Cozy crime -sarjojen jatko-osia

Olen koko kesän kuunnellut niin paljon kirjoja, että postausjonoa sen kuin kertyy. Tällä kertaa paketissa onkin peräti neljä dekkaria, jotka ovat sarjan jatko-osia, toisin sanoen näiden sarjojen parissa olen jatkanut. 

Tällä kertaa mukana on yksi suomalainen erittäin cozy dekkari, englantilainen historiallinen dekkari sekä kaksi ruotsalaista dekkaria, joista Cedervallin kirjassa ei ole mitään raakuuksia. Ohlssonin kirjassa on mukana muun muassa aiemmin tapahtunut paloittelumurha, mutta verellä ei silti mässäillä. 

Osien irrallisuutta miettien Eppu Nuotion kirjassa on vähiten väliä sillä, onko sarjaa lukenut aiemmin. Muissa kolmessa päähenkilöiden suhteen / välien kehittymisestä saa eniten irti, kun osat lukee ilmestymisjärjestyksessä.

***

Marianne Cedervall: Haudataan menneet

#2 Mullvaldsin murhat

Otava, 2023 (kuunneltu 11/23)

Suomennos: Riie Heikkilä

Lukija: Eija Ahvo

Kesto: 8 h 44 min

Anki Karlsson oli muuttanut vuosi sitten Gotlantiin eläkepäiviään viettämään ja viihtyi hyvin Mullvaldsin maaseudulla kahden islanninhevosensa kanssa. Muuttoon alkujaan epäilevästi suhtautuneet ystävättäret olivat tulleet kahden viikon "ratsastusleirille", kuten he syyslomaansa Ankin luona kutsuivat.

Mullvaldsin syksyn uusi kohokohta, tryffelifestivaalit, olivat lähestymässä ja loppuvalmistelut täydessä käynnissä. Uusina henkilöinä kirjassa olivat esimerkiksi ravintoloitsijat Sara ja Micke sekä Nils, jonka 70-vuotispäiviä tryffelijuhlan ohessa vietettiin. Tryffelimaat ovat Nilsiltä vuokrattuja ja tryffelibisneksessä pyörii monia tekijöitä.

Ensimmäinen varsinainen dekkarillinen tapahtuma oli Nilsin ulko-wc:n tuhopoltto ja teksti seinässä: Kuolema tryffelisialle! Varsinainen rikos tapahtuu kun Anki ystävineen sekä Nils seurueineen osallistuvat hienoille illallisille Saran ja Micken ravintolassa. Kuuden ruokalajin jälkeen yksi vieraista tuupertuu kuolleena niille sijoilleen ja poliisi epäilee myrkytystä. 

Kuuntelin sarjan ensimmäisen osan alkukesästä '23 ja olin silloin jäänyt hieman epäilevälle kannalle sen suhteen jatkanko sarjan parissa. Viisi kuukautta muhineena jatko oli alkanut kiinnostaa, ja koska kolmas osa oli pian ilmestymässä, päätin ladata kirjan luureihini. Sijoittuivathan tapahtumat sitä paitsi sopivasti marraskuuhun, jolloin myös kirjan kuuntelin. 

Käyttämässäni äänikirjapalvelussa eräs kirjan kuunnellut oli jättänyt yksisanaisen kommentin "mummomainen", ja koska hän oli antanut kirjalle vain kolme tähteä, ymmärtäisin kommentin sävyn negatiiviseksi. Itsehän voisin 60-luvun lopulla syntyneenä jo mummo ollakin, joten minusta on vain mukavaa, että kirjojen päähenkilöt eivät aina ole maksimissaan 30-40-vuotiaita. 

Eija Ahvo on ihana lukija, ja olisin voinut jo hänen takiaan kuunnella kirjan ilman että siinä olisi tapahtunut yhtään murhaa. Lisäpisteitä siitä, että kun kirjassa oli laulu, hän myös lauloi, ja miesten repliikit hän luki hieman möreämmin. Voi olla että se häiritsee taas osaa kuuntelijoista, ottaen huomioon että useimmat suomalaiset haluavat kuunnella vain tasapaksua, väritöntä pajatusta. 

Pidin tästä enemmän kuin ensimmäisestä osasta, jolle annoin kolme tähteä, tälle yhden enemmän. Henkilöitä oli jälleen paljon ja vain muutama ennestään tuttu, joten sain kyllä pinnistellä muistaakseni kuka oli kenenkin sisko tai setä, ja mikä hän oli ammatiltaan. 

Kirjassa oli mukana useampia koiria. Meillä on nyt omassa laumassa ensimmäinen pohjavillan omaava ja olen ihastellut sen pohjavillan pehmeyttä. Kirjassa eräs kyläläinen kerää tryffelikoirien (toinen puhdas lagotto romagnolo, toinen vesikoiraristeytys) saksilla leikattua karvaa karstatakseen sen langaksi, tarkoituksena kutoa villasukat. Koirankarvoista voi tosiaan tehdä lankaa, mutta pääasiassa siihen tarkoitukseen käytetään juurikin harjattua pohjavillaa. Trimmattu (leikattu) karva käy jos se on minimissään neljän sentin mittaista, mutta silloinkin langasta tulee pistelevää, ja koska kirjassa koirien kihara turkki leikattiin kerran kuukaudessa, kovin pitkäksi se ei voinut siinä ajassa ehtiä. Sukat sellaisesta langasta voisi lahjoittaa lähinnä vihamiehelleen. 

Kaiken lisäksi karvoja kerättiin muovipussiin, todellisuudessa ne tulee säilyttää esimerkiksi paperipussissa, ei missään nimessä muovin sisällä, ettei karva eltaannu. Harmi että tämä meidän pohjavillainen koiramme on pieni kleinspitz; menisi kauan ennen kuin siitä saisi edes yhden sadan gramman lankakerän aikaiseksi!

***

Lynn Messina: Jadetikarin arvoitus

Aula & co, 2023 (kuunneltu 7/24)

Suomennos: Nelli Hietala 

Lukija: Rosanna Kemppi 

Kesto: 8 h 49 min

Ensimmäisessä osassa Bea(trice) Hyde-Clare, orastava vanhapiika 1800-luvun Lontoossa, oli niin kovasti halunnut ratkaista kuolemantapauksen, että oli tullut siinä sivussa keksineeksi itselleen mystisen miesystävän. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ettei enää pääsisi tästä valheesta irti, halusivathan hänen ylläpidostaan huolehtivat setänsä ja tätinsä niin mielellään löytää hänelle miehen, joka vastedes huolehtisi hänen elinkustannuksistaan. Hän ei välttämättä olisi halunnut juuri nyt toisen mysteerin kohdalleen, mutta niin vain käy, että eräs mies kaatuu kuolleena käytännössä hänen jalkojensa juureen. Miehen selässä törröttää tikari. Eihän sellaista voi olla tutkimatta. Mukaan sotkeutuu jälleen ensimmäisestä osasta tuttu aatelismies, joka sekä ärsyttää Beaa, että saa hänen sydämensä väpättämään.

Pidin itselleni pienen puhuttelun kun ryhdyin kuuntelemaan tätä kakkososaa Bean rikostutkimuksista. Mikäli aion tähän ryhtyä, en voi asennoitua kirjaan tahattomana parodiana. Ensimmäinen osa kun lipsui mielestäni sen puolelle mennessään niin yli sopivaisuussääntöjen noudattamisen vahtimisessa. Pidin tästä toisesta osasta paljon enemmän ja tässä itse rikostutkintakin oli isommassa roolissa. Toisaalta muutama viikko ja toistakymmentä kirjaa myöhemmin en muista siitä enää juuri mitään...

***

Eppu Nuotio: Pitkäsoitto

#3 Rakel Oksa ratkaisee

(kuunneltu 7/24)

Gummerus, 2024

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 53 min

Rakelin ja Dannen on-off-suhde on muuttunut vakavammaksi ja Raakel on erityisen iloinen siitä, miten luontevasti Dante ja Raakelin poika Eero tulevat juttuun. Kesäinen purjehdusloma kolmestaan oli ollut menestys.

Raakel on työhuoneellaan täystyöllistetty, mutta Dante ehtii ottaa vastaan tarjotun remonttikeikan, jossa entinen Oivan kone -niminen elektroniikkaliike muuttuu sukupolvenvaihdoksen myötä kahvilaksi. 

1980-luvun alussa Oivan koneella menee vielä hyvin. Omistajan poika Pekka on ollut nuoresta saakka liikkeessä töissä. Pahinta siinä ei ole pieni palkka, vaan päivien monotonisuus. Hän unelmoi muuttavansa Amerikkaan, Floridaan jossa paistaa aina aurinko. Siellä he tyttöystävä Astan kanssa laittaisivat pystyyn levyfirman, siitä huolimatta, että isä toivoo juuri hänestä jatkajaa omalle yritykselleen. Asiat kuitenkin mutkistuvat monestakin syystä.

Eppu Nuotion dekkarit ovat kyllä niin cozyja kuin cozy crime olla voi. Enemmän keskitytään sekä jatkuvajuoniseen ihmissuhdepuoleen että rikostarinan ihmissuhteisiin, eikä rikoksilla mässäillä. 

***

Kristina Ohlsson: Varjopaikka

WSOY, 2024

(kuunneltu 8/24)

Lukija: Aku Laitinen

Kesto: 15 h 36 min

Juuri ylioppilaaksi valmistunut Iben oli valehdellut saaneensa stipendin valokuvauskurssille Visbyhyn, mutta tosiasiassa hän oli tullut Hovenäsetiin ja vuokrannut sen saman talon, pakastimeksi kutsutun, jossa August Strindberg oli asunut kunnes oli muuttanut yhteen rikostutkija Maria Martinsonin kanssa. Eikä hän ollut siellä ottaakseen valokuvia, vaan vanhan paloittelusurman takia. 

August Strindbergillä on kädet täynnä työtä viimeistellessään leivontakilpailun järjestelyitä ja hioessaan omaa kilpailureseptiään. Myös antiikkikaupassa riittää vilskettä ja hänelle tuodaan myyntiin muun muassa arvokas veitsisarja. 

Kylän kietoutuessa mystiseen sumuun Iben näkee monien kyläläisten tavoin ruumiin roikkumassa rannan uimahyppytornista. Mies oli nuori, korkeintaan kolmenkymmenen, ja köydeltä näyttävä punos jossa hän roikkui, olikin teräsvaijeria. Miehen taskuissa ei ollut mitään: ei kännykkää, ei henkkareita, ei itsemurhaviestiä. Jos mies oli päättänyt lopettaa päivänsä niin julkisella paikalla ja niin dramaattisella tavalla, eikö hän halunnut ihmisten saavan tietää kuka hän oli?

Maria palaa kesälomalta sopivasti murhaa seuraavana päivänä ja poliisille selviää pian, että mies on murhattu. Tapaus on ikään kuin alkusoittoa suuremman tapahtumaketjun selviämiselle, ja jäljet johtavat taaksepäin aina vuoteen 1989. Tähän kokonaisuuteen kietoutuu myös yksinhuoltajaisä Oskar, joka asuu eskaria käyvän sokean tyttärensä Matildan kanssa. Oskar ei aina ole ollut sopiva lapsen huoltajaksi, mutta nyt hän yrittää tosissaan, sillä maailmassa ei ole mitään Matildaa tärkeämpää. 

Varjopaikka rullasi liikkeelle melko hitaasti, ja olisin tiivistänyt sitä monessa kohtaa. Nautin silti kovasti kirjan tunnelmasta ja Aku Laitinen sopii sen ääneksi erittäin hyvin. Joskus vain tuli sellainen tunne, että asiat voisivat nytkähtää eteenpäin nopeammin ja poliisi saada vihdoin tietoonsa ne asiat jotka lukija on tiennyt alkusivuilta lähtien. 

***

Kaikki neljä sarjaa tulevat erittäin todennäköisesti jatkumaan ja tällä hetkellähän sekä Messinan että Cedervallin kirjoista on jo tullut uudet osat. August Strindbergistä kuuntelinkin jo kolmannen osan, joka jää seuraavaan koontiin.

Äänikirjapalvelusta Messinalta löytyy englanniksi myös "regency romanceja", pitää laittaa harkintaan kun tahtoo jotain oikein hömppää. 

Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

 Eppu Nuotio: Hopeamedaljonki

#2 Raakel Oksa ratkaisee

Gummerus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 5 h 7 min

Nykyhetki 

Harvoin saa aikuisena yllätyssisaruksen, mutta Raakelille kävi juuri niin. Sekä hän että Leo olivat kasvaneet kahdestaan oman äitinsä kanssa, mutta nyt heille oli selvinnyt, että edesmennyt isä olikin heidän yhteisensä.

Leo on asunut pitkään Berliinissä ja viime aikoina New Yorkissa. Leolla on puoliso Kristoffer sekä pojat Peter ja Wolf, jotka ovat vuotta Eeroa nuorempia. Siinä missä Eero on rauhallinen pohdiskelija, kaksoset ovat vilkkaita ja puheliaita. 

He olivat tulleet kesälomalle Suomeen, Leon äidin Ellenin luo. Ellen asuu Turussa, hänen sukunimensä on Lähde, ja kyllä, hän on juuri se sama Ellen Lähde josta Nuotio on kirjoittanut aiemmin!

"Olitsä järkyttynyt, kun mä soitin?" Raakel kysyy.

"Ehkä yllättynyt on parempi sana", Leo vastaa. "Kai kaikilla lapsilla on omista vanhemmista jokin kuva, ja se, että isällä olikin lapsi avioliiton ulkopuolella, muutti sitä kuvaa. 

Kun Leo nousee, Raakelista tuntuu kuin hän katsoisi peilikuvaansa. Kaikki on tuttua. Veljen tapa työntää tuoli suoraan taaksepäin, tapa napata vielä viimeinen suupala pöydästä, hörpätä iso hörppy viinilasista ja täyttää se sitten piripintaan ennen pullosta erkaantunista, tapa pyyhkiä suun seutu puhtaaksi.

Seitsemänkymppinen Ellen oli ollut uutisesta aluksi typertynyt, mutta todennut sitten, ettei mukavia sukulaisia voinut koskaan olla liikaa. Oli käynyt ilmi, että Raakelin äiti oli tavannut tulevan lapsensa isän seminaarissa ja tullut kerrasta raskaaksi. Ollin ja Ellenin liitto oli silloin rakoillut, mutta he olivat sittemmin päättäneet jatkaa vielä yhdessä. 

Ellen tarvitsi arvion Helsingissä olevan asunnon remontista, joten Raakel ja Ellen sopivat tapaamisen. Ellen, joka on tehnyt työuransa kartanpiirtäjänä, tuli asunnolle suoraan maanmittarikillan kunniajäsenen Kaarina Loukon hautajaisista. Hän oli ollut ainoana paikalla seurakunnan työntekijöiden lisäksi, ja asuntonsakin Kaarina oli testamentannut killalle. 

Kun he saivat avaimet asuntoon, näky oli järkyttävä. Kyse ei ollutkaan pienestä pintaremontin tarpeesta. Tavara- ja roskavuoret ylettyivät lattiasta kattoon saakka. Raakel lupautui hoitamaan myös asunnon tyhjennyksen, kun kilta maksaisi siitä saman tuntikorvauksenkin, ja onnekseen hän sai puhuttua Dannen avukseen, vaikka kesä oli parhaimmillaan ja Dannen purjevene houkutti miestä vesille. Danne oli hänen luottotyöparinsa, mutta oli heillä ollut säätöäkin vuosien varrella. 

Tavarapaljouden keskeltä löytyy myös Kaarinan valokuva-albumeja. Niitä selatessaan Raakelia alkaa yhä enemmän kiinnostaa yksinäisenä kuolleen naisen tarina: kuka Kaarina Louko oikein oli, ja miksi hänen kodistaan oli tullut kaatopaikka?

1975

Kohta kolmekymppiset Kaarina, Sinikka ja Mauno olivat tutustuneet lyseossa ja olleet siitä lähtien erottamaton kolmikko, joka tykkäsi lätkiä korttia yhdessä. Jatko-opintojen jälkeen työt veisivät heidät eri puolille Suomea, joten tämä kesä olisi viimeinen, joka vietettäisiin tiiviisti yhdessä. Sen jälkeen vain Sinikka ja Mauno jatkaisivat elämänpolkuaan yhdessä.

Kaarina oli heistä ainoa jolla oli jo vakityö ja omistusasunto, muttei puolisoa. Mauno oli kesätöissä pankissa, Sinikka Finlandia-talossa. Jälkimmäisessä painettiin pitkää päivää, kun Helsinki olisi ETYK-kokouksen takia viikon ajan koko maailman napa. Suomesta haluttiin antaa hyvä kuva, keskustasta siivottaisiin pois kaikki "pultsarit ja puistokemistit". 

Kaarina oli jo pitkään tiennyt, ettei Maunon ja Sinikan suhde ollut niin vakaalla pohjalla kuin ekonomiksi valmistunut Mauno olisi toivonut. Mauno olisi saanut vakituisen työnkin Turusta, mutta tullut kesäksi Helsinkiin vain koska Sinikkakin tuli. Mutta Sinikka halusi pitää hauskaa ennen vakiintumista, hän oli jo kertonut Kaarinalle tapailleensa erästä "kesäkissaa" ja haaveilevansa edelleen ulkomaille muutosta.

"Mä oon ihan eri ihminen kun saan puhua kieliä, kun mä saan pienenkin hipun Ranskan tai Italian tai Espanjan kulttuuria. Oikeeasti Kaarina, musta tulee kauhea ihminen, jos mä jään tänne. En mä voi jäädä, mä oon koko ikäni haaveillu ulkomailla asumisesta."

Kaarina ajattelee Sinikan sanoja ja sitä miltä Sinikka näyttää keltaisissa sortseissaan, pikkuruisessa paidassaan, suurissa korvakoruissaan ja punaisine huulineen. Sinikan voisi siirtää milloin tahansa suoraan Ranskan Rivieralle ja täydestä menisi.

Kaarina käski Sinikan puhua Maunon kanssa, mutta Sinikka sanoi, ettei jaksa käyttää kesäänsä vatvomiseen.

"Kerran täällä vaan eletään, nautitaan nyt kun vielä voidaan. Mä aion ottaa tästä kesästä kaiken ilon irti."

"Mutta entäs jos... Maunokin tekee samalla tavalla? Entäs jos se löytää jonkun muun?"

Kaarinakin oli viime vuosina seurustellut muutaman kerran pidempään, ja samalla Mauno ja Sinikka olivat eronneet lukuisia kertoja. Jokainen kerta oli ollut olevinaan se viimeinen niitti, kerran Sinikka oli tehnyt abortinkin. Ja taas he palasivat yhteen.

Vuotta myöhemmin Sinikka kutsui Kaarinan viettämään juhannusta Sinikan perheen mökille. Kaarinan yllätykseksi paikalla oli paljon muitakin, Maunon vanhemmatkin. Kun lippu oli nostettu salkoon, Sinikka ilmoitti hänen ja Maunon kihlautuneen. 

Tuona juhannuksena otetussa kuvassa he kaikki ovat yhdessä, Sinikka ja Mauno ja Kaarina. Kaarina seisoo keskellä, lähempänä Maunoa kuin Sinikkaa.

Äkkiä Kaarina muistaa, kuinka Sinikan isä, joka otti kuvan, käski heitä sanomaan muikku. Kaarina oli ainoa, joka totteli ja kuvaa katsoessaan hän tajuaa, että Mauno ja Sinikka nauroivat hänelle.

Hopeamedaljongissa oli kiehtova ja koukuttava jännite. Oliko se dekkari, no ei varsinaisesti, kuten ei edellinen osa, Leinikkimekkokaan. Murhattiinko ketään, eijei! Kyse on rikoksia enemmän elämän kohtaloista, hyväksikäytöstä / manipuloinnista ja lojaalisuudesta. Toisinsanoen ihmissuhteista ja niiden kiemuroista. Tarvitaanko tällaiseen kirjaan murhia, ei minun mielestäni. Mutta jos haluat lukiessasi miettiä whodunnit, tämä ei välttämättä ole sinulle. 

Yhden asian olisin muuttanut, ja se oli kovin hatarasti mukana ollut ETYK-kokous. Olisin mielelläni kuullut enemmän tästä merkittävästä tapahtumasta 1970-luvun Suomen kansainvälistymisessä, ja aistinut kylmän sodan aikaisten valtionpäämiesten poikkeuksellisen kohtaamisen ja Helsingin hengen tunnelmaa kirjan sivuilta. Ajatelkaa, että Suomi aloitti tunnustelut konferenssin järjestämiseksi jo vuonna 1969. Se jo kertoo osaltaan miten suuresta ja tärkeästä tapahtumasta oli kyse. 

Toivottavasti sarja saa jatkoa. Jos, niin voi kunpa Ellen Lähde olisi Raakelin apuna tutkimassa jotain seuraavan mysteerin osasta. 

 

Eppu Nuotio: Leinikkimekko

Eppu Nuotio: Leinikkimekko

#1 Raakel Oksa ratkaisee

Gummerus, 2022

Lukija: Hanna-Maija Nikander

Kesto: 4 h 37 min

Nykyhetki 

Raakel Oksa on aloittanut työt töölöläisessä huoneistossa. Purkamisessa ja purkujätteen kuljettamisessa menee hyvinkin viikko, sen jälkeen kahdesta erillisestä huoneistosta päästään rakentamaan isoa yhtenäistä asuntoa, jollainen se on alunperin ollutkin. Väliseinää purkaessa he tekevät yllättävän löydön. 

"Tää on kyhätty kasaan niistä kamoista mitä on ollut saatavilla", Danne sanoo. "Jokainen lauta on eri pituinen ja paksuinen ja sinne on työnnetty äänieristeeksi kaikki mitä on löydetty."

"Kaikki muu paitsi mummo", Raakel nauraa.

He pinoavat purkujätteen säkkeihin lähelle ulko-ovea, vanhat sanomalehdet laitetaan eri pinoon, sillä Raakel aikoo katsoa ne läpi.

Luottotyöpariinsa Danneen hän oli tutustunut opintojen jälkeen arkeologisilla kaivauksilla. 

Raakel on eronnut ja asuu kaksin 9-vuotiaan Eero-poikansa kanssa Maunulassa. Exällä on uusi, Raakelillä ei ketään, mutta heillä on ollut monenlaista säätöä Dannen kanssa vuosien varrella. Nyt mies on kuitenkin vakavassa suhteessa, eikä Raakel saa sitä mitä mieheltä eniten toivoisi.

Väliseinän purussa löytyneen keksilaatikon sisältö on jäänyt mietityttämään Raakelia, ja hän haluaa selvittää kuka tavarat omistanut tyttö oikein oli. 

Raakel ei tiedä, miksi hänestä tuntuu kuin he seisoisivat avoimen haudan äärellä. Purkkiin on taiteltu vaate, jonka alla on käsivarren mittainen letti ja pieni säämiskänyytti. Raakelin niskavillat nousevat pystyyn, sormet kylmenevät ja vatsaan painuu kivi. Letti on katkaistu vimmassa, leikkauspinta on vino, ikään kuin letti olisi puukolla nirhitty irti. 

1960

Hilkan vanhemmat eivät ensin olleet halunneet päästää tytärtään yksin pääkaupunkiin. Sitten hänen viulunsoiton opettajansa oli tullut käymään heillä kotona, ja sanonut ettei ollut koskaan opettanut niin lahjakasta tyttöä kuin Hilkka. Silloin äiti oli kietonut kätensä hänen ympärilleen, ja ehkä hivenen ylpeyttäkin äänessään sanonut, ettei voinut käsittää, mistä tyttö oli lahjakkuutensa saanut.

Hän saisi harjoitella viulunsoittoa niin paljon kuin haluaisi, vaikka koko päivän ilman että hänet patistettaisiin kotitöihin tai ulos tai syömään. Hän saisi valvoa, kunnes alkaisi nukuttaa, ja olla syömättä aamiaista jos haluaisi. Hän saisi kulkee pitkin Helsingin katuja ilman että kukaan tuntisi ja pysäyttäisi, ja alkaisi kysellä, mitä kotiin kuuluu. Vapaus! Siitä Hilkka ei tiennyt vielä mitään, mutta aikoi ottaa selvää, olihan hän jo melkein aikuinen.

Hilkka saa asua seuraavat kaksi kuukautta tätinsä kodissa Töölössä. Täti on tiukka ja Hilkka tekee tukun lupauksia; onneksi täti itse on lähdössä kesänviettoon muualle. Hilkka lupaa kastella kukat, ei tuo miehiä asuntoon, ei mene pimeällä Hesperianpuistoon eikä keskustaan ollenkaan, sillä siellä Hilkan näköiseltä tytöltä viedään sekä käsilaukku että kunnia. Hän lupaa kerätä ja lajitella postit, lukita aina lähtiessä turvalukon ja huolehtia avaimista, ja ennen kaikkea elää säädyllisesti ja metelöimättä.

Hänen opettajansa Sibelius-Akatemiassa haukkuu hänet pystyyn heti ensikohtaamisella. Raivoaa, miten niin surkea tyttö on voinutkin saada stipendin. Hilkka harjoittelee, soittaa heti aamuseitsemästä kun kerrostalossa hiljaisuus päättyy, vaikka joku naapureista kyttääkin hänen liikkeitään ja hakkaa pattereita. Hiukan lohtua surkeuteen tuo Antti, nuori ratikkakuski jota Hilkka alkaa tapailla. Siitä huolimatta Hilkka tahtoisi vain palata kotiin Ristijärvelle, vaikka se tarkoittaa pettymyksen tuottamista kaikille jotka luottavat häneen.

Jäin muutama vuosi sitten ikävöimään jatkoa Ellen Lähde -mysteerisarjaan, joten Raakel Oksan päätyminen luureihin ennen pitkää oli selvää, ja nythän se meni sujuvasti Helmet-haasteen vaatiessa vaatekappaletta, toisin sanoen kohta 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate. 

Kuuntelin ennen Leinikkimekkoa hieman sekavan ja hyvin polveilevan islantilaisdekkarin, ja sen jälkeen olikin ihana uppoutua tällaiseen vetävään ja selkeään tarinaan. Kuin palkinto työlään kirjan jälkeen. Viimeinen lause oli totaalinen yllätys ja loistava twisti seuraavaa osaa ajatellen, Raakelin äidin kerrottua jotain yllättävää tyttärensä juurista. Tätä juttua viimeistellessäni olen kuunnellut jo tuon toisenkin osan ja voin sanoa että pidän sarjasta. Toivottavasti se jatkuu pidempään.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

Gummerus, 2020

234 sivua

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. 

Hanna on töissä Kansallisteatterin puvustossa. Mieheensä Pauliin hän oli tutustunut jo opiskeluaikoina ja Paulin työ oli tuonut heidät Helsinkiin jota Hanna oli aluksi inhonnut, mutta sittemmin sinne kotiutunut ja perhe-elämästä ja työstä paikkansa löytänyt. Heidän perheensä täydensi eskari-ikäinen Pessi.

Työkaverin kautta Hanna liittyy lukupiiriin joka kokoontuu vuoroon osallistujien kotona. Jo ensimmäisessä tapaamisessa Hannalla tuntuu riittävän jutun juurta erityisesti Ulrikan, reilu viisikymppisen suomenruotsalaisen vanhustenhoitajan kanssa ja he jatkavatkin iltaa kaksin viinilasillisen ääressä. Tiivis viestittely johtaa kahvihetkiin ja nopeaan ystävystymiseen. Milloin viimeksi kukaan on keskittynyt tuolla tavalla minuun, ollut kiinnostunut kaikesta mitä sanon, kysynyt mistä haaveilen ja vielä kuunnellut mitä vastaan? 

Suhde Pauliin on päässyt väljähtymään ja mies viettää paljon aikaa työhuoneellaan, hän on ammatiltaan puuseppä joka tekee pitkää päivää silloin kun toimeksiantoja on. Hannan työpäivät täyttyvät sovituksista ja viime hetken viilauksista, siitä kun raskaana olevan näyttelijän puvun saumoja pitää venyttää tai pukusuunnittelija keksii leikitellä sukupuolirooleilla vaatettaen Macbethin Hollywood-tyyliseen iltapukuun.

Ompelukoneiden ääni muistuttaa viitasirkkalintujen säksätystä. Jos linturetken opas kiertelisi teatterissa, hän kiinnittäisi tähän huomiota, aivan kuten näyttelijöiden äänenavauksen kujerruksiin ja sisäänhengityksen aikana siipien lailla nousseisiin käsiinkin. Geologi puolestaan silittäisi teatterin julkisivua, Uudenkaupungin harmaata graniittia. Hänen sormensa hipaisisivat yksityiskohdissa käytettyä Juuan vuolukiveä ja Ruskealan marmoria ja kivet kertoisivat hänelle tarinoita heistä, jotka louhivat kivet, ja heistä, jotka rakensivat talon. Geologi istuisi tutkimaan kiviportaita ja näkisi niihin kivettyneet fossiilit. 

Kirjassa on toinenkin aikataso, se johon kirjan nimi viittaa. Maggie on Maggie Gripenberg, kuuluisa tanssija 1800-1900 -lukujen vaihteesta. Tarinaa kertoo hänen ystävänsä Venny Soldan-Brofeldt, kulta-ajan taidemaalari ja Juhani Ahon vaimo. Vennyn ja Juhanin avioliitto oli yhtä lailla vähintäänkin väljähtynyt, vai mitä pitäisi ajatella siitä, että myös Vennyn sisko sai lapsen Ahon kanssa. 

Vennyn ja Maggien ystävyyssuhdetta kirjassa esitellään parin sivun mittaisina tuokiokuvina sieltä täältä vuosien varrelta, kun Venny maalaa Maggiea, kun he viettävät kesiä yhdessä Toskassa jonne Venny ei enää halua Juhanin tulevan, kun Maggie lähtee Amerikkaan ja Venny lähtisi perässä ellei Juhani olisi sairastunut vakavasti ja tarvinnut häntä taas.

Tartuin kirjaan, koska se kertoo Venny Soldan-Brofeldtista ja Maggie Gripenbergistä ja heidän ystävyytensä herätti uteliaisuuteni. Ajattelin, että kirjassa nämä tarinat kulkisivat suhteessa fifty-sixty ja sen väärinkäsityksen takia olin pettynyt kirjaan. Se taas ei ollut reilua kirjan päätarinaa kohtaan, koska Maggie ja minä on oikein sujuva kertomus ystävystymisestä aikuisella iällä. Sehän on suorastaan harvinaista herkkua, löytää uusi sydänystävä vielä neljä-viisikymppisenä. Sitä paitsi, kirja jossa puhutaan kirjoista ja käydään lukupiirissä on väkisinkin vähintäänkin kiinnostava ja tässä tapauksessa myös hauska ja lämminhenkinen. Kirjan parhaaksi anniksi osoittautuivatkin lukupiirinaisten tapaamiset, railakkaat WhatsApp-keskustelut ja teatterin ompelimon värien ja kankaiden sekä vanhan ajan tähtien asujen ihastelu. Kevyttä, viihdyttävää syyslukemista.

Eppu Nuotio: Elämänlanka (Ellen Lähteen tutkimuksia 3)

Eppu Nuotio: Elämänlanka

Otava, 2020

Lukija: Tuija Kosonen

Kesto: 7 h 34 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

Elämänlanka on kolmas osa Eppu Nuotion lempeää dekkarisarjaa. Mitään veristä ei ole tälläkään kertaa luvassa, tämä on cozy crimea parhaimmillaan.

Ellen Lähde on kuusikymppinen turkulainen martta ja innokas puutarhaharrastaja. Edellisessä osassa Ellen tapasi Andalusian lomallaan hurmaavan Carlosin joka on edelleen mukana hänen elämässään, joskin vain viikon kerrallaan. 

Carlos on selvästi haltioissaan, hän pitää Ellenin kättä kädessään, suukottelee vähän väliä Ellenin poskea, suuta, rystysiä. Ellen nojaa Carlosiin ja hymyilee vastapäätä istuvalle, toisiinsa liimautuneelle, hyvin nuorelle parille. Kevät on tosiaankin rakkauden aikaa ja Ellen aikoo nauttia siitä täysin siemauksin, sillä rakkaudelle ja halulle ei ole ikärajaa, vaikka nuorena sitä ei ehkä käsitäkään. 

Ellen on hoitamassa Berliinissä asuvan Leo-poikansa kaksosia, kun kohtaa suomalaisen elokuvaohjaajan, Johannes Svärdin jonka uusin elokuva, Elämänlanka on saamassa ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla. Kun Ellen tunnustautuu Svärdin elokuvien suureksi faniksi, mies antaa tälle lipun ennakkonäytökseen.

Elokuva oli uutta Johannes Svärdiä, se oli hurja ja yllättävä kolmiodraama, ajoittain todella painostava. Samalla se oli monitasoinen kuvaus rakkaudesta, hallitsemattomista tunteista, surusta, kaiken nielevästä mustasukkaisuudesta, pitkän parisuhteen päättymisestä ja rakkaudesta joka ei suostu kuolemaan. Elokuvaa voisi pitää trillerinä, mutta Ellenistä se oli ennen muuta psykologisesti tarkka kuvaus ihmisistä joiden elämä lähtee luisuun. Ellen ei itke, mutta hän on järkyttynyt ja kosketettu. 

Elokuvassa petettyä aviovaimoa näytteli Svärdin entinen vaimo, saksalainen supertähti Elke, ja nuorta rakastajarta hänen nykyinen vaimonsa, kovassa nosteessa oleva ja monin tavoin palkittu nuori Aino Tiuramäki. Elke oli ollut mukana jokaisessa Johanneksen elokuvassa aina 1970-luvun lopulta saakka ja Johannes oli pelännyt, että avioliiton mukana menisi myös ura, muttei silti ollut pystynyt vastustamaan Ainon viehätysvoimaa. Ellen miettii miten nämä kolme ovat pystyneet tekemään yhteistyötä, mutta lehtien haastatteluissa he kehuvat toisiaan kilpaa. Työ Johanneksen kanssa on yhtä ihanaa kuin aina ennenkin, Johannes saa minusta esiin kaiken parhaan, Elke sanoo, ja se on Ellenistä edelleen kauneinta mitä nainen voi sanoa miehestään, entisestä tai nykyisestä. 

Ensi-illan aikaan Elke joutuu rikoksen kohteeksi, mutta tapaus salataan poliisilta ja medialta. Tämä ihmetyttää Elleniä, joka haluaa selvittää mistä on kyse. Apuna Ellenillä on taas Samuel, joka on eronnut tyttöystävästään ja asuu kaverinsa Putinin kämppiksenä Turun keskustassa. Mukana on muitakin aiemmista osista tuttuja henkilöitä. Ellenin marttaystävä Silja ja tämän tytär Pilke ovat asuneet uudessa kodissaan nyt vuoden ja Pilke käy edelleen Irinan (Samuelin äidin) pianotunneilla. 

Ellen Lähteen tutkimuksia on sarja minun makuuni, eikä Elämänlanka pettänyt odotuksia. Olen jo aiemmin kehunut tätä sarjaa siitä, että päähenkilö on jo kuusikymppinen ja pidin todella paljon siitä, että Ellenin ja Carlosin välille oli kirjoitettu herkkää rakkaustarinaa. Olen nähnyt joitain kommentteja siitä, että tämä on sarjan heikoin osa, mutta minun lempeän dekkarin nälkääni tämä maistui hyvältä.

Odotankin innolla seuraavaa osaa ja sitä, mikä kukkanen sen nimi tuleekaan olemaan!

Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)

Eppu Nuotio: Anopinhammas (Ellen Lähteen tutkimuksia 2)

Otava, 2018

Lukija: Tuija Kosonen

Kesto: 7 h 14 min
Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Ellen on lähtenyt puutarhamatkalle Andalusiaan, matkalle jolla on osanottajia ympäri Eurooppaa. Ryhmää on vetänyt kuusikymppinen Carlos, joka on flirttaillut Ellenille koko viikon ja ollut tarjoamassa käsivarttaan, vaikka tie olisi ollut viivasuora. Kiertomatka on nyt päättymässä upeaan valkoiseen hotelliin ja sen puutarhaan, joka on kuin värien ilotulitus ja jonka pihalla huutelevat riikinkukot.

Hotellissa vietetään illalla hääjuhlaa ja valmistelut ovat täydessä käynnissä. Hääparin näkeminen tietää onnea, Ellen ajattelee, ja on yllättynyt kun hotellissa on myös suomalaisia vieraita, mutta se johtuu siitä, että hääparin sulhanen Mikael on turkulainen ja morsian Carmen on andalusialainen. Carmen taas pitää hyvänä enteenä sitä, että Ellen on kotoisin Turusta kuten sulhokin, ja kutsuu siksi Ellenin hääjuhlaan, Ellen puolestaan Carloksen avecikseen.

Carmenin perheelle nuorten rakkaus on tärkeintä, vaikka onkin surullista päästää tytär kauas Suomeen saakka. Mikaelin äiti Sirkka taas ei ole mielissään oikein mistään, hääpaikan kuumuudesta tai poikansa valinnoista ylipäätään.

Huuto herättää Ellenin keskiyöstä, kesken sikeimmän unen. Kirkuna halkoo pimeyden, sydän pyrkii rinnasta ulos. Ellen kompuroi ylös vuoteesta, vetää lakanaa ympärilleen, näkee parvekkeen avoimen oven, kuulee meren kohinan, mutta ei siltikään hetkeen tiedä missä on. Ei hetkeen käsitä, kuka karvainen ja hyvin alaston mies hänen sängyssään makaa. 

Riikinkukot ne vain huutavat, Carlos lohduttaa. Ellenin tulee miestä vielä ikävä.
Mutta aamulla kun Ellen herää ja on lähtemässä aamu-uinnille, hotellin edessä on ambulanssi ja tiedetään kertoa jonkun kuolleen sydänkohtaukseen. Carmen itkee lohduttomasti, hänen perheensä ja iso sukunsa lohduttavat häntä kun ambulanssi vie Mikaelin äidin mukanaan. Elleniä ei Turussa odota mikään kiireellinen, joten hän päättää jäädä vielä Andaluciaan auttamaan äkillisen menetyksen kokenutta suomalaisperhettä. Miten huono alku uudelle avioliitolle. Carmenia pelottaa miten anopin kuolema tulee vaikuttamaan heihin ja miten hän tulee pärjäämään yli Suomen pimeän talven, kun tuoreen aviomiehen suku tuntuu syyttävän häntä anopin kuolemasta.

Takaumissa siirrytään välillä menneille vuosikymmenille, maatilalle Mynämäellä, kun Mikaelin äiti on siellä miniänä. Mikaelin piti aloittaa häiden jälkeen uudessa työpaikassa Turussa, mutta kaikki muuttui, kun isä tarvitsi nyt poikaansa auttamaan samaisen maatilan töissä ja nuorenparin uusi vuokra-asunto Turun keskustassa piti sekin unohtaa. Mynämäellä Carmen palelee ihan konkreettisesti, eivätkä miniän ja appiukon välit ole sen lämpimämmät.

Myös ensimmäisestä osasta tutut Samuel ja tämän tyttöystävä Sindi sekä Silja (Innan kaverin Pilken äiti) ovat mukana. Nuoret ovat nyt 19-vuotiaita ja seurustelleet kohta vuoden, muuttaneet yhteen, tehneet graffiteja, matkustelleet. Samuel suorittaa siviilipalvelustaan ravintolassa ja Sindi on töissä kahvilassa, jossa häntä stalkkaa ei-toivottu, iljettäviä kuiskutteleva ihailija. Silja puolestaan on etsinyt seuraa Tinderistä ja turhautunut tarjontaan, kunnes tapaa Pekan ja rakastuu. Pekka voittaa nopeasti puolelleen myös Pilken.

Voiko tämä olla tottakaan, Silja ajattelee kun Pekka laskee tarjottimen pöydälle heidän väliinsä.Teetä juova mies, samassa kaupungissa asuva vapaa töissä käyvä mies. Mies joka saisi kenet tahansa, joka voisi olla kiinnostunut kenestä tahansa, mutta on kiinnostunut minusta.

Ellenin käy Carmenia sääliksi, kun naisesta tuntuu, että häntä yritetään savustaa pois maatilalta. Mikaelin täti Irmakin puuttuu joka asiaan ja yrittää ajaa hänet kumoon pimeällä kylätiellä. Ehkä yhteinen tekeminen auttaisi naista kotiutumaan, Ellen ajattelee ja istuttaa Carmenin kanssa sipulikukkia.

Ellen ja Carmen tekevät vielä viimeistä ryhmää, tiivistä tulppaanirykelmää, josta riittäisi Carmenille iloa huhtikuusta kesäkuulle saakka. Carmen asettelee sipuleita Ellenin ohjeiden mukaan kaivamaansa kuoppaan ja hänen silmänsä osuu johonkin valkeaan mustan mullan seassa. 
Hän kaivaa innoissaan, nostaa pieniä valkeita helmiä esiin mullan seasta ja esittelee niitä Ellenille kuin aarteita. 
- Helmet tietävät hyvää, Carmen sanoo. - Vihdoinkin hyvä enne. 
Ellen kääntelee Carmenin löytöjä käsissään. Helmiä ne eivät ole. Hampaita, hän ajattelee, muttei sano mitään, ei tahdo pelästyttää Carmenia, ei pilata hänen iloaan.

Näppärästi kulki juoni tässä toisessakin Ellen Lähteen osassa. On piristävää kun päähenkilö on rehevästi aikuinen nainen, kuusikymppinen. Veri ei roisku, poliiseja ei vilise, sen sijaan ratkotaan sukusalaisuuksia. Todellakin cozy crimea ja ihanan kesäistä, Andalucian lämmön oikein tuntee hyväilevän ihoa.

Dekkariviikko - Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Ellen Lähteen tutkimuksia 1)

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso (Ellen Lähteen tutkimuksia 1)

Otava, 2018 (paperikirja 2017)

Lukija: Leena Rapola

Kesto: 8 h 10 min

Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Ellen Lähde (niin jään?) on 58-vuotias turkulainen, entiseltä ammatiltaan kartanpiirtäjä, nykyään intohimoinen puutarhaharrastaja. Kolme vuotta aiemmin hän olisi jäänyt kuntaliitosten myötä työttömäksi, joten valitsi varhaiseläkkeen. Samoihin aikoihin myös hänen miehensä Olli oli yllättäin menehtynyt ja haave yhteisistä eläkevuosista oli kariutunut siihen.

Ellen kuitenkin viihtyy eläkkeellä, nyt on aikaa kaikelle mitä haluaa, eikä hän kaipaa nuoruusvuosiaan. Ja jos joku kuvittelee, että eläkeläisellä on tylsää, tulkoon tutustumaan Ellenin elämään. Hän käy teatterissa, ulkona syömässä, harrastaa Marttoja, auttaa Kotiavussa ja kahdeksan kuukautta aiemmin hän on tavannut Amin, kaksikymmentä vuotta nuoremman rakastajansa. Hyvää seksiä parempaa vetreyttäjää ei olekaan, mutta onneksi mies asuu Helsingissä, sillä pari kertaa kuukaudessa järjestyvä tapaaminen riittää Ellenille.

Mirkka on toinen tehopakkaus, kaksivuotiaan Mimmi-tytön äiti. Rivitalokaksiota Turussa asuvat myös mies Timo ja pieni Nappi-koira. Mirkan isosisko Anneli ei käsitä miten Mirkan aika riittää kaikkeen; hän reissaa ulkomailla töidensä takia, käy lukupiirissä, bodypumpissa ja baletissa, bloggaa ja instagrammaa ja on vielä Turun naisyrittäjien hallituksessakin. Kaiken huipuksi Mirkka ehtii leipoa tuoretta leipääkin viikonloppuisin. 

Kesti kauan, ennen kuin Anneli tajusi, että heidän osansa olivat vaihtuneet. Koko lapsuuden ja nuoruuden, pitkälle aikuisuuteen, Anneli oli aina ollut se, jonka todistusta ja hymytyttöpatsasta ja stipendejä vanhemmat ylpeänä esittelivät sukujuhlissa, ja jonka reippautta ja tarmokkuutta kaikessa he kehuivat naapureille ja sukulaisille. Vanhemmat turvasivat Anneliin kaikkina niinä vuosina, kun Mirkka sekoili ja sotki raha-asiansa ja elämänsä ja sitten simsalabim, Mirkka lähti vuodeksi opiskelijavaihtoon Amerikkaan ja palasi sieltä uutena ihmisenä. Yhtäkkiä Mirkasta tuli elävä hymytyttöpatsas ja samaan aikaan tapetti imaisi Annelin sisäänsä. 

Samuel on kuudentoista, lukiolainen. Onneksi kohta alkaa kesäloma, jolloin hän aikoo vain pelata ja nukkua. Lukio oli ollut vanhempien itsestäänselvä vaatimus, poika itse ei jaksaisi istua koulussa, ylipäätään hän haluaisi vain olla rauhassa ja mennä nukkumaan ja herätä kun haluaa. Samuelin äiti on kansainvälisesti menestynyt pianisti, Neuvostoliitosta loikannut Irina, jota Ellen ihailee ja Ellenille olikin mieluisaa, kun Samulin perhe muutti samaan pihapiiriin. Ellen tietää Samuelin lintsaavan koulusta harva se päivä ja arvaa senkin, ettei vanhemmilla ole tästä aavistustakaan. Ellen kuitenkin pitää pojasta, ja koulun päätyttyä hän palkkaa pojan avukseen, kesätöihin.

Vanhempien kanssa pöydässä käyty vakava keskustelu lähti heti vinoon, ja muuttui pelkäksi syyttelyksi ja huudoksi. Äiti itki, sanoi olevansa hirveän huolissaan, kysyi moneen kertaan painaako Samuelia jokin, ja että ei kai Samuel vain käytä huumeita. Nanosekunnin Samuel mietti, josko pamauttaisi päin isän ja äidin naamaa, että vähän on ollut vaikeaa keskittyä kouluun, kun selvisi että oma äiti on rikollinen, mutta jätti vielä sen kortin käyttämättä. 

Mirkka on lähtenyt perheen mökille valvomaan sen remontointia ja jättänyt Timon hoitamaan Mimmiä joka itkee äitinsä perään niin tuskaisena, että parhaimmillaan (vaiko pahimmillaan) Timon tekisi mieli vain lähteä, ajaa pois ja jättää tyttö kotiin huutamaan. Mirkka on hoitanut tytön tähän asti, mutta tietenkin hän oli väittänyt pärjäävänsä muutaman päivän, kun Mirkka sitä kysyi. Timo turvautuu Kotiapuun ja saa sieltä Ellenin, joka suostuu hoitamaan Mimmiä siinä samalla kun siivoilee ja Timo karkaa helpottuneena töihin.

Anneli on järkyttynyt siitä, että Mirkka ja Timo ovat lunastaneet siskosten isovanhempien kesämökin itselleen. Hän kuuleekin siitä Timolta eikä siskoltaan, mutta ihmekö tuo ettei Mirkka ole kertonut asiasta, Annelihan oli jo ilmaissut halunsa ostaa perikunnalta Smultronställetin, tuon ihanan kesähuvilan Kemiönsaaresta. Koko suku tietää, että se oli luvattu hänelle ja nyt Mirkka on varastanut sen häneltä. 

Missään muualla ei tuoksu siltä kuin lapsuudenkodissa. Äidin ja isän ja huonekalujen ja ruuan tuoksun lisäksi lapsuudenkoti tuoksuu sakeasti muistoille. Annelin ja Mirkan huoneet ovat yläkerrassa, vanhemmat ovat säästäneet Mirkan huoneen lähes sellaisenaan, mutta Annelin huoneessa seisovat nyt äidin kangaspuut ja pöydälle nostettu ompelukone. Annelista siellä ei näy enää jälkeäkään. Minut on siivottu pois, Anneli ajattelee katsoessaan huonetta, mutta Mirkka on museoitu. 

Timo taas oli ollut paikan ostamisesta lähinnä sitä mieltä, ettei Mirkalla ole mitään käsitystä siitä miten paljon paikan ylläpito käytännössä vaatii, eivätkä lapsuusalbumin valokuvissa näy kärpäset ja pihaa vaanivat kyykäärmeet. Nyt miestä kaduttaa ikävä asenteensa ja hän lähtee ajamaan maalle yllättääkseen vaimonsa hulppea herkkukori mukanaan. Mirkkaa tai remonttimiehiä ei kuitenkaan näy missään, eikä remonttia ole Mirkan puheista huolimatta edes aloitettu. Mitä vaimo selän takana puuhaa ja missä hän on? 

Kemiönsaarella mökkeilevät myös Petra ja Jouni Inna-tyttärensä kanssa. Jounia on viime aikoina ärsyttänyt ihan kaikki, erityisesti se, ettei Smultronställetin uusi omistaja halua asfaltoida kuoppaista mökkitietä. Mutta silti Jouni väittää, että Petra on se joka on käynyt rähisemässä asiasta Mirkalle, Petra vain ei muista sellaisesta mitään. Ilmeisesti Petralla on ollut jonkinlainen muistikatkos.

Kun hän ja Inna nyt ajavat maalta kotiin, huono olo kasvaa Petran sisällä kilometri kilometriltä. Petra tietää, että hänen on otettava sekä Mirkka Kairikon katoaminen, että roskasäiliöstä löytynyt verinen torkkupeitto puheeksi Jounin kanssa, eikä hän käsitä miten hän voi tehdä sen.

Ellen Lähteen tutkimuksia oli aivan ihana uusi tuttavuus! Leppoisasta kerronnasta tuli mieleen Rouva Suominen tutkii -sarja, mutta erona näissä kahdessa on Rouva Suomisen runsas huumorisisältö. 

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuuntelin äänikirjaa nopeutettuna, sillä Rapola luki jopa minun makuuni hitaasti. Nopeutettu kuuntelu on kyllä hieman häiritsevää, kun seuraava vaihtoehto Nextorylla on jo 1,25. Yleensä tykkään jatkuvuudesta lukijoissa kun kyse on sarjoista, mutta onneksi jatko-osissa on eri lukija, sillä tulen kyllä jatkamaan Ellen Lähteen tutkimusten parissa.

Osallistun jutulla kirjabloggareiden dekkariviikkoon, jota emännöi Luetut.net -blogin Mari, joka on myös suunnitellut logon.