Henni Kitti: Elävän näköiset

Tornionjoen varressa 1950-luvulla Alfred saa kerralla kaksi lasta. Vaimonsa Eevan kanssa jo neljännen, jälleen tyttären, ja naapuritalon Siskon kanssa pojan joka jää Siskon ja tämän miehen Reinon ainokaiseksi. Aleksandra ja Sakari kasvavat yhdessä parhaiksi ystäviksi. Sakarin biologisesta isästä supistaan kylillä mutta naapurukset vaikenevat asiasta.

Aleksandran kiinnostus kipseihin ja muotteihin syntyy jo nuorena kun oma jalka murtuu ja kipsataan. 70-luvulle siirryttäessä kesätyö siivoojana eläintieteellisessä museossa poikii tytölle paitsi pitkän ystävyyssuhteen museon pääkonservaattorin kanssa myös ammatin eläinten täyttäjänä. Aleksandran muuttaessa Helsinkiin ja Sakarin Kiirunaan kaivostyöhön ystävysten tiet erkanevat. Sukujen tarina jatkuu taas seuraavassa sukupolvessa, kun Aleksandran pojan Santerin ja Sakarin pojan Andersin tiet kohtaavat.

Jo hienon kannen nähtyäni halusin pitää tästä kirjasta. Ja olihan tämä varmasti taitavasti kirjoitettu tarina mutta itse en saanut siitä kunnollista otetta ja jälkimaultaan se jäi jotenkin oudoksi ja etäiseksi. Osaan henkilöistä pääsin paremmin sisälle, osan ajatusmaailma oli minulle liian vierasta ja erikoista. 50- ja 70 -lukujen tapahtumat pohjoisessa olivat ehdottomasti kirjan kiinnostavin osuus, toisaalta nykyhetkessä Santeri ja Anders ansaitsivat tulla kuulluiksi. Aleksandrasta ja hänen elämän valinnoistaan lähinnä lapsensa suhteen minulle tuli mieleen oma äitini ja hänestä ja hänen tarinastaan pidin vähiten. Kirjan nimi viitannee paitsi Aleksandran työhön konservaattorina myös kirjan henkilöihin ja ihmisiin ylipäätään. Yhtenä kurioseettina kaikkien keskeisten henkilöiden nimet alkavat A:lla tai S:llä. Erityisesti Sakari ja Santeri menivät minulla aluksi sekaisin. 

Santeri on katsovinaan ikkunasta ulos, niin kauas kuin vain voi nähdä, mutta oikeasti silmät kääntyvätkin sisäänpäin. Katse peilautuu lasiaisessa, kokonaisheijastuminen tai jotain, eikä koskaan pääse ulos vaan kääntyy niin, että hän huomaakin katselevansa kallonsa sisäpuolta. Aivothan siinä ovat ensimmäisenä vastassa, möykky.
Santeri on alkanut huomata kuvion ajatuksissaan. Samantapaiset asiat kiinnostavat häntä, mutta vielä hän ei kykene niitä ymmärtämään. Niiden on annettava edelleen kertyä muutaman vuoden, ja vasta sitten hän pystyy tietoisesti huomaamaan, että suurten mittakaavojen ajattelu antaa turvaa elämän jokapäiväisyyttä vastaan, ja että tarve ajatella tyhjiötä on osa tätä samaa asiaa. Hän haluaa ymmärtää ja hallita systeemejä ja nähdä, että on säännönmukaisuutta, toistuvuutta ja suuria rakenteita, joiden sisällä elämä tapahtuu. Ajatteleminen on hidasta, eläminen on hidasta, se on kertymistä, jonka voi hetkittäin luulla päätyvän lopputulokseen, mutta sitten se taas jatkuu ja lopputulos jää taakse, vanhasta nousee uusi.

Heli Järvenpää: Kadotetut kasvot



Heli Järvenpää: Kadotetut kasvot

Kiinakirja 2014, 228 sivua

Näin sattumalta Sannan Luettua-blogissa arvostelun Järvenpään omakustannekirjasta ja kiinnostuin heti. Ulkosuomalaisten kokemuksista lukeminen on aina mielenkiintoista ja Kiina kulttuurina kaikessa perinteisyydessään kiehtova. Kirjaa ei kuitenkaan löytynyt Ylöjärven kirjastosta (eikä edes Tampereelta), joten laitoin siitä hankintapyynnön. Ei mennyt montaakaan päivää kun kirjaston henkilökunta vastasi sähköpostiini että kirja on tilattu ja minulle oli tehty siihen varauskin. Erinomaista palvelua Ylöjärvi!

Kun Tiinan ja Markuksen poika on 3-vuotias ja tytär kolmen kuukauden ikäinen, Markukselle tarjotaan kahden vuoden työkeikkaa Kiinaan. Ensimmäinen kulttuurishokki on edessä jo sillä tutustumismatkalla jolla pitäisi löytää perheelle asunto sillä yksitoista niitä esitellään ennen kuin sopiva löytyy. Turvallinen piha lapsille, uima-allas ja kuntosali sekä hyvin varusteltu keittiö ja kylpyhuoneesta näkymä joelle. Tiina näkee itsensä vaahtokylvyssä, kirja kädessä ja viinilasi toisessa. 

Arki astuu kuvaan kuitenkin toisen näköisenä. Kolmevuotiaalle ei ole helppoa selittää miksi supermarketin tuoreosastolla roikkuu verkkopusseissa eläviä kilpikonnia joita ei ole tarkoitettu lemmikeiksi. Uima-altaaseen pulahtaminen saa naapurit kauhistuneiksi eikä suositeltu lastenhoitaja kohtele lapsia tasa-arvoisesti. Valkoihoinen perhe kiinnittää jatkuvaa huomiota paikallisten keskuudessa eivätkä kiinalaiset arastele tehdä tuttavuutta.

Yhtäkkiä ympärillemme pölähti joukko uteliaita kiinalaisia. Punaiset lippalakit hyökkäsivät kohti lastenrattaita. Ennen kuin ehdin reagoida, yksi tomppeli oli jo nostanut Marian syliinsä päästäksen yhteiskuvaan lapseni kanssa. Kamerat räpsyivät, ja unenpöpperöistä pikkuneitiä oltiin siirtämässä jo seuraavaan syliin, kun hyökkäsin väliin.

-Hän haluaa nukkua! kiukkusin ympärilleni höriseville tolloille ja nappasin Marian syliini. 

Selvästikään lapsi ei enää nukkunut.

- Onko hän tyttö vai poika?

- Onko teillä yksi lapsi?

- Oletteko amerikkalainen?

Kysymyksiä sateli. Ympärillämme oli parinkymmenen maalaisturistin joukko. Mikä vastaanotto.

- Hän on melkein yksivuotias tyttö. Minulla on kaksi lasta, yksi poika ja yksi tyttö. En ole amerikkalainen. Olen Pohjois-Euroopasta, suomalainen. Mutta osaan kyllä puhua englantia.

-Aah, puhutte englantia! Puhutteko myös amerikkaa?

Kirja oli nopealukuinen ja lyhyet luvut omia kokonaisuuksiaan. Helposti tuli luettua aina "vielä yksi" ja sitten toinen ja kolmaskin. Perheenäidin arjen kuvaus oli kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää (perheen isä on tarinassa lähinnä statistina), tilanteet joihin hän joutui olivat vuoroin ihmetystä herättäviä, kauhistuttavia (kuten maanjäristys) ja suorastaan koomisia Suomen ja Kiinan kulttuurien törmäillessä mannerlaattojen tavoin. Paikallisten elinolot ja yhden lapsen politiikan moninaiset seuraukset muistuttavat siitä, että Kiina on edelleen kehitysmaa.

Kirja on Järvenpään omakustanne. Kirjan kotisivu löytyy osoitteesta http://kadotetutkasvot.fi/. Tutustu myös Sannan arvosteluun Luettua-blogissa. Soisin tämän pienen ison kirjan löytävän lisää lukijoita kirjablogeissakin!

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014, 335 sivua

Vuosikymmenten halki kulkevaa tarinaa seurataan neljän kertojan silmin. Pitäjänkätilö Maria aloittaa työnsä vaikeissa olosuhteissa 1800-luvun lopulla ja saa aviottoman lapsen, Lahjan, joka on toinen kertojista. Kolmantena ääneen pääsee Lahjan miniä Kaarina ja viimeisenä Lahjan mies Onni. Kirjan rakenne on poikkeuksellinen, ei-kronologinen, mutta hyvin toimiva ja kiehtovasti otteessaan pitävä. Kaikki neljä kertovat omasta ja samalla toistensa elämästä välähdyksinä halki vuosikymmenten niin, että kerronnan aloittava Maria tarinoi vuodesta 1895 päätyen vuoteen 1955 jonka jälkeen Lahja palaa taaksepäin lapsuusaikoihinsa, vuoteen 1911.

Mariassa on niskavuorelaista vahvuutta. Nihkeän alun jälkeen hän ansaitsee pitäjäläisten kunnioituksen ja kohta kätilön komean talon sijainti tunnetaan Kätilönmutkana. Maria on edistyksellinen, puhuu jopa syntyvyyden säännöstelystä keskellä lestadiolaista seutua.

Synnyttäjille hän on hellä ja lempeä. Hän silittää poskea, kuivaa suupielistä kieleensä purreen verisen syljen, kannustaa ja uskottelee parempaa kuin itse uskoikaan. Että kaikki menee kivuttomasti ja kauniisti, lapsi liukuu ulos kuin kakarat pyllymäkeä ja on isällensä ja äidillensä iloksi ja kunniaksi, kenties pääsee aikuisena eduskuntaan. Siellä kertoo kaikille selkosen talonpojan elämän oikean laidan. Synnytystuskissaan ne kuuntelevat, taisi joku uskoakin. Vaikka nurkista tipahtelevat russakat synnyttäjän otsalle, silmät häilähtävät täyteen toivoa ja ajatusta paremmasta kuin mitä nyt on. Mielestä haipuu avopiisi, johon on lapioitava halkoa koko talvi yötä myöten, ja synnytyssijaksi levitetty sontainen porontalja. Mielessään ne näkevät paperoidut huoneet ja lämpimät uunit ja niin paljon rössypottua kuin syödä jaksaa. Sillä keinoin löytyy mahanpohjasta vielä ripaus voimaa, jolla puskea uutta elämää riepuja likaamaan.

Aviottomana syntynyt Lahja yrittää sopeutua ja mukautua, mutta äitinsä kuvioiden toistaminen aviottoman Johannes-pojan muodossa ei asiassa varsinaisesti auta. Lahja hankkii itsellisen ammatin valokuvaajana ja ennen pitkää miehen pojalleen ja tuleville lapsilleen, mutta vanhenee kuitenkin vaativaksi ja kärttyisäksi mummoksi jota omat tyttäret ja samassa taloudessa asuvat lapsenlapsetkin karttavat.

Kaarina tuli taloon iloisena ja innokkaana miniänä joka sai tympeän vastaanoton. Taloa Kaarina ei tunne kodikseen, mutta Johanneksen rakentamassa mökissä Kaarina on onnellinen. Sinne ei anoppi tule. Anoppi tekee itsestään pitämisestä vaikeata, mutta häneen tottuu, kuten silmä ajan myötä tottuu väärään ympäristöön rakennettuun kerrostaloon.

Siinä missä Maria oli rakentanut taloonsa yhä uusia huoneita edellisten jatkoksi, Onni rakentaa ylöspäin. Vaikka sodanjälkeisen pulan ja suuren asutustarpeen myötä on säädetty ettei hirrestä saa rakentaa kuin yhden kerroksen, tekee Onni kerralla laudasta vielä toisen ja vintiksi kolmannen. Onni tarvitsee tekemistä, etteivät ajatukset harhaile sinne minne ne eivät saisi mennä. Onni haluaisi olla kunnollinen aviomies ja hyvä isä lapsilleen, mutta hänen pitäisi silloin olla joku muu kuin on, eikä Onni pysty voittamaan taistelua itseään vastaan.

Mitä tästä kirjasta enää sanoisi mitä ei ole jo lukuisissa blogeissa sanottu. Se on niin koskettava että ihailen tämän esikoiskirjailijan lahjakkuutta. Olen otettu siitä, miten taitavasti hän kirjoittaa naisten suulla. On väläytelty, että tässä voisi olla Finlandia-palkintoehdokas. Melkoisia teoksia saa syksyllä ilmestyä, ettei Kinnusen kirja ole edes ehdolla.

Romaanista muualla: Kulttuuri kukoistaa, Lukukausi, Ja kaikkea muuta.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Otava 2014, 236 sivua

Kun näin Nura Farahin haastattelun tv-uutisissa, laitoin Aavikon tyttäristä saman tien varauksen kirjastoon. Se, että Suomessa asuva somalialaisnainen on kirjoittanut romaanin, on jo sinänsä kiinnostavaa, mutta hän on kirjoittanut sen vieläpä suoraan suomeksi. Kustannustoimittaja on avustanut kieliasun hiomisessa.

Farahin esikoisteos vie lukijan mukanaan 1900-luvun puolivälin Somaliaan. Päähenkilö Khadija oppii aivan pikkutytöstä, että hän on vain pieni turha tyttölapsi ja veli on Tärkeä. Veljeä ylistetään, veljen pitää saada voittaa puuhun kiipeämiskilpailu, veli saa ensin juoda maitokulhosta. Ja jos veli, joka ei sinällään vaikuttanut itsekkäältä, oli nälkäinen ja joi kaiken maidon, jäi Khadija ilman ja meni nälkäisin vatsoin nukkumaan. Siinä kohtaa ei paljon lohduttanut, että Muhammedin kaikkien lasten kerrotaan olleen tyttöjä ja silti isälleen rakkaita. Eikä ihme, että Khadija itsekin alkoi toivoa että olisi pojaksi syntynyt. Veljellä on myös tärkeä tehtävä, hänen pitää kostaa sankari-isän kuolema.

Somalileirin arjesta oli mielenkiintoista lukea niin lapsen kuin aikuisen näkökulmasta. Paimentolaiselämä on hyvin omavaraista ja elämä leirissä länsimaalaisen silmissä yksinkertaista. Lapsilla on paljon omia tehtäviä; tyttö vie vuohet syömään muttei saa kuljettaa kameleita. Muutenkin kaikki on tarkkaan säädeltyä, Allah tietää jokaisen muurahaisenkin liikkeen ja kaikki tapahtuu vain koska Allah niin päättää. Miehisessä taiteen lajissa, runonlaulannassa taitava tyttö on kummastus, jolle kuitenkin annetaan tunnustusta. Leirin elämä, ihmisten väliset käyttäytymisnormit, klaanit ja klaanipuut ja klaanien väliset riidat ja rosvoilut ja monet tiukat säädökset tulevat kirjassa tutuiksi. Lopussa myös tie Somalian itsenäistymiseen ja siihen miten somaliveli käy somaliveljeä vastaan.

Tytön tärkein aarre on kunnia, puhdistautumisrituaalissa silvottu ja kiinni ommeltu jalkoväli. Ympärileikkaus on kohtaus jota ei olisi voinut sivuuttaa, mutta Khadija on se joka sosiaalisesta paineesta itkien pyytää äidiltä mahdollisuutta puhdistautua. Kun Khadija alkaa näyttää naiselta, äiti tuskastuu ja harmittelee mistä tyttö on perinyt noin isot rinnat. Ratkaisuna ne sidotaan pienemmiksi huiveilla, mutta runonlaulannan täytyy ainakin loppua, miehiä ei saa houkutella. Niinpä voisi ajatella että rosvojoukon ryöväämän Khadijan päätyminen toiseen leiriin vastentahtoiseen avioliittoon miehensä toiseksi vaimoksi on tarinan synkin kohtalo, mutta minun kävi enemmän sääliksi ensimmäistä vaimoa Luulia jonka osa oli keppi eikä rakkaus. Ilman Khadijaa Luul ei olisi muuta saanut kokeakaan. Ja vaikka Khadijalta hyvä sydän löytyykin, kateus vaimojen välillä menee kaiken edelle ja vihjaus kolmannesta vaimosta saa Khadijan tulistumaan kauaskantoisin seurauksin. Kuten aviomieskin toteaa, ei ole miehen etu jos vaimot tulevat toimeen keskenään.

"Luul on ahkera", Khadija kehui, mihin Keyse vastasi kuivasti: "Sehän on hänen tehtävänsä, hoitaa kotityöt." "Mutta Luul on hyvä ihminen", Khadija yritti pehmentää Keysin sydäntä.
"Sinä olet hyvä ihminen", Keyse vastasi. Khadija pyysi Keyseä olemaan hieman armollisempi Luulille. Keyse alkoi nauraa mutta vakavoitui sitten. "Koska teistä on tullut ystäviä? Se ei ole miehen etu että vaimot ovat ystäviä", Keyse sanoi ja pyöritteli viiksiään. Hän ei ymmärtänyt miksi nuori vaimo piti Luulin puolia.

Kirja on kuin pitkä kansansatu ennemmin kuin romaani, minulle tuli vähän väliä tunne kuin joku kertoisi minulle Tuhannen ja Yhden Yön Tarinoita. Pidin kirjasta paljon ja jälkeenpäin jäi tunne että onpa hienoa että Farah kirjoitti tämän ja onpa hienoa että itse luin sen. Lukekaa, niin ymmärrätte taas hieman lisää somalikulttuurista. Minut kirja sai ajattelemaan, että jos heidän elämänsä on ollut tuollaista vielä 1960-luvulla, mikä valtaisa shokki heille onkaan ollut tulla meidän kulttuurimme keskelle '90-luvun alussa. Sekin olisi jo ollut shokki, jos 60-luvun suomalainen olisi siirretty aikakoneella omalle '90-luvullemme.

Minä joka en ole ollenkaan runoihminen, pidin kovasti näistä Khadijan laulamista runoista.

Somalitytöt kultaa kalliimpia,
kärsivällisyys ja ahkeruus sielussa.
Missä ylpeys, siellä somaliäiti,
missä uskollisuus, siellä somalisisko,
missä kunnia, siellä somalivaimo.
Somalinaiset onni perheelle.