Sivut

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Klassikkohaaste #13 -Tove Jansson: Kesäkirja


Kirjabloggareiden puolivuosittainen klassikkohaaste on edennyt kolmanteentoista osaansa. Tällä kertaa haastetta emännöi Jonna Kirjakaapin kummitus -blogista. Linkistä löydät mm listan aiemmista klassikkohaasteista. 

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen useimmilla kerroilla, tämänkertainen on kahdeksas. Aiemmat postaukseni löydät tästä:


Tällä kertaa lukemisen suunnittelu jäi niin viime tippaan, että valitsin klassikon äänikirjasovelluksesta, mikä rajoittaa vaihtoehtoja melkoisesti. Päädyin kuuntelemaan Tove Janssonin aikuisille suunnatun romaanin Kesäkirja.



 Tove Jansson: Kesäkirja
Wsoy, 2019 (äänikirja)
Julkaistu suomeksi 1972
Lukija: Linda Liukas
Kesto: 4 h 19 min


Saaressa kesiään viettivät kolme ihmistä, lapsi, hänen isänsä ja isoäitinsä. Tytön äiti oli kuollut.

Kirja koostuu yli kahdestakymmenestä pienestä tarinasta. Esimerkiksi Venetsia kertoo leikistä, joka saa alkunsa siitä, kun Sofia saa postikortin Venetsia. Muissa kertomuksissa oli mukana muita ihmisiä, kuten Sofian ystävä joka kammosi lähes kaikkea saarella tai eläimiä, kuten Sofian saama kissanpentu.

Se oli harmaa kalastajakissa ja se kasvoi nopeaan. Eräänä päivänä se lähti leikkimökistä ja muutti taloon asumaan, siellä se vietti yönsä sängyn alla tiskikopassa. Sillä oli nimittäin aivan omia aatteita jo silloin. 
Sofia vei kissan takaisin leikkimökkiin. Hän teki parhaansa ollakseen mielin kielin, mutta kuta enemmän hän rakasti, sitä sukkelammin hän palasi tiskikoppaan. Kun koppa tuli liian täyteen, alkoi kissa rääkyä ja silloin jonkun oli pestävä tiskit. 
Sen nimi oli Ma Petite ja kutsumanimi Mappe. 
"Rakkaus on omituista", sanoi Sofia. "Kuta enemmän toista rakastaa, sitä vähemmän se välittää."
"Tuo pitää paikkansa", huomautti isoäiti. "Ja mitä sitä silloin tekee, rakastaa aina vaan", Sofia vastasi uhkaavasti, aina vaan kovemmin ja kovemmin. Hänen isoäitinsä huokasi eikä vastannut.

Rakkaus Mappeen hiipui vasta, kun kissa alkoi joka aamu kantaa verisen linnunraadon saaliistaan ylpeänä mökkiin sisälle. 

Ihan ensin on sanottava, etten pitänyt lukijan tyylistä puhua jotenkin teennäisen kepeästi ja heleästi henkäillen. Vaikea uskoa että tämä olisi hänen normaali äänensä. Ehkä kirja olisi ollut enemmän edukseen itse lukien. Joistakin yksittäisistä ääntämiseen liittyvistä asioista olin eri mieltä, esimerkiksi siitä olisiko koiran nimi kuitenkin tarkoitus ääntää 'dilaila' eikä 'delila'?

Minulla nimittäin kesti tovin syttyä tälle kirjalle. Olisin jopa jättänyt kirjan kesken heti alkuunsa, ellei se olisi ollut niin lyhyt ja ellei luovuttaminen olisi tarkoittanut sitä, että on nopeasti löydettävä jokin toinen klassikkohaasteeseen istuva teos. Kun olin kuunnellut vajaan kolmanneksen, aloin pikkuhiljaa kiinnostua tarinoista enemmän, muttei tämä lempikirjojeni joukkoon noussut. 

P.s. En kyllä käsitä miten kukaan voi kirjoittaa tuomen kukkien haisevan kissanpissalle.


torstai 29. heinäkuuta 2021

Julie Caplin: The Little Teashop in Tokyo

 

Julie Caplin: The Little Teashop in Tokyo
Romantic Escapes #6
One More Chapter, 2021
Lukija: Charlotte Worthing
Kesto: 10 h 24 min


Japani oli aina ollut Fionan haavekohde, joten hän tarttui innoissaan tilaisuuteen voitettuaan ottamillaan valokuvilla kilpailumatkan Tokioon. Hän oli kohta kolmikymppinen, tunnettu matkabloggaaja ja instagrammaaja, muttei pitänyt itseään kuin harrastajavalokuvaajana, joten vielä suurempi palkinto olisi kuitenkin edessä hänen palatessaan Lontooseen, sillä hänen matkalla ottamistaan kuvista pidettäisiin näyttely Kensingtonin Japani-keskuksessa. Näyttely toivottavasti toisi hänelle nimeä ja uusia työmahdollisuuksia. 

Fionaa vastassa piti olla japanilainen professori Kobashi, joten yllätys oli melkoinen, kun tervetulokylttiä pitelikin hänen kymmenen vuoden takainen ihastuksensa Gabe Burnett, joka toimisi myös hänen mentorinaan. Mies ei onneksi tunnistanut häntä.

Fiona oli haltioissaan, kun kuuli että hänet vierailunsa ajan majoittavan perheen kodin alakerrassa oli perheen äidin, Harukan, pitämä teehuone ja -kauppa. Yksi Fionan suurimpia toiveita matkalla olikin ollut saada osallistua aitoon japanilaiseen teeseremoniaan ja hänen toiveensa toteutui. Harukalta, tämän äidiltä ja tyttäreltä Fiona oppi vierailunsa aikana paljon muutakin japanilaisesta kulttuurista ja elämäntyylistä. 

Wabi-sabi is also a recognition that nothing is permanent and we must appreciate things for the here and now, but cherry blossoms are celebrated as much for their beauty as for their transitions. Tomorrow they may be gone and the beauty is in the moment of seeing them. That is why in Japan the seasons are so important, because nature is beautiful, but you can never capture it forever. 
Fiona nodded. These were lovely sentiments and she was charmed by them. Haruka spread out a hand towards the garden. Taking time to be with nature is vital. It is our life force. It recharges the batteries and grounds us. It takes us back to simplicity of life and stresses of modern life. In Japan work can be stressful, people work very long hours and have very little holiday. So taking this time to find oneself and to appreciate nature is something important. 

Gabe ei varsinaisesti riemastunut saamastaan "lastenvahtikeikasta" kuten Lontoosta tulleen nuoren naisen matkaoppaana toimimista kutsui. Gabella oli suhde nykyään naimisissa olevaan Yumiin joka asui Osakassa ja mies istuisi nytkin mieluummin Osakan-junassa kuin kierrättäisi Fionaa pitkin Tokiota. Yumi oli hänen muusansa, tunnetuimpien valokuviensa kohde, mutta vaikka hän otti edelleen kuvia kuin koulutettu apina, todellista paloa hän ei ollut tuntenut aikoihin.

Koska englanninkielisissä kirjoissa voi käytännössä valita lähes minkä maan kohteekseen haluaa, matkustin tällä kertaa Japaniin. Lisähoukuttimena toimi tuo suloisen romanttinen kansi kirsikankukkineen kaikkineen.

Kansien sisälle kirjailija oli onnistunut luomaan taas vähän muista lukemistani poikkeavan feelgood-tyylisen romaanin, jossa hyödynnettiin sekä valokuvausharrastusta että Japanin kuvauksellisuutta.

Kirja on kuudes osa kirjailijan Romantic Escapes -sarjaa, jonka itsenäiset osat sijoittuvat aina yhteen kaupunkiin. Kirjat eivät muuten liity toisiinsa, joten niitä voi lukea haluamassaan järjestyksessä. Sarjan nimi antaa mielestäni harhaanjohtavan käsityksen ainakin tästä osasta, sillä romantiikka oli tässä aivan taka-alalla ja suurimman roolin sai Japani ja sen kulttuuri.


tiistai 27. heinäkuuta 2021

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut


 Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut
Otava, 2021
Lukija: Eeva Eloranta
Kesto: 8 h 40 min


Sadun työpaikka meni, kun ylikansallinen jätti oli ostanut sen terveysalan yrityksen, jonka talousosstolla hän oli työskennellyt. Ei mitään ikärasismia tokikaan, hassusti vain juuri he viisikymppiset olivat saaneet lähteä. 

Miten hän olisi selvinnyt, ellei hänellä olisi ollut kotona Tommia, jonka syliin hän saattoi romahtaa. Mies jaksoi valaa uskoa, että entinen loppu saattoi merkitä uuden alkua, lohdutti, kun hän itki kokemaansa nöyryytystä. 
Ja juuri Tommi oli lopulta saanut idean, jonka johdosta he nyt seisoivat Sadun vanhan kotitalon pihalla.

Erottuaan kierosta ex-miehestään Satu oli vannonut, ettei enää menisi naimisiin. Iltaisin hän oli käynyt bodypumpissa ja muissa harrastuksissa ja ulkona työkavereiden kanssa ja elänyt näin tyytyväisenä lähes kymmenen vuotta, kunnes oli aloittanut italian kielen kurssin avoimessa yliopistossa. Hän oli ollut hämmästynyt kun kurssilla ylipäätään oli hänen ikäisensä mies ja alkanut Tommin ehdotuksesta käydä kurssin jälkeen kahvilla tämän kanssa. Mies oli burnoutin kokenut matematiikan opettaja, naimisissa ja aikuisen tyttären isä. Oli Tommin ajatus, että he muuttaisivat pois Helsingistä, Sadun lapsuuden kotiin Virkkulassa. Tommilla oli kova into remontoida taloa, mutta Satua tulevaisuus askarrutti ja vähän hirvittikin, paras olisi etsiä syksyksi uudet työpaikat kaupungista ja pitää Virkkulaan muutto kesäseikkailuna. 

Pihalla seisoi heidän käytettynä ostamansa rähjäinen pakettiauto. Sellainen palvelisi maalla hyvin. Tommi saisi kuljetettua sen kanssa rakennustarvikkeita ja multaa. Se kelpaisi hyvin tulevan kesän autoksi. 
Satu ei uskonut hetkeäkään, että he viipyisivät paikassa kesää pitempään. Hän oli alkanut heti hakea uusia työpaikkoja kaupungista, Tommi palaisi virkavapaaltaan kiltisti kouluun. Mutta etäisyys vanhasta arjesta tekisi heille hyvää, antaisi tilaa ajatella. 

Kun Tommi oli eronnut vaimostaan, tytär Milla, joka oli siihen asti ollut isän tyttö, vaihtoi puolta. Hän katkaisi välit isäänsä eikä suostunut edes puhumaan Sadulle, ei edes silloin kun Tommi joutui sairaalaan teho-osastolle. Korona alkoi levitä ja Sadun äiti joka oli jo vuosia asunut Espanjassa, oli palaamassa kiireellä Suomeen ja aikoi asettua vaadittuun kahden viikon karanteeniin vanhaan lapsuudenkotiinsa, mikä ahdisti Satua jo ajatuksen tasolla. Onneksi hänellä oli tukena vanha lapsuudenystävänsä Virpi ja uusi tuttavuus, venäläissyntyinen Veronika, joka oli toiminnan nainen.

Satu ajatteli äitiään joka istui parhaillaan autossa kiitämässä kohti paikkakuntaa jonne ei ollut enää koskaan palaavansa. Hän ajatteli Tommia, joka makasi edelleen teho-osastolla kiinni elämää ylläpitävissä piuhoissa ja kuvitteli palaavansa takaisin elämään jossa he juoksisivat yhtä matkaa saunapolulla. Hän ajatteli Millaa, jonka mieli parhaillaan varmasti rimpuili kahtaalle, nielläkö ylpeytensä vai hyväksyä huono omatuntonsa. Hän ajatteli koulutoveriaan Virpiä, jolla ei ollut taloudellisia huolia niin kuin sadoilla tuhansilla suomalaisilla juuri nyt, mutta joka oli menettänyt miehensä eikä voinut tavata aikuisia lapsiaan. Hän ajatteli Veronikaa joka oli tarjonnut hänelle päivittäin tukeaan haluamatta vastinetta, ja joka oli löytänyt ratkaisun niinä hetkinä kun Satu ei itse löytänyt enää mitään mahdollisuuksia. Umpikujastakin on tie ulos, hän ajatteli ääneen.

Tässä kirjassa oli ainekset paljoon ja ehkä se olikin ongelma, kaikkea oli liikaa ja silti tuli koko ajan lisää. Kerrankin voin todeta etten olisi enää kaivannut sitä tullutta lopputwistiä, silloin ajattelin vain, että tämähän tästä runsaudensarvesta enää puuttuikaan. 

En pitänyt oikein kenestäkään henkilöstä ja ihmissuhdesoppaan oli heitetty mukaan kaikki mahdolliset kliseet.

Plussaa lukijasta, pirteän keltaisesta kannesta ja Virkkulasta, joka paikkana vaikutti kiinnostavalta. 



lauantai 24. heinäkuuta 2021

Naistenviikko - Lucy Diamond: Rantakahvila


Lucy Diamond: Rantakahvila
Otava, 2021
Alkuteos: The Beach Cafe, 2011
Suomennos: Eeva Parviainen
Lukija: Maija Lang
Kesto: 13 h 50 min



Evie oli viettänyt ihania lapsuuden kesiä äitinsä pikkusiskon Jo'n rantakahvilassa Carrowen Bayssa, Cornwallissa. He olivat olleet läheisiä vielä Evien aikuistuessakin, mutta viime aikoina yhteyttä oli tullut pidettyä harvemmin. Ja nyt Jo-täti oli kuollut, ilman minkäänlaista varoitusta, autokolarissa.

Jo'n testamentti oli vähintään yhtä yllättävä kuin tämän äkillinen poismeno, sillä täti oli jättänyt kahvilansa Evielle. Kirjeessä tämä selitti, miten Evie oli ainoa kenen käsiin hän saattoi rakkaan kahvilansa antaa, mutta kukaan Evien läheisistä ei nähnyt asiaa samoin. Kun Evie mietti pystyisikö yritystä johtamaan Oxfordista käsin, kaikki olettivat, että hän hankkiutuu kahvilasta välittömästi eroon.

"Miten se muka käytännössä onnistuisi", Matthew jatkoi aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, "meillä on koti ja työpaikat Oxfordissa."
Matthew oli tietenkin oikeassa. Oli lapsellista ja naurettavaa haaveilla täydellisestä irtiotosta. Ihana haavekuvani haihtui välittömästi kuin tuhka tuuleen. "Tarvitsen vain vähän aikaa", sanoin ja hieroin uupuneena silmiäni.
Olet ainoa jolle voin uskoa rakkaan kahvilani, Jo oli kirjoittanut. Sinä pystyt siihen. 
Nyt kaikki muut yrittivät saada minut pistämään kahvilan lihoiksi ennen kuin olin ehtinyt edes ajatella asiaa. Hyvin tyypillistä toimintaa perheeltäni. Kukaan ei uskonut mustan lampaan kykyihin vaikka hänen syliinsä olisi tupsahtanut kannattava liikeyritys lahjapakettiin käärittynä.

Evie ja Matthew olivat olleet yhdessä jo viisi vuotta. Miehellä oli 7-vuotias poika joka vietti heillä joka toisen viikonlopun ja johon Evie oli todella kiintynyt. Evien vanhemmat pitivät Mattia täydellisenä poikaystävänä, mutta Evietä itseään oli jo pitkään epäilyttänyt, oliko tasainen ja järkevä Matt kuitenkaan hänen loppuelämänsä rakkaus. Ennen niin seikkailunhaluinen Evie oli Mattin myötä järkeistänyt elämäänsä ja vaihtanut miehen painostuksesta mm tulevaisuuden suunnitelmansa vuoden reppureissusta toimistotöihin ja tuleviin opettajan opintoihin. Mutta oliko sellainen elämä aitoa, oikeaa Evieä?

Carrowen Bay sijaitsi liki viiden tunnin matkan päässä Oxfordista, jossa Mattilla oli vakityö ja Evie teki keikkatöitä joita inhosi. Kun Evie ensin lähti järjestelemään kahvilan asioita ja ilmoitti sitten jäävänsä Carrowen Bayhin, Matt sai tarpeekseen. 

Kahvilan työntekijät eivät olleet tunnollisimmasta päästä, mutta Evie löysi pian uuden, toimivamman tiimin. Kylässä asuva Annie alkoi tehdä kakkuja ja muita leivonnaisia, koiravahdiksi rannalle pestautunut Ed paljastui taitavaksi kokiksi, australialainen Rachel pestautui tarjoilijaksi ja ulkona nukkuvasta, karkuteillä olevasta Phoebestä Evie sai ylimääräisen käsiparin, tiimin jonka avulla kohdata tulevat haasteet.

Rantakahvila oli lämminhenkinen ja niin kevyt feelgood kuin vain olla voi ja täytti odotukset kevyen nollauskirjan osalta. Mutta samalla kirja oli ihan hirvittävän kliseinen. Kuuntelin samalla englanniksi toista feelgoodia, Summer Seekersiä josta julkaisinkin eilen jutun,  ja kun toki näitä kahta väkisinkin vertailun, oli siinä paljon laajempi juonikuvio ja yllätyksiä ja kyllä sellainen on kautta linjan kiinnostavampi ja onnistuu pitämään kuuntelijan kiinnostuksen ja keskittymisen aivan eri tavalla. Mutta jos kaipaat hyvin kevyttä hellepäivän rantalukemista, Rantakahvila on silloin paikallaan. 

Päähenkilöt olivat osin kiinnostavia, osin enemmän tai vähemmän ärsyttäviä. Jälkimmäisen listani kärkeen kohosi nuori Phoebe, joka oli niin mustasukkainen kehitysvammaisen veljensä heidän vanhemmiltaan saamasta huomiosta, että karkasi kotoa ja nyt puhutaan kuitenkin riittävän vanhasta teinistä tekemään työvuoroja kahvilassa. Aivan liian lapsellista minun makuuni. Evie taas oli varustettu hirvittävän huonolla itsetunnolla, mutta luojan kiitos (ja tällaisessa kirjassa erittäin odotetusti) oppi ottamaan pomon vastuuta kahvilasta ja kasvoi aikuisemmaksi myös omana itsenään.

Pienenä yksityiskohtana, brittien hautajaisten vietto on itselleni täysin vieras kulttuuri, mutta tuntui oudolta, että kun hautajaisten jälkeen mentiin istumaan pubiin, eikä paikassa siis sinänsä mitään, niin osa Evien sisaruksista oli hetkessä aivan humalassa. Minä kun muistan vielä lapsuudestani, ettei hautajaisten muistotilaisuudessa saanut nauraa ja lapsetkin hyssytettiin hiljaisiksi. Nykyään on varmasti rennompaa, mutta että alkoholitarjoilua ja humaltumistarkoituksessa.

Osallistun kirjalla meneillään olevalle naistenviikolle, jota emännöi jälleen tuttu Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi.






perjantai 23. heinäkuuta 2021

Naistenviikko - Sarah Morgan: The Summer Seekers


Sarah Morgan: The Summer Seekers
Harlequin Audio, 2021
Lukija: Georgina Sutton
Kesto: 11 h 3 min


Kahdeksankymppisen Kathleenin kotiin Cornwallissa murtauduttiin. Vaikka hän kumauttikin murtomiehen tajuttomaksi paistinpannulla, hänen Lontoossa asuva tyttärensä Liza hätkähti tapahtunutta niin, että näki tehtäväkseen vastuullisena tyttärenä laittaa äiti viimeinkin hoitokotiin, mikä saa Kathleenin näkemään punaista. 

"I feel guilty that I haven't done enough."
Sean finally looked up.
"What you feel guilty about", he said, "is that you and your mother aren't close. But that isn't your fault, you know that."
She did know that. But it was still uncomfortable hearing that truth spoken out loud. It was something that she didn't like to acknowledge. Not being close to her mother felt like a flaw, a crabby secret. Something she should apologize for. 
She tried so hard, but her mother wasn't an easy woman to get close to. Intensely private, Kathleen revealed little of her inner thoughts. She'd always been the same. Even when Lisa's father had died, Kathleen had focused on the practical. Any attempt to engage her mother in a conversation about feelings or emotions was rebuffed. There were days when Liza felt that she didn't even truly know her mother. She knew what Kathleen did and how she spent her time, but she didn't know how she felt about things and that included her feelings for her daughter. She couldn't remember her mother ever telling her that she loved her. Was her mother proud of her? Maybe, but she wasn't sure about that.

Lizalla ja hänen miehellään Seanilla on teini-ikäiset tyttäret. Sean oli puhelimeensa liimattu kiireinen arkkitehti ja kun hän ei ollut töissä, hän oli salilla, pelaamassa golfia asiakkaiden kanssa tai juoksemassa. Lizan aika töiden ulkopuolella kului kaksosten asioiden ja kodin pyörittämiseen. Seanin mielestä hänen pitäisi ottaa elämä rennommin, mutta Lizasta itsestään oli alkanut tuntua siltä, että hänet otettiin vain itsestäänselvyytenä. 

Kathleen oli tunnettu tv-sarjastaan Summer Seekers, jossa hän oli lähes 20 vuoden ajan kiertänyt maailmaa matkakohteita esitellen. Lizan koulukaverit olivat pitäneet sitä kaikkea glamourina, mutta Liza itse oli kokenut yksinäisyyttä. Lizan varhaisin lapsuusmuisto oli, kun hän nelivuotiaana oli tarrautunut äitiinsä ja yrittänyt estää tätä lähtemästä seuraavalle matkalleen, jotka parin viikon välein seurasivat toisiaan. Lizan isä oli yrittänyt auttaa tyttärensä äiti-ikävää kiinnittämällä hänen huoneensa seinälle maailmankartan, johon he yhdessä merkitsivät nastalla minne äiti tällä kertaa oli lähtenyt. He tekivät leikekirjoja hänen matkakohteistaan ja huone täyttyi tuliaisista, matto Intiasta, käsinkaiverrettu kirahvi Afrikasta. 

Omien lastensa kanssa Liza oli tietoisesti toiminut täysin päinvastoin. Hän oli jopa valinnut opettajan uran, että heillä olisi yhteneväiset lomat ja huolehti, että hänen työpäivänsä alkoivat ja päättyivät samalla kellonlyömällä kuin kaksosten koulupäivät. 

Kathleen piti taloonsa murtautumista jännittävänä tapahtumana, joka sai hänet ajattelemaan, että hänestä oli miehensä kuoleman jälkeen tullut laiva, joka ei enää purjehtinut satamasta minnekään. Hän tajusi, että elämän olisi muututtava. Muutos oli Lizankin mielestä hyvä asia, kunnes hän tajusi, ettei äiti puhunut muutosta hoitokotiin vaan vielä yhdestä, suuresta seikkailusta. 

Liza sounded tired and Kathleen could see her mentally adding to her already boulding to-do-list 'keep an eye on mother'. 
There would be regular phone calls and twice monthly visits, and another worry to add to the many that already kept her daughter wake at night. 
Kathleen wondered how to free her daughter of the crushing sense of responsibility she felt for those around her. 
"I'm not your responsibility, Liza."
"Mom..."
"I'm willing to live with the consequences of the decisions I make. I've always valued independence, you know that. I'm sure many people considered me selfish traveling the world when I had a young child at home and maybe I was. But it was my job and I loved it. The Summer Seekers was part of me, is it selfish to sometimes put your own needs first?"

Martha Jackson oli vasta kahdenkymmenenneljän, mutta oli ehtinyt jo kaikenlaista, kuten olla töissä kahvilassa ja eläinsuojeluyhdistyksessä - sekä mennä naimisiin, erota ja palata asumaan vanhempiensa luo. Äiti jäkätti jatkuvasti miten hänen pitäisi olla enemmän sisarensa ja milloin kenenkin ystävättärensä tyttären kaltainen, he olivat kaikki vähintään lääkäreitä ja seurustelivat menestyvien miesten kanssa. 

The driving job was still on the screen.
'Are you ready for the adventure of a lifetime?'
Yes, she was definitely ready for that. Curious she read on.
'Enthusiastic and competent driver needed for a road trip across America, driving from Chicago to Santa Monica. Generous salary, all expenses paid. Must be good humoured, flexible and friendly. Clean driving licence.'
Martha stared at it. She definitely wasn't an enthusiastic driver and not by any stretch of the imagination could she be described as competent, but she was friendly and she was also flexible, always assuming that they were talking about attitude to life, rather than the ability to touch her toes without pulling a muscle, because that was more her sister's province. 

Mitenköhän kaukana Santa Monica mahtoi olla Chicagosta? Martha ei ajanut juuri kuin kodin ja supermarketin väliä. Kaikkialla oli vaara törmätä exään, mutta Kalifornia tuntui olevan kuin toisessa ulottuvuudessa ja sitä hän nyt todellakin kaipasi. 

Ja sitten lähdettiin matkaan.

Julkaisen tämän jutun osana Naistenviikkoa johon tämä sopii täydellisesti, sillä kirja on täynnä naisia! Äitiä, tyttäriä, epävarmoja, vahvoja, kasvun kynnyksellä olevia nuoria ja keski-ikäisiä naisia. Kerrankin voin sanoa että pidin kaikista päähenkilöistä vaikka he olivat hyvin erilaisia ja minua aidosti kiinnosti millaiset tulevaisuudet Sarah Morgan oli heille kirjoittanut. Kirja on tyypiltään jotain draaman ja feelgoodin väliltä ja monia ajatuksia herättävää. Itselläni päällimmäiseksi nousi oma äitisuhteeni.



tiistai 20. heinäkuuta 2021

Lucy Foley: Kutsuvieraat

 

Lucy Foley: Kutsuvieraat
Otava, 2021
Suomennos: Satu Leveelahti
Lukija: Outi Vuoriranta
Kesto: 9 h 36 min


Ja sitten valot sammuivat.

Päivää ennen häitä.

Saari on kolme kilometriä pitkä ja sijaitsee muutaman kilometrin päässä Connemaran rannikolta. Se on autioitunut ja sillä on synkkä menneisyys, ei siis kaikkein ideaalein juhlapaikka. Mutta tämä hääpari haluaa yksityisyyttä.

Oli iso voitto saada Jules ja Will pitämään häänsä saarella. Aoife oli aiemmin toiminut tapahtumasuunnittelijana Dublinissa ja oli ollut hänen ideansa ostaa syrjäiseltä saarelta huvila ja muuttaa se kymmenen makuuhuoneen paviljongiksi jonka pientä osaa he yhdessä miehensä Freddien kanssa asuivat. Nämä olivat heidän ensimmäinen hääjuhlansa saarella ja niiden onnistuminen olisi ensiluokkaisen tärkeää.

Kakku on aikamoinen ilmestys. Sen on pakkokin olla, tiedän kuinka paljon se maksoi. Morsian ei silmäänsä räpäyttänyt kuullessaan hinnan. Neljä kerrosta syvän punaista sokeritaikinaa, puhtaan valkoinen kuorrutus ja koristeltu sokerilehvin joiden malli on saatu kappelin ja juhlateltan asetelmista.

Kunnianhimoinen morsian on Julia "Jules" Keegan joka julkaisee nettiaikakauslehteä. Komea sulhanen Will Slater tekee televisioon seikkailurealitya Luonnon armoilla, jossa hänet jätetään sidottuna johonkin syrjäiseen paikkaan josta hänen on selviydyttävä tapaamispaikalle nokkeluutensa ja taitojensa avulla. He ovat olleet yhdessä vain vähän aikaa, mutta ovat toisiaan täydentävä unelmapariskunta.

"Meistä on aivan ihanaa että te olette kaikki täällä", sanon hymyillen. Huulipunani tuntuu vahamaiselta ja joustamattomalta huulillani. 
"Tiedän että tämä on kaukana ja teillä saattoi olla vaikeuksia järjestää matkanne, mutta heti kun sain tietää tästä paikasta, tiesin että tämä on täydellinen, Willille, äärimmäiselle ulkoilmaihmiselle, ja kumarruksena omille irlantilaisille juurilleni."
Vilkaisen isää joka virnistää. 
"Se, että te kaikki olette mukana, meidän läheisimmät ja rakkaimmat ihmisemme, merkitsee valtavasti minulle. Meille molemmille."
Nostan lasini Willille ja hän kohottaa oman lasinsa, hän on tällaisissa paljon parempi kuin minä. Hänestä huokuu charmia ja lämpöä, vaikka hän ei edes yrittäisi. Minä saan tietenkin ihmiset tekemään niin kuin tahdon, mutta en ole aina onnistunut siinä, että saisin ihmiset pitämään minusta. En samalla tavalla kuin sulhaseni. 

Nyt. Hääilta.

Huuto jää kaikumaan ilmaan niin kuin pirstoutuneen lasin kilinä. Se on saanut vieraat jähmettymään. He katsovat kaikki ulos pauhaavaan pimeyteen mistä huuto kuului. Valot välähtävät ennustaen uutta sähkökatkosta. 
Tyttö kompastelee telttaan. Valkoisen paitansa perusteella hän on tarjoilija, mutta hänen kasvonsa ovat kuin villieläimellä, silmät suuret ja tummat, hiukset sotkussa. Hän seisoo vieraiden edessä ja tuijottaa. Hänen silmänsä eivät näytä räpyttelevän.
Viimein nainen lähestyy häntä, hän ei ole vieras vaan hääsuunnittelija.
Mikä hätänä, hän kysyy lempeästi. "Mitä on tapahtunut?"
Tyttö ei vastaa.
Vieraista tuntuu, että he eivät kuule muuta kuin hänen hengityksensä. Siinäkin on jotain eläimellistä, karkeaa ja käheää. 

Muutama viikko ennen häitä Jules oli saanut kirjeen jossa sanottiin, ettei Will ole sellainen mies kuin kuvittelet ja kiellettiin menemästä naimisiin tämän kanssa. Julesin sisarpuoli Olivia toimii morsiusneitona ja Julesin lapsuudesta asti paras ystävä Charlie on tärkeässä roolissa hänkin. Charlien vaimo Hannah on paikalla avecina, ulkopuolisena.

Julesin polttarit pidettiin Ibizalla, Willin Ruotsin saaristossa. Willin sulhaspojat ovat kaikki vanhoja ystävyksiä, heitä yhdistää yläluokkaisuus ja opiskeluajat eliittikoulussa Skotlannissa. Johnno ei perhetaustaltaan kuulunut porukkaan, mutta on ansainnut asemansa bestmanina. Pojat tekivät kouluvuosinaan melkoisia, todella kohtalokkaitakin kepposia ja polttareisakin on tapahtunut jotain, mitä Hannahille ei ole kerrottu. Viikonlopun edetessä käy ilmi, että kaikilla saarelle saapuneista on salaisuuksia ja jonkinlaista toraa keskenään.

Pidin kirjan rakenteesta, jossa kertojat vaihtuivat tiheään tapahtumien keriytyessä auki sekä edellispäivänä ja ennen vihkimistä sekä verkkaisemmin hääjuhlan iltana. Ainakaan itselleni henkilöistä kärryillä pysyminen ei ollut mitenkään haastavaa. Suljetun paikan mysteeri, jossa tapahtuu murha ja tekijä on joku saarella olijoista, oli riittävän uskottava ja kokonaisuudessaan alusta loppuun saakka toimiva paketti.
Lukija on tyyliltään erikoinen, mutta ihan ok.


sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Naistenviikko - Sarah Langan: Good Neighbors


S
arah Langan: Good Neighbors
Simon & Schuster Audio, 2021
Lukija: Nicole Lewis
Kesto: 10 h 13 min


Omakotitaloalue Long Islandilla lähitulevaisuudessa, vuonna 2027. Maple Street on viehättävä naapurusto jossa on hyvin hoidetut pihat, ystävällisiä naapureita, ja jonne muutti hiljattain uusi perhe, Wildet.
Wildet ovat white trashia, valkoista roskaväkeä, joka erottuu joukosta Maple Streetin kaltaisella alueella. 

The Wildes were different. With their finances out of sorts, Gertie and Arlo didn't have the bandwidth to obsess over their kids, and even if they'd had the time and mental space, no one had ever taught them about creative learning and emotional intelligence, healthy discipline and consistent boundaries. They wouldn't have known where to begin.

Arlo oli entinen rocktähti jolla on, jestas sentään, tatuointeja, hänen vaimonsa Gertie puolestaan entinen kauneuskuningatar jolla on turhan antoisa kaula-aukko ja isoja heliseviä koruja. 

Before she met Arlo at the Atlantic City Convention Center, where he'd played lead guitar for the in-house band, she had won thirty-two regional beauty pageants. Like a living Barbie doll, she still conducted herself with the same pageant training: phony smiles, over-bright eyes, stock answers for questions that begged for honesty. The neighbors who had tried to befriend her had mostly given up, under the misapprehension that there wasn't anybody home under all that blonde. Worse, nobody'd ever told Gertie that mom cleavage isn't cool.

Rhea Schroeder otti uudet naapurinsa kuitenkin lämpimästi vastaan. Hän oli kaiken Maple Streetillä tapahtuvan keskipiste, yhteisön juhlien järjestäjä, koulun myyjäisten organisoija. Gertien hän otti siipiensä suojaan ja huolehti, että heidän lapsensa Julia ja Larry otettiin mukaan porukkaan jota rat packiksi kutsuttiin. Kunnes, tapahtuu jotain minkä takia Julia ja Rhean tytär Shelley riitaantuvat ja pienestä hätävalheesta paisui lumivyörynomainen hyökkäys Wilden perhettä kohtaan. Heidän ikkunastaan lentävä tiili vei 27:nnellä viikolla raskaana olevan Gertien sairaalaan - ja se oli vasta alkua. 

Lähdin kuuntelemaan kirjaa odotuksena lähiödraamasta jossa naapurit kääntyvät toisiaan vastaan ja odotukseni täytettiin. Kirja ei ole dekkari, vaan koko ajan tiheätunnelmaisemmaksi käyvää perheensisäistä sekä naapurustonvälistä draamaa. Sitä on verrattu Celeste Ng:n kirjoihin ja näen kyllä yhteneväisyyden. Olen pitänyt kovasti niistä ja tämäkin oli minulle täyden viiden tähden kirja.

Kirjassa naiset ja heidän tyttärensä ovat tärkeimmissä rooleissa, mistä syystä se sopii mielestäni hyvin naistenviikolla esiteltäväksi.

Tänään alkaa siis kesäinen naisten nimipäivistä koostuva viikko, jolloin kirjabloggarit perinteisesti julkaisevat teemaan sopivaa kirjallisuutta. Haastetta emännöi Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi ja linkin haastepostaukseen löydät tästä.




 

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Wsoy, 2016
Alkuteos: 2011
Lukija: Erja Manto
Kesto: 12 h 5 min



Elettiin 1950-lukua Napolissa. Kirjan kertoja Elena Greco (Lenu) ja Lila olivat olleet ystäviä pikkutytöistä lähtien. Molemmat olivat melko köyhistä perheistä. Heillä oli ystävyydessään selkeät roolijaot, vahva ja rohkea Lila näytti tietä ja Elena peesasi, oli kyse sitten mistä tahansa. 

Olimme kävelleet ainakin kolme tuntia, eikä tie näyttänyt erilaiselta kuin se pätkä joka oli silmiemme alla joka päivä, enkä tuntenut matkamme suunnasta mitään vastuuta. Pidimme toisiamme kädestä ja kävelimme rinnakkain, mutta kuten aina, oli kuin Lila olisi kulkenut kymmenen askelta edempänä ja tietäisi tarkkaan mitä tehdä, minne mennä. Olin tottunut olemaan ikuinen kakkonen ja siksi olin varma että Lilalle, joka oli aina ykkönen, kaikki olisi päivänselvää: kävelytahti, meno- ja paluumatkaan käytettävissä oleva aika, merenrantaan vievä reitti. Uskoin että kaikki oli hänen päässään niin hyvässä järjestyksessä, että ympäröivä maailma ei pystyisi millään saamaan sitä epäjärjestykseen. Siksi antauduin seikkailuun iloisena. 

Kansakoulusta päästyään Elena jatkoi keskikouluun, vaikka isä kyseenalaistikin mihin tyttö moista jatkokoulutusta tarvitsee. Lila puolestaan meni vastahakoisesti konttori-opistoon, joten heidän tiensä erosivat ja ystävyyskin rakoili. Kumpikaan ei oikein pärjännyt opinnoissaan ja kun Elena pääsi nippa nappa läpi ensimmäiseltä vuosikurssiltaan, äiti olisi jo ottanut tytön kotin avukseen, mutta yllättäen isä oli se joka puolsi koulunkäynnin jatkamista. Lila jätti koulun kesken ja meni töihin isänsä suutariliikkeeseen, jossa myös veli Rino työskenteli. 

Välillä paloin halusta mennä suutarinverstaalle puhumaan Lilan kanssa henkilöhahmoista joista olin erityisesti pitänyt, lauseista jotka olin opetellut ulkoa, mutta sitten luovuin ajatuksesta. Hän vain letkauttaisi jotakin ilkeää ja alkaisi taas puhua Rinon kanssa tekemistään suunnitelmista, kengistä, kenkätehtaasta, rahasta, ja pian minusta tuntuisi että lukemani romaanit olivat turhia ja elämäni kurjaa ja tulevaisuuteni niin ikään. Minusta tulisi lihava ja näppynaamainen paperikaupan myyjä, vanhapiika, kuntavirkailija ja ennemmin tai myöhemmin silmäni menisivät kieroon ja alkaisin nilkuttaa.

Mutta vaikka Lila jätti koulut ja Elena jatkoi opintojaan, Lila oli aina se, joka määräsi tahdin, se joka päätti mikä elämässä oli kiinnostavaa. Jos Lila ei ollut kuulevinaan kun Elena puhui koulustaan, puhuttiin siitä mistä Lila halusi puhua.

Tunsin tuskaa siitä, että minun oli pakko lähteä, että Lila asetti kenkäseikkailun meidän keskustelumme edelle, että hän osasi olla itsenäinen kun taas minä tarvitsin häntä. Että hänen sisällään tapahtui asioita joihin en päässyt mukaan. Että Pasquale, joka oli aikuinen mies eikä mikään poika, etsisi takuulla uusia tilaisuuksia katsella häntä, houkutella ja suostutella salaiseksi tyttöystäväkseen, jota suudeltiin ja kosketeltiin kuten seurusteleva pari kuulemma teki. Että Lila yksinkertaisesti tarvitsisi minua yhä vähemmän. 
Kuin karkottaakseni noiden ajatusten herättämän vastenmielisyyden ja herättääkseni omaa arvoani ja tarpeellisuuttani, sanoin hänelle yhtäkkiä, että menisin lukioon. 
Sanoin sen suutarinverstaan ovella, kun olin jo astumassa kadulle. Kerroin, että maestra Oliveira oli käynyt puhumassa vanhemmilleni ja luvannut hankkia minulle kirjat ilmaiseksi. Sanoin sen, koska halusin Lilan tajuavan, että olin kallisarvoinen ja että vaikka hänestä ja Rinosta tulisi rikkaita kenkätehtailijoita, hän ei tulisi toimeen ilman minua, aivan kuin minä en tullut toimeen ilman häntä. 
Lila katsoi minua häkeltyneenä. "Mikä se lukio on?", hän kysyi. 

Ystävysten elämän raiteet jatkoivat erkaantumista aina vain kauemmas toisistaan, kun Lenu 16-vuotiaana tähtäsi yliopistoon - ja Lila ilmoitti menevänsä naimisiin.

Jokin tässä kirjan tunnelmassa ja ystävysten väleissä koukutti minua, haluan ehdottomasti tietää mitä Elenalle ja Lilalle jatkossa tapahtuu. Myös tuo viisikymmenluvun Napoli loi siihen oman, kiehtovan mutta itselle vieraan tyylin tapahtumiin, kyllä tuo italialaisten eläväisyys versus miten vastaavan ajanjakson kerronta olisi Suomessa voinut mennä ovat kuin yö ja päivä. Iso osa tunnelman luonnista menee myös äänikirjan lukijalle, Erja Manto hoiti hommansa hienosti. 

 

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka



Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka
Otava, 2021
224 sivua



Lainattu Tampereen kaupunginkirjastosta.

Tatu oli aikoinaan ollut vahinko, mutta Irinan virheistä kaunein. Nyt kun poika oli aivan aikuisuuden kynnyksellä ja lähti suorittamaan armeijapalvelustaan, Irinan tuli tätä kova ikävä. 

En itke. En itke. En itke. Itkin.

Irina oli eronnut viimeisimmästä miesystävästään vuosi sitten. Parasta tässä oli ollut se, että mies oli varattu. Hän mietti kyllä toisinaan, millainen olisi yksinäinen vanhuus, mutta toivoi löytävänsä sen viimeisen suhteen vasta raihnaisuuden kynnyksellä. Ei tarvitsisi niin kauan katsella kumppania.

Irinan parhaat ystävät olivat Leea ja Kirsi. Lapsuudenkaveri Leea oli sairastanut aivoverenvuodon puoli vuotta sitten ja toipunut työkykyiseksi, mutta tuskaili huonoa muistiaan. Kirsi oli tullut ystäväpiirin kolmanneksi jäseneksi kolmannella luokalla. 

Illanistujaisissa Kirsin ja tämän aviomiehen Jukan välille syntyi kova riita, jälleen kerran ja Kirsi lähti yöksi Irinalle, jälleen kerran.

Tämä silmitön rakkaudettomuus. Se lamaannutti minut yhä uudelleen. Siitä huolimatta Jukka silitti ohimennen Kirsin selkää vasemman lapaluun kohdalta. Kirsi näytti ensin ilahtuneelta, mutta vetäytyi sitten kauemmaksi. 
Alkuvuosina he koskettelivat toisiaan koko ajan omassa kuherruskuplassaan. Ajattelin jo silloin, että tuo ei päättyisi hyvin. Että juuri ne parit, jotka koskettelivat toisiaan julkisesti eniten, erosivat.

Kirsi kehui, ettei kukaan tue häntä paremmin kuin Irina, mutta Irina itse ei kokenut osaavansa tai jaksavansa auttaa ystäväänsä enää tätä enempää.

Kirsi antoi itkulle periksi. Hän käpertyi sikiöasentoon divaanille ja ulisi. 
Juuri tästä syystä elin yksin. En halunnut enää koskaan olla tärisevä mytty, kenenkään takia. Loppujen lopuksi ei ollut kyse oikeista tai vääristä ihmisistä, vaan siitä, että minä en sopinut parisuhteeseen. En jaksanut enää yhtään huutoa, en omaani enkä muiden.

Kun Jukka seuraavana aamuna tuli hakemaan Kirsiä ja pariskunta oli taas kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, Irina sai tarpeekseen. Voi niin hyvin kuin voit, Irina toivotti Kirsin selälle sanottuaan, ettei tarvitse olla minkäänlaisessa yhteydessä ennen kuin on jättänyt miehensä.

Tämän jälkeen päädyttiin tilanteeseen, jossa Irina istuu sellissä puukotuksesta epäiltynä.

Tässä kirjassa parasta oli todella sujuva dialogi. Henkilöissä taas ei ollut ketään kenestä olisin oikein pitänyt, no Leea jäi vieraammaksi mutta Kirsi oli ihan liian tyypillinen 'nyt jätän ilkeän mieheni -oi tule kulta hakemaan, tottakai kaikki on hyvin!' - tyyppi. Kirsi oli jotenkin todella outo ja erittäin takakireä, en ymmärtänyt häntä kokonaisuutena ollenkaan. Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi fiilis että tarkkailin henkilöitä täysin ulkopuolisena eivätkä he olisi nähneet minua vaikka olisin vieressä seisonut.




perjantai 2. heinäkuuta 2021

Hannah Richell: The Peacock Summer


Hannah Richell: The Peacock Summer
Harper Audio, 2019
Lukija: Elisabeth Hopper
Kesto: 14 h 25 min


Maggie Oberon oli lähtenyt vauhdilla Australiaan vajaa vuosi sitten, mutta palasi Englantiin vähintään yhtä nopeasti heti saatuaan puhelinsoiton sairaalasta. Hänen rakas ja läheinen isoäitinsä oli joutunut sairaalaan. 86-vuotias Lillian vaati päästä takaisin kotiin, Cloudesley Manoriin ja Maggie toteutti toiveen. 

Maggielle tuli kuitenkin yllätyksenä, miten paljon Cloudesleyn kaltainen paikka vaati panostusta ja vielä suurempana yllätyksenä, ettei isoäidillä ollut jäljellä rahaa minkäänlaisiin remontteihin. 

Lillian ja jatkuvaa hoitoa vaativa sisarensa Helene olivat tulleet Cloud Greenen pikkukylään evakuoituina kun Lillian oli yhdentoista, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet sodassa, isä Ranskassa ja äiti Lontoon pommituksissa. 

Suostuessaan Charlesin kosintaan 21-vuotias Lillian oli saanut paitsi puolison, myös pienen poikapuolen, Albien ja mikä tärkeintä, Charles oli luvannut huolehtia myös Helenin hyvinvoinnista tämän hoitolaitoksessa.

Vuosia myöhemmin Albie oli parasta, mitä Lillianille oli avioliitostaan seurannut. Hän oli kenties ollut nuori ja naiivi ajatellessaan, että pystyisi rakastamaan leskeksi jääneen Charlesin ehjäksi, mutta ainakin hän oli ollut lämminsydäminen äiti tämän pojalle ja toiminut parhaansa mukaan puskurina isän ja pojan välillä. Hän oli oppinut kovan kautta miten olla mahdollisimman usein ärsyttämättä Charlesia, mutta tiesi myös olevansa loppuikänsä Charlesin vallassa.  

Kun Lillian oli 26, Cloudeslyyn saapui Jack Fincher, taidemaalari jonka Charles kutsui maalaamaan kokonaisen huoneen täyteen muraaliseinää, Lillianin keskenmenojen myötä tarpeettomaksi käyneen lastenhuoneen. Jackin kanssa Lillian eli kesän, joka opetti hänelle mitä rakkaus voi tarkoittaa, niin hyvässä kuin pahassa.

He glances at her, that rye smile of his just visible in the darkness. "I think I may have discovered my muse."
"Cloudesley?"
"He laughs and shakes his head. "No, you clot! You."
Lillian smiles. She can't think of a greater or more unexpected compliment than being called Jack's muse. "Can I see it?", she asks and instantly regrets the question. 
He hesitates. "Yes. But not yet."
She rolls over on to her stomach, her hair falling across her face as she props herself up on one elbow. Jack reaches out and tucks a loose lock behind her ear and she leans her cheek into the curve of his palm. 
"Then promise me one thing", she says softly. "Don't finish it too quickly."

Albie oli tuonut tyttärensä Maggien Cloudesleyyn ensimmäisen kerran pimeänä, sateisena iltana kun tämä oli ollut viisivuotias. Siihen asti he olivat eläneet Espanjan auringon alla, asuntoautolla maata kiertäen eikä Maggie muunlaisesta elämästä tiennytkään. 

"Gone, he had told her. Your mother's gone. Run off. Following her destiny, she said. That's how much she loved us."
He had looked up at her with such fear and despair in his eyes that Maggie had fell afraid and hadn't dared to ask any questions about her mother, not even when Albie told her that they were packing for a long journey to England
"We'll have our own adventures, Mags. We'll show her."

He tapasivat silloin ensimmäistä kertaa, Maggie ja hänen isovanhempansa. Ystävällinen Lillian ja pyörätuolissa istunut äkäinen Charles, jonka tieltä Maggie pian oppi pysymään poissa. Vain kolme kuukautta ja hän palaisi, niin isä lupasi, mutta vuosien mittaan Maggie oppi, että isä tuli ja meni ja Lillian oli hänen elämänsä ainoa pysyvä aikuinen ja hänen todellinen vanhempansa. Niinpä nyt kun Lillian tarvitsi vuorostaan häntä, Maggie olisi täydestä sydämestä hänen tukenaan. Mutta vaikka he olivat aina olleet läheiset, Maggiekään ei tiennyt mikä salaisuus talon lukitussa siivessä piili. 

Jälleen mielettömän hieno lukuromaani, todellinen page-turner, pitkä äänikirja, johon sai uppoutua oikein kunnolla. Kaksi kesää, välissään 60 vuotta, rakkautta, sydänsuruja, salaisuuksia, kosketti minuakin joka en ole "helppo". Todella kauniisti kirjoitettu, etenkin historian osuudet veivät mukanaan.


torstai 1. heinäkuuta 2021

Emily Henry: Täydellinen päivä


 

Emily Henry: Täydellinen päivä
Otava, 2021
Alkuteos: Beach Read, 2021
Suomennos: Taina Wallin
Lukija: Talvikki Eerola
Kesto: 12 h 5 min


29-vuotias January Andrews löysi itsensä yhtäkkiä tilanteesta, jossa oli rahaton, koditon ja sinkku. New York oli kallis kaupunki asua, niinpä hänellä ei ollut varaa nirsoilla kun saatavilla oli ilmainen katto pään päälle, joskin kauempaa.

Laskin ginilaatikon lonkkani varaan ja työnsin avaimen lukkoon puoliksi toivoen, että ovi ei avautuisi. Että koko juttu osoittautuisi yksityiskohtia myöten laadituksi kepposeksi, jonka isä oli tehnyt meille ennen kuolemaansa. Tai vielä parempi, hän ei olisikaan oikeasti kuollut. Hän hyppäisi esiin jostakin puskasta ja huutaisi "Haa, menit lankaan! Ethän sinä tosissasi uskonut että elin kaksoiselämää? Et kai sinä oikeasti uskonut, että omistin kokonaisen toisen talon ja elin siellä jonkun aivan muun naisen kuin äitisi kanssa?"

Talo oli niin erilainen kuin Januaryn äidin koti, että hänen oli vaikea uskoa isän viihtyneen siellä. Niin tai näin, nyt Januarylla oli kolme kuukautta aikaa tyhjentää Michigan-järven rannalla sijaitseva talo ja laittaa se myyntiin - sekä kirjoittaa seuraava menestysromaani. 
Mutta onnellisia loppuja oli helpompi kirjoittaa jos niihin uskoi itsekin ja isän kuoltua tämän petollisuus oli nyrjäyttänyt sijoiltaan hänen uskonsa onnellisiin loppuihin. Kaiken lisäksi kesä uudessa paikassa alkoi kaikkea muuta kuin hyvin, kun hän ginipäissään, yön pimeydessä, riitaantui naapuritalon asukkaan kanssa.

Hänen edellinen viihdekirjansa oli noussut bestsellerlistan sijalle 15, jääden kolme sijaa alemmas kuin ärsyttävän ja collegeaikoinaan Gusina tunnetun Augustus Everettin korkeakirjallinen esikoisteos. Korkeakirjallinen teos vaati näköjään korkeakirjallisen nimen käyttöä. 

Paikallisessa kirjakaupassa poiketessaan sen omistajarouva ilahtui, kun January esittäytyi kirjailijakai. Että jo toinen kirjailija heidän pikku kyläänsä. Januaryn kirjoja heiltä ei hyllystä löytynyt, mutta niitä voidaan toki tilata. Sen sijaan Augustus Everettin kirjaa oli myynnissä kokonainen signeerattu pyramidi ja samassa kun January tajusi kuka hänen mörökölliksi nimeämänsä naapuri on, tämä paukauttikin kirjakaupan ovesta sisään.

"Et ole kertonut mitä sinä kirjoitat, Everett? Satavarmasti jotain uraauurtavaa ja merkittävää, tarinoita joissa on aivan uudenlainen ja tuore näkökulma. Esimerkiksi kertomuksia illuusionsa menettäneestä valkoihoisesta miehestä, joka harhailee maailmalla väärinymmärrettynä, naisia kylmänviileästi kaataen." 
Gus nauraa pärskähti. 
"Naisia kylmänviileästi kaataen? Toisin kuin sinun genressäsi, jossa tavataan seksuaalisten mieltymysten koko kirjo vaihtelevista taiteellisista näkökulmista. Kerrohan, kummista kirjoitat mieluummin, rakastuneista merirosvoista vai rakastuneista ihmissusista?"
Kiehuin taas raivosta. 
"Ei siinä niinkään ole kyse siitä, mistä minä haluan kirjoittaa, kuin siitä, mistä lukijani haluavat lukea. Kerro sinä vuorostasi, miltä sinusta tuntuu kirjoittaa sitä Hemingway-ryhmärunkkaus-fanifiktiota? Tunnetko jokaisen lukijasi nimeltä?"

Kohtaamisesta ei yllättäen seurannutkaan täydellinen välirikko, vaan haaste. He molemmat kirjoittaisivat romaanit ja kumpi ensin saisi kustannussopimuksen, voittaisi. Mutta juju olikin siinä, että Gusin tuli kirjoittaa romanttinen viihderomaani ja Januaryn korkeakirjallinen tuotos. Vetoon kuului myös toisen osapuolen tutustuttaminen ideoihin uuden genren tueksi ja niin he alkoivat viettää aikaa yhdessä. January vei esimerkiksi Gusin drive in elokuviin, kolmen Meg Ryan -elokuvan maratoniin ja Gus tutustutti Januaryn New Eden -nimiseen lahkoon. 

Lukijalle ei liene yllätys, että pääparimme tunteet kävivät vuoroon kuumina, vuoroon taas viilenivät.

"Minä olen se tyyppi, jonka seuraan lyöttäydytään ja jolle lähetetään kännisiä tekstareita ja jonka kanssa hengaillaan jonkin aikaa koska se on mukavaa vaihtelua, kun seitsemän vuoden suhde lääkärin kanssa on päättynyt, ja se on ihan fine, mutta sinun kanssasi minä en halua sellaista, okei? En vain pysty siihen."
Kurkkuani kiristi. Ääneni tukahtui huteraksi ja voimattomaksi. 
"Niinkö sinä ajattelet? Että tässä on kyse vain jostain minun identiteettikriisistäni."
Gus katsoi minua kiinteästi silmiin ja kerrankin minusta tuntui, että näin suoraan hänen lävitseen. Hän ajatteli täsmälleen niin. Hän ajatteli, että samoin kuin vetomme, hän oli itsekin minulle vain jotain mitä kokeilin ylleni vain sen aikaa, kun pidin lomaa todellisesta itsestäni. Aivan kuin nämä olisivat vain jotkut käänteiset "Eat, Pray, Love - omaa tietä etsimässä" -bileeni, jotka lässähtäisivät yhtä nopeasti kuin olivat päässeet alkuun. 

Ajattelin ennakkoon, että tämä on täydellistä täydellisempi kesäkirja ja kuuntelin sitä hyvään saumaan, mutta silti päädyin antamaan kirjalle 3,5 tähteä. Alkuasetelmahan on mitä muikein, sanailu on näppärää ja kirjan alku oli minulle täyttä viittä tähteä. Mutta siinä vaiheessa, kun pääpari alkoi tutustuttaa toisiaan oman genrensä maailmaan, meinasi keskittymiseni välillä tipahdella ja ajoittain pääsin vähän pitkästymään. Loppupuoli otti taas mukaan kyytiinsä ja nosti puoli tähteä. Gus oli paikoitellen todella raivostuttava tyyppi ja ollakseen kevyt beach read, kirjassa oli yllättävän tummia sävyjä, kun Gus vei Januarya tapaamaan kultissa olleita henkilöitä ja tämä osa juonta tuli minulle ihan puskista. Olisin nauttinut tästä enemmän kevyempänä, sellaisena kuin ensimmäinen kolmannes.