Nina Lykke: Kohonnut riski

 

Nina Lykke: Kohonnut riski

Gummerus, 2021

Suomennos: Sanna Manninen

Lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesto: 8 h 32 min

Elin toimi yleislääkärinä oslolaisella terveysasemalla. Viime aikoina hän oli myös alkanut salaa yöpyä siellä, sillä kotiin, alueelle joka oli ennen ollut boheemi mutta nykyään kovin keskiluokkainen, ei nyt ollut menemistä. Elinillä oli ollut jo vuoden suhde nuoruuden aikaiseen poikaystäväänsä ja se oli nyt tullut ilmi, eikä aviomies luonnollisesti suhtautunut asiaan mitenkään positiivisella mielin. 

Vastaanottohuoneensa nurkassa Elinillä oli muovinen, luonnollisen kokoinen luuranko, jolle hän oli antanut nimen Tuure. Luuranko ei pelkästään nököttänyt passiivisena paikallaan, Tuurella oli paljonkin kommentoitavaa Elinin tekemisiin ja ajatuksiin.

"Ja sitten kun on sinun vuorosi kertoa, millainen on sinun versiosi, siis lopullinen versiosi?", Tuure hörähtelee omalla erikoisella tavallaan ja jatkaa avuliaasti. "Että otit rakastajan koska Aksel ei nähnyt sinua? Että olit uskoton koska Akselia kiinnosti vain hiihtäminen, niinkö se meni? Tai että aloitit suhteen Björnin kanssa koska näit hänen katseessaan oman kuvajaisesi 22-vuotiaana? Koska pelkäät kuolevasi, koska meillä on vain tämä yksi elämä ja onko tarkoitus että vain..."

"Hysss!"

"...tai koska olit yksinkertaisesti kyllästynyt? On hyvin tavallista olla lopen kyllästynyt. Asiasta vain puhutaan hienommilla sanoilla jotta sen kanssa pystyy elämään. Olenko unohtanut jotain?"

Elin oli ollut yllättynyt Björnin halukkuudesta tavata häntä vuosikymmenten jälkeen. Mutta miksikäs ei, hän ajatteli ja he sopivat treffit kahvilaan josta pian siirryttiin vahvempien juomien pariin, Elin kun tapasi juoda, tonkallisen viiniä tai neljä tuoppia olutta hups vain. Hänellä ei juurikaan ollut ystäviä, joita olisi tavannut muuten kuin viinilasillis(t)en äärellä.

"Teki hyvää jutella sinun kanssasi. Olisi mukavaa tavata toistekin."

Hän tarvitsee minua.

Hänellä on vaikeaa, ja minä voin auttaa häntä. Voisin maksaa takaisin sekä yleistä velkaani yhteiskunnalle, että erityistä velkaani Björnille koska jätin hänet silloin aikoinaan ja koska hän voi huonosti avioliitossaan. Auttamalla häntä, auttamalla heitä, ajattelin humalaisesti ja sentimentaalisesti.

On ihan harmitonta käydä kahvilla ja jutella vanhan tuttavan kanssa, Elin ajatteli. Niin harmitonta, että Elin kertoi tapaamisesta Akselillekin ja tämä vain huvittuneena ihmetteli, miten Elin jaksoi sitä törppöä.

Mitä jos voisin käyttää tämän löytämäni ilon ja energian, kaiken salaisen ja jännittävän, kaiken sisälläni värisevän joka hillitsee haluani juoda viisi tai kuusi lasia viiniä, ahmia tv-sarjoja ja syödä ja juoda ja niellä kaikkea sitä jolla olen yrittänyt lievittää ja rauhoittaa... mitä jos tämä voisi antaa Akselille ja minulle uuden elämän?

Voisiko tarkoitus todella pyhittää keinot? Silloinkin, kun tavataan yksityisemmin ja seksin merkeissä?

Elin miettii paljon muutakin kuin Akselia ja Björniä, porautuen esimerkiksi yhteiskunnallisiin ongelmiin lääkärin näkökulmasta. Että kukaan hänenkään asiakkaistaan ei ole koskaan sataprosenttisen optimaalisessa tilassa, eikä mikään määrä omalääkäreitä auta heitä sellaisiksi. Jos vertaisimme elämäämme sotavuosiin sietäisimme olla äärettömän tyytyväisiä jos suurin ongelma on jokin vihlaisu kropassa silloin tällöin, saati jos lähtee vertaamaan 1920-luvulle, jolloin voisi olla onnellinen jo siitä että hanasta tulee lämmintä vettä. Samantyyppisiä vertauksia, mutta ilman Elinin kritiikkiä, on tuotu esiin muissakin viime aikoina lukemissani kirjoissa. Esimerkiksi Annamari Marttisen kirjassa Häiriömerkintä päähenkilö vertasi luottotietoihin tehtävää merkintää syöpädiagnoosin saamiseen tai hengiltä kivittämiseen, mikä sai kyllä minut ihmettelemään kovasti päähenkilön suhteellisuudentajua vaikka miten ahdistunut tilanteessaan olikin. 

Onko omalääkärin tehtävä pitää huolta ja osoittaa ymmärrystä? Eikö se kuulu yksityiselämän piiriin. Eikö omalääkärin tehtävä ole ennen kaikkea hoitaa konkreettisia, ruumiillisia vaivoja? 

Useimpien vaivojen juurisyy on kuitenkin henkinen. Polvi- ja lonkkakulumat johtuvat yleensä joko liiasta ylipainosta tai yliharjoittelusta ja ne puolestaan lohtusyömisestä ja treenihulluudesta, jotka puolestaan johtuvat erilaisista puutteista ja täyttymättömistä toiveista. Ja koska pidämme ajatuksesta että mitä visaisempiin arvoituksiin on olemassa vastaus ja mitä kiperämpiin ongelmiin on olemassa vastaus, on houkuttelevaa pakottaa kaikki ongelmat ymmärrettäviin asiayhteyksiin, jotta voimme elätellä toivoa, että jos vain nämä toiveet täyttyvät ja nämä puutteet korjataan, myös vaivat katoavat. 

Kuuntelin viime vuonna Lykken esikoisen Ei, ei ja vielä kerran ei, ja tämä kirja oli hyvin samantyyppinen, mustalla tavalla hauska mutta myös yhteiskunnallisesti kantaaottava ja keski-ikäisten, keskiluokkaisten elämään nasevasti pureutuva. Kirja on ollut Norjassa ja Ruotsissa myyntimenestys ja se on palkittu 2019 Bragenilla, joka on heillä se Finlandiaa vastaava kirjallisuuspalkinto. 

Joulukuussa löysin äänikirjat!

Hankin joulukuussa vihdoin kuulokkeet! Olin jo jonkin aikaa miettinyt mahtaisinko tykätä äänikirjojen kuuntelemisesta ja nyt parin kirjastolainan ja kuukauden ilmaisen Storytel-jakson jälkeen voin todeta että kyllä, jäin kerrasta koukkuun.

Kuuntelin ensin kaksi äänikirjaa kirjastolainoina, Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän josta olen jo blogannutkin, juttua täällä sekä Anja Erämajan Imurin, jotka molemmat valikoituivat kuunneltaviksi suoraan sanottuna ihan sillä, että ne olivat saatavilla. Kirjaston äänikirjat pitää ensin varata siinä missä suosituimmat kirjatkin, sillä niitä on vain muutama kopio jotka tuntuvat olevan jatkuvasti lainassa. Itse olen Pikin eli Pirkanmaan kirjastojen asiakas. 

Huomasin myös pian, että kirjaston äänikirjavalikoima Ellipsissä on sangen niukka verrattuna maksullisiin palveluihin. Kun satuin bongaamaan kuukauden mittaisen kokeilujakson Storyteliin normaalin kahden viikon sijaan, tartuin siihen ja nyt kun jakso on muutaman tunnin päästä päättymässä, voin todeta että ehdin 30 päivässä kuuntelemaan seitsemän äänikirjaa ja näiden lisäksi mieheni kuunteli yhden minun tililläni. Tänä aikana en kuunnellut yhtään kirjaston kirjaa, koska halusin maksimoida kuuntelun Storytelista ja samalla arvioida mahdollisen jatkotilauksen hyödyllisyyttä. Luettavakseni osui monta erinomaista kirjaa eikä yhtään varsinaista floppia. Tässä nuo kolme joulukuista äänikirjaa, joista en ole aiemmin kirjoitellut.

Anja Erämaja: Imuri
Wsoy, 2019
Kesto: 3:50
Lukija: kirjailija itse, hienoa!

Erämaja on aiemmin kirjoittanut runoja ja ollut niillä ehdolla mm Helsingin Sanomien sekä Runeberg -palkintoon. Runoilijatausta kuuluu mielestäni myös tässä esikoisromaanissa jonka tajunnanvirtainen teksti oli ihanaa kuunneltavaa ja toimi äänikirjana todella mainiosti. Tarinan ytimessä on kaksi sisarta joiden äiti on juuri kuollut, heistä Kristiina on pääroolissa ja Kristiina puhuu monesti itsestään hauskaisesti hän-muodossa. Hän on kova tekemään ja huomioimaan, hoitaa perheen ja alkkismiehensä, aloittaa kevytyrittäjänä, käy salaa tupakalla koiraa ulkoiluttaessa, kun nyt ei vaan kukaan lasten kaverin äiti näkisi. 

Tekstiä tulee, Kristiina puhuu kaiken mitä mieleen tulee sellaisessa flow-tilassa että välillä hengästyttää, mutta ai että kun nautin tämän kuuntelemisesta. Ja välillä naurahtelin ääneen. Imuri on paikallaan viihdyttävänä välipalakirjana.

Liehukoon lippu, levätkööt koululaiset, opettajat, virkamiehet, nainen tempaisee peiton päältä, kampeaa jalat sängyn laidan yli, uusi päivä, nostaa rangan pystyyn, on jo matkalla keittiöön, noin lähtee vedenkeitin kohisemaan ja näin tipahtaa multivitamiiniporetabletti vesilasiin, sihisee, suhisee, lasin kun nostaa lähelle kasvoja, tuntee pienet pirskahdukset poskilla, nenänpäässä, ah. Ja sitten muna kaapista, yksi muna, lapset levätköön, yrittäjä ei lepää, yksityisyrittäjällä on lupa yrittää myös pyhäpäivänä, kukaan ei komenna rentoutumaan, nukkumaan pitkään, ei liioin marssimaan eikä muistelemaan talvisotaa. Naisen lahja isänmaalle on työpäivä, nyt on olosuhteet kohdallaan, lapset nukkuvat, koko kortteli nukkuu, on hiljaista, vain munan kopsahdus pannun reunaan, kops, munalla töihin, ja mitä mitä mitä, kaksoiskeltuaiset!
Pannulle levähtää kaksi täyteläisen tummaa keltuaista kyljistään kiinni, nyt kyllä pitäisi, ei, ei pidä herättää nuorisoa, sukulaisia, soittaa hätäkeskukseen, saati miehelle. Ihan rauhallisesti voi tuijottaa pannua, miettiä todennäköisyyttä, joku senkin on laskenut, joku kanankasvattaja, munabloginpitäjä, jostain netistä senkin tiedon voisi esille kaivaa, esiintymistiheyden, miten iso ihme tässä nyt aamutuimaan tapahtui eräällä pannulla, eräässä kerrostalohuoneistossa, eräänä itsenäisyyspäivänä, juuri kun yläkerrasta kuuluu tömähdys. Kaikki eivät sittenkään nuku.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo
Like, 2019
Kesto: 9:31
Lukija: Jonna Järnefelt

Kerrostalorykelmä on joskus ollut upea ilmestys, mutta nykyään se on rappeutunut, ruma, aidattu ja vartioitu lähiö, kuin lainsuojattomien kaupunki kaupungin sisällä. Mutta siinä missä hienompaa seutua vartioidaan tunkeilijoilta, tästä dystooppisesta lähiöstä ei ole kulkua kumpaankaan suuntaan ilman lupaa. Sen muurien sisäpuolella syödään, juodaan ja naidaan. Jami ja Jessica välittävät huumeita, pienen Jade-tytön äiti myy makuuhuoneessa seksiä kun tyttö yrittää olla kuulematta sen ääniä keittiössä. Toisaalta siellä on kaksi kilpailevaa "jeesuskahvilaa", joista toista pitää entinen alkoholisti. Henkilöitä ja ihmiskohtaloita on paljon ja kertojaääni vaihtelee luvuittain, yhteistä heille on kurjuus ja syrjätyneisyys, se miten elämä on selviytymistä, seuraavaan päivään, seuraavaan piikkiin. Kaiken takana on rikas omistajataho joka antaa kaiken tapahtua, huumenyssykät saavat vaihtaa omistajaa torilla melko avoimesti eikä poliisiautoja koskaan nähdä lähiön muurien sisäpuolella. 

Ellei hän pian nuku, tulevat hallusinaatiot. Hän haaveilee kotona odottavasta kylmästä kaljasta, pilvestä ja syvästä unesta, kun muistaa ettei ole vielä soittanut Kimille. Hän ei jaksa kuunnella sitä nyt, vaan näppäilee viestin.

Hommat hoidettu. Pidän pari päivää vapaata, ok? 

Puhelin kilahtaa, kun hän on pysähtynyt alaoven eteen ottamaan avaimia taskustaan.

Sä olet myöhässä, ei ole ok. Sä tulet hakemaan uuden repun nyt, viimeistään aamulla.

Hän harkitsee lyövänsä nyrkin alaoven lasin läpi, mutta pelästyy kuullessaan nopeita askelia. Ohi lenkkeilee joku blondi kalliissa urheiluvaatteissa ja mulkaisee häntä. Miksi helvetissä tuollainen asuu täällä? Täytyy olla vikaa päässä, Jessica ajattelee.

Kerrostalo meni iholle. Ehkä kiinnostavinta ja koukuttavinta kirjassa oli se, miten kaikki oli yhtä aikaa rumaa ja kaunista ja paikoitellen teksti suorastaan kaunista jostain niin rumasta kuin Kerrostalon maailma joka taas oli kuin vankilatuomio. Hetkittäin se antoi jopa toivoa, jopa mahdollisuuden rakkaustarinaan, ennen kuin matto vedettiin taas jalkojen alta.

Ehdoton viiden tähden kirja, nyt tekee mieli tarttua aiempiinkin Kuisman kirjoihin. Myös Järnefeltille lukijana ropistan tähtiä.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Gummerus, 2019
Kesto: 8:06
Suomennos: Sanna Manninen
Lukija: Krista Putkonen-Örn

Ingridillä oli periaatteessa kaikki hyvin. Mieleinen työpaikka opettajana, hulppea omakotitalo, kaksi jo aikuista poikaa, 25 vuotta miellyttävää avioliittoa takana. Ehkä kaikki oli niin hyvin, että siksi vähän huonosti? Kun on niin tuttua ja turvallista, on lupa kyllästyä?

Ingrid makasi Janin kanssa noin kerran viikossa, ja jälkeenpäin hän merkitsi kuvitteellisesta listasta tehtävän suoritetuksi. Noin, hän ajatteli, nyt oli se asia hoidettu. Viikon aikaväli oli vakiintunut vuosien kuluessa, tehtävät oli hoidettava sopivin väliajoin: nurmikon leikkaaminen, lumen luominen, lamppujen vaihtaminen, kuntoileminen, öljynvaihto autoon, seksi - ja jos ehtii kulua yli viikko, kasautuva paine synnytti levottomuutta, epätasapainoa. Nyt se oli kuitenkin hoidettu, ja pian Jan kuorsasi, ja Ingrid makasi valveilla ja ajatteli seuraavaa päivää, päivällistä, pakastinta, jääkaappia, vaatteita, oppilaita, työtovereita, kokouksia. Tulevien askareiden virta oli loputon, ja aivan kuten telinevoimistelija kuvittelee mielessään voltin puomilla ennen kuin edes nousee puomille, samoin Ingrid kuvitteli mielessään, miten hän jo muutaman tunnin päästä heräisi uuteen päivään, joka oli hänelle kuin esterata. Päivän kuluessa hän hyppi esteiden yli, ja jokaisen esteen jälkeen hän ruksi sen listaltaan. Mitä sitten seuraa, hän kuiskasi itsekseen. Mitä sen jälkeen kun kaikki esteet on selvitetty? Kuolema, hän vastasi helpottuneena, sillä viime aikoina häntä oli helpottanut ajatella, että joskus kaikki päättyisi lopullisesti.

Kolmiodraaman heistä tekee tekee Hanne, kolmevitonen sinkkunainen Janin työpaikalla. Hanne on ajelehtija, kun ystävät avioituvat ja perustavat perheen, ottavat asuntolainan, Hanne vaihtaa miestä ja kotia, molemmista löytyy aina jotain vikaa. Kaikista mahdollisista miehistä työkuvioissaan Hanne pokaa Janin,  Ingridin harmaanpuoleisen puolison joka on juuri ylennetty ministeriössä heidän yksikkönsä johtajaksi. Puolitoista vuotta Jan yrittää suhteesta irti, käy jopa psykologilla. Sitten, ja vasta sitten, hän kertoo Hannesta Ingridille, pakkaa tavaransa ja lähtee kotoaan. 

Ihan kiva lukea välillä tällaisista keski-ikäisistä ihmisistä mitä itse on, joihin löytyy enemmän sitä tarttumapintaa. Sinänsä tarinassa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, keski-iän kriisi ja pitkän avioliiton väljähtyminen on keksitty siinä missä pyöräkin. Ihan passelia, viihdyttävää lukemista kuitenkin, olematta varsinaista viihdekirjallisuutta.