Kirjoja englanniksi vol 1

Viime aikoina on tullut pitkän tauon jälkeen kuunneltua kirjoja englanniksi, ja nyt olen sitten mennyt ehkä sinne toiseen ääripäähän, eli kuunnellut englanniksi niin paljon että näitä riittää jo ihan omaan postaukseen. Näissä kaikissa on aika keskeisesti mukana vauva tai pikkulapsi, mutta ne ovat silti juonellisesti aivan erilaisia. 

***

Patti Callahan Henry: The Secret Book of Flora Lea

Simon & Schuster, 2023

Lukija: Cynthia Erivo

Kesto: 12 h 24 min

1940

14-vuotias Hazel ja hänen viisivuotias siskonsa Flora oli evakuoitu maaseudun turvaan Lontoon pommituksilta. He asuivat ystävällisen Bridie Aberdeenin ja hänen teini-ikäisen poikansa Harryn luona pienessä kylässä Thames-joen varrella. He kestivät koti-ikävän, kun Hazel alkoi kertoa pienelle sisarelleen mielikuvitustarinaa salaisesta paikasta, Whisperwoodista. 

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain hirveää. Harryyn ihastunut Hazel oli antanut siskonsa vaellella yksinään joen rannalla, ja Flora oli kadonnut. Tyttöä ei koskaan löytynyt, ei elävänä eikä kuolleena, ja Hazel palasi äidin luokse Lontooseen vannoen syyllisyyden tuskissa, ettei koskaan aio palata kylään, eikä enää milloinkaan nähdä Harrya. 

1960

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Hazel on asettunut Lontooseen ja nauttinut työstään Hogan's Rare Book Shop -kirjakaupassa, jonka työntekijöistä on tullut hänelle kuin toinen perhe. Nyt häntä on kuitenkin kohdannut varsinainen onnenpotku, sillä hän on saanut työpaikan Sothebyltä, jossa pääsisi käsiksi vielä harvinaisempiin kirjoihin.

Viimeisenä työpäivänään Hogan'silla hän sai avata vielä yhden lähetyksen kirjoja. Ison laatikon vieressä oli myös yksittäinen, Amerikasta lähetetty pieni paketti. Sen sisältä paljastui uusi lastenkirja ja sen kaksikymmentä alkuperäistä kuvituskuvaa, arvokas kokonaisuus siis. Kun Hazel näki kirjan kannen, hän jäi tuijottamaan. Kun hän luki kirjan nimen, hän ryntäsi paniikissa ulos kirjapaketti mukanaan. Kirjan nimi oli Whisperwood, ja sen kansi kuin suoraan hänen luomastaan mielikuvitusmaailmasta, josta ei tiennyt kukaan muu kuin hän - ja Flora.

Tässä lukuromaanissa oli ainekset vähintäänkin viiden tähden kokemukseksi, mutta valitettavasti se oli omaan makuuni liian hidastempoinen, enkä löytänyt sen juonesta sellaisia twistejä, joita mahtavalta lukukokemukselta odotan. Kirja oli kuitenkin viihdyttävä, joten annoin sille Goodreadsissä kolme tähteä.

***

Hilary Green: Aphrodite's Island

Blackstone Publishing, 2023

Lukija: Ana Clements 

Kesto: 8 h 7 min

Kyproksella 1955 brittisotilaat kiertävät taloja etsien asekätköjä. Ariadnen veljet ehtivät piilottaa omansa kaivoon, eivätkä jää kiinni tarkastuksessa. 17-vuotias Ariadne kiinnittää kuitenkin tietyn sotilaan huomion, ja nuorukainen etsii hänet myöhemmin käsiinsä. Sotilas tahtoisi tarjota kyydin jeepillään koulun jälkeen, mihin Ariadne ei tietenkään suostu, vaikka pitääkin miehen sinisinä tuikkivista silmistä. Koulun rehtorina hänen isänsä on arvostettu mies, eikä näyttäisi hyvältä, että tytär nähtäisiin brittisotilaan seurassa.

Pian sen jälkeen tuo sotilas, Stephen Allenby, tulee pyytämään Ariadnen isältä oppitunteja, minkä tähden veljet epäilevät tätä vakoojaksi, mutta vain Ariadne tietää todellisen syyn siihen miksi mies hakeutuu heidän seuraansa.

Kirja etenee vuorotellen useammassa aikatasossa, joiden seuraaminen vaati keskittymistä etenkin alussa, ennen kuin oppi jokaisen aikatason juonikuviot. 

Ariadne alkaa odottaa lasta mutta Stephen lähetetään takaisin Englantiin ja tytön "häpäisty" isä naittaa Ariadnen kauas kotoa. 

Stephen yrittää pitkään löytää Ariadnen, mutta tuloksetta. Hän menee naimisiin englantilaisen Lauran kanssa ja saa tyttären nimeltä Cressida. 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Cressida löytää laatikollisen kreikaksi kirjoitettuja kirjeitä, ja matkustaa Kyprokselle etsimään vastauksia yllättäen nousseisiin kysymyksiin. 

Tässä välissä on myös juonen järjestyksessä kolmas aikataso, jossa Cressida on taapero, ja he kolme (Stephen, Laura ja Cressida) asuvat yhdessä perheenä Kyproksella vuoden verran, sekä neljäs, jossa kuusivuotiaan Cressidan isä päätyy työkomennukselle Kyprokselle, missä hän katoaa, luultavasti kuolee, vaikka ruumista ei löydetä. 

Tämä kirja oli paikoitellen hyvin romanttinen, paikoitellen koukuttava lukuromaani. Jälkeenpäin ajateltuna ehkä vähän turhan romanttinen minulle, mutta kyllä tästä myös Kyproksen historiaa ja kulttuuria oppi.

***

Katie Schatz: Where The Girls Were

Random House Audio, 2026 

Lukija: Saskia Maarleveld

Kesto: 11 h 41 min

1968, San Francisco 

Vaikka eletään seksuaalisen vapautumisen ja feministisen liikkeen syntyaikaa, ne eivät koske alaikäisiä tyttöjä. Valistusta ei anneta koulussa, eikä kukista ja mehiläisistä puhuta monissa kodeissakaan. Niinpä on mahdollista olla kiltti, menestyvä 17-vuotias tyttö joka on valmistumassa koulusta parhain mahdollisin arvosanoin - ja olla raskaana.

Elizabeth "Baker" Phillipsillä oli suuria suunnitelmia kun hän puolen vuoden kuluttua valmistuisi high schoolista. Hän menisi collegeen, opiskelisi journalistiikkaa, muuttaisi Pariisiin ja ryhtyisi kirjailijaksi, mutta myös toimittajaksi. 

Toisaalta Baker halusi olla kuten serkkunsa, villimpi ja räväkämpi, ja siksi hän lähti tämän mukaan uudenvuodenbileisiin, valehdellen äidilleen jotain epämääräistä folkmusiikkikonsertista. Silloin hän tapasi Wileyn.

Tapailu kesti vain muutaman viikon, kun Baker huomasi Wileyn muhinoivan muidenkin tyttöjen kanssa. Ja hän kun oli luullut olevansa jotain erityistä, kuten Wiley oli ollut hänelle.

Myöhemmin keväällä hän alkoi kiinnittää huomiota muutoksiin vartalossaan. Hän tajusi, mutta tavallaan ajatteli, että jos ei kiinnittäisi huomiota eikä todellakaan puhuisi kenellekään, se pieni papu hänen sisällään ei jatkaisi kasvamistaan. Mutta hakaneuloja koulupuvun hameeseen tarvittiin aina vain enemmän. 

Kun äiti huomasi Bakerin tilanteen, hän oli järkyttynyt ja Baker itki. Äiti sanoi järjestävänsä asian, muttei kertonut miten, vaikka Baker pyysi monta kertaa. 

Baker sai päätöksen, että hänet on hyväksytty Stanfordiin. Hän sai kunnian pitää puheen oman koulunsa valmistujaisjuhlassa, kaapu onneksi peitti muodot. Äiti piti kiinni kotona pidettävästä juhlasta, ei heidän suvustaan niin vain kävelty Stanfordiin. Koko ajan piti esittää että kaikki oli kuten kuuluukin eikä kukaan saanut tietää, koko ajan Baker jännitti miten äiti aikoo ratkaista hänen ongelmansa.

Juhlien jälkeen Baker yritti ratkaisua itse. Hän oli saanut Mayn kautta yhteystiedot naiselle, joka voisi järjestää (laittoman) abortin. Viime tipassa hän pakeni paikalta. Niinpä piti tyytyä äidin ratkaisuun, joka löytyi uudesta "kodista" San Franciscosta, talosta jossa asui useampi tyttö jolle oli käynyt kuten Bakerille. Pulla uunissa, nuo tytöt nauroivat, miten ironista Baker! 

Olipa hyvä kirja! Lainasin tämän e-kirjastosta kun huomasin, että englanniksi löytyy vapaata kuunneltavaa vaikka miten paljon. 

Baker oli uskomattoman naiivi. Eikä hän ollut koskaan edes nähnyt vastasyntynyttä, ei tiennyt minkä kokoisia ne syntyessään olivat. Miten se saataisiin ulos hänestä? "Kodin" sosiaalityöntekijä (joka oli suorastaan ilkeä puheissaan) kertoi että humaus vain, hän olisi tajuton ja herätessä kaikki olisi ohi. Hän voisi ajatella että oli nähnyt unen, palata kotiin ja jatkaa omaa elämäänsä kuin mitään vauvaa ei olisi koskaan ollutkaan. Ja vauvalla olisi hyvä perhe joka pystyy huolehtimaan siitä. Nimi vain alle niin kaikki hoidetaan. Huhhuh.

Baker alkoi kyseenalaistaa asioita, ja häntä alettiin pitää hankalana. Tytöllä ei kuulunut olla minkäänlaista omaa tahtoa asiassa tuohon aikaan. Abortin laillistamiseen meni todellisuudessa vain muutama vuosi. Bakerin kuului olla kiitollinen siitä, että hän oli saanut paikan tuollaisesta "kodista", jossa hän saisi olla katseilta piilossa, kunnes ikävä, tytön maineelle tuhollinen asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Sitten vain hymy huulilla takaisin kotiin. Baker koki aika julmana myös sen, että äiti valehteli kaikille Bakerin olevan opiskelemassa Pariisissa, sinnehän tyttö oli aina halunnut. 

***

Helen Klein Ross: What Was Mine 

Simon & Schuster, 2016

Lukijat: Cassandra Campbell, Julia Whelan, Amanda Carlin

Kesto: 8 h 44 min

Lucy:

Kun Lucy oli mennyt naimisiin Warrenin kanssa, hän oli ollut kahdenkymmenenviiden, ja luullut että hänellä oli kaikki aika maailmassa saada lapsia, saada oma perhe. Ensin he omistivat aikaansa työlle ja etenivät urallaan. He muuttivat Manhattanilta New Jerseyyn kun olivat kolmekymppisiä ja alkoivat yrittää lasta. Vuoden yrittämisen jälkeen he hankkivat apua hedelmöityshoidoista, mutta vakuutus kattoi vain kaksi tuloksettomaksi jäänyttä kertaa. Ilman vakuutusta edes heidän johtotason tuloillaan ei ollut varaa jatkaa yrityksiä. Silloin Lucy alkoi nähdä lapsia joka paikassa, miten ruoka oli pakattu perhepakkauksiin ja kadun varressa oli vain lapsiaan koulubussiin saattelevia vanhempia. 

Kun Warren jätti hänet, hän oli kolmenkymmenenviiden. 

Warren:

Kun lasta ei kuulunut, Warren alkoi ajatella heidän kahden riittävän toisilleen, mutta Lucy ei pystynyt näkemään elämää samoin. Lapsesta tuli Lucylle pakkomielle, ja ennen pitkää hänen oli lähdettävä omille teilleen.

Uuden tulevan vaimonsa Warren tapasi töissä, ja he saivat kohta kaksi lasta ilman sen suurempaa suunnittelemista. Lucyyn hän ei pitänyt yhteyttä, mutta törmäsi tähän kymmenkunta vuotta myöhemmin opiskelijoiden jälleentapaamisessa. Lucy oli adoptoinut tyttären ja Warren oli iloinen hänen puolestaan.

Lucy

Vauva oli yksin ostoskärryissä, yksin ja ikävissään ja viluissaan hyvin ilmastoidun Ikean käytävällä. Ohikulkeva raskaana oleva nainen hymyili heille, ja kysyi minkä ikäinen Lucyn vauva oli. Lucy päätti ottaa vauvan mukaansa ja viedä tämän myymälän etuosassa oleville kassanhoitajille. Mutta näitä lähestyessään jotenkin hän vain ajautui viemään vauvan autolleen saakka, sitten kotiin, keksimään tarinan yksityisestä adoptiosta, kansaslaisesta nuoresta tytöstä, joka oli varta vasten valinnut yksinhuoltajan lapsensa äidiksi. Hän antoi vauvan nimeksi Mia, ja totesi vauvan katoamisuutisen nähdessään ettei tyttö edes näyttänyt yhtään Natalielta. 

Marilyn: 

Hän syytti itseään vuosia siitä, että oli vastannut Ikeassa puhelimeen ja siirtynyt sitten viereiselle käytävälle puhumaan. Kännykät olivat tuolloin harvinaisia ja hänelle soitettiin vain erittäin tärkeitä työpuheluita. Oli niin monta jos, jos ja jos, ja Natalie olisi edelleen turvassa. Tytön katoaminen oli johtanut mediahässäkkään ja avioeroon, ja vaikka hän löysi uuden miehen jonka kanssa sai kolme lasta, hän ei voinut unohtaa nelikuisena menettämäänsä vauvaa. Oli ihme, että hän löysi tämän 21 vuotta myöhemmin. 

Mia:

Äiti, jota hän oli rakastanut ja pitänyt hyvänä ihmisenä, olikin monen ihmisen elämän tuhonnut kidnappaaja. Rikollinen. Miten hän voisi edes puhua tämän kanssa enää milloinkaan. 

Pitkän arpomisen jälkeen hän lensi toiselle puolelle mannerta tutustuakseen oikeaan äitiinsä, sisaruksiinsa ja mieheen, joka olisi hänen ensimmäinen isänsä milloinkaan. 

Uusi elämä perheessä johon hänen olisi pitänyt kuulua koko tämän ajan tuntui ensin oikealta. Marilyn oli niin erilainen kuin Lucy, joka oli ollut kiireinen uranainen. Marilyn oli kotiopettanut lapsiaan ja näki loputtomasti vaivaa heidän eteensä. Ei lisäaineita, ei valmisruokia, vaan kristalleja ja puhdistautumista kaikesta negatiivisuudesta. Mutta tunsiko hän kuitenkaan kuuluvansa tähän perheeseen, vai oliko Kiinaan paennut Lucy kuitenkin se, jota edelleen kutsuisi äidiksi?

What Was Mine on monesta näkökulmasta vuorotellen kirjoitettu romaani, joka ei ole trilleri, mutta silti todella jännittävä ja koukuttava. On taito osata kirjoittaa näin yllättävästi ja koukuttavasti, etenkin silloin, kun periaatteessa kaikki faktat on jo etukäteen tiedossa. 

***

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

 

Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari

Gummerus, 2023

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 12 h 42 min

Viisautta kasvattaa pyökki, älyä mänty, rohkeutta pihlaja, anteliaisuutta pähkinäpuu, iloa kataja. Ja jos pitää oppia päästämään irti jostain mitä ei pysty hallitsemaan, suosittelen koivua, jonka hopeanvalkoinen kaarna kuoriutuu kerroksittain kuin vanha nahka. Mutta sille, joka etsii rakkautta tai joka on sen menettänyt, kehotan aina ja poikkeuksetta hakeutumaan viikunapuun luo. 

Lontoo, 2010-luvun loppupuoli

Muiden isät kulkivat puvuissa ja mustissa, kiiltävissä kengissä, mutta Adan isällä oli yleensä yllään vettähylkivä takki ja jalassaan raskaat saappaat. Salkun sijaan hänellä oli olkalaukku, jossa kulki mukana suurennuslasi, muistikirjoja ja kasviprässi.

Siinä missä toisten isät puhuivat loputtomasti liiketoimistaan ja eläkelaskelmistaan, hänen isänsä oli kiinnostuneempi metsänhakkuiden ekologisista seurauksista ja torjunta-aineiden haitallisesta vaikutuksesta siementen itämiseen. 

Hän puhui paljaaksi hakkuiden vaaroista yhtä kiihkeästi kuin muiden isät osakesalkkujensa arvonvaihteluista, eikä vain puhunut, vaan myös kirjoitti. Hän oli evoluutioekologi ja kasvitieteilijä, joka oli julkaissut kaksitoista kirjaa. Yksi niistä oli nimeltään Salaperäinen kuningaskunta - miten sienet ovat muovanneet menneisyyttämme ja muuttavat tulevaisuuttamme. Eräs toinen teos käsitteli karvalehtiä, maksa- ja muita sammalia. Kirjan kannessa näkyi silta ja sen alla puro, joka pulppuili sametinvihreiden kivien välissä. Unenomaisen maiseman yläpuolella luki kullanvärisin kirjaimin: Kenttäopas Euroopan yleisimpiin sammalkasveihin. Alla oli isän nimi isoilla kirjaimilla: Kostas Kazantzakis. 

Ada ei tuntenut sukuaan, ei isänsä kreikkalaiselta, eikä edesmenneen äitinsä turkkilaiselta puolelta. Hän tiesi heitä olevan kaukaisella Välimeren saarella, Kyproksella, mutta Ada ei ollut siellä koskaan käynytkään. Hän tiesi että hänen nimensä tarkoitti äitinsä kielellä saarta; pienenä hän oli luullut että se saari olisi Iso-Britannia. Myöhemmin, aina kun hän oli kysellyt koska he menisivät käymään Kyproksella tai sukulaisia tulisi käymään Lontoossa, hänelle ladeltiin tukku tekosyitä. Niistä hänelle tuli mieleen, ettei vanhempien avioliitto ehkä ollut siunattu, ja sitä myötä Adakaan ei ollut tervetullut. Kun ketään ei tullut edes Adan äidin hautajaisiin, hän luovutti. Miten noilla kaukaisilla sukulaisilla voisi olla mitään lämpimiä tunteita edes häntä, jos ei kerran äitiäkään kohtaan?

Isällä sen sijaan tuntui olevan jonkinlaisia outoja tunteita puuta kohtaan, niin paljon hän puhui heidän puutarhassaan kasvavalle viikunapuulle, joka puolestaan puhuu kirjassa minä-muodossa.

Monena yönä Ada oli seurannut huoneensa ikkunasta miten isä oli istunut siinä samassa paikassa viikunapuun alla, pimeyden ympäröidessä hänet kuin varikset haaskan. Suruunsa käpertynyt hahmo musteentummaa taivasta vasten. 

Ada ei ollut kertaakaan mennyt hänen luokseen vaistoten, ettei hän halunnut tyttärensä näkevän häntä sellaisena. 

"Isä", Adan ääni vapisi hänen omissa korvissaan. Kostas ei kuullut. Ada meni lähemmäksi ja huomasi vasta nyt, että puutarhassa oli jotakin erilaista, mutta ei heti tajunnut mitä. Hän silmäili ympärilleen, kunnes hänen henkensä melkein salpautui. Viikunapuu oli poissa.

"Isä!" Kostas kääntyi ja hänen kasvonsa kirkastuivat kun hän näki tyttärensä. "Kultaseni, kuinka sinä ilman takkia tulit ulos?" Hänen katseensa liukui Adan jalkoihin. "Eikä edes saappaita jalassa. Sinähän vilustut."

"En minä palele. Mihin viikunapuu on joutunut?"

"Se on täällä maan alla", Kostas osoitti huolellisesti aseteltuja vanerilevyjä jalkojensa juuressa.

Sitten tapahtui kaksi asiaa. Vailla mitään selitystä Ada puhkesi huutamaan suoraa huutoa eräällä oppitunnilla. Joku luokkakavereista tietenkin videoi tapahtuneen, ja pian kaikki pitivät Adaa outona. Toinen asia oli itse asiassa ihminen. Äidin sisar ilmestyi Lontooseen, heidän ovensa taakse noin vain, varoittamatta. Ada ei aluksi ottanut tätiään erityisen lämpimästi vastaan, mutta toisaalta, täti voisi vihdoin paljastaa hänelle asioita, joista vanhemmat eivät olleet halunneet kertoa.

Kypros, 1974

Kypros oli kokenut monia sotia, valloittajia idästä ja lännestä. Välillä sen kaduilla ei ollut edes nimiä, kun vuoroon kaikenkieliset maalattiin umpeen. 

Iloinen Viikunapuu oli suosittu taverna, jota isännöivät nelikymppiset Yorgos ja Yusuf, joista toinen oli kyproksenkreikkalainen ja toinen kyproksenturkkilainen. He onnistuivat tekemään paikasta suositun, huolimatta saarella vallitsevista jännitteistä, ja taverna oli täynnä illasta toiseen. Moni saaren lapsi oli saanut alkunsa siellä vietetyn hilpeän illan jälkeen. Siellä tapasivat myös nuoret rakastavaiset, kreikkalainen Kostas ja turkkilainen Defne. Heidän piti tavata salaa, sillä heidän suhteensa paljastuminen johtaisi vain ikävyyksiin.

Nimensä taverna oli saanut viikunapuusta, joka kasvoi tavernan sisältä. 

Se, että viikunapuu puhuu ja mehiläiset, perhoset ym ymmärtävät ihmisten puhetta ja kertovat kirjassa mitä ihmiset tekevät ja puhuvat keskenään, oli minusta turhan outoa. Miksei voitu vain kertoa asioista ja tapahtumista ihan normaalisti? Antoiko tällainen mehiläisten silmin tehty tarkkailu jotain ainutlaatuista kirjan sisältöön; ei minun mielestäni. Jos sitä elementtiä ei olisi ollut, en usko kaivanneeni, että kerronnassa olisi pitänyt olla jokin yliluonnollinen osa. Tarina kuljetti mukanaan muutenkin. Ja jestas että minulle tuli a) nälkä, b) matkakuume noista Iloisen viikunapuun ruuista! Oli suorastaan julmaa luetella kokonainen ruokalista kerralla... 

Itse tarina sitten, siinä oli lopulta vähemmän Kyproksen veristä historiaa kuin luulin tulevaksi, ja sekin oli käsitelty lempeästi, mitä osasin kyllä odottaakin. Olen yhden hänen suomennetuista kirjoistaan lukenut kauan sitten, tässä linkki siihen:

Elif Shafak: Kirottu Istanbul. Siinä osana kirjaa on armenialaisten kansanmurha. 

Huomasin myös, että luulin lukeneeni häneltä toisenkin vanhemman kirjan, mutta kyse olikin Kamila Shamsien kirjasta joka alkoi kyllä Turkista mutta tapahtui enimmäkseen nykyisen Pakistanin alueella. Linkitän senkin tähän, jos kaipaat vinkkiä sinne suunnalle, esimerkiksi maanvalloitushaasteeseen:

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä.

Itse huomaan aina välillä kaipaavani näitä muihin kulttuureihin sijoittuvia kirjoja, ja siihen nälkään Kadotettujen puiden saari oli omiaan. En tuntenut Kyproksen historiaa kovinkaan hyvin, vaikka järki toki sanoo, että jokin syy sille on, miksi saari on jaettu kreikkalaisten ja turkkilaisten kesken.

Mietin, onko oikein laittaa kirjaan tägiksi myös romantiikka, kuulostaahan se kevyemmältä ja viihteellisemmältä kuin rakkaus, joka sopisi kirjaan paremmin. Uskon kuitenkin että luettuasi tämän lainauksineen, et miellä kirjaa väärällä tapaa viihteelliseksi. 

Riina Katajavuori: Kypros

 

Riina Katajavuori: Kypros

Tammi, 2021

Lukija: Vuokko Hovatta

Kesto: 9 h

Raita oli visioinut itsensä jollekin pikku saarelle, oliivilehtojen keskelle, jonnekin missä saisi levätä hiljaisuudessa. Ilmeisesti hänen mielikuvansa oli osunut kaikkea muuta kuin oikeaan.

Minareetin rukouskutsun kaikuisa, säröinen äänentoisto pauhasi ja tunkeutui kallon sisään. Kuinka monta kertaa vuorokaudessa se vyöryi yli kaupungin? Autojen torvet raikuivat, ihmiset kadulla huusivat kieltä jota hän ei ymmärtänyt. 

Huoneen äänieristys oli olematon. Parvekkeen vihreät säleovet eivät sulkeutuneet kunnolla. Niiden höllä lukitus oli täysin nimellinen. Kuka tahansa naapurihuoneiden asukeista kapean saattoi milloin tahansa kävellä kapean yhteisparvekkeen kautta suoraan hänen huoneeseensa.

Kirjailija Raita oli saapunut Kyproksen jaetulle saarelle osallistuakseen runofestivaaleille joille tuli osallistujia eri puolilta maailmaa. Piirit olivat tietyllä tapaa pienet ja hän tunsi ennestään heistä osan. Tapahtumarikkaat työmatkat ovat aina olleet tärkeä osa Raitan elämää ja lukija kuuleekin paljon niillä tapahtunutta.

Maanjäristys ja tsunami eivät olleet irrationaalisen jännittämisen päällimmäisenä syinä, nehän olivat juuri tapahtuneet ja siksi ikään kuin hoidettu vähäksi aikaa pois maailmanjärjestyksen päiväohjelmasta. Kehon ja mielen ylikierroksia oli yli summan hankalaa eritellä. Häntä jännitti muiden muassa etäisyys, kaukaisuus, poissaolo, pitkä lento, aerodynamiikka, nostovoima.

Newtonin kolmanteen lakiin luottaminen, voima ja vastavoima. Tuntemattomat kirjainmerkit, epätodellisuus, sekä kaikki se vähä mitä hän Japanista tiesi. 

Vastassa olisi jokin kasvoton Tokio, hohtava ja kliininen, ja hän siirtyisi kotimaastaan sinne noin vain. Täysin luonnottomasti yli Siperian ja Mongolian arojen, vaivaiseksi neljäksi tai viideksi päiväksi.

Oliko entisaikain hidas matkustaminen purjelaivoilla ja myöhemmin junilla ja valtamerialuksilla ollut hauraalle ja hitaasti akklimatisoituvalle ihmismielelle paremmin soveltuva menetelmä siirtyä uusiin maisemiin, niin että oli menty halki ja lävitse seutujen, ei niiden yli, ikään kuin ohittaen koko ajallisen, kulttuurisen, maantieteellisen välimatkan ja kaiken sen mitä se piti sisällään. 

Raita kertoi itsestään ja menneisyydestään ja tutustutti lukijan eri maalaisiin kollegoihinsa, joita tapasi eri tyyppisissä tapahtumissa ympäri maailmaa, mutta hän myös pohti paljon kaikenlaista laidasta laitaan.

Aistit eivät olleet samanarvoisia eri ihmisille. Sen hän oli huomannut värikylläisten puutarhojen ja taulujen edessä huokailevien ihmisten seurassa. 

Keväisin toiset ihmiset näkivät pajukossa sinisiä sävyjä tai märässä pellon oraassa jotakin erityistä, varovaista oranssinruskeaa. Raita aavisteli, että väreistä syvää tyydytystä saavat ihmiset näkivät ja kokivat värien kirjon, valöörit ja kulöörit jotenkin ratkaisevasti eri tavalla kuin hän. Voimakkaammin, puhuttelevammin. 

Etelä-Afrikkalaisella hosa-heimolla oli 26 sanaa kuvaamaan naudan väriä, mutta ei lainkaan sanoja vihreälle tai siniselle. Sinistä ja vihreää ei löytynyt sen enempää sanakirjasta kuin ihmisten aistihavainnoistakaan. 

Aistien resoluutio on siis suorassa suhteessa kieleen. Vai oliko? Vuosi vuodelta yleistynyt lumettomuus kotimaan pääkaupungissa kirpaisi erityisen syvältä ehkä siksi, että suomen kielessä oli yli kolmekymmentä sanaa lumelle ja jäälle. Mihin joutivat nyt nuo kaikki tyhjän päälle joutuneet sanat? Röpelö, tökkö, iljanne, tykky, polanne, ahto ja kaljama. Minne unohduksen laaksoon enää nietostuivat pyry, myräkkä, rakeet ja tuisku? 

Tähän juttuun Katajavuoren uutuusromaanista ujutin enemmän näytepätkiä kuin yleensä. Kypros oli kirjana hyvin erilainen kuin mitä odotin. Tuokiokuvia erään runoilijan elämästä ja kuitenkin aivan kirjan loppupuolella kun Raita palasi Suomeen tajusin yhtäkkiä etten ollut oppinut hänestä itsestään juurikaan mitään ja kaikki mitä silloin kävi ilmi tuli minulle aivan puskista. Jos olisin lukenut painettua kirjaa olisin jäänyt tuijottamaan lukemaani, nyt en tiedä mitä mahdoin tuijottaa kun häkellyin vallan. Mielenkiintoinen kirja, hyvin eri tyyppinen kuin aiemmin Katajavuorelta lukemani Venla Männistö.

(Pikku yksityiskohtana ja täysin merkityksettömänä sivuseikkana, mutta kuuluukohan Aeroflot nykyään ääntää kuin se kirjoitettaisiin Airflot, englanniksi. Olen siis itse tottunut ääntämään sen täysin kirjoitusasun mukaan suomalaisittain, mutten osaa venäjää ja Hovatta äänsi sen noin englantilaisittain, moneen kertaan.)