he seisoivat pihassa katselemassa vetäytyvää vuorovettä. Nina oli päiväunilla, ja molemmat yrittivät puhua hiljaa. "Ei tilaisuutta voi lykätä."

"Tämä on sinun lapsesi", June sanoi. "Ei lastakaan voi lykätä."

Juhlat Malibussa oli Goodreadsin Historiallinen fiktio -kategorian ylivoimainen ääniharava ilmestyessään englanniksi vuonna 2021. Enkä ihmettele, sillä kirja on koukuttava lukuromaani jolle annan itsekin yhtään epäröimättä täydet viisi tähteä. Pidin sitä paljon, paljon parempana kuin Jenkins Reidin Suomessakin paljon luettua ja kehuttua Daisy Jonesia.

Olin luullut kirjaa aivan väärin puhtaasti viihderomaaniksi, kiitos sen käännösnimen joka saa sen kuulostamaan romaaniksi kirjoitetulta Dynastialta, sijoittuuhan se vielä samaan aikakauteen ja kyllä ainakin Heather Locklear Ninan juhlissa näyttäytyikin.

Ensimmäinen osa, jossa kerrotaan vanhempien elämänvaiheita sekä sisarusten kasvua ilman isää ja aina vain tiiviimmin viinapulloa halailevan äidin kanssa varttuen, sekä suurin osa siitä miten juhlia edeltävään päivään on edetty, rakentuu pitkälti sisarusparven väliseen dynamiikkaan. Ennen kaikkea se on Ninan selviytymistarina. 

Kun toisen osan alussa ymmärsin, että se käsittelee puhtaasti juhlayön tapahtumia, ajattelin että voi ei, nyt alkaa tylsempi osuus, mutta eikö mitä, Jenkins Reid on osannut pyöritellä sekä nuoriksi aikuisiksi kasvaneita päähenkilöitään että suuresta massasta esiin poimimiaan vieraita koukuttavasti niin, että mielenkiinto pysyy tiiviinä ja koko ajan takaraivossa väreilee kysymys: mistä se tulipalo syttyy?! 

Juhlat Malibussa toi mieleeni esimerkiksi Paperipalatsin ja Liane Moriartylta lukemiani kirjoja . Se on ehdottomasti alkuvuoden koukuttavin kuuntelemani kirja. 

Sain juuri käsiini mielenkiinnolla odottamani, kesäkuussa suomeksi ilmestyneen Evelyn Hugon seitsemän aviomiestä, joka minulla oli suunnitteilla kuunnella jo englanniksi kunnes huomasin että se käännetään. 

Jenkins Reidin kirjojen henkilöt näyttäytyvät hauskasti sivurooleissa toistensa omissa kirjoissa. Esimerkiksi tässä kirjassa pienessä sivuroolissa olevalla Carrie Sotolla on oma kirjansa Carrie Soto is back ja Evelyn Hugon seitsemästä aviomiehestä Mick Riva on kolmas. Evelyn Hugon sivuille heittäydynkin suurin odotuksin, sillä Jenkins Reid hallitsee kiinnostavat juonenkieputtelut.

P.s. Löysin Heather Locklearin kuvan josta Vanessa kopioi tyylinsä Ninan juhliin. Niin kasaria! Vyökin piti olla juuri noin 😉

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Gummerus, 2021

Suomennos: Inka Parpola

Lukijat: 8 lukijaa, mm. Anna Puu nimiroolissa

Kesto: 10 h 55 min

 

Me rakastamme murtuneita, kauniita ihmisiä, eikä kukaan ole yhtä ilmiselvästi murtunut ja klassisen kaunis kuin Daisy Jones. 

Billy ja Graham Dunne perustivat bluesrockbändin The Dunne Brothers 60-luvun puolivälissä. Silloin kaikki halusivat olla Beatles ja Rollarit, Billy halusi olla Dylan ja Lennon. Ensin soiteltiin kotibileissä ja satunnaisesti baareissa, ihan vaan kaljapalkalla, mutta kelpasihan se kun oli alaikäinen. Kun heidät 'löydettiin' ja Rod Reyes ryhtyi heidän managerikseen koska Billy Dunne oli hänen mielestään syntynyt rocktähdeksi, heitä oli kasassa jo kuusi. Kun nimiehdotuksia sinkoili ees taas eikä mikään ollut ylitse muiden, keikalle ilmoitettiin The Dunne Brothersien sijaan The Six. 

WARREN:

Meillä oli niihin aikoihin sääntö. Kullakin meistä oli viisi tulitikkua. Sillä lailla me jengiä kutsuttiin bileisiin keikan jälkeen. Jos tyypillä oli tulitikku, tervetuloa. Saimme antaa niitä kenelle tahansa yleisössä näkemällemme tytölle, yritimme tietenkin pysytellä loitolla sekopäistä. 

Bändi koostui viidestä nuoresta miehestä ja kosketinsoittaja Karenista, joka tuli mukaan toisesta bändistä jossa pojat olivat vain pyrkineet hänen housuihinsa. The Six arvosti hänen soittotaitoaan ja mukana itärannikon kattavilla keikoilla kulki toinenkin tyttö, Billyn tyttöystävä Camila, jonka kanssa Karen ystävystyi. Rod Reyes vei heidät kohta myös länsirannikolle, koska "kaikki" olivat Hollywoodissa, mutta sillä kiertueella Camila ei ollut mukana ja Billyllä alkoi kulkea turhankin lujaa.

WARREN:

Minäpä tiivistän sen varhaisen kiertueen. Minä sain pesää, Graham veti kamaa, Eddie dokasi, Karenia alkoi ottaa pannuun, Pete jaaritteli puhelimessa kotona odottavan tyttönsä kanssa ja Billy teki kaikkea viittä samaan aikaan.

ROD:

Minäpä kerron millaista on manageroida rockbändiä. Ajoimme ympäri maata, roudarit ja crew ja koko lössi. Eikä yksikään tyyppi - yksi ainut bändin jäsen - vaivautunut miettimään, miten meillä oli aina tankki täynnä. 

Vuoden '73 lopulla oli öljykriisi, bensasta oli pulaa. Kiertuemanageri ja minä lahjoimme bensa-asemien työntekijöitä kuin elämämme olisi ollut siitä kiinni. Minä vaihtelin rekisterikilpiä. 

Eikä kukaan edes huomannut, koska kaikilla oli niin kiire paneskella ja ryypätä ja vetää kamaa.

Daisy Jones oli varttunut Los Angelesissa brittiläisen taidemaalarin ja ranskalaisen mallin ainoana lapsena. Hän ei ottanut koskaan yhtään laulutuntia, hän oli luonnonlahjakkuus. Hän oli kaunis, hän oli täydellinen. 

Hän oli vain neljäntoista, kun hän jotenkin vain solahti roudareiden mukana Hollywood Stripin klubeille. Hän tiesi alusta asti, että hänestä ei tulisi jonkun muun muusaa, hän olisi itse se joku.

Sanoin: Olen artisti, eli joko te annatte minun levyttää haluamani albumin tai en tule paikalle, ikinä. Teddy sanoi: Daisy, sellainen ihminen joka vaatii täydellisiä olosuhteita taiteensa tekemiseen, ei ole taiteilija. Sellainen ihminen on mulkku. Pamautin oven hänen naamaansa.

Mutta vähän myöhemmin Daisy alkoi lukea biisivihkoaan ja tajusi ettei hänellä ollut mitään alusta loppuun saakka valmista ja että hänen pitää työstää niitä ja tehdä yhteistyötä Teddyn kanssa. Hän oli tottunut saamaan kaiken, mutta jos hänen nyt jälkeenpäin pitäisi kiittää Teddyä jostain, niin siitä että mies pakotti hänet ansaitsemaan jotain. 

Ja niin minä tein, ilmaannuin studiolle, yritin pysytellä suhteellisen selväpäisenä ja lauloin ne laulut jotka minun käskettiin laulaa. En laulanut niitä kaiken aikaa juuri sillä tavalla kuin he halusivat, panin toki vähän hanttiin, ja uskon vakavissani, että se levy on parempi koska pidin hiukkasen kiinni omasta tyylistäni. Mutta minä tein sen, mitä minulta pyydettiin. Olin juonessa mukana. Ja kun olimme saaneet kymmenen pikku balladia söpöön pakettiinsa, Teddy sanoi, että miltä tuntuu ja minä sanoin että minusta tuntui että olin saanut jotain aikaiseksi ja vaikka lopputulos ei ollut aivan sitä mitä olin alkuun kaavaillut, se oli ehkä kuitenkin ihan kiva lätty. 

Mutta vasta kun tuottaja keksi laittaa Daisy Jonesin ja The Sixin yhteen, syntyi hittibiisi. Yleisö räjähti. Yhdessä Daisy ja Billy, heidän välisensä kemia ja se mitä he antoivat itsestään ja toisistaan lavalla, oli kuin magneetti joka veti keikkayleisöä puoleensa. 

Minun tajuntani ei kuitenkaan räjähtänyt. En tiedä, oliko minulla kirjalle liian kovat odotukset. Sillä on Goodreadsissä yli neljä tähteä mikä antaa odottaa tiettyä laatua ja sitä on Suomessa mainostettu isona äänikirjaprojektina johon on panostettu enemmän kuin mihinkään aiemmin. Onhan lukijoiden iso määrä (heitä on kahdeksan) tietyllä tapaa toimiva tällaisessa kirjassa, ja on toki vaikea kuvitella miten se olisi toiminut yhdellä nais- ja yhdellä mieslukijalla. Ylipäätään rakenne, joka koostuu pelkästä vuoropuhelusta jonka jokaisen pätkän alussa on puhujan nimi ja kaksoispiste kuin näytelmäkässärissä, on todella haastava ja mietin nyt jälkeenpäin oliko se todellakin tarpeen ja mitä erityistä se antoi kirjalle.

Mutta se mihin varsinaisesti petyin ja miksi annan kirjalle vain kolme tähteä, on sen sisältö. Olin jemmannut kirjaa sopivaan hetkeen, nauttien sen säästelystä. Odotin sen tempaavan minut mukaan kiihkeään, sähäkkään rockelämään, mutta loppujen lopuksi kirja oli melko yllätyksetön, vähän tylsänpuoleinen ja jälkifiilikseltään oudon tasapaksu. Tässäkö se oli?

Kuuntelimme tämänkin kirjan yhdessä mieheni kanssa. Häntä ärsyttivät jatkuva "minä sanoin" ja "hän sanoi" hokeminen ja jonnin joutavat repliikit jotka eivät vieneet tarinaa mihinkään vaan toimivat lähinnä muistuttamassa, että tuokin tyyppi on kirjassa mukana. Keskeisiä hahmoja oli vain muutama ja loput olivat täytettä. Repliikit olivat tosiaan lyhimmillään parin kolmen sanan mittaisia ja saattoivat vain toistaa saman asian minkä edellinen puhuja oli jo sanonut, ja kun joka kerta lukijan vaihtuessa lukija sanoo ensin roolihenkilönsä nimen, kokonaisuus ei ollut aina kovin sujuvaa ja silloin sama turhautti itseänikin. 

Miestäni ärsytti myös se, kun repliikeissä esimerkiksi Billy sanoi mitä Eddie oli sanonut jne, sen sijaan että Eddie, joka oli keskustelussa mukana, olisi itse puhunut vuorosanansa. Tuo käytäntö välillä sekoitti mieheni ajatuksia siitä, kuka lopulta oli asioista mitäkin mieltä. Hän päätyi antamaan kirjalle 2,5 tähteä.