Historiallisia romaaneja vol 9

Kas, neljä kirjaa paketissa, miten originellia! 

1800-luvun Oulusta tie vie 1930-luvun Turkuun, sieltä kymmenen vuotta eteenpäin Hankoon ja lopuksi taas kymmenen vuoden päähän kuvitteelliseen Kellomäen kylään Ylä-Karjalaan. 

***

Anu Vähäaho: En voi sua unhoittaa pois

Kustantamo S&S, 2023

Lukija: Sanna Majuri 

Kesto: 13 h 39 min

Oulun pohjoisen vaurauden pohja oli tervakauppa, ja sen tuoksu leijui ilmassa kun uljas fregatti Fröken rantautui kaupunkiin. August Montin purjehti sukunsa kauppahuoneen asioilla, ja samalla Ouluun matkasivat myös hänen sisarensa mamselli Elizabeth, heidän serkkunsa Jeanne Pomelli sekä kaksi vuotta aiemmin Tukholmaan naitu Viktoriana Löwen. 

Lisäksi seurueeseen kuului Laurence "Larry" Von Rosen, joka oli näin tehnyt ensimmäisen merimatkansa. 

Äitipuoli Dorothea oli ollut Emerentian isälle hyvä naimakauppa, sillä Simon Brant olisi tuskin muuten saanut kovasti havittelemiaan porvarinoikeuksia. Tervakauppaa käyvä mies oli sittemmin kiinnostunut laajentamaan liiketoimiaam laivanvarustajaksi. 

Dorothea ajatteli Brantin kauppahuoneen pitkälti omasta ansiostaan syntyneeksi, ja kaavaili nuorta sukulaispoikaansa Jakobia liiketoiminnan jatkajaksi - ja Emerentiaa tälle vaimoksi. Emerentialla ei ollut varsinaisesti mitään Jakobia vastaan, mutta ei hän toisaalta tuntenut minkäänlaista tunteiden paloa pari vuotta nuorempaa poikaa kohtaan. Emerentia oli jo kahdenkymmenenviiden, mistä syystä mamanin piti kiirehtiä naimisiinmenoa, mutta Emerentia ei ehkä sittenkään ollut valmis muiden sanelemaan tulevaisuuteen, ja siihen syynsä oli kaupunkiin saapuneella Von Rosenilla, 

Useampi saman äänikirjasovelluksen kuuntelijoista oli pitkästynyt etenkin kirjan alkupuolella, mutta minä en tätä allekirjoita. Olen nyt kuunnellut kaksi näitä Vähäahon kirjoja ja pitänyt molemmista. 

Oulu on itselleni hyvin vierasta seutua, joten sen historian oppiminenkin on kiinnostavaa, ja historia on kyllä Vähäahon kirjoissa vahvana ajankuvana mukana. 

***

Jenna Kostet: Valkoisen linnun kaupunki

#2 Ahlgrenin suvun nuoret naiset 

Aula & co., 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 54 min

Fanny oli aina pitänyt tärkeänä sitä, että teki kaiken niin kuin kuului, ja vaali ihanteita lähes pakkomielteisesti. Hän soitti pianoa, opiskeli taidetta ja huolehti ulkonäöstään, yritti käyttäytyä miellyttävästi, ja oli kihloissa juuri sopivanlaisen nuorukaisen kanssa. Mikään ei silti tuntunut riittävän Ahlgrenin suvulle, varsinkaan hänen äidilleen.  

Fannyn kihlattu Johannes suoritti lääketieteen opintoja Helsingissä, ja oli Fannyn isoveljen Oivan opiskelutoveri. Fanny ei voinut sanoa olevansa rakastunut mieheen, mutta tunsi ylpeyttä sekä siitä että tämä oli valmistumassa hyvään ammattiin, että siitä että Fanny oli ensimmäisenä kolmesta serkuksesta astumassa rouvan säätyyn. Varsinkin sen jälkeen, kun Aina-serkku oli käyttäytynyt kerrassaan omalaatuisesti ja lähtenyt hyönteistutkijan matkassa kaukaiseen Egyptiin, Fanny oli tuntenut tarvetta toimia niin kuin häneltä odotetaan. Johannes ja Fanny tulisivat olemaan varakkaita ja seurapiireissä arvostettuja, ja he tulisivat asumaan Helsingissä, josta Johannes oli kotoisin. Muutto pois Turusta kyllä arvelutti Fannya, mutta ystävättäret olivat Helsinkiin pääsystä avoimen kateellisia joten olihan sen oltava hienoa, ja ehkä rakkaus Johannekseen syttyisi ajallaan. 

Kun Fanny katseli piirroksiaan, ne tuntuivat jotenkin sieluttomilta. Hän ei suhtautunut opintoihinsa kovinkaan kunnianhimoisesti, muttei halunnut olla surkeakaan. Ehkä opinnot olivat vain ajanhukkaa, hänestähän tulisi vaimo ja kotirouva, kenties äiti. Viimeksi mainittuun liittyi kylläkin rasite, josta lääkäri oli hänelle hiljattain puhunut, ja joka hänen pitäisi ottaa puheeksi Johanneksen kanssa mitä pikimmiten.

Kostetin kirjat Ahlgrenin suvun nuorista naisista ovat mukavaa kuunneltavaa, ei niistä nyt paljoakaan historiaa opi, mutta ne ovat viihdyttäviä tarinoita. Tarkka aika kävi ilmi vasta aika loppupuolella tai sitten missasin sen alussa, mutta Fannyyn pääsimme tutustumaan vuonna 1931.

Serkuksia on kolme, joten sarja on oletettavasti trilogia. Oli kiva kun Aina oli mukana kirjeineen vielä tässä Fannyn omassa kirjassa. 

***

Karin Collins: Tuo aika mieleen palaa

Hanko-trilogia #3

Kustantamo S&S, 2025

Lukija: Katariina Lantto

Kesto: 12 h 37 min

Saksan sotaveljien avulla Hanko on nyt saatu vapautettua Neuvostoliiton hallinnasta, ja hankolaiset saavat luvan palata kotiin. Toiset ovat helpottuneita siitä, että jatkuvista pommituksista huolimatta puolet taloista on vielä pystyssä, mutta toiset ikävöivät Hangon mennyttä aikaa. Sitä, kun varakkaat vieraat käyskentelivät Hangon puistoissa ja nauttivat auringosta sen kauniilla rannoilla. 

Lissi, joka oli ennen sotaa töissä kylpylässä, on taas Hangossa, nyt lottana. Osa väestä taas ei aio enää milloinkaan palata Hankoon. 

Nisse-poika on palautettu takaisin Suomeen oltuaan vuoden Ruotsissa turvassa pommituksilta, koska hänen Ruotsin äitinsä odottaa omaa lasta. Paluu Suomeen alkaa Kemiössä Ainon, hänen isänsä Berndtin morsiamen hoivissa. Kotiutuminen on Nisselle vaikeaa, hänellä on ikävä Ruotsin äitiä ja vadelmia ja jäätelöä joita nautittiin syreenimajassa. Suomessa on vain Aino, jota hän ei kovinkaan hyvin tunne, ja se kamala harmaa puuro jota hänen on vaikea niellä. Hän ei osaa edes puhua näille ihmisille. 

Berndt pyrkii väistelemään Ainon ja poikansa tapaamista. Miten vierailta molemmat nyt tuntuvat, ja miten paljon sellaista molemmat vaativat häneltä, mihin hän ei kykene. Helpompaa kuin lähteä käymään Kemiössä, on keksiä tekosyitä, miksi ei pääse irtaantumaan työstään Helsingin raivaamisessa pommitusten jäljiltä. Lopulta Aino ottaa ohjat käsiinsä, hankkii takaisin työpaikkansa sanomalehdessä ja vie Nissen isovanhempiensa hoidettavaksi. 

Olen kuunnellut Hanko-trilogiaa hyvin mielelläni, kirjoissa on paljon sisältöä ja monia henkilöitä, niinpä myös monia näkökulmia. Katariina Lantto, joka ei ollut minulle ennestään kovinkaan tuttu, on alun epäilyni jälkeen osoittautunut sarjalle täydelliseksi lukijaksi. Trilogiassa on hieno tunnelma, ja osat ovat olleet koukuttavia alusta loppuun saakka. 

***

Jaana Piira: Kääntyvä vaihde, kirskuvat kiskot

#2 Kellomäki

Lind & co., 2025

Lukija: Anna Saksman 

Kesto: 8 h 9 min

Annan ja Niilon poika Kalle oli unelmoinut matkasta Helsinkiin heti kun oli ilmoitettu, että Suomi saisi järjestää olympialaiset. Syksyllä hän menisi armeijan harmaisiin, ja sen jälkeen äiti oli suunnitellut hänelle valmiin tulevaisuuden. Kalle kävisi vain tarvittavat kurssit ja voisi sitten jatkaa äitinsä jalanjäljissä Kellomäen asemanhoitajana. Kalle itse mietti muita vaihtoehtoja, etenkin muusikon ura kiinnosti hänen opittuaan armeijakuukausinaan kitaran rämpyttämistä. Nuori mies opetteli kappaleita korvakuulolta ja omasi selvästi taipumuksia soittamiseen. 

Aune ja Martti pitivät kyläkauppaa, jonka tiskin taakse nuorin tytär, iltatähti Leena oli lähestulkoon kasvanut. 

Kaksoset Hilkka ja Helvi olivat Leenaa paljon vanhempia, jo naimisissakin. Heistä itsenäisempi ja raisumpi Hilkka oli valinnut puolisokseen Mattilan Tuomon, Kellomäen rikkaimman talon vanhimman pojan, joten heillä ei ollut rahasta pulaa. Lapseton liitto ei näyttänyt häntä haittaavan. Puoli vuotta kaksossisarensa avioitumisesta Helvi oli mennyt vihille hyväluontoisen kyläpoliisin, Teuvo Naakan kanssa, ja vain viisi kuukautta häiden jälkeen syntyi esikoinen ja kohta toinenkin lapsi. Sitten sai Helvin mielestä riittää, varsinkin kun molemmat jo olivat poikia. 

Leena jatkoi opiskelujaan kaupungissa, mutta niin vanhemmat kuin kaksoset olivat sitä mieltä, ettei Leenaa kannattanut pidemmälle kouluttaa, hänhän häärisi itsestään selvästi vanhempien apulaisena ja heidän jäädessään eläkkeelle jatkaisi kaupan pitoa. Tyttö saisi olla kiitollinen, että hänelle oli pedattu tulevaisuus elantoa myöten valmiiksi. 

Kallen ja kapinoivan Leenan välille syttyi aikanaan kiinnostusta, joka pikku hiljaa eteni suhteeksi ja liitoksi, jonka myötä Leenasta tuli äiti ja Kellomäen postinhoitaja. Kalle oli vihdoin myöntynyt jäämään töihin rautateille ymmärrettyään miten vanhemmat ikääntyivät ja heidän terveytensä alkoi reistailla. Kallen ja Leenan liittokin koki parempia ja haasteellisempia vaiheita, kuten liitoissa monesti käy.

Kirja etenee monen vuoden ajanjakson olympiavuodesta alkaen, ja mielestäni oli kirjailijalta erinomainen valinta, että ensimmäisen osan sodanalusvuosien jälkeen olikin hypätty sodan yli ja otettu koppi jälleenrakennusvuosiin. Toivottavasti sarjaan saadaan vielä jatkoa.

***

Historialliset romaanit vol 7

Pitkästä aikaa sain bloggauksen valmiiksi, ja tässä seuraava kattaus historiallisia romaaneja. Aikajärjestyksessä mennään, melkein sata vuotta 1850-luvulta 1940-luvulle.

*** 

Mikaela Nykvist: Savua taivaalla

Saga Egmont, 2020 (lukukirja 2017)

Lukija: Elina Saarela 

Kesto: 10 h 51 min

Kesä 1852 on kuuma ja kuiva, niin kuiva että vesikin loppuu kaivoista. Joku käsittelee tulta liian varomattomasti, ja Waasan kaupunki palaa maan tasalle. 

Elna on peltotöissä Waasan ulkopuolella, kun hän näkee savun nousevan. Hädissään hän rientää kohti palavaa kaupunkia, jossa hänen isänsä ja kaksi sisartaan ovat. Samaan aikaan Amalia-neidin palvelija kiirehtii Waasassa viemään hirveää uutista emännälleen - nyt on kiire.

Amalia sekä Elna ja hänen sisarensa päätyvät turvaan pieneen Runsorin kylään, jossa ystävällinen Alfred ottaa heidät luokseen asumaan. Amalialla on sukua Ruotsin puolella, mutta sana kulkee hitaasti ja jatkuvasti Amalia odottaa, että isä järjestää hänet pian turvaan. Luokkaerot alkavat näkyä sitä selkeämmin, mitä pitempään majoitus Alfredin katon alla kestää. Waasan kaupungin jälleenrakennus on pitkä rupeama, ja samalla mietitään myös kaupungin paikan siirtoa. Asiaan liittyy myös poliittisia kuvioita.

Savua taivaalla aloittaa trilogian joka jatkuu nälkävuosiin. Kiinnostuin sarjasta kuunneltuani aiemmin saman kirjailijan uudemman sarja-aloituksen Epävarmalla tiellä, joka alkaa 1900-luvun alusta. 

Lukija oli harmi kyllä sieltä haastavimmasta päästä, mutta nopeutettuna 1,25-kertaiseksi lauseiden omituiset pätkimiset pysyivät siedettävinä. Muuten kiinnostus sarjan jatkoon pysyi kyllä vahvana.

***

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät

Synnyinmaa-sarja osa 2

Otava, 2024

Lukija: Panu Vauhkonen

Kesto: 9 h 36 min

Erikin ja Mariannen avioliitto kukoisti  ja heillä oli pieni poika jonka Erik oli nimennyt isänsä mukaan Henrikiksi. Erik oli alunperin viehättynyt Mariannesta tämän älykkyyden tähden, ja hän ymmärsi naisen tarvitsevan muutakin kuin lapsen ja talouden hoitoa. Mariannea harmitti etteivät naiset Suomessa voineet opiskella edes ylioppilaaksi, ja niinpä Erik oli laatinut vaimolleen opinto-ohjelman, joka vastasi filosofian maisterin tutkintoa. Sen lisäksi heillä vieraili väkeä nuorista ylioppilaista musiikkereihin ja runoilijoihin. 

Elettiin vuotta 1864, ja Erikin liiketoimien kukoistaessa Suomen suuriruhtinaskunta joutui toisenlaiseen katastrofiin. Kevät alkoi myöhässä, kesä oli kylmä ja sateinen, eikä vilja kasvanut kunnolla. Sama toistui useampana vuonna peräjälkeen, ja katovuodet kurittivat muutenkin köyhää kansanosaa, joka joutui pakenemaan kotiseudultaan ja lähti vyörymään kohti etelää ruuan toivossa. 

Hämeessä Erikin nuoruudenrakkaus Briitta Mickelsson emännöi suurta tilaa. Kun Erikin pohjoisessa asuva ystävä, opettaja Martti Wikander, pyytää hänen apuaan, ryhtyvät he kolmistaan organisoimaan apua nälänhädästä kärsivään pohjoiseen. 

Synnyinmaa-sarja on minun ensikosketukseni Virpi Hämeen-Anttilan kirjoihin, mutta jos hän yleensäkin kirjoittaa näin taitavasti, tulen kyllä pitämään hänet mielessä. 

***

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari

Aula & co, 2025

Lukija: Maija Lang 

Kesto: 8 h 13 min

Aina Ahlgren oli elänyt perin suojattua elämää, ja ollut siihen tietyllä tapaa tyytyväinenkin, mutta salaa hän oli unelmoinut jostain muusta. Aina ei oikein tiennyt mistä, mutta jostain suuremmasta. 

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän oli vain jäänyt kotiin hoitamaan tätien askareita, eivätkä tädit halunneetkaan hänen opiskelevan pidemmälle. Serkutkin olivat luulleet, että siinä missä he lähtisivät maailmalle, menisivät naimisiin ja perustaisivat perheet, Aina ei edes halunnut muuttaa mitään elämässään. Mutta nyt Aina oli kertaheitolla järkyttänyt ja suuresti uhmannut sukuaan lähtemällä haluamalleen polulle, ja se polku veisi saarelle sontiaisten pariin.

Veikko Honkonen oli Turun yliopiston dosentti ja hyönteistutkija, joka oli tarvinnut assistentikseen pystyvän ja ennakkoluulottoman naisen, ja heidän sattumalta kohdatessaan suostutellut Ainan tehtävään, vaikkei tämä olisi palkkatyötä tarvinnutkaan. Siitä käynnistyi Ainan matka sinisiipisten saarelle.

Alussa minulla oli haastetta saada ajankuvasta kiinni, ja tuntui kuin olisin kuunnellut ainakin 20 v vanhempaa aikaa. Sitten kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin, se rullasi viihdyttävästi joskin hieman ennalta-arvattavasti. 

Sinisiipisten saari aloittaa trilogian, jossa seurataan kolmen tyttöserkuksen elämää. Veikkaanpa että saamme seuraavaksi kuunnella lisää Fannysta, joka oli samaisen kesän töissä setänsä liikkeessä ja harrastaa ainakin piirtämistä. 

 

P.s. Oikein osui veikkaukseni kun tämän alkukesästä kuuntelin, Fanny on päähenkilö elokuussa ilmestyneessä Valkoisen linnun kaupungissa, jossa liikutaan ilmeisesti taiteilijapiireissä. Jatkoon!

***

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Otava, 2020

Lukija: Toni Kamula

Kesto: 8 h 31 min

Inari, 1944

Väinö Remes oli palkattu tulkiksi vankileirille, jota ei oltu merkitty suomalaisten karttoihin. Se oli natsi-Saksan leirejä, joten hän työskenteli ensisijaisesti Gestapolle, ei niinkään Suomen valtiolle.

Johtaja Felde on varmasti juuri sellainen mies, jonka alla makaa huora jos toinenkin. Hän naurahti kopean tympeästi tittelilleni. ”Vai sotilasviranomainen.” Nimitys oli keksitty viidessä minuutissa, kun oli tullut määräys lähettää suomalaisia tulkkeja ja poliiseja työskentelemään isänmaan puolesta natsi-Saksan leireille. Nimitystä ei ole täsmennetty tai muutettu. Ehkä siitä syystä, ettei meitä virallisesti ole olemassa. Felde kyseli kuulumisiani ja uteli paljon työstäni tuhoamisyksikkö Einsatzkommando Finnlandissa sekä työstäni Stalag 309 -leirillä.

”Uskotte siis Suur-Suomeen ja suomalaiseen rotuun?”

”Kyllä, herra johtaja! On tärkeää, että rajantakaisista suomalaisheimoista saadaan kitkettyä pois kaikki vihollisaines ja että heidät voidaan kouluttaa kunniallisiksi Suur-Suomen kansalaisiksi!” huusin suu vaahdoten ja selkä niin suorana, että sattui. 

Enontekiö, 1947

Inkeri oli ajanut pitkän matkan vaarallisia teitä aina Helsingistä saakka, asettuakseen taloon Enontekiöllä. Sen kaikkia pintoja peitti jokin mitä Inkeri luuli ensin hiekaksi, mutta tunnisti sitten poltetun Lapin tuhkaksi. Muutaman tienposkessa lojuneen ruumiinkin ohi hän oli ajanut. 

Muutaman mutkan kautta hän sai myös alivuokralaisen, Olavi Heiskasen, joka työskenteli vankileirillä.

”Saanko kysyä mitä te teette täällä, rouva?” Olavi kysyi.

”Minut on palkattu kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin jälleenrakentamisesta. Tästä tulee pian moderni paikka. Valtio panostaa alueeseen runsaalla kädellä”, Inkeri totesi. ”Aion lähteä tuntureille vielä tällä viikolla, jos säät sallivat.”

”Tuntureille?” Piera kysyi.

”Niin”, Inkeri sanoi ja katsoi miestä. ”Tarvitsen sinne oppaan. Näyttämään niitä pieniä lapinkyliä, joita siellä vielä on. Suostutko sinä?” Piera kohotti kulmiaan.

”Tarinoita modernisoituvasta Lapista ja katoavasta lappalaiskulttuurista. Hm?” Olavi hymähti sätkä huulessaan. ”Sitäkö varten toimituksesta ostettiin teille ihan kokonainen talo?” Tuli vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Piera siirteli pieksujensa kärkiä nurmikolla.

Todellisuudessa Inkeri oli tullut Lappiin etsimään sodan aikana kadonnutta miestään. 

Olipa upeasti kirjoitettu kirja, ja niin vaikeasta aiheesta!

Olin yllättynyt että Suomessa on edes ollut tällaisia tuhoamisleirejä, enkä oikein osaa kuvata tuntemuksiani asiasta. Viime vuosina on törmännyt niin paljon asioihin joita on pyydetty anteeksi (kuten kulttuurinen omiminen tai ylipäätään väärin kohtelu) tai esimerkiksi nimiin joita on muutettu, kuten Brunbergin suukot ja pakkauksen kuvitus. On siis väkisinkin sisäistänyt myös ajatuksen siitä, että eri aikoina on ollut sen aikakauden tapoja ja käytäntöjä, joita ei tarvitse nykypäivänä hyväksyä, muttei siinä mielessä yksinomaan tuomitakaan, että aikakausi on ollut se mikä on ollut, ja tietämys ja ymmärrys sen mukaista. Että yhteiskunnan kehityksen myötä on myös ihmisten ajatusmaailma kehittynyt. Esimerkiksi lihansyönti ja nykyiset lihaa korvaavat tuotteet. Mutta että Suomen maaperällä on ollut tuollaisia leirejä, jäi kyllä omaa mieltä myllertämään. 

Leireille tuotiin vankeja jopa Danzigista asti, rahdattiin ensin laivalla Helsinkiin, leirille vihdoin päästyä heti ammuttiin. Miksi heidät edes kuljetettiin ammuttaviksi tänne saakka, miksi kaikki tuo vaiva? Ja aseveljeyden nimissä tälle annettiin hiljainen hyväksyntä?

Ei siis ihme, että natsien tuhoamisleiri silloisen Suomen maaperällä on ollut arka asia. Kun edes mieheni, joka sentään lukee sitä enemmän miehille suunnattua sotakirjallisuutta, ei tuntenut asiaa, luin siitä enemmän netistä, ja ymmärsin että asian käsittely julkisuudessa on lähtenyt liikkeelle niinkin myöhään kuin väitöskirjasta 2008. 

Tämä kirja kannattaa ilman muuta lukea. 

Jenna Kostet: Marrasyöt

 Jenna Kostet: Marrasyöt

Alkuperäinen julkaisu: Robustos, 2015

Äänikirjana: Word Audio Publishing, 2021

Lukija: Hanna Gibson

Kesto: 6 h 47 min

Nuoren tytön alastoman ruumiin oli löytänyt Pyhäinpäivän aamuna sienestäjä, eläkeläisrouva Raitio, kalliolta Jatulintarhan kivilatomusten kehästä.

Jatulintarhan opastaulussa kerrottiin, että naiset olivat rakentaneet kivilatomuksia odotellessaan merellä olevia sulhasiaan. Ehkä tyttö oli saanut pakit poikaystävältään ja päättänyt odottaa häntä tuonpuoleisessa. Ajatus inhotti.

Nils Larsson piti itsemurhaa todennäköisenä. Tyttö oli varmaankin ottanut yliannostuksen lääkkeitä, riisuuntunut ja käpertynyt kivikyhäelmään kuolemaan. Ruumista tultiin hakemaan Turusta saakka, ei heillä Nauvossa ollut edes väkeä sellaiseen. Pieni poliisiasema, vain hän itse, toimistohommissa Hanna ja työparina Mäkelä, "virkaintoinen poika" joka ei osannut ruotsiakaan kuin välttävästi. Lähinnä kyseessä oli kokeilu siirtää muutama heistä Paraisilta Nauvoon tutkimaan mökkimurtoja, vuoden vaihduttua olisi edessä paluu vakipaikkaan.

Larssonin mielestä Jatulintarha oli silkkaa mökkiläisten romantisointia, muka tärkeä osa paikallisidentiteettiä, merkittävää historiaa. Paikalliset tuskin muistivat koko kyhäelmää. Mutta ruumis, se ei ollutkaan niin yksinkertainen tapaus. Naisen vaatteita ei.löytynyt mistään. Huumattu kyllä, mutta väkivallan merkkejä ei ollut havaittavissa, vaikka uhri olikin ollut hiljattain sukupuoliyhteydessä.

Hannele Raittoa, joka oli löytänyt ruumiin, kylmäsi. Hän näki muutenkin jatkuvia painajaisia, että merestä nousi liejun ja levän peittämiä, meren viemiä kertaalleen jo kuolleita, jotka veisivät hänetkin mennessään. Hän oli asunut jo pidempään saarella miehensä Kaarlon kanssa, mutta hänellä oli poika nuoruudenrakkautensa, norjalaisen Svenin kanssa. Sven oli ollut kalastaja ja kuului niihin meren viemiin, toisinsanoen mies oli kalastusmatkallaan hukkunut. Poikaan olivat välit katkenneet, tämä ei antanut äidilleen anteeksi äidin valintoja silloin joskus. 

Palataan ajassa lokakuun alkuun, jolloin Selja kirjoitti arkeologian väitöskirjaa megaliiteista. Hän oli tiedekunnassa ystävystynyt Annin kanssa, joka oli sitä tyyppiä, joka kietoi kaikki miehet sormensa ympärille, mukaanlukien heidän apulaisprofessorinsa Juha Svakin. Anni pyörittelikin toista opiskelijaa, Joonasta, ja oli jotenkin oudosti mustasukkainen Svakista, jonka kurssille megaliiteista kaikki kolme osallistuivat. He kuuluivat myös niihin muutamaan valittuun, jotka professori valitsi opintoretkelle jatulintarhaan.

Svakilla oli teoria siitä, että jatulintarhan läpi saattoi marrasyönä kulkea, kuolla ja palata, avata portit mereen kerran hukkuneiden palata maailmaan. Oliko Anni yrittänyt suorittaa jatulintarhan riittiä, mutta epäonnistunut siinä? 

Kirja liikkuu vuorotellen kahdessa lähekkäisessä aikatasossa, Pyhäinpäivästä eteenpäin Larssonin ja välillä Hannele Raition näkökulmasta ja lokakuun alusta kohti Pyhäinpäivää Seljan elämästä keroen. Jatulintarhan riitistä yritettiin luoda kirjaan jännitettä joka sinänsä kivasti onnistuikin, mutta omaan makuuni tapahtumat etenivät turhan hitaasti, kuten edellisessäkin Kostetilta lukemassani kirjassa (Linnunluisia) Muilta osin kyllä pidin tästä, henkilöistä, saaristosta, mystiikasta, ideasta. 

Jenna Kostet: Linnunluisia

Jenna Kostet: Linnunluisia

Aula & Co., 2020

357 sivua

Käsi hapuili tyhjää. Kouraan tarttui vain mustaa vettä. Paita oli märkä, ja Jouko varoi keikuttamasta jollaa enempää. Eijaa ei näkynyt missään. Vain hämärää ja Rebekan hiukset kalliota vasten. Naisen mekko, jonka sisälle oli jäänyt ilmaa niin, että se pussitti vedessä kuin heliumilla täytetty ilmapallo. 

Lainasin kirjan Piki-kirjastosta. 

Saari oli perheen äidille tuttu, hän oli asunut siellä jo oman lapsuutensa eikä osannut pysyä poiskaan. Niinpä Eijan oma perhe vietti siellä kaikki kesänsä, Eijan mies Jouko ja heidän lapsensa Maaria ja Mikael. Saari oli kaukana mantereelta, yhteysaluksella sinne matkasi viisi tuntia Pärnäisistä.

Mikael ei ollut enää muutamaan vuoteen viettänyt aikaa saaressa, ei sitten lukiovuosien. Nyt oli alkanut kesäloma, hän oli juuri saanut kandin paperit ympäristötieteen opinnoistaan, vaikkei sitä itse kummemmin arvostanutkaan. Vuosiin hän ei ollut löytänyt aikaa käyskennellä isän kanssa saaren kallioilla, nyt hän ei tiedä mitä tekisi seuraavaksi, eikä kukaan kavereistakaan jäänyt kesäksi Turkuun. Maaria oli juuri eronnut poikaystävästään, ei hän villiin sinkkukesäänsä pikkuveljeä kaipaa.  Nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa ja tunnen siitä huonoa omatuntoa. Minun pitäisi olla töissä, suunnittelemassa opintoja, elämässä itsenäistä elämää. Ei istumassa kiikarit kädessä kalliolla isäni kanssa. 

Linnut olivat Joukolle elämä ja saarella niitä oli tavattu yli 400 lajia, harvinaisuuksuakin, mutta linnut olivat myös tekosyy livahtaa hetkeksi omille teilleen kohtaamisiin Rebekan kanssa. Naisen, joka kirjan ensisivuilla myrsky-yönä menehtyy. Mikael kertoo nykyhetkestä, hänellä on mukanaan saarella lehtileike, joka kertoo naisen hengen vieneestä onnettomuudesta ja mysteeri kiinnostaa häntä. Hän haluaa tutustua Matildaan, Rebekan tyttäreen joka asuu yksinään saarella, tyttöön joka ei lapsenakaan leikkinyt heidän muiden kanssa. Äidin ja tyttären ympärillä leijuu jokin salaisuus, jokin mistä saarella ei puhuta, jokin mikä saa isänkin vaivautuneeksi, äidiltä ei uskalla kysyäkään. Kalastajat puhuvat Erikssonin naisista. Puhutaan kuin he olisivat noitia tai paholaisia tai jotakin, mistä pitää kuiskata. Kalastajat sihauttavat sanat huulten välistä, sylkäisevät nuuskamällit kaupan kulmalle ja vilkuilevat sitten ympärille aivan kuin häveten sitä, mitä ovat tulleet sanoneeksi.

Jouko kertoo vuorollaan tapahtumia jostain kauempaa. Kirjan takakannessa sanottiin, että Jouko avaa tarinaa nykyhetkestä kohti menneisyyttä, sinne mistä kaikki sai alkunsa. Ei. Jouko alkaa omalla vuorollaan kertoa ajasta, jolloin Rebekka on vielä elossa, hetkistä joita hän varastaa perheeltään saadakseen viettää ne Rebekan kanssa. Rebekka on kuollut "vuosia sitten", Jouko ei voi aloittaa nykyhetkestä. Olen ymmälläni ja minua häiritsee se, etten voi päätellä minkä verran vuosia välissä on. Ellen olisi niin viehättynyt saaristosta, juonesta ja erityisesti tunnelmasta, heittäisin kirjan kesken koska en hahmota kerrotun suhteita aikajanalla. Vuosiluvut lukujen alussa auttaisivat paljon. 
Jatkossa hahmottaminen helpottui, kun lasten koulunkäynnistä sai viitteitä minkä ikäisiä he voisivat olla. Ilmeisesti jokaisen lukijan on tarkoitus päätellä nämä aikatasot itse, joten ei siitä enempää. 

Rakenne on erikoinen. Normaalistihan tällaisessa kahden aikatason kertomuksessa Jouko lähtisi liikkeelle sieltä, missä Rebekka tulee mukaan kuvioihin ja etenisi myrsky-yön tapahtumiin. Mietin tätä koko ajan lukiessani. Mietin sitä, että kun pääsen loppuun, olenko samaa mieltä siitä että tarina piti kertoa näin päin, vai mietinkö miksi kirjailija oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Joka tapauksessa olin koukussa kirjaan. Olin lukenut alle 100 sivua ja olin kirjoittanut poikkeuksellisen paljon ajatuksiani suoraan blogiin. Yleensä vain liimailen tarralappuja tärkeisiin kohtiin ja kirjoitan blogijutut vasta kirjan luettuani. 

Loppufiiliksistä. Kirjan verkkainen, kaunis ja hieman haikeakin tunnelma viehätti minua, mutta sitä olisi kestänyt myös tiivistää reippaasti ja mitä pidemmälle luin, sitä enemmän tiivistämisen tarvetta koin. Keskivaiheilla aloin väsähtää kun juoni tuntui junnaavan paikallaan ja lukujumikin iski, niin että muutamana päivänä luin kirjaa vain nukkumaan mennessä. Tunnelman virittämiseen näitä "lisäsivuja" ei mielestäni kaivattu, olin kyllä koukussa siihen. Viimeiset noin sata sivua etenivät taas sutjakkaasti, kun juoni nitkahti eteenpäin. Mitään yllätyskäänteitä ei tullut, sellaiseksi ehkä tarkoitetun olin päätellyt jo takakansitekstistä. Tiivistetymmälle tarinalle olisin antanut puoli tähteä enemmän, nyt 3,5/5, Goodreadsiin pyöristettynä alaspäin.