Sivut

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää - Ruusun salaisuus


Mirjam Lohi: Rouva Suominen välittää - Ruusun salaisuus
Teos, 2019
288 sivua



Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta.

Chick lit "dekkaristi" on täällä taas! 

Sointu on 47-vuotias, turva-alalla työskentelevän Sampon vaimo ja kahden tytön, teini-ikäisen Amandan ja 6-vuotiaan iltatähden, Unelman äiti. Perheessä on myös perhoskoira Hani.

On kulunut vuosi siitä, kun Sointu perusti kiinteistövälitysfirmansa Do-Mi-So LKV:n, mutta bisnes on lähtenyt hitaasti liikkeelle. Nyt hänellä on onneksi kaksi toimeksiantoa ja ensimmäinen upea keskustakohde, se on ihan muuta kuin vuosaarelaisasunnot ja Sointu päättää panostaa siihen viimeisen päälle. Kohde osoittautuukin normaalia työläämmäksi, sillä palvelutaloon muuttava Alma Vaara on vaativa, usein tuiskahteleva asiakas ja työtä on paljon, tavaroiden lajittelua ja Alman muistojen muistiin kirjaamista. Alma on nimittäin antanut Soinnulle erikoistehtävän, hänen tulee henkilökohtaisesti palauttaa vanha kirja Alman nuoruudenrakastetulle. 40-luvun lopulla he olivat olleet tulevaisuudensuunnitelmia täynnä olevia nuoria, mutta sitten oli tapahtunut jotain mistä Alma ei halua kertoa ja heidän tiensä olivat eronneet ikiajoiksi, eikä Almalla ole tietoa edes siitä onko mies vielä elossa ja jos, niin miten hänet voisi tavoittaa.

Suomiset asuvat Soinnun heille löytämässä upeassa rivitalokodissa Helsingin Aurinkolahdessa. Asunto-osakeyhtiö Aurinkoisen muut asukkaat ovat ensimmäisen Rouva Suomisen, Valuneen taikinan tapauksesta tuttuja, kuten Schumacherit ja Lapveteläiset, joille odotetaan jo viidettä lasta. Petolliselta Pasi Palolta vapautuneeseen asuntoon on Sampon suureksi harmiksi muuttamassa Pasin ystävä, se lipevä ketku, suulas ja rasittava Kurmo Kumpare puolisonsa Tellervon ja pienen Peku-pojan kanssa. Kun suunnistusta ja pyöräilyä harrastava, kropallaan pullisteleva Kurmo kutsui itsensä katsomaan Sampon seurassa Vueltaa, Espanjan ympäriajoa, Sampoa alkoi ärsyttää miksi Soinnun piti taas päteä loihtimalla miehille ylitsepursuavat teeman mukaiset tapastarjoilut ja miksi Sointu tapittaa niin ihailevasti Kurmoa mitä tämä sanookin? Kurmon ja Soinnun välillä on selvästikin menossa jotain, miksi muuten Sointu torjuisi oman miehensä jatkuvasti. 

- Sointu! Nukutko sinä? Missä lapset ovat? Sampo on tullut kotiin ja ravistaa Sointua olkapäästä pomppiva Hani vierellään. 
- Mitä?... Taisin minä nukkua... Paljonko kello on? 
- Kohta kaksi... Tulin aikaisin. Ajattelin,  että voitaisiin vähän... mmm... Ihan rauhassa pitkästä aikaa, Sampo supattaa Soinnun korvaan, halaa. - Turrvamies on hurrjamies.
- Vooi... Eei... Nyt en kyllä jaksa, Sointu pyyhkii unenpöpperössä kuolaa poskeltaan. - Yyy... Anteeksi. Et sä voi yhtäkkiä tänne pölähtää, kun mä teen töitä... Ja tänään oli jo liikuntaa, kun kävin joogassa.
- Just joo. Työn tekemiseltä näyttää. 
- Joo joo. Mä ideoin... Ideointi ja visiointi ovat työtä... Ja lepääminen on työterveyshuoltoa. Mikset sä sopinut etukäteen... Kertonut. Olisin voinut valmistautua. 
- Mistä lähtien sä olet valmistautumiaikaa tarvinnut? 
- Vaikka tästä lähtien. Ei tunnu kivalta, että sä yhtäkkiä siihen ilmestyt... Säikähdin... Mut voidaanhan me halailla. 
- Halailla! Nyt ei kuule halailu kiinnosta... Lähden lenkille, Sampo rymistelee yläkertaan vaihtamaan vaatteita. 
- Lenkille? Jäätävässä sateessa?
- Ei haittaa! Sampo huutaa yläkerrasta. 
Sointu tokenee hitaasti. Venyttelee. Kylläpä nukuin. Rapsuttaa Hania. Pizza-taxi-päivä. Ja blogi saa jäädä tältäkin päivältä. 

En vieläkään ymmärrä miksi Rouva Suominen välittää -sarjan kirjat ovat kirjastossa dekkarihyllyssä. Ensimmäisessä osassa oli sentään tapahtunut kuolemantapaus, jota Sointu selvitteli ohimennen, mutta Ruusun salaisuudessa ei tapahdu minkäänlaista rikosta eikä kukaan kuole. Jos siis haluat lukea dekkarin, älä valitse tätä. Ruusun salaisuus on chick litiä, kuten itse olen tottunut luokittelemaan, tai mama litiä, kuten kustantaja takakannessa kirjaa kutsuu. Sointu etsii asiakkaansa pyynnöstä henkilöä tämän menneisyydestä, mikä ei nykyisenä internetin aikana ole erityisen haastavaa, mutta enimmäkseen kirjassa pureudutaan ihmissuhteisiin, teemoina esimerkiksi pitkän avioliiton väljähtyminen, mustasukkaisuus ja urakehitys, tai Soinnun kyseessä ollen haaveissa siintävä urakehitys.

Nyt kun tämä "väärinkäsitys" on korjattu (hih!) voin todeta, että Ruusun salaisuus on lämpimän viihdyttävää lukemista koronakotoiluun. Hauskaa ja herttaista arjen romantiikkaa ja chick lit tyylisiä väärinkäsityksiä. 

P.s. Jos jäit katselemaan kolmen pisteen käyttöä tuossa lainauksessa, kirja ei ole sitä valtoimenaan. En ollut lukiessani kiinnittänyt siihen edes huomiota, tarina vei niin mukanaan. 


lauantai 25. huhtikuuta 2020

Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa


Celeste Ng: Olisi jotain kerrottavaa
Gummerus, 2020
Alkuteos: Everything I never told you
Suomennos: Sari Karhulahti
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 9 h 47 min

Jos vain Lydia olisi ollut valkoinen tyttö.

Eräänä aivan tavallisena aamuna vuonna 1977 amerikkalais-kiinalainen Leen perhe valmistautuu töihin ja kouluun. Keskimmäinen lapsista, Lydia, vain ei saavu alakertaan. Äiti Marilyn ei löydä tätä huoneestaan, tytär ei selvästikään ole nukkunut yötä kotona. Huolestuneet vanhemmat lähettävät kuitenkin muut lapset, Nathanin ja kuopus Hannahin kouluun.

Poliisit eivät aluksi ole huolissaan. Monet teini-ikäiset lähtevät kotoa, suuttuvat jostain vanhemmilleen ja palaavat sitten oma-aloitteisesti kotiin. Juuri kuusitoista vuotta täyttänyt kaunis, sinisilmäinen Lydia löytyy kuitenkin kuolleena läheisen järven pohjasta. Mutta miksi Lydia olisi ottanut rannasta veneen, soutanut järvelle ja hukuttautunut?

Lydialla ei ollut koskaan ollut varsinaisesti ystäviä. Hän kelpasi kyllä silloin, kun tekemättömät läksyt piti kopsata joltain omaan vihkoon. Vanhemmat eivät tienneet, niin taitavasti Leen lapset peittävät vanhemmiltaan sen, miten heitä kiusataan. Mutta viime aikoina hänet on nähty usein Jackin autossa. Jackin, joka käyttää tyttöjä siekailematta hyväkseen, viettelee yhden toisensa jälkeen ja dumppaa heidät sitten. Marilyn ei usko Lydian itsemurhaan, jos poliisi ei selvitä murhaa, Marilyn selvittää itse, mitä tyttärelle tehtiin. 

Yli kaksikymmentä vuotta aiemmin Marilyn oli nuori opiskelija, joka halusi lääkäriksi. Opinto-ohjaaja kehotti häntä osallistumaan myös kemian tunneille, joilla hän oli ainoa naisopiskelija. Pian hän sai järkiään parhaita arvosanoja, eikä opettajakaan enää virnuillut hänelle. Marilyn pänttäsi asuntolahuoneessa yökaudet pääainettaan fysiikkaa ja näki itsensä valkoinen lääkärintakki yllään pelastamassa ihmishenkiä. Mutta sitten tapahtui se, mitä hänen äitinsä oli ennustanut, hän tapasi miehen. Kolmannen vuosikurssin Amerikan historiaa käsittelevää kurssia luennoiva herra Lee olikin aasialaista syntyperää, eikä juurikaan opiskelijoitaan vanhempi. Yksi kerrallaan, hihitellen ja kuiskutellen, luentosali alkoi tyhjentyä niin, että heitä oli jäljellä enää kymmenen. Marilynkin jättää kurssin kesken toisen luennon jälkeen, että heistä voisi tulla rakastavaiset, ja niin myös kävi.

James ei ollut milloinkaan tuntunut kuuluvansa Yhdysvaltoihin, vaikka oli syntynyt Kaliforniassa. Hänen isänsä oli tullut Kiinasta väärän henkilöllisyyden turvin; teeskennellyt olevansa Kaliforniassa jo asuneen entisen naapurinsa poika. Kyllähän Amerikka oli kansojen sulatusuuni, mutta kongressi oli sulkenut rajat kiinalaisilta, ettei väestö kävisi "liian keltaiseksi". Siinä missä italialaiset, irlantilaiset ja pohjoismaalaiset täyttivät höyrylaivojen kannet, vain aiempien kiinalaissiirtolaisten lapset olivat tervetulleita maahan. Nämä "paperipojat" saivat elää jatkuvassa kiinnijäämisen pelossa. James pääsi kouluun (koska äiti pääsi koululle keittiöapulaiseksi ja isä huoltomieheksi) ja jatkoi collegeen, mutta ulkopuolisuuden tunne ei hävinnyt vielä Harvardissakaan, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut ystävää. Niinpä hunajanvaalean Marilynin ihastus hänenlaiseensa tuntui uskomattomalta. 

James ei "istunut Harvardin henkilökuntaan" vaikka oli selvästi paras lehtorinviran hakija, niinpä hän päätyi opettajaksi vaatimattomampaan collegeen. Marilyn valmistui collegesta ja aikoi jatkaa lääketieteelliseen, mutta raskauden myötä opintojen aloitus vaihtui häihin. 

Saatuaan luvan keskeyttää opintonsa toistaiseksi, hän lähti dekaanin toimistosta varmana siitä, että kaikki mistä hän oli unelmoinut, lääketieteellinen tiedekunta, lääkärin ammatti, uusi merkittävä elämä, odottaisi hänen paluutaan valmiina kuin hyvinkoulutettu koira isäntäänsä. Silti hänen äänensä värisi hänen luetellessaan äitinsä numeron kaukopuheluiden välittäjälle asuntolan eteispöydän ääressä.
Kun äiti lopulta vastasi, Marilyn ei edes tervehtinyt vaan tokaisi "Minä menen naimisiin, kesäkuussa." 
Äiti oli hetken vaiti. "Kuka sinun sulhasesi on?"
"Hänen nimensä on James Lee."
"Onko hän opiskelija?"
Marilynin kasvoja alkoi kuumottaa. "Hän viimeistelee parhaillaan tohtorinväitöskirjaansa Yhdysvaltojen historiasta", hän empi ja päätti kertoa puolet totuudesta. "Häntä harkittiin lehtoriksi Harvardiin ensi syksyksi."
"Hän on siis opettaja?", äiti tuntui piristyvän yhtäkkiä. "Voi kulta, olen todella iloinen sinun puolestasi. En malta odottaa, että tapaan sulhasesi."
Marilyn hulmahti täyteen helpotusta. Äiti ei ollut hänelle vihainen, vaikka hänen opintonsa jäivät kesken. Eihän äidillä olisi ollut mitään syytäkään suuttua, eikö Marilyn ollut tehnyt juuri niin kuin äiti oli toivonutkin ja tutustunut ihanaan Harvardin mieheen. 

Vielä vuonna 1958 seka-avioliitot olivat laittomia osassa osavaltioita. Marilyn vakuutteli itselleen, että äiti olisi tullut häihin, vaikka olisikin tiennyt hänen sulhasensa olevan kiinalaista sukua. Kahden kesken päästyään Marilyn odotti äidin kysyvän miksi hän oli rakastunut juuri Jamesiin, mutta sen sijaan äiti näytti kauhistuneelta; ette sovi mihinkään, kadut lopun ikääsi, ajattelisit edes tulevia lapsiasi. 
Marilyn ei nähnyt äitiään häiden jälkeen.

Lydia halusi pienestä asti lääkäriksi, aivan kuten hänen äitinsä oli halunnut. Tai kuten Marilyn oli opettanut hänet haluamaan ja Lydia halusi olla mieliksi. Lydian huoneen seiniä eivät koristaneet bändijulisteet, vaan Marie Curie. Hän ei koskaan saanut samanlaisia lahjoja kuin tytöt yleensä vanhemmiltaan, hän sai oikean stetoskoopin ja kirjoja kuten Luonnontieteiden uranuurtajanaisia tai Kemiallisia kokeita lapsille.
James taas oli uinut kilpaa kouluaikoina, muttei ollut koskaan saavuttanut mitaleita. James halusi opettaa Nathania uimahallissa heti kun tämä oli oppinut pysymään pinnalla ja näki mielessään miten poika olisi lukioikäisenä uimajoukkueen tähti ja juhlittu viestiankkuri. Hannahin varalle kummallakaan vanhemmista ei ollut mitään suunnitelmia ja hänestä kasvoi hiljainen tarkkailija. 

Nyt kaikki on kääntynyt päälaelleen.

"Kuka soitti?", Marilyn kysyy. Hän rutistaa aamutakkiaan tiukasti sydämen kohdalta, joten James ymmärtää hänen kuulleen kaiken. Kun Marilyn painaa kattolampun katkaisinta ja huone muuttuu yhtäkkiä valoisaksi, Jamesille tulee suojaton ja hermostunut olo. 
"Eivät poliisit voi lakata tutkimasta Lydian tapausta." Marilyn sanoo, "Syyllinen on edelleen vapaana."
"Syyllinen? Poliisien mielestä..." James vaikenee kesken lauseen. "Heidän mielestään juttuun ei ole sekaantunut ketään."
"He eivät tunteneet Lydiaa. Joku vei aivan varmasti hänet järvelle. Houkutteli hänet sinne."
Marilyn empii, koska muistaa löytämänsä tupakat ja kondomit, mutta suuttumus karkottaa ne hänen mielestään ja muuttaa hänen äänensä kimakaksi. "Ei hän olisi mennyt sinne yksin. Luuletko sinä, etten tuntenut omaa tytärtäni?" 
James ei vastaa. Hänen päähänsä mahtuu vain kaksi ajatusta. Ellemme me olisi koskaan muuttaneet tänne. Ellei Lydia olisi koskaan nähnyt järveä. 

Kirjassa on niin monia tasoja ja niin monia kiinnostavia teemoja. Vanhempien omat  toteutumattomat toiveet siirretään lapsille. Ulkopuolisuuden tunne. Perheenjäsenten välinen puhumattomuus. Lapsen pelko vanhemman menettämisestä. Rasismi, eri rotuisten vähättely. Miten kovasti Marilyn halusi olla erilainen kuin muut, ei äiti ja kodinhengetär vaan lääkäri. Miten James halusi koko elämänsä olla samanlainen kuin muut, sulautua joukkoon, eikä olla se ainoa laatuaan kun astui huoneeseen, ei se jonka perään kadulla huudettiin "kinkki" ja "vinosilmä".

Erittäin taitavasti punottu kudelma ja pidinkin tätä vielä parempana kuin Tulenarkoja asioita, joka oli jo hieno sekin. Eiköhän häntä suomenneta lisää, paras olisi!


perjantai 24. huhtikuuta 2020

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä



Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Flavia de Luce, osa 2
Bazar, 2014 - äänikirjana 2018
Alkuteos: The Weed That Strings the Hangman's Bag, 2010
Suomennos: Laura Beck
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 40 min


Puhtaimmat sydämet vähiten
kestävät tylyyttä ihmisten.

Piiraan maku makea -kirjasta tuttu, 11-vuotias Flavia de Luce palaa ratkomaan rikoksia 1950-luvun Englannissa. Sarjasta on suomennettu jo kymmenen osaa, joten minulla on hieman kiinni kirittävää. Ei haittaa, sillä on kiva tunne, kun tietää edessä olevan vielä monia mukavia kuunteluhetkiä Flavian seurassa.

Hautausmaan kulmalla Flavia ryhtyy juttuihin vieraan, kauniin punatukkaisen naisen kanssa. Hän on Nialla, Rupert Porsonin, kuuluisan nukketeatteriohjaajan avustaja. Heidän pakettiautonsa oli hajonnut ja matkanteko siksi tyssännyt Flavian kotikylään. Flavialle miehen televisiosta tuttu oravahahmo ei sano mitään, sillä isä ei ole halunnut hankkia kotiin televisiota. 

Auton korjaamista odotellessa Porson päättää kylän kaniikin ehdotuksesta järjestää teatteriesityksen Bishop's Lacen seurakuntatalolla. Koska Porsonin nukketeatterin räikeätekstisen pakettiauton ei olisi kirkkoherran mielestä sopivaa majailla hautuumaalla sunnuntaiaamun kirkonmenojen aikaan, hän keksii majoittaa Rupertin ja Niallan Inglebyn perheen maatilalle. 

Inglebyn perhe oli pysytellyt tiiviisti omissa oloissaan siitä lähtien, kun heidän ainoa lapsensa Robin oli viisi vuotta aiemmin traagisesti menehtynyt. Vaikka Flavia oli tuolloin itsekin pikkulapsi, Robinin ikäinen, hän muisti kuulleensa kasapäin juoruja pienen Robinin löydyttyä vanhasta hirsipuusta roikkumassa. Kuinka vanhemmat hankkiutuivat hänestä eroon, saatananpalvojat veivät pojan, pikkupoika oli tehnyt sen itse. Miten Robin oli todellisuudessa hirsipuuhun päätynyt, jäi selvittämättä, mutta vanha kylähullu Meg oli silloin nähnyt pirun, minkä nyt piirtää Flavian luonnosvihkoon.

Kirkkoherra värväsi Flavian auttelemaan nukketeatterissa ja opastamaan teatteriseurueen maatilalle, jolla he tapaavat Dieterin, entisen saksalaisen sotavangin, sekä Sallyn joka oli ns. työpalvelutyttö, joka oli Dieterin tavoin jäänyt maatilalle töihin sodan päätyttyä. Tilalla oli myös iso tiilestä rakennettu kyyhkystorni, sillä siellä oli kasvatettu kyyhkyjä aikoinaan syötäväksi. Robinin kuoleman jälkeen kyyhkynkasvatus oli kuitenkin päättynyt. Flavia kuuli kyyhkytornista jotain outoa ja kun hän kiipesi tikkaita ylös, hän löysi rouva Inglebyn drndl-hameessaan sytyttämässä kynttilöitä ja laulamassa karmivaa laulua.

Illallista vaati
Robin tuhma poika,
mutta sai aamulla
köyden ja voita.
Kutsutaan mukaan kaikki
toverinsa nuo,
joille pimeyden työt
iloa suo.

Flavialla on taas paljon selvitettävää, monia kemiallisia kokeita tehtävänä ja mysteerejä ratkottavina jo ennen kuin kukaan kuolee. Sillä kuolemantapaus on luvassa, mutta vasta reilusti kirjan puolivälin jälkeen, jolloin nukketirehtööri pääsee hengestään Jaakko ja pavunvarsi -näytöksen päätteeksi. Syyllisen paljastaa tietenkin Flavia, vaikka tyttö itsekin näppärästi toteaa, että ylikomisario Hewittillä on sentään paljon enemmän resursseja käytössään.

Tällä kertaa Flavia kertoilee enemmän kemiallisista taidoistaan ja tekee paitsi kaikenlaisia laboratoriokokeita, myös mm vastamyrkkyä pulunkakasta. Kuolemantapausta pohjustetaan todella pitkään, se ikään kuin tapahtuu keskelle Flavian jo selvitettävänä olevaa mysteeriä siitä miksi tietyt ihmiset tuntevat toisensa vaikka esittävät olevansa vieraita ja miten pikku Robin oli kuollut. Robinin kuolema kun tuli uudestaan kyläläisten mieliin, sillä nukkemestarin näytelmän poikanukella oli kaikkien kauhistukseksi Robinin kasvot. 

Tämä kakkososa oli tarinaltaan vielä huomattavasti koukuttavampi kuin ensimmäinen, joten kuuntelen kyllä taas seuraavankin osan. 


sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Lucinda Riley: Helmen sisar


Lucinda Riley: Helmen sisar (osa 4)
Bazar, 2019
732 sivua
Alkuteos: The Pearl Sister, 2017
Suomennos: Hilkka Pekkanen

Bazarille kiitos arvostelukappaleesta.


Celaenon eli CeCen sekä Tähden, ennen niin tiiviin kaksikon, tiet ovat eronneet sarjan kolmannessa osassa joka on Tähden oma kirja. Tähti oli CeCe:tä kolme kuukautta vanhempi, mutta heidän keskinäinen suhteensa oli aina ollut nurinkurinen, sillä CeCe oli toiminut siskonsa äänitorvena ja puolustajana ja mitä ilmeisimmin Tähti oli nyt löytänyt paikkansa maailmassa ja saanut tuulta ikiomien siipiensä alle. Siivet alleen oli ottanut myös CeCe, sillä hän oli päättänyt lähteä Lontoosta epäonnistuneen taideopiskelukokeilun jälkeen etsimään omia juuriaan Papa Saltin hänelle jättämän vihjeen myötä. CeCen matka etsimään tietoa Kitty Merceristä veisi Bangkokin kautta kauas Australiaan. 

CeCen päästyä Bangkokiin mieleen tulvivat kuitenkin lämpimät muistot hänelle ja Tähdelle ennestään tutulta Raileyn rannalta ja mikäs siinä, ehkä joulunseutua olisi mukavampi viettää tutussa paikassa ja niin lento Australiaan vaihtuukin lennoksi Krabille. Yöpaikka löytyy tutusta hotellista, mutta joulunpyhistä lähtien joka ainoa saaren hotelli tuntuu olevan täyteen varattu, joten CeCe joutuu yöpymään rannan luolassa. Aamuherätys on kurja vartijoiden tökkiessä hänet hereille, mutta hänen aiemmin rannalla kohtaamansa mies tulee väliin ja tarjoaa CeCelle huoneen hulppeasta, kasvillisuuden keskellä piilottelevasta huvilastaan. Heidän välilleen syntyy suhde, mutta Ace on kovempi kyselemään kuin vastailemaan ja jää CeCelle salaperäiseksi hahmoksi, joka selvästikin piilottelee julkisuudelta. CeCen läksiäispäivänä Ace kuitenkin suostuu yhteiskuvaan ja kun CeCe kahden pitkän lennon jälkeen pääsee perille Australian Broomeen ja avaa puhelimensa, se piippaa hulluna viestejä. Kuva Acesta ja CeCestä on levinnyt koko maailman lehtien etusivuille kera kirkuvien otsikoiden. 

Aikaisemmin olin luullut, että Acen ongelmat liittyivät jotenkin naisiin, mutta en olisi voinut erehtyä pahemmin. Olin varma, että Acen tekisi halaamisen sijasta iskeä minua veitsellä, jos tiemme vielä joskus kohtaisivat.

Broomeen on monen mutkan kautta löytänyt tiensä myös 18-vuotias Kitty jonka perhe asuu pappilassa 1900-luvun alun Edinburghissa, vanhassa viktoriaanisessa talossa, kaukana Jane Austenin maalaisidyllistä. Kun rikas rouva McCrombie tarvitsee seuraneitiä Australian matkalleen, isä passittaa Kittyn rouvan matkassa "tiehensä". Adelaidessa matkalaisia odottaa vauras valkoinen siirtomaakartano jossa rouva McCrombien sisar perheineen asuu. Mercerin perheen komeat kaksospojat, vilkas ja ilkikurinen Drummond sekä tyynempi Andrew kilpailevat Kittyn huomiosta. Sattuman oikusta Kitty päätyy naimisiin Andrewn kanssa ja muuttaa Broomeen, jossa perheellä on mittava helmenkalastusyritys. 

Hän ei ollut nähnyt Drummondia eikä kuullut tästä mitään kohta viiteen vuoteen, Drummond ei ollut edes lähettänyt onnittelusähkettä Charlien syntymän jälkeen. 
Se ei kuitenkaan estänyt Kittyä muistamasta, kuinka Drummond oli suudellut häntä uudenvuodenaattona, ja muisto oli elpynyt etenkin sen jälkeen, kun aviolliset suhteet Andrewin kanssa olivat hiipuneet. Andrew meni usein levolle ennen Kittyä ja nukkui työpäivän rasitusten jälkeen sikeästi, kun Kitty tuli makuuhuoneeseen. Charlie oli syntynyt neljä vuotta aikaisemmin, ja Kitty saattoi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, joina hänen aviomiehensä oli sen jälkeen kääntynyt hänen puoleensa ja he olivat rakastelleet. 
Helmenkalastusjohtajien puolisoiden juorupiireissä oli ihmetelty toisen lapsen puuttumista, mutta Kitty oli vastannut, että hän nautti Charlien kasvun seuraamisesta niin paljon, ettei halunnut asettua alttiiksi uudelle raskaudelle ja että hän sitä paitsi oli vielä nuori. Totuus oli kuitenkin, että hän kaipasi kipeästi toista lasta ja samanlaista suurperhettä kuin se, jossa hän itse oli kasvanut.

Kitty oli järkyttynyt siitä, miten huonosti aboriginaaleja helmenkalastusyhteisössä kohdeltiin. Sykloni saattoi viedä mukanaan kokonaisen aluksen, eikä menehtyneitä työntekijöitä jääty suremaan, vain rahallisella menetyksellä oli väliä. Kittyn on vaikea sulattaa sitä miten Andrewkin piti heitä "mustanaamaisina villieläiminä" jotka karkaisivat ellei heitä pitäisi kahleissa. Muutenkin Andrewlle tuntui eniten merkitsevän pakonomainen suurimman helmen löytyminen ja mahtavan isän hyväksynnän saaminen.

Kotona Mercereillä oli tallipoika Fred, ensimmäinen aboriginaali jonka kanssa Kitty ystävystyi Andrewn katsellessa nenänvarttaan pitkin. Odottaessaan viimeisillään Charlieta Kitty kohtasi palveluspaikastaan poispotkitun Camiran joka niin ikään odotti lasta. Nuoresta aboriginaalinaisesta Kitty sai hoitajan pian syntyvälle lapselleen ja Camiran Catista Charlie sai aikanaan parhaan ystävän. 

Broomessa CeCe tutustui Chrissieen, lentokentän matkailuneuvojaan. CeCe on aina tuntenut olevansa ruma ankanpoikanen kauniiden siskojensa seurassa, mutta Chrissie tunnistaa heti CeCen nähdessään tämän juurten löytyvän Australiasta.

"Sanoisin, että olet aboriginaalin ja valkoihoisen sekoitus, ja silmät saattavat olla japanilaisilta niin kuin minunkin." Tyttö huitaisi epämääräisesti kädellään sisämaahan päin. "Broome oli pullollaan japanilaisia pari sukupolvea sitten, ja meidänlaisiamme sekoituksia on täällä paljon."

CeCe kuulee myös, että Papa Saltin adoptiotyttärilleen nimet antaneen Plejadien tähtikuvion tarina tunnetaan hyvin aboriginaalien kulttuurissa. Chrissie kutsuu CeCen tapaamaan isoäitiään ja kuulemaan tämän uniaikatarinoita, sukupolvien periytyneitä kertomuksia. CeCellä olleesta vanhasta valokuvasta Chrissie tunnistaa toisen miehistä, taidemaalari Albert Namatjiran joka on Australian tunnetuin aboriginaali. 

"Hän syntyi ja työskenteli Hermannsburgin lähetysasemalla muutaman tunnin matkan päässä Alice Springsistä. Luuletko että olet sukua hänelle?"
Lävitseni kulki väristys. "Mistä minä sen voisin tietää? Onko hän kuollut?"
"On, hän kuoli aika kauan sitten, 1950-luvun lopulla. Hän oli ensimmäinen aboriginaalimies joka sai samat oikeudet kuin valkoihoiset. Hän sai omistaa maata, juoda alkoholia ja peräti tavata Englannin kuningattaren. Ällistyttävä taiteilija - minulla on makuuhuoneeni seinällä painokuva hänen Hermannsburgin vuoresta tekemästään vuoresta tekemästään maalauksesta."

Chrissien innoittamana CeCe lähtee Alice Springsiin, pääsee lähemmäs juuriaan ja löytää uudelleen maalaamisen ilon. 

Helmen sisar on Seitsemän sisarta -kirjasarjan neljäs osa, mutta vasta toinen jonka olen itse lukenut. Kakkososa jäi harmillisesti kirjaston varausjonoon jumiin, mutta sain kustantajalta kaksi uusinta osaa arvostelukappaleina ja kyselin kanssabloggaajilta onko sillä loppujen lopuksi väliä missä järjestyksessä ensimmäiset kuusi osaa lukee ja sain vastauksen, ettei ole. Eikä tosiaan ollutkaan. Harppasin yli ihan muutaman lauseen, kun huomasin että CeCe kertoi "kaksossisarensa" Tähden nykyisestä elämästä, eikä se haitannut lukemista millään tavalla. 

Australia on toki tapahtumapaikkana kaukaisen kiehtova, mutta Helmen sisar pitää sisällään niin paljon enemmän. Myönnän, etten ollut ennen tätä ymmärtänyt miten huonosti aboriginaaleja kohdeltiin, joten miljoonat kiitokset kirjailijalle aiheeseen tarttumisesta. Toki kaava on sinänsä tuttu, että missäpä maankolkassa valkoihoinen maailmanvaltias ei olisi alkuperäisväestöä alistanut... Albert Namatjira oli todellinen henkilö ja Broome helmenkalastuksen suurimpia keskuksia. Oli kiinnostavaa tutustua helmenkalastuksen maailmaan ja aboriginaalien omaperäiseen taiteeseen, ja kuten olen moneen kertaan todennut, nautin historiallisten romaanien lukemisesta eniten silloin, kun opin niistä jotain uutta ja ne innostavat minut googlettamaan lisätietoa. Miten vähän simpukankuorista helmiä löytyikään!

Helmenkalastaja, kapteeni Hilliardin perhe voisi hyvin esittää Kitty ja Andrew Merceriä aboriginaalipalvelijoineen, kuvakin on 1900-luvun alusta. Kuva: Western Australian Maritime Museum



perjantai 17. huhtikuuta 2020

Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla


Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla
Kovasana kustannus, 2020
Lukija: Tiia Louste
Kesto: 2 h 59 min


Anja on nimettömäksi jäävän kertojan kylmätunteinen, mutta rakas sisko. Karhunkulmalla, pienessä länsisuomalaisessa kuolevien taajamassa he, noin kuusikymppiset naimattomat siskokset, asuvat yhdessä mutta kumpikin omassa talossaan.

Yli neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1975, sisarukset tulivat Karhunkulman pienestä kyläkoulusta heidän ja ottovanhempiensa kotiin, kun pihassa oli odottamassa poliisiauto. Sosiaalitäti otti tytöt mukaansa ja vei hoitokotiin taajamaan. Ottovanhempien hautajaiset pidettiin kahden viikon kuluttua ja sieltä tytöt karkasivat kotiin. Milloin vain heidät haettaisiin toki takaisin ja sijoitettaisiin uuteen perheeseen, kyllä he sen tiesivät. Mutta jotenkin kai heidät unohdettiin ja he jäivät asumaan kaksin, pysytellen enimmäkseen omissa oloissaan. 

Kaikki alkoi pian sen jälkeen, sillä pitihän heidän jotenkin saada rahaa. Tyttö muisti nähneensä elokuvan, jossa nainen meni miehen kanssa huoneeseen, riisui paitansa ja sai mieheltä setelitukon. He valitsivat yhden kylän rentuista, sellaisen jonka luona kävi paljon epämääräistä väkeä. Tyttöjen tullessa paikalle, talossa oli taas vieraita ja mies itse oli syömässä omenaa, pilkkoi aina uusia paloja hedelmäveitsellä suuhunsa. Tyttö sai miehen houkuteltua makuuhuoneeseen, riisui ensin miehen paidan ja sitten omansa, ajatellen että ehkä mies olisi kiltti, ehkä ottaisi heidät siipiensä suojaan. Mutta mies nauroi. Nauroi hänelle, vieläpä ruokaa suussa. Anja ryntäsi huoneeseen kun kuuli metelin. Siinä vaiheessa tyttö oli iskenyt miestä rintaan ainakin kolmekymmentä kertaa, sinne hedelmäveitsi upposi kuin tyhjää vain. He löysivät miehen lompakosta kolmetuhatta markkaa. 

Kolme vuotta myöhemmin rahat olivat lopussa. Tytöt tienasivat 120 markkaa luomalla lumet kyläläisten pihoista, mutta eihän se pitkään riittäisi. Niinpä he opettelivat ajamaan ottovanhempiensa pakettiautoa ja lähtivät tien päälle kohti Turkua, etsimään "sitä jotain", miten valikoida seuraava uhri. Ryöstömurhaan pitäisi olla hyvä peruste.

Ja niin elämä jatkui, niin he olivat oppineet elättämään itsensä ja heistä oli muodostunut tiivis kahden kopla, jonka elämään ei mahtunut muita ihmisiä. Paitsi niitä paskoja, jotka ansaitsivatkin kuolla. Kunnes vuosi sitten nainen sai lakimieheltä kirjeen, jossa kerrottiin perinnöstä. Hän oli perinyt biologisilta vanhemmiltaan hulppean talon. Vain hän, ei Anja. Asia synnytti heidän välilleen ongelman, eikä Anjaan ollut enää oikein luottamista. Alkoi huolettaakin, mitä jos hänelle tapahtuu jotain, eikä Anjakaan ole häntä puolustamassa.

Minä nimittäin kyllä tiedän, millaisissa paskaoloissa ihmisiä niissä palvelutaloissa pidetään. Ainakin joissain niistä. Olen lukenut tarpeeksi monta lehtijuttua aiheesta.
Sellainen meininki sopii ihmisluontoon hyvin. Puolustuskyvyttömien kiusaaminen on ihmisyyden ydintä. Oikeastaan meidän pitäisi Anjan kanssa hyökätä johonkin sellaiseen paikkaan, tehdä sinne oikein kunnon isku. Mutta enää en tiedä, onko Anja kanssani toimimassa. En voi luottaa häneen. Mutta sen minä olen päättänyt, että jos minulle sitten jonain päivänä ehdotetaan sellaista paikkaa, jossa hiipua pois elämästä, niin yritän varautua asianmukaisella tavalla. Jos toimintakykyni vain sen sallii, aion ottaa mukaani palvelutaloon riittävän määrän räjähteitä ja piilottaa tuliaseen vaikka villapöksyihini, jotta voin tarpeen tullen ilmaista sielläkin itseäni. Palvelukotiampumisista ei ollakaan vielä puhuttu. Minun jälkeeni kenties puhutaan. Sillä tavoin minä asiaan asennoidun. 

He ansaitsivatkin kuolla oli makaaberi tarina joka yhtä aikaa viihdytti sekä hirvitti. Paikoitellen se nauratti, mutta siinä oli mukana myös vakava puolensa ja sanomansa. Eihän tyttöjä olisi realistisesti voitu "unohtaa", mutta toisaalta, kyllä meidän yhteiskunnassammekin on syrjäytyneitä, yksin esimerkiksi mielenterveysongelmiensa kanssa eläviä. Ellet hae aktiivisesti apua ja ole siis kykenevä sitä hakemaan, saat elellä rauhassa miten kuten. Päähenkilön näkemykseen palvelutalo- tai vanhainkotiasumisen ankeudestakin on helppo yhtyä.


torstai 16. huhtikuuta 2020

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Suomennos: Kristiina Rikman
Lukija: Erja Manto
Kesto: 11 h 7 min


Olive ja Henry Kitteridge ovat jääneet jo eläkkeelle työelämästä. Henry oli apteekkari, Olive matematiikan opettaja. He ovat luonteiltaan melko eri tyyppisiä ihmisiä, Henry on aina ollut arvostettu, lämmin ja huolehtivainen,  Olive taas suorasukaisen töksäyttelevä ja välillä suorastaan kylmäkiskoinen ihminen, jonka oppilaat olivat enimmäkseen pelänneet häntä. Heillä on poika, Christopher, joka on ammatiltaan jalkaterapeutti. He asuvat Mainessa, Atlantin rannikolla.

Kirja ei ole novellikokoelma, mutta se koostuu erilaisista, nimetyistä kertomuksista joista osa kertoo suoraan Olivesta tai Henrystä, osa muista pienen rannikkokaupungin asukkaista, mutta näissäkin tarinoissa heistä ainakin Olive on jollakin tavoin mukana. Monissa näistä tarinoista on surullisia ihmiskohtaloita, mutten silti kokenut kirjaa ollenkaan ahdistavana, ennemminkin jotenkin lämpimänä ja miellyttävänä. 


Olive ei tosiaan ole mikään rakastettavin persoona. Hän ei ole lapsirakas, eikä ylipäätään pidä ihmisistä, varsinkaan naisten tyhjänpäiväisestä lörpöttelystä.  


Maatessaan siinä pää tyynyllä, Olive ajattelee miten kalpealta hänen poikansa oli näyttänyt avioituessaan. Hän oli katsonut pidättyväiseen tapaansa kiitollisena morsiantaan joka oli seisonut hoikkana ja pienirintaisena katsellen ylöspäin sulhaseensa. Tytön äiti oli itkenyt, se vasta oli jotain, Janice Bernsteinin kyyneleet olivat kerrassaan ryöpynneet. Jälkeenpäin hän oli sanonut Olivelle, "Etkö sinä itke vihkiäisissä?" "En näe mitään syytä itkeä", Olive oli sanonut. Itku ei ollut lähelläkään sitä mitä hän tunsi.

Olive oli kuitenkin mielissään siitä, että Cristopher oli vihdoin, 38-vuotiaana mennyt naimisiin. Aiemmat seurustelusuhteet olivat kuihtuneet ja Olive oli jo pelännyt, että pojasta jäisi yksinäinen vanha mies heidän kuoltuaan. Cristopherin morsian oli sitä paitsi käyttäytynyt hyvin miellyttävästi heitä kohtaan, mutta he olivat tunteneet niin vähän aikaa, vain pari viikkoa, eikä Olive ymmärtänyt pikaisen avioitumisen tarvetta. Toisaalta hän näki miten onnellinen poika nyt oli. Cristopheriinkin palataan myöhemmin, "avioitumiskertomuksen" jälkeen. 

Kirjasta jäi miellyttävä jälkifiilis ja Stroutista kirjailijana positiivinen mielikuva, joten aikomuksena on nyt lukea tai kuunnella myös Nimeni on Lucy Barton sekä Kaikki on mahdollista.  

Näin korona-aikaan kiinnittää vähän väliä huomiota kirjojen ja tv-ohjelmien tapahtumiin joita tällä hetkellä ei voisi tapahtua. Tässä sellainen kohta oli esimerkiksi se, kun Henry ja Olive olivat ehtoollisella ja pappi antoi kaikille viiniä samasta isosta maljasta ja se oli silloinkin Henryn mielestä epähygieenistä. Nyt ei voisi kuvitellakaan.

Olen antanut itseni ymmärtää, että Erja Manto kuuluu joidenkin bloggareiden suosikkilukijoihin. Minun on ollut vaikea tottua hänen käheään, matalaan ääneensä ja olen lukijaa testattuani jättänyt kuuntelematta jokusen kirjan siksi. Hän puhuu (ainakin minun korvaani) kuin puoliääneen supisten, aivan kuin lukisi jännittävää satua lapselle. Lastenkirjoihin hänen äänensä sopisikin varsin loistavasti! Nyt minun teki kuitenkin niin kovasti mieli alkaa kuunnella juuri Olive Kitteridgeä, että päätin selättää ongelman ja onneksi, jonkun aikaa kuunneltuani, totuin hänen ääneensä. Ja itse kirja, sehän oli aivan ihana!


tiistai 14. huhtikuuta 2020

Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat


Pirjo Puukko: Kunnes jalkasi kantavat
Stresa kustannus, 2019
312 sivua

Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle.

Elli on syntynyt 1920-luvun lopulla. Hän koitti kutsua Emiliaa ensin äidiksi kuten isommat tytöt Taimi ja Mirjami, mutta ymmärsi sitten, että Emilia on hänen mummonsa, Taimi ja Mirjami tätejään ja että hänen äitinsä Saara oli kuollut pian Ellin synnyttyä. Pienessä talossa asuu myös Ukko, joka on hänen isoisänsä, vanha ja kärttyinen mies joka määrää kaikesta ja vääntää kissanpentujen niskat nurin vaikka Elli koittaa pienet Ukolta piilottaa. Mummo on lempeä aikuinen joka pitää Ellistä hyvää huolta ja öisin herättyään Elli kipittääkin mummon turvalliseen kainaloon jatkamaan uniaan. 

Mummo kuitenkin kuolee Ellin ollessa vielä pieni, eikä kukaan sen jälkeen pidä kunnolla tytön puolia. Kyläkauppias nimetään tytön huoltajaksi yhdessä Eetu-isän kanssa. Ellin isosisko Saimi asuu isällään, sillä Ukko oli Saaran kuoltua hakenut vain vauvan, muttei huolinut isompaa tyttöä vaivoikseen. Kauppias kävi kyllä välillä Ellin oloja tarkastamassa, mutta silloin Ukko lyö parasta pöytään ja on mielinkielin maireana, eikä Elli uskalla puhua mitään. Kauppias tuo Ellille aina makeispussin, josta Elli nappaa äkkiä pari ennen kuin Ukko toppuuttelee ettei kaikkea kerralla ja laittaa pussin lukkojen taakse. Elli ei makeisia sen jälkeen näe, sillä Ukko tarjoilee ne kylässä käyville talollisille. Elli-pieni kokee nälkää. Hän saa ruuakseen vain leivän kuoria ja laimennettua maitoa, sillä Ukon mielestä niin pieni ei tarvitse enempää ja Ukko itse syö Ellin leipien parhaat osat. Tädit eivät antaneet Ellin vielä lypsää ja luulivatkin ettei tyttö osaa, mutta nälkä on ollut hyvä opettaja ja usein iltaisin Elli käykin salaa lypsämässä itselleen ravitsevan mukillisen lämmintä maitoa. 

Parikymppisen Ellin tytär Anita syntyy sodanjälkeiseen Suomeen ja saa pikkuveljen, Markun, vuonna '53. Ellin Saimi-siskosta on tullut Anitan kummi, mutta isäänsä Elli ei vieläkään ole yhteydessä. Anitan isä Tauno on sahalla töissä, mutta kun Anita tulee kouluikään, työt sahalla ovat päättymässä ja isä lähtee työnhakuun etelämmäs. Viikkojen jälkeen tulee odotettu tieto, että Tauno on löytänyt töitä ja järjestänyt heille kodin rintamamiestalosta Helsingistä. Yhteen yläkerran huoneeseen on nelihenkisen perheen mahduttava, eikä Elli arvatenkaan ole järjestelyyn tyytyväinen. Uusi vuosikymmen ehtii vaihtua kun perhe saa tiedon, että pääsevät muuttamaan kerrostaloon. Ellin silmissä kiiltävät onnen kyyneleet, sisälle juokseva kuuma vesi on ylellistä ja helpottaa kotitöissä ja kerrostalossa oleva sauna tarkoittaa sitä ettei tarvitse lähteä keskustaan asti yleiseen saunaan viikottaiselle pesulle. Anitaakin helpottaa, kun ei enää tarvitse pimeää peläten lähteä asioilleen pihan perälle. 

Kirja on jaettu kolmeen lukuun. Ensimmäisessä käydään läpi sekä Ellin että Anitan lapsuutta, alussa hyvinkin lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa pätkissä vuorovedoin. Lukemaan ryhtyessäni minua vähän askarrutti miten helppoa tarinoita on seurata, kun molemmissa on samanikäiset lapset ja luvut avat niin lyhyitä, mutta ei siitä minkäänlaista haastetta tullut, sillä tyttöjen elämä kahdenkymmenen vuoden aikaerolla oli niin erilaista. Ja tässä olikin se erikoisen rakenteen hienous, saada verrata äidin ja tyttären elämää samassa ikävaiheessa. 

Toisessa luvussa Elli elää sotavuosia ja ensirakkautta, Anita '60-luvun puoliväliä ja oman kehon ja mielen aikuistumisen ristiriitaa. Kolmannessa luvussa sota on ohi ja Elli kohtaa Taunon, tulevan miehensä eli Anitan isän ja tässä luvussa siirrytäänkin uuteen kerrontatapaan, kun Anitan lapsuusmuistot tulevat nyt osaksi Ellin elämää Ellin näkökulmasta. Toisessa ja kolmannessa luvussa sekä Elli että Anita kertovat elämästään pidempinä osuuksina. 

Pidin tässä kirjassa niin monesta asiasta. Kiinnostavista vuosikymmenistä, äidin ja tyttären lapsuuden vuorottaisesta vertailusta ja aivan erityisesti siitä miten kolmas osa toi äidin näkökulman Anitan jo aiemmin kertomiin tapahtumiin. Minua on aina kiehtonut se, miten eri tavalla eri perheenjäsenet kokevat saman tapahtuman, faktahan on se, ettei kukaan muu kuin sinä itse voi kokea mitään tapahtumaa täsmälleen samoin, ajatella samoja ajatuksia, eikä nähdä sinun pääsi sisään. 

Kun viime vuoden lopulla luin Riitta S. Latvalan romaanin Sodan jälkeen sarastus tuli kommenteissa keskustelua siitä, miten jälleenrakennuksen aikaan sijoittuvia romaaneja kaivattaisiin lisää. Tässä siis lukuvinkki siihenkin ajankohtaan. 


Pääsiäisviikonloppu lukumaratoneineen


Pääsiäisviikonloppu. Saman näköisiä päiviä kuin kaikki muutkin viime aikoina. 

Kirjaimia-blogin emännöimässä maratonissa voi lukea vaikka koko neljä päivää, eli 96 tuntia. En lähde urakoimaan, mutta kirjaan ylös lukemiseni / äänikirjan kuuntelun koko ajalta. Katsotaan vähän tilanteen mukaan, milloin on hyvä vetäistä se 24 tunnin maratonini. Ei ainakaan perjantaina.

Pitkäperjantai 10.4

Kuuntelin äänikirjaa kun olin aamupalalla (jotkut ovat syöneet jo lounaan ennen sitä!) ja jatkoin sen jälkeen päiväkahviin saakka eli kuuntelua tuli 2 h 48 min. Minulla on kesken eilen aloittamani Celeste Ng:n Olisi jotain kerrottavaa. Vaikuttaa todella lupaavalta! Sitä onkin moni kehunut vielä paremmaksi kuin ensimmäistä suomennosta, Tulenarkoja asioita. 

Pelasimme lautapeliä, joten luettua ei ole tullut niin paljon kuin monena muuna päivänä tähän mennessä. Taidan nyt kuitenkin jatkaa kesken olevan romaanini parissa. Se on Pirjo Puukon Kunnes jalkasi kantavat. Sain sen arvostelukappaleena kirjailijalta itseltään, mukana käsinkirjoitettu postikortti ja aiemmin ilmestynyt novellikokoelma. Sen paketin avaamisesta tulikin erityisen mukava tunne :)

Tilanne 21.24
Äänikirjaa 2 h 48 min
Paperikirjaa 0 sivua

Tilanne 01.00
Äänikirjaa 4:05
Paperikirjaa 41 sivua

Ei ole mitään maratonvauhtia todellakaan pidetty yllä ;) Äänikirjaa kuuntelin kuitenkin 1:17. Nukkumaan käydessä luen vielä Puukon kirjaa.

Perjantain saldo:
Äänikirja 4 h 5 min
Paperikirja 63 sivua

Lauantai 15.55

Aloitin nyt sen varsinaisen lukumaratonini kuuntelemalla äänikirjaa, edelleen Celeste Ng:n, kohdasta 5:15.

Maratonini lukuaika on siis lauantaista klo 14.30 - sunnuntaihin 14.30.

En ole yhtään suunnitellut mitä paperikirjoja lukisin, mutta maaliskuun maratoneilta on jäljellä kaikenlaista. Ei lukeminen onneksi lopu vaikka kirjastot ovat kiinni :)

17.22
Äänikirjaa olen tähän mennessä kuunnellut, 1 h 47 min, paperikirjaa en ole vielä lukenut. Penteles kun tulee noita Tankki täyteen uusintoja joita mies katsoo ja jään niitä nauraskelemaan ;) Jos nyt lukisi jotain.... 

18.18
Luettu Kymppiegee sarjakuva, 127 sivua. Taidan jatkaa tuota Pirjo Puukon romaania sivulta 171.

21.42
Puukon kirja on niin mukanaanviepää, että luin sen lähes yhtä kyytiä loppuun, kunhan söin ja pyykkejä laittelin välillä. Sivuja kertyi 135 lisää.

Väliaikatilanne
Äänikirjaa: 1 h 47 min (kohtaan 7:02)
Lukukirjaa: 262 sivua

0:26
Olen kuunnellut äänikirjaa kohtaan 9:09 ja jäljellä on 37 minuuttia mikä jää huomiselle. 
Nyt menen suihkuun, sitten yöpalalle ja valkkaamaan seuraavaa lukukirjaa hyllystä.

Väliaikatilanne
Äänikirjaa: 3 h 54 min
Lukukirjaa: 262 sivua

Sunnuntai 14.30

Joko se lukuaika taas päättyi! Joka kerta se tulee jälkimmäisenä päivänä ihan liian aikaisin.
Kuuntelin Celeste Ng:n äänikirjan sängyssä loppuun, sen 37 minuuttia. 

Maratonevääthän ovat tärkeitä. Mies oli tehnyt munavoita ja paistoi sulhaspiirakoita kun heräsin <3


Aloitin uuden lukukirjan, oli taas niin vaikea valita minkä otan seuraavaksi, kun haluaisin lukea kaikki-heti-nyt, kuin pikkulapsi. Valitsin Mari Siliämaan Kaikki sade alkaa ylhäältä, jonka on kustantanut pieni uusi kustantamo, Toiset tarinat. Siitä lisää kirjan esittelyssä. Päähenkilönä on pappi, kiinnostavaa vaihtelua terapeutteihin.

Aloitin myös uuden äänikirjan, jota ehdin kuunnella 50 minuuttia. Se on Timo Teräsahjon mustan huumorin pienoisromaani He ansaitsivatkin kuolla, äänikirjana sen kesto on vain minuuttia vaille kolme tuntia, saan sen siis kuunneltua tänään loppuunkin ja jatkan kun saan tämän päivitettyä. En nimittäin malta jättää sitä kesken.

Lukumaratonin saldo
Äänikirjat: 5 h 21 min
Lukukirjat: 317 sivua

Lasken vielä loppu sunnuntain sekä huomisen saldot, ihan mielenkiinnosta vain ;)

Maanantai 15.07

Sunnuntaina varsinaisen lukumaratonin jälkeen tuli luettua aika vähän ja sometettua ihan liikaa. Se äänikirjakin jäi kesken! 

Loppusunnuntain saldo
Äänikirjaa: 2 h 23 min
Lukukirjaa: 49 sivua

Nyt kuuntelen tuon äänikirjan loppuun, vihdoin.

15.49
Äänikirja on kuunneltu loppuun, 46 minuuttia. Olipa tosiaan melkoisen makaaberi tarina, hyvin kirjoitettu loppu. Taidan jatkaa vielä hetken lukukirjaa ennen kuin menen keittämään kahvia. Mies ja koirat nukkuvat päiväunia.

18.30

Luin sen Siliämaan kirjan loppuun. Oli viihteellisempi kuin aluksi ajattelin, mutta ei haitannut. Sivuja kertyi 60. 
Tässä välissä olen muun muassa juonut kahvia, pessyt cockeri- ja cavalierikuopusten tassut ja mahanaluset ulkoleikkien jälkeen sekä kirjoittanut loppuun blogijutun Pirjo Puukon kirjasta, se on nyt kuvaa vaille valmis julkaistavaksi.
Tuolla vuoroon paistaa aurinko ja sataa räntäpaskoota vaakasuoraan. Kaipa maa on taas aamulla valkoinen, kuten oli eilen aamullakin. Viime yönä satoikin rapsakkaasti vettä.
Lukemista ajatellen olen harvinaisessa tilanteessa, minulla ei ole kesken äänikirjaa eikä lukukirjaa. Mies on laittamassa ruokaa kuulokkeet päässä, joten käyn selaamaan lukukirjojen pinkkoja. Tunnetusti menee ainakin vartti ennen kuin saan pähkäiltyä minkä kirjan otan seuraavaksi, mutta nyt ehkä jotain ihan muuta kuin chick litiä.

Tiistai
Pääsiäinen on taputeltu, luettu joka päivä, enemmän tai vähemmän :)
Kaipasin tosiaan eilen jotain vähän haastavampaa luettava, joten otin luettavaksi Anna Burnsin Maitomiehen, jonka ehdin saada kirjaston varausjonosta ennen niiden sulkeutumista. Se on tosiaan haastavampaa, mutta toisaalta kirja jota on vain pakko lukea sivu toisensa jälkeen, vaikka se piti jo laskea kädestä ja tehdä ihan muuta. Pääsinkin sivulle 145.

Pääsiäismaanantai
Äänikirja: 46 min
Lukukirja: 205 sivua

Lasketaanpa vielä kaikki yhteen...

Pääsiäisviikonloppu eli neljän vrk saldo

Äänikirjat: 755 min eli 12 h 35 min
Lukukirjat: 634 sivua

Ei hassumpi pitkä viikonloppu ja mikä pääasia, viihdyin lukemisteni ja kuuntelemisteni parissa :)

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Anna Misko: Kultaokra


Anna Misko: Kultaokra
269 sivua
Minerva, 2019

Anna Misko lupaili trilogiaa julkaistessaan Armovuoden vuonna 2014. Itse luin kirjan helmikuussa. Jatkoa on saanutkin odotella niin, että itse olin jo luopunut toivosta. 

Armovuodessa lähestymiskulma oli lähinnä pappisperheen leskeytyneen äidin. Armovuosi terminä tarkoitti papin lesken mahdollisuutta vuoden aikana löytää uusi pappispuoliso, joka naisi lesken (tai vaihtoehtoisesti aikuisen tyttären) eikä perhe näin joutuisi kodittomaksi. Kosijoita ilmaantuikin kaksin kappalein, mutta toisella heistä ei ollut puhtaat jauhot pussissa. 

Kultaokra lähtee liikkeelle ajankohdasta pian Armovuoden päätyttyä, eletään aivan 1700-luvun viimeisiä vuosia. Lyhyt prologi tiivistää Armovuoden tapahtumat, mikä on ihan paikallaan, kun osien väli on ollut näinkin pitkä. Kirjan voi lukea myös itsenäisenä teoksena.

Karhinpään pappilassa Sydän-Hämeessä on häät vietetty ja Ingrid-rouva tyttärineen on jälleen kodin pysyvyyden turvassa. Avioliitto on puhtaasti järjestelykysymys, eikä tuoreiden aviopuolisoiden välillä lempi leisku. Närpiön apupappi ei ollut puoliso jota Ingrid olisi voinut arvostaa, hädin tuskin sietää, joten Asser Valkki nukkui edelleen vierashuoneessa. 

Ingrid löysi itselleen uuden harrastuksen, ratsastuksen. Varta vasten teetetyn ratsastusasun pukeminen ylle tiukalle kiskottuine korsetteineen vei aikaa ja oli tuskallista, mutta uuman kapeus ja lanteiden leveys miellytti turhamaista Ingridiä. Opettajakseen Ingrid oli valinnut pappilan rengin, tumman, kookkaan ja komean Matssonin joka veti naisten katseita puoleensa. Hän oli vähäpuheinen ja salaperäinen, kukaan ei tiennyt hänestä oikein mitään, sitäkään mistä hän oli tullut Karhinpäähän. 

Mattsson kiinnitti myös rouvan hevosen ohjakset lähimpään mäntyyn. Ingrid pujotteli havupuiden välissä risut rasahdellen ja mustikanvarvut kahisten kenkien alla. Hän keräsi helmat käsiinsä ja kohotti niitä päästäkseen paremmin eteenpäin. Hämärtyvä metsä huokui salaperäisen kiihottavasti. Renki seurasi viipyillen emäntänsä, joka oli hänen mielestään neljäkymmentäneljävuotiaaksi hyvin säilynyt ja rehevä. Mattsson oli aina pitänyt kypsistä, kokeneista naisista, sillä nuoret ja naimattomat pelkäsivät seurauksia niin paljon, etteivät suostuneet suudelmia pitemmälle meneviin hyväilyihin. Rouvasihmiset lähtivät hanakammin mukaan seikkailuihin. Olihan luonnollista, että hedelmällisessä iässä ja avioliitossa elävä nainen tuli raskaaksi. 

Ingrid ei jää sormi suussa miettimään miten toimia, kun huomaa rintojensa turvonneen ja aristavan. Katoavan pienen hetken häntä huolettaa se, että nuorimmaisensa Saran syntymästä on jo seitsemäntoista vuotta, mutta tärkeintä on kuitenkin saada Asser uskomaan, että tuleva lapsi on aviomiehen siittämä.

Ingridin esikoistytär Maria on ollut omatoiminen ja Turussa asuvan veljensä avustuksella Maria on nyt askeleen lähempänä suurta haavettaan tulla taidemaalariksi. Lapsesta asti hän oli piirustellut väriliiduilla kukkia ja hedelmäkoreja, mutta nyt hän pääsisi Lorens Keckmanin, arvostetun muotokuvamaalarin, apulaiseksi Turkuun. Hakijoita on ollut viisi, mutta Keckmanin mielestä Marian työt olivat erottuneet edukseen. Hän oli luonnollisesti ollut ainoa nainen hakijoiden joukossa, mutta Keckman oli moderni ja uskoi naiselle olevan mahdollista oppia maalaamaan öljyväreillä. Julius-veli oli ansainnut rahaa siirtomaatavaroiden, erityisesti rusinoiden tuonnilla, ja lupasi kustantaa Marian majoituksen mamselli Siriuksen luona. Mamselli otti täysihoitoon säätyläistyttäriä ja opetti näille muun muassa ranskaa sekä tuikitärkeitä seurustelutaitoja. Vielä pitäisi kertoa äidille, sen nyt tiesi jo valmiiksi, että hän suhtautuisi asiaan yhtä ennakkoluuloisesti kuin Juliuksen pappisuran hylkäämiseen. 

- Kaikkea sitä kuulee! Pitäisihän sinun tietää, että koulut ja yliopistot ovat miehiä varten. Ei niihin naisia oteta.
- Keckman tarvitsee apulaisen. Akatemian professorit tilaavat häneltä muotokuvia enemmän kuin hän ehtii tehdä. Lähden Turkuun. 
- Tuo on silkkaa suuruudenhulluutta. Mitä sinä luulet itsestäsi? äiti melkein kirkaisi väheksyntänsä.
- Keckmanin mielestä osaan piirtää. Hän on arvostettu taidemaalari, eikä hän kelpuuta ketä tahansa. Voin oppia mestarin ohjauksessa käyttämään öljyvärejä.
- Älä puhu joutavia. Et sinä sellaista tarvitse. Naisen velvollisuus on mennä naimisiin, palvella miestään ja synnyttää lapsia. 

Päättäväinen nuori nainen matkustaa kuitenkin Turkuun ja tulee heti hyvin toimeen mamselli Siriuksen ja tämän kolmenkymmenen kissan kanssa. Mamselli suhtautuu Marian haaveeseen hyvin kannustavasti, onhan hänen luonaan asunut myös Margareta Capsia, ensimmäinen suomalainen taidemaalariksi tiensä raivannut nainen. Myös Lorens Keckman ottaa apulaisensa hyvin vastaan ja ryhtyy opettamaan tälle värien sekoittamista. Kultaokra on väreistä se, jolla maalataan ihoa.

Myös Juliuksella on haaveensa, erityisesti Vigilantia-niminen, yli kaksikymmentämetrinen purjelaiva. Julius haaveilee lähtevänsä talveksi Välimerelle, täältä terva- ja pikilastissa, paluumatkalla Suomeen suolaa ja viiniä. Talvella voisi vielä kuljettaa rahtia Välimereltä Englantiin. Laiva vain oli niin kallis hankinta, että hän tarvitsisi luotettavan liikekumppanin. Mariaa veljen suunnitelmat pelottivat, haaksirikot ja merirosvot mielessään, ja jos niistä selvisi, oli Suomenlahdellakin rantarosvonsa, jotka polttivat tulia erehdyttääkseen rahtilaivat karikoille helposti ryöstettäviksi. 

Kun Keckman sai ja hyväksyi kutsun lähteä ruhtinas Dargomyskin kartanoon Viipuriin maalaamaan tästä muotokuvan, Maria pääsee ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen. Kartanon vieraiden joukossa käyskenteli huomiotaherättävän charmantisti pukeutunut, viimeisimmän muodin mukainen mies, salaneuvos Sergei Aleksejeff. Korkea-arvoisuus (salaneuvos oli Venäjän keisarikunnan kolmanneksi tärkein arvonimi) ei kuitenkaan tehnyt Mariaan vaikutusta, päinvastoin miehen kohdatessaan tytössä lehahtavat tyrmistys, paheksunta ja ikävät muistot aiemmasta kohtaamisesta. Onneksi vieraiden joukosta löytyy myös miellyttävää seuraa, laivanvarustaja Nucanderin poika Petrus Pietarsaaresta. 

Kultaokra tarjoaa Armovuoden tapaan ihan mukavia juonenkieputteluita ja on lajissaan kelpo luettavaa. Seksikohtaukset ovat edellisosaa maltillisempia ja ajankuvaa on tuotu nyt laajemmin esille mistä erityisesti plussaa. 

Toivottavasti päätösosaa ei tarvitse odottaa yhtä montaa vuotta, sillä palaisin Karhinpään väen pariin mielelläni nopeammin. 


torstai 9. huhtikuuta 2020

Laura Gustafsson: Pohja


Laura Gustafsson: Pohja
Saga kustannus, 2019 (äänikirjana)
Lukija: Maija Lang
Kesto: 3 h 26 min

Kenelläkään, jolla on näin helppoa, ei ole näin vaikeaa.

Laura on kohta 34-vuotias, kolme tatuointia, kaksi lävistystä. 163,5 cm, painoindeksi 23,4, naimaton yhden lapsen äiti. He asuvat tyttären kanssa reilun 50 m2 kaksiossa, josta Laura maksaa asuntolainaa 25 vuotta. Hän urheilee kuusi kertaa viikossa, tai tulee paha mieli. Hän on mielestään hyvä työssään. 

En luota vaistooni. Jos olisin lohi, metsäpeura tai saukko, olisin kuollut. Olen pikemminkin ranskanbulldoggi, ihmiskunnan epäkelpo elätti. Häntäni typistetty ja nenäni lytistetty. En voi hengittää, mutta kovasti yritän olla koira kuitenkin. Kukaan ei pysty selittämään, miksi kaltaisiani olentoja täytyy olla. 

Hän erosi lapsensa isästä 2016 ja kaikki olivat häneen pettyneitä. Hänessä oli paljon vihaa, hän vihasi kylmää ja pimeää kotimaataan, äitiyttä ja aivan erityisesti itseään. Jos hän olisi uskaltanut unelmoida, hän olisi nähnyt vierellään rokkitähden näköisen miehen, itsensä langanlaihana. 

Jäätiköiden sulaminen on syytäni, mikromuovi meressä, lajien sukupuutto, kurjat hiihtokelit. Ja siinä hyökyaallossa, joka nielee tämän kaupungin, lukee tuoteselosteessa minun nimeni. En ymmärtänyt tekojeni seurauksia, sori. Joku sanoo, että alemmas ei enää pääse, mutta tässähän minä rämpytän hissin P7-painiketta. Mikä maksaa, rämpyti rämpyti. En osaa odottaa. Niin kuin esimerkiksi mitä? Parisuhteen kehittymistä, otollisempia aikoja. Sitä, että tilanteet ratkeavat ja kaikki on paremmin. Kaikki ei tule olemaan paremmin, koska se vaatisi sitä, että avaan rajani. Mutta minua ympäröi muuri, ja pakotin heidät maksamaan sen rakentamisen. Isän mielestä minuun pitäisi liimata samanlainen tarra kuin tupakka-askeissa. Kyllästyy puolessa vuodessa ja vaihtaa uuteen,. Valokuva sydämestä johon on isketty haarukka.

Kirja oli paikoitellen aika sekava ja olisi ehkä toiminut paremmin paperikirjana kuin äänikirjana, sillä keskittyminen oli välillä haasteellista ja jouduin välillä klikkailemaan viidentoista sekunnin takaisinkelausta useamman kerran peräkkäin. Omassa mielentilassani olisin kaivannut enemmän selkeyttä, vähemmän tulkinnantarpeista tekstiä. En päässyt kovinkaan hyvin Lauran pään sisälle. Kun hän kertoo elämäntilanteistaan ja lukuisista miessuhteistaan, esineellistämisestään, likaisuudestaan, kun ei osannut sanoa kenellekään "ei" tai tunsi olevansa hetken maailman ihmeellisin olento ja pian puolikaluttu pornofantasia. En pysynyt kärryillä aina siitäkään, mikä ajankohta oli menossa, oliko hän jo äiti vai ei. Toivoisin että ei.

Alligaattorit matelevat katsomaan. En pelkää. Olen helpottunut. Raahaan ruhoni pois korkeiden mäntyjen keskeltä. Saatana on käynyt nukkumaan, kun palaan. Nyt pitäisi päästä ylös, kuiskaan. Silitän hänen tukkaansa, pitkiä vetoja ohimoilta kohti päälakea. Niin äiti silitti minua kun olin lapsi, ja vieläkin joskus.
Kynsieni alla on multaa. Miksi en noussut jaloilleni. Olisin hoippunut hetken ja kävellyt sitten kuin normaali ihminen, koska jalathan minulla nyt on, vaikka ääni jäi meren pohjaan.
Sormia paleltaa. Kosketan saatanan olkaa. Hänen ruumiinsa on jo alkanut jäykistyä. 

Kaiken kaikkiaan tuntui siltä, että kirjoittaja oli elämässään melko hukassa itsekin, ehkä se vaikutti minun vaikeuteeni ymmärtää hänen pohdiskelujaan joka kohdassa. Hän kärsi monenlaisista henkisen puolen ongelmists, kuten bulimiasta ja tuosta yllä olevan lainauksen sitoutumisvaikeudesta ja itselleen hän diagnosoi dissosiaatiohäiriön. Miehiä tulee ja menee, kymmenittäin, jopa kaksi samana iltana. Näennäisesti hän päästää ihmiset iholleen, mutta heidän läheisyytensä saa hänet hermostumaan. Edes auttavasta tasapainosta persoonansa eri puolien kanssa olisi apua jaksamisessa. Laihuus on hänelle ihanne, hänen elämänsä musta aukko, hän voi olla rakastettava vain mikäli on laiha, ja laihuuteen voi yhtäläisyysmerkillä vetää kauniin. 

Seuraavat asiat ovat totta. Kaksitoistavuotiaasta asti olen unelmoinut itseni tappamisesta nälkään. Useimmiten fantasia nousee halusta näyttää, että minuun sattuu. Motiivi on kosto. Hautajaisissa minut pannaan lasiarkkuun, koska olen niin jumalattoman hyvännäköinen. Pahantekijöitä kaduttaa. 
Nälkäkuolema vie liikaa aikaa, kärsivällisyyteni ei riitä, sääli. Syömishäiriöt ovat pitkästyttävä puheenaihe, eikä kukaan ole jaksanut jauhaa niistä sitten 90-luvun. Ihminen, jonka päähän ensimmäistä kertaa pälkähti puhua syömishäiriöistä, ei ollut ihan fiksu. 

Kirjan sivuilla vilahtelevat myös muun muassa Charles Bukowski ja Marilyn Monroe. Ja yhtäkkiä Jumala nousee seiskan ratikkaan, ostaa lipun, istuu penkille johon joku on kussut, mutta oma vikansa, mitäs on luonut tällaisen alleenkusevan ihmisen. Jumala ja Laura alkavat keskustella ja Laura saa Jumalan itkemään, Laura on sentään Jumalan paras luomus, eikä tuon parempi hänkään. 

Tottakai. Onhan Peppi Pitkätossun Herra Tossavaisellakin ebola. Koronasta ei vielä tiedetty.