Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anni Saastamoinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anni Saastamoinen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten


Anni Saastamoinen: Ja mutta että sitten
Gummerus, 2022
Lukijat: Ilkka Villi, Sanna Majuri
Kesto: 6 h 6 min



Luigille oli tullut pari kuukautta sitten ero ja hän oli muuttanut pieneen asuntoon, jonne hän vei kaikkia astioita kuusi, mutta vaimoja ei ainuttakaan. Lattialla olevalla patjalla maatessaan hän pohti, tarkoittaako se, että aurinko on aina noussut, sitä, että se nousee jatkossakin? 

Aurinko on noussut ennenkin.
Sen pitäisi siis nousta myös huomenna. 
Mutta eikö kaiken aikaa, auringon nousemassa noustuaankin, nouse se todennäköisyys, ettei aurinko enää eräänä päivänä nousisikaan.
Koska onhan se naurettavaa. Luottaa nyt siihen, että koska jokin asia on aina tapahtunut tietyllä tavalla, tulisi se tapahtumaan aina samaan tapaan jatkossakin. 
Ja vielä naurettavampaa asiasta tekee se, että luottamus asian ainaiseen ja päättymättömään ja iankaikkiseen tapahtumiseen on niin väkevä, että kaikki perustuu siihen. Aivan kaikki. Siihen perustuu elämä.
Perustui. Siihen, että arkirutiini oli rakennettu vuosien kokemuksella, kulmat hioutuneet toisiinsa sopivammiksi. Kun aurinko sitten lakkasi nousemasta, ei millään auringon nouseskelun aikana opitulla ollutkaan enää merkitystä. Ei ole toisen kulmia, joihin hioutua. Oma hioutuminen on ollut turhaa. 
Ja sitten sitä huomaa asuvansa koirankopissa, jossa oleminen vaatinee villasukkien käyttämistä ympäri vuoden. Asunto on pitkulainen ja korkeahko sillä tavalla kuin edellisvuosisadan alkupuolella nousseissa jylhissä taloissa on tapana. Verhoja en takuulla saa paikalleen koskaan, enkä tiedä, haluanko. Enkä ole varma, tarvitseeko. Olen asunut tässä jo kuukausia, mutta en saa mitään muitakaan asioita paikoilleen.
Koska aurinkoni ei ehkä koskaan enää nouse.

Lailan paras ystävä Mirva on kuollut. Siitä on jo yli kaksi vuotta, mutta Laila ei ole päässyt yli tapahtuneesta, hän on yhä vihainen. Olisi ollut helpompaa jos ystävä olisi kuollut onnettomuudessa, vaikka tsunamissa tai lumivyöryssä, tai jäänyt rattijuopon yliajamaksi. Olisi ollut joku ketä syyttää. 
Laila on käyttänyt työterveyden tarjoaman akuutin kriisiavun kolme käyntiä psykiatrilla, ja käyttää parhaillaan jo kolmatta kertaa. 

Edellisellä kerralla psykiatri oli tarjonnut minulle vaihtoehtoja, koska olen jo vakiasiakas. B-lausuntoa, Kelan tukemaan psykoterapiaan mahdollista pääsyä, masennuslääkitystä. Mutta en minä ole masentunut, minä olen vain surullinen ja sijoiltani. Täällä minä käyn tarkkailemassa palmuvehkan kasvua tai kasvamattomuutta siksi, että lähiesihenkilöni olisi tyytyväinen ja kokisi kehityskeskusteluissa saaneensa jotain aikaan. Lailan "avun piiriin". Oma vikani, mitäs kerron hänelle aina, etten taida olla ihan kunnossa. 

Ennen pitkää nämä kaksi kohtaavat. 

Sirkan kirjoittajan uusi romaani kiinnosti jo lähtökohtaisesti, mutta luisteli kuin saippuapala käsistäni. Olin kuunnellut kuuden tunnin kirjasta tunnin, ja tuskailin kun en ollut saanut otetta oikein kummastakaan päähenkilöstä. Ellei kirja olisi ollut niin lyhyt, olisin jättänyt sen kesken. Tunne ei siitä juuri muuttunut loppupuolellakaan. Huumori on vaikea laji, mustanakin, ja minulla oli suuret odotukset, kun olin pitänyt niin paljon kirjailijan esikoisesta, Sirkasta. Kirjan kantta en oikein ymmärrä.

maanantai 27. tammikuuta 2020

Huumoria kirjoissa: Sirkka ja Maaseudun tulevaisuus

En ole Sirkka, olen Hilla.


Anni Saastamoinen: Sirkka
Kosmos, 2019
188 sivua 

SIRKALLA ON SIVUHAHMON nimi. Pääosilla on aina kauniit nimet, Aurora tai sellainen jokin muu kaunis ja lyyrinen. Sirkka on vain Sirkka, töksähtävä ja arkinen. Sirkka on nimien nakkikastike.

Sirkka on kaikin puolin järki-ihminen. Hänellä on kolme jakkupukua ja järkeviä kenkiä. Hän on tehokas, eikä haaskaa aikaansa haaveiluun. Sirkalla on maantienväriset hiukset ja aina samanlainen polkkatukkakampaus. Hän lukee sanomalehtiä punakynä kädessään ja hän hymähtää, kun kaupan ilmoitustaulun lappusista löytyy kirjoitusvirhe. Sirkan on joskus puristettava käsiään nyrkkiin, kuten silloin kun opiskelukaveri sanoi, että sehän on pääasia miten äidinkieltä puhutaan, eikä sillä ole niin väliä miten sitä kirjoitetaan.

Tällä kertaa ilmoitustaululla on lappu uutta kotia kaipaavasta kissasta. Siitähän hänen boheeminen taiteiljaäitinsä ja rakkain (sekä ainoa) opiskeluaikainen ystävänsä Natalia aina jaksavat vinoilla, että Sirkan vanhapiikuudesta puuttuvat enää kissa ja keinutuoli. Muttei Sirkan elämässä ole aikaa kissalle, eikä kodissa tilaa keinutuolille. Sirkka on täyttänyt kotinsa vaalimillaan viherkasveilla, niiden hoitaminen on hänen harrastuksensa. 

Sirkan elämässä ei myöskään ole tilaa ihmissuhteille. Työkavereita on pakko sietää, koska työpaikka on avokonttori. Seppo on sieltä siedettävimmästä päästä, koska osaa keittää sopivan vahvuista kahvia. Seppo käy työkavereiden kanssa kaljalla ja puhuu heille henkilökohtaisista asioistaan, mikä on Sirkan mielestä käsittämätöntä. 

Kerran asiat olivat toisin, kun Sirkan elämässä oli Sauli. Miehen jämäkkyys teki Sirkkaan vaikutuksen ja suhde kesti kaksi vuotta. Sitten Sirkka myöhästyi sovitusta tapaamisesta itsestään johtumattomasta syystä eikä kyennyt paniikintapaiseltaan laittamaan Saulille viestiä. Vieläkin Sirkka ajattelee Saulia, ehkä hän pilasi kaiken, tai ehkä niin vai kuului olla. 

Tällainen on siis Sirkka, melkoinen antisankaritar. Kustantajan kuvailemana hulvaton, mikä on minun mielestäni aika erikoinen sanavalinta, sillä Sirkassa ei ole mitään hulvatonta, ainoastaan järkevää. Sirkkoja löytynee monen ystävistä tai sukulaisista ja jos jää miettimään, voi sirkkamaisia piirteitä löytää itsestäänkin. Vaikka luulet tietäväsi jo tämän perusteella millainen Sirkka on viimeiselle sivulle asti, olet väärässä, sillä Sirkankin elämässä puhaltavat muutoksen tuulet!




Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus
Wsoy, 2019
228 sivua


Maaseudun tulevaisuus on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu Nasaretin kylään ja jota kerrotaan vuoron perään eri päähenkilöiden suulla. Aikoinaan Pentukivenä tunnettu Nasaretti uudelleennimettiin itsensä Jeesus Nasaretilaisen mukaan 1800-luvun alussa, kun eräs mustapartainen kulkuri, Laapotti nimeltään, alkoi puhua Jumalan sanaa ja tuli siinä ohessa siittäneeksi lapsen eräälle piikatytölle ennen kuin jatkoi matkaansa eteenpäin. Syntymätöntä lasta pidettiin suorastaan Jeesuksen jälkeläisenä, kunnes kävi ilmi, että lapsi onkin tyttö, jolloin kyläläisten mielenkiinto lopahti. Nasaretin nimi kuitenkin jäi ja tuli virallistetuksi itsensä tsaarin toimesta. 

Päähenkilöiden joukossa on monenlaista taapertajaa. Yksi heistä on Parviaisen Kauko, Nasaretin viimeinen kommunisti, joka ajoi mersullaan kylätien päästä päähän vuoden jokaisen päivän jokaisena aamuna. Kylän suurimman tilan, Päivänkämmenen, vanha  emäntä Maire haluaa pitää kaikki ohjat käsissään. Niinpä hän on pääorganisaattorina myös Nasaretin suuressa Kirkastusjuhlassa, jota tänä iltana vietetään. Yhdeksänkymppiset Sakari ja Terttu asuvat vielä omillaan. Terttu on pahasti dementoitunut ja on usein aika kipakka, kodinhoitajakin sai jälkiruokakiisselit päälleen. Sakari on päättänyt järjestää molempien asiat kerralla kuntoon asettamalla kaksi panosta sotasaaliina tuomaansa venäläiseen pistooliin. 

Terttu lopetti lehdenrepimisen ja muisteli olleensa missi. Sakari myönsi, hänelle vaimo oli ollut missin vertainen. Terttu täsmensi olleensa Miss Universum ja menneensä Filippiineillä vihille. Sakari sanoi heidän kuunnelleen papin aamenen Jälsinkankaan pappilassa kahden todistajan läsnäollessa, mutta naurahti voivansa muistaa väärinkin. Terttu kysyi aviomiestään, Sakari sanoi olevansa mainittu henkilö. 
- Minun mies on Hilario. Killi.
- Kyllä se olen minä. Pärssinen, Sakari Antero. Syksystä neljäkymmentäneljä lähtien. 
- Minä en tunne teitä, Terttu sanoi ja huusi Killiä.

Camilla heräsi nippusiteillä kuumavesisäiliön putkeen kiinnitettynä ja huusi äänensä käheäksi. Kun huudosta ja potkimisesta saati itkuun pillahtamisesta ei ollut mitään hyötyä, hän päätti odottaa kidnappaajansa paikalle ilmaantumista, molemminpuolista anteeksipyytämistä ja sovintoa, ja virkavallan vietyä hullun mennessään tapahtuneesta saisi melkoisen päivityksen Facebookiin. 

Tässä vasta pieni osa henkilöistä, joiden päivää kirjassa seurataan. Kyläläisten kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tapahtumia riittää. Kirja oli tyystin erilainen mitä odotin, mutta tällä kertaa se ei haitannut ollenkaan, sillä teksti oli niin nasevaa ja mukaansatempaavaa, että eihän tätä meinannut raaskia käsistään laskea ja koko ajan odotti mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos aiemmatkin Heikkisen kirjat ovat yhtä hyviä, haluan lukea ne kaikki!