Jarno Mällinen: Käpylän idylli

 

Jarno Mällinen: Käpylän idylli

 Enostone kustannus, 2022

168 sivua

Erään kesän alussa, joskus 1970-luvun alkupuolella, Janne muutti isänsä kanssa Töölöstä Käpylään. Janne sai nyt oman huoneen, mutta ennen kuin ehtii edes nähdä uutta kotia, hän saa pihalla uuden kaverin. 

Kuorma-auto kääntyi sivukadulle ja pysähtyi kerrostalon eteen. Talo oli vanha ja niin pitkä, että se kaareutui kadun mukana. Kivijalassa oli maitokauppa, sen vieressä porttikonki. Janne laskeutui ohjaamosta ja lähti katsomaan takapihaa. Hän oli hämärän porttikongin puolivälissä, uuden kotirapun kohdalla, kun poika ilmestyi käytävän suulle. 

"Mä oon Martti." Hän oli pulska, mutta näytti voimakkaalta. "Kuka sä oot?"

Äidistä puhutaan ohimennen, Martin kysyessäkään Janne ei vastaa suoraan, toisaalta ei Janne oikein itsekään tiedä miksi vanhempien riitely johti siihen, että he muuttivat uuteen kotiin ilman äitiä. 

Usein käydään takaumina lähimenneisyydessä, kun he kolme asuivat vielä yhdessä Töölön kodissa. 

Jannen isä on toimittaja, töissä Hesarissa, äiti kouluhallituksessa. Isällä on parhaillaan työn alla pidempi juttu Chilen sotilasjuntasta ja syrjäytetystä presidentistä, Salvador Allendesta. 

Isän kanssa kaksin on rennompaa asua, saa katsoa telkastakin kaikkea mitä äiti ei olisi antanut, kuten lapsilta kiellettyjä Yöjuttuja. Isällä on silti selvät rajat: vieressä kulkevalle moottoritielle ei saa mennä, eikä myöskään ratapihalle. Juuri nämä vetävät poikia puoleensa, kuten myös hiidenkirnu, josta kerrotaan kauhutarinoita. Mistä tahansa isä sanoikin, että se on liian vaarallinen eikä sinne saa mennä, lisäsi Janne paikan jännittävien listalle, jossa pitää käydä ensitilassa. Koko ajan tehtiin kolttosia, pommitettiin autoja, vähintään roskatönön tai alikulun seiniä mädillä hedelmillä ja kananmunilla, tai tehtiin uhkarohkeita temppuja ratakiskoilla. Isä kysyi usein mitä pojat olivat päivän aikana tehneet, ja Janne valehteli aina. Kun jostain jäätiin kiinni, väitti Janne aina Martin yllyttäneen, tai tehneen jotain vaikka Janne oli yrittänyt kieltää.

"Me vaan..." Janne änkytti, "leikittiin.

Vahanaamio punehtui. "Mikä leikki vaatii ikkunan avaamista? Neljännessä kerroksessa. Ja Köpi melkein tohjona pihalla. Mikä? Vastaa!"

"Me vaan ammuttiin... leikisti. Mä olin Hitler ja Martti Göring."

Ei se ollutkaan vahanaamio, sillä se vääntyili vihasta. Kumara syveni. 

"Ei helvetti... ei... sellaista ei leikitä. Se ei oo mitään leikkiä. Mitä ne teki. Siitä on vasta kolkyt vuotta. Ymmärrätsä? Kolkyt. Vähemmän kuin mitä mä oon. Kunnioita... kunnioittaisit ees pappaas. Se joutu elämään silloin."

Janne vetäytyi kohti huoneen nurkkaa. Isä huojahti toinen käsi lanteella, toinen nyrkissä. 

"Tää on liikaa. Tää... ei voi jäädä tähän."

Hän liikahti vavisten, naama punaisena kohti eteistä. Janne muisti naulakon ja talutusketjun. 

"Ei se mun syytä ollu! Se oli Martti, se halus avata ikkunan!"

Liike pysähtyi. "Olisit sitten kieltänyt, helvetti!"

"Yritin mä... mutta se avas vaan."

Isä sulki silmänsä ja palasi hitaasti alkuasentoon. Sormet koukistelivat. 

"Niinkö? Sekä oli Martin idea, se leikki?" 

"Niin."

"Jaa." Soinnittomat äänteet tipahtelivat jäykistyneiden huulten välistä. "Sekö siis pakotti sut pitämään ikkunan auki? Käyttikö se väkivaltaa?"

Kuulustelu oli viemässä vaarallisille vesille. Jannen alaleuka alkoi väpättää.

Välillä törmätään pitkätukkaisiin hippeihin, joilta ei uskalleta ottaa vastaan edes purkkaa, koska Jannen isä on varoittanut myrkytettyjä karkkeja tarjoavista miehistä. Martti tunnisti pojat samasta skolesta, ne polttavat hasista välkällä eikä hänkään uskalla ottaa pojilta mitään. Metsässä on myös spurguja ja välillä törmätään naapurikaupunginosan poikiin joiden kanssa saatetaan joutua käsikähmäänkin. Muu aika vietetään enimmäkseen pahanteossa, ja isälle valehtelu alkaa olla kuin toinen luonto. Ennen pitkää tapahtuu liikaa ja liian vakavia asioita. 

En saanut kirjasta irti oikein mitään positiivista. Poikakaksikko tekee koko ajan pahojaan, toinen valehtelee suut silmät täyteen ja sen lisäksi koiran kohtelu kirjassa oli järkyttävää. Eikä pelkästään Janne lyönyt sitä kettingillä vaan myös isä, "luulot pitää ottaa pois"; jos Köpi esimerkiksi innostui vetämään lenkillä, nuori kun oli. Muuten isä oli olevinaan sivistynyt ihminen. 

Janne ei vienyt Köpiä iltapäivällä ulos vaikka väitti isälleen että oli niin tehnyt, siivosi mieluummin jätökset roskikseen, ja kun koiran lätäköistä sisällä jäätiin kiinni, kusessa uitettiin koira eikä poika. Jannea koira ei kiinnostanut millään tavalla, enkä keksinyt miksi heillä edes oli tuo koira. Ehkä se oli ollut äidin hankinta, ainakin äiti oli sen aiemmin hoitanut, mutta miksi se ei muuttanut hänen kanssaan, ei sekään selvinnyt. Tässä esimerkki Jannesta koiran kanssa:

"Nuori isäntä" - kuten äiti oli sanonut - antoi kettingin viuhua ja koiraparan ulvoa selkänahkaansa polttavaa tuskaa. Oli pakko palata. Liikennevaloissa Köpi kiskoi kuin veturi ja Janne jatkoi röykytystä. Moottoritieltä purkautuvat pölyiset autot kaasuttivat ohitse, happamat katseet kääntyivät pikku sadistiin ja suuntautuivat taas eteenpäin, tiehen, työpäivään ja tupakansavuiseen konttoriin.  

Positiivista oli se, että tulin pitkästä aikaa lainanneeksi kirjastosta ihan fyysisen kirjan, ja minulla on niitä nyt itse asiassa kolme. Käpylän idyllistä se lähti, ihan siksi ettei kirjaa ole saatavilla äänikirjana. 

Olen 2017 lukenut Mälliseltä kirjan Kotirintama, joka sijoittuu vuoteen 1941, ja siinä on samalla tavoin isä ja poika jotka muuttavat uuteen paikkaan pohjoisemmas ilman äitiä. Tässä linkki taannoiseen maratonpostaukseen, jossa juttua myös Kotirintamasta.

Kolme maratonilla lukemaani kirjaa

Tänä kesänä meitä kirjahöpsöjä on hellitty peräti kolmella lukumaratonilla. Osallistuin niistä kahteen ensimmäiseen ja emännöinkin niistä heinäkuista, mikä oli todella mieleinen kokemus :-)

Tuolla heinäkuisella maratonilla taisin tehdä myös oman ennätykseni sivujen suhteen, reilusti päälle 800, mikä tarkoitti sitä, että sain myös luettua useamman kokonaisen kirjan. Näiden kolmen, joista kirjoitan nyt lyhytarviot, lisäksi luin novelleja useammasta kokoelmasta.

Kokonaan maratonin aikana lukemani kirjat olivat kaksi romaania, Jarno Mällisen Kotirintama ja Hanna Haurun Jääkansi, sekä Leena Rantasen kertomuskokoelma Avioliittoon ranskalaisittain.

Leena Rantanen: Avioliittoon ranskalaisittain ja muita kertomuksia Pariisista
Viisas elämä, 2016
205 sivua

Minusta on aina kiinnostavaa lukea suomalaisten elämästä ulkomailla ja siitä mitkä asiat ovat eri lailla kuin meillä ja sitten luonnollisesti suorittaa mielessään vertailua siitä kumpi on parempi. Yleensähän siinä tulee lopputulokseen, että molempi parempi, ja riippuu mistä asiasta on kyse.

Rantasen kirjassa on paljon tarinoita laidasta laitaan, mutta eniten ja mieleenjäävimpinä jutut käsittelivät erinäisiä byrokraattisia kuriositeetteja. Naimisiinmeno ulkomaalaisena oli monimutkainen ja kuukausia kestävä prosessi, itse asiassa niin monimutkainen että kuukausien turhan paperisodan jälkeen pariskunta avioitui Suomessa. Tiesittekö muuten, ettei Ranskan kaltaisessa sivistysvaltiossa tiedetä edes kansalaisten tarkkaa lukumäärää?

Väestölaskenta suoritetaan joka kymmenes vuosi siten, että laskijat jalkautuvat vähän niin kuin Mooseksen aikaan kynä ja papyrus kädessä ympäri maata, kolkuttavat kaikille oville. Monet eivät satu olemaan kotona, kaikki, etenkään vanhukset kuten naapurimme Maria, eivät tohdi avata, paperittomista puhumattakaan. Ja koko hankkeen ulkopuolelle jäävät yömajoissa, siltojen alla, kirkkojen rappusilla, kauppojen ovisyvennyksissä, puistoissa ja metroissa nukkuvat - marraskuusta maaliskuulle nimittäin kodittomia ei ajeta metroista ulos yöksi - vaikka suku olisi ranskalainen 1000-luvulta saakka. Pelkästään Pariisissa heitä on yli kolme tuhatta. 

Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017
116 sivua

Hauru on julkaissut useita lyhytproosateoksia joiden lisäksi Jääkansi on hänen neljäs pienoisromaaninsa. Tämä on ensimmäinen Haurulta lukemani kirja.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että kun heti ensimmäisellä sivulla heinissä lojuu hirttoköysi ja kirjan kertoja, nuori tyttö, haukkaa palasen kuivatetun kissanpennun lihaa ja toteaa ettei se kuivattua rottaa kummemmalta maistu, voi todeta ettei tämä kirja tule pienestä sivumäärästään huolimatta olemaan läpihuutojuttu. 

Kun juna tuli, ihmiset tönivät tietä lähemmäksi ovia. Me seisoimme paikallamme. Isän sijaan meidän luo kävelikin iso, mustatukkainen mies sotapuvussa. Hän suuteli Bettiä suulle. Minua hän napsautti luunapilla otsaan ja potkaisi sääreeni. Hän nauroi kuin olisi pörröttänyt hiuksiani. 
Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

Tytön uudelle isäpuolelleen antama nimi osoittautuu kuvaavaksi. Ei Betti-äidissäkään kehumista ole. Yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyy pikkusisko. Kun Betti on etsimässä kyliltä juopottelevaa miestään, "kunnan täti" tulee käymään. Vauva löytyy sikolätistä emakon nisiä imemästä ja kunnan täti vie vauvan mukanaan. Häneltäkin täti kysyy haluaako hän mukaan, mutta pudistaa päätään vaikka haluaisi nyökätä.

Jarno Mällinen: Kotirintama
Like, 2017
167 sivua

Kotirintama sijoittuu muutaman vuoden aikaisempaan ajankohtaan, sotavuoteen 1941. On tehty kahta lastia, kiinni laitetun puodin jätekasaa ja pientä muuttokuormaa. Isä nostaa Joonaksen kuorma-auton lavalle ja niin äidittömäksi jäänyt poika muuttaa isänsä suvun maille kauas pohjoiseen. Mielessä pyörii paljon kysymyksiä, mutta isä on vaitonainen ja katoaa päiviksi työmaalle. Kymmenvuotiaan pitäisi pilkkoa liiterillinen puita, mutta Joonasta pohdituttaa miksi äiti kuoli, miksei isä ole rintamalla ja ketä ovat lapset jotka asuvat läheisessä talossa ja sanovat olevansa hänen serkkujaan, vaikka isä väittää talon jääneen tyhjilleen ja kieltää puhumasta tyhmiä.

Kuiskaus muodostui kuin itsestään.
"Mulla on ikävä äitiä."
Ääni peittyi veden lotinan alle. Isä kaatoi päälleen koko sangollisen. 
"Anna pyyhe."
He kuivattelivat, menivät tupaan ja söivät. Puhuttavaa ei ollut. Petromaksin liekki kutistui ja katosi. Isä laski lampun pöydälle ja suuntasi alkoviin.
"Hyvää yötä. Hyvin tää menee. Näin sitä aletaan elää."
Joonas kietoutui peittoon. Lämpö oli rentouttanut lihakset. Särky ja palelu pysyivät poissa. Hämärä tuntui melkein kodilta. Pesukomuutti, kaappi ja liesi erottuivat mustina möhkäleinä. Liekin jälkikuva leijaili näkökentän nurkassa. Isän antama leipä turposi vatsassa. Näin sitä aletaan elää.
"Isä", Joonas sanoi. "Keneltä me saatiin tämä talo?"
Hän kuunteli tarkkaan ja erotti kuorsauksen.