Gummerus, 2023
Lukija: Anna Saksman
Kesto: 11 h 44 min
Kun Bird oli yhdeksän, hänen äitinsä, kuuluisa runoilija Margaret Miu, katosi kotoa ja moni asia muuttui kerralla. Ensinnäkin häntä alettiin kutsua Noahiksi, joka oli hänen varsinainen etunimensä. He jäivät isän kanssa kaksin ja muuttivat kampukselle. Isä oli menettänyt työnsä kielitieteen professorina ja Bird tiesi, että työ hyllyttäjänä yliopiston kirjastossa oli jotain mistä oli syytä olla kiitollinen, koska äiti oli syyllinen johonkin vakavaan. He tulivat niukasti toimeen, ja aiempi hieno talo oli vaihtunut kaksioon.
Mutta nyt Bird oli kahdentoista, ja postissa oli tullut ensimmäinen elonmerkki äidistä sitten tämän katoamisen.
Kello on hieman yli viisi. Isä tulee pian kotiin ja jos hän näkee kirjeen, hän käskee Birdin polttaa sen. Heillä ei ole enää mitään äidille kuulunutta, ei edes hänen vaatteitaan.
Äidin lähdettyä isä poltti hänen kirjansa takassa, tuhosi matkapuhelimen jonka tämä oli jättänyt jälkeensä, kokosi kaiken muun kasaksi jalkakäytävän reunaan. "Unohda hänet", isä oli sanonut. Aamuun mennessä kaupungin katujen asukkaat olivat vieneet kaiken. Muutaman viikon kuluttua he muuttivat asuntoonsa kampukselle, eivätkä ottaneet mukaansa edes isän ja äidin vuodetta. Nyt isä nukkuu Birdin alapuolella, kerrossängyn alapedillä.
Kaikki tiesivät, että hänen äitinsä oli PAO, person of asian origin. Ei siinä ollut mitään uutta, näkihän sen Birdistäkin, kun tarkemmin katsoi. Koulussa hän kuuli, että äiti oli lietsonut mellakoita ja hänet olisi joka tapauksessa tultu hakemaan. Siksi se katosi, hänelle sanottiin.
Bird yrittää olla kiinnittämättä huomiota itseensä, mutta useimpina päivinä häntä pilkataan tai säälitään, ja siitä hän syyttää äitiään. Isä on myös opettanut häntä liukenemaan paikalta heti jos hän havaitsee kapinallista liikehdintää, tai näkee mielenosoittajia tai poliiseja. Aina Bird ei kuitenkaan malttaisi, vaan haluaisi seurata tapahtumia.
Toistakymmentä vuotta voimassa ollut PACT, amerikkalaisen kulttuuriperinnön suojeluasetus, oli "menestyvän ja turvallisen yhteiskunnan kulmakivi". Lupaamme suojella amerikkalaisia arvoja, he sanovat valassa joka kouluaamu, ja kirjoittavat aineita siitä miten asetus on pelastanut kansakunnan tuholta. Toisin sanoen, suosi amerikkalaista, vastusta etenkin kaikkea kiinalaista, sillä juuri Kiinan talouskasvusta ja siitä seuranneesta Amerikan romahduksesta oli tehty koko amerikkalaisuuden suurin uhka.
Kansa on onnistuneesti aivopesty. Se mistä ei ääneen puhuta, on aasialaistaustaisten ihmisten katoamiset ja heidän lastensa pakkohuostaanotot. Jopa Bird on siinä käsityksessä, että sellaiset ovat olleet yksittäistapauksia, kunnes hänen luokalleen tulee amerikankiinalaisilta vanhemmiltaan huostaanotettu Sadie.
Se oli sanomalehti, kulmistaan repeytynyt, muste harmaata suttua. Lähes kaksi vuotta vanha, ja heti taitoksen alapuolella otsikko: Paikallinen runoilija sekaantunut kapinointiin. Birdin äidin kuva, hymykuoppa suupielessä. Maailma Birdin ympärillä sumeni ja meni harmaaksi.
"Mistä sinä tämän sait?" Bird kysyi. Sadie kohautti hartioitaan. "Kirjastosta."
"Lauseesta on tullut PACTin vastainen tunnus ympäri maata, mutta sen juuret ovat täällä, pelottavan lähellä kotiamme. Tunnuslause jota kapinalliset yhä useammin käyttävät hyökätessään laajaa tukea nauttivaa kansallista turvallisuuslakiamme vastaan, on peräisin paikkakuntalaisen runoilija Margaret Miun kokoelmasta Kadonneet sydämemme."
Kun Bird yritti etsiä äitinsä runokokoelmaa kirjastosta, hän näki miten tyhjiä hyllyt olivat. Niin paljon kirjoja oli sensuroitu, eivätkä Margaret Miunkaan teokset olleet enää saatavilla. Kun Bird kysyy asiasta kirjastonhoitajalta, pääsee hän Margaretin poikana tutustumaan maanalaisen kirjastonhoitajaverkoston toimintaan. Kirjoja ei ole poltettu, ja hyvin pieni osa on saatu talteen. Niitä lainataan luotettaville henkilöille, ja ne jotka on tuhottu, on möyhennetty vessapaperiksi.
Äidin kirje Birdille oli ollut täynnä pienen pieniä kissoja, joita äidin oli ollut tapana piirtää. Mitä hän halusi viestiä Birdille? Pojan on selvitettävä viesti ja lähdettävä etsimään äitiään.
Kirjan ensimmäinen osa kertoo Birdistä, toinen Margaretista ja kolmas pojasta ja äidistä, joka rakentelee pullonkorkeista kannanottoa.
😭😭😭
Huh huh. Aina ei pysty yhtään kuvittelemaan mitä edessä on kun tartut kirjaan, ja tämä on niitä.
Olen lukenut kaikki Ngin suomennetut teokset ja pidän hänen rohkeasta tyylistään. Tämä rasismia, muukalaisvihaa ja sortoa käsittelevä dystopia on kuitenkin jotain aivan muuta kuin hänen aiemmat romaaninsa, monin tavoin.
Periaatteessa kirja voisi olla myös vaihtoehtoista todellisuutta, sillä ainakaan kovin kaukana nykyhetkestä se ei tapahdu. Koska Amerikka ensin.
Luin englanninkielisen haastattelun, jossa Ng kertoi aloittaneensa kirjaa äidistä ja pojasta vähän erilaisena, mutta sitten tapahtui ilmapiirinmuutos, eli 2016 USA:n presidentinvaalit ja Trumpin voitto. Hänelle itselleen heräsi kysymyksiä kuten millä tavoin kasvattaa lasta maailmassa joka tuntuu hajoavan, ja miten sellaisessa maailmassa voi nähdä toivoa ja tulevaisuutta. Hän alkoi työstää kirjaan mukaan näitä ajatuksia ja kysymyksiä, ja koska pahinta mitä hänelle äitinä voisi tapahtua, olisi tulla erotetuksi lapsestaan (ja näin kohdeltiin Trumpin kaudella maahan pyrkiviä perheitä USAn Meksikon vastaisella rajalla), hän kirjoitti osaksi kirjaa pakkohuostaanotot. Ylipäätään hänen ei ollut vaikeaa kuvitella, millaiseksi yhteiskunta voisi pahimmillaan eskaloitua.
Kadonneet sydämemme tulee jäämään mieleen pitkäksi, pitkäksi aikaa, ja odotan todella kiinnostuneena mitä Ngiltä saadaan tällaisen romaanin jälkeen.
Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 43: Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa, Seinäjoen kirjaston haasteessa kohtaan "vallankumous tai yhteiskuntajärjestelmän muutos", sekä Pohjoisen lukuhaasteen kohtaan 14. Fantasia tai dystopia.
